Avaruuden Kevät

Rakkaat

2011-12-16T21:19:00.002+02:00

Olen aivan sanaton.
En päässyt edes puoliväliin edellisen postauksen kommentteja kun silmät sumeni kyynelistä. Aivan kamala olo kun ymmärsitte, että olin kuollut. Oma vikani kun en ilmoittanut mitään. Yritin pysyä poissa vanhasta elämästä, mutta haluan olla taas minä.

Viimeinen vuosi on ollut tavattoman rankka. Olin yhtäjaksoisesti sairaalassa loppukesään saakka. En jaksa nyt tarkemmin selittää mitä kaikkea tapahtui, mutta pari leikkausta tehtiin keväällä ja kesän parantelin tulehduksia. Sen aikana piti aloittaa 'uusi elämä'. Ihan kun minun olisi pitänyt unohtaa syömishäiriö ja masennus. Helppoa se oli näytellä.

Nyt olen taas lähtöpisteessä. Vanhempien kotona jatkuvan valvonnan alla. Uutta on vain silvottu ja arpinen vartaloni. Olen takaisin ja uhmaan taas kuolemaa.

Ainoa lohtu tällä hetkellä on pupun silkkinen turkki. Ja te♥

Romahdusten jälkeen

2011-02-14T22:57:00.002+02:00

Tässä istun ja mietin olenko onnellinen, että olen selvinnyt hengissä tähän saakka. Toisaalta uupunut mieli ja keho tahtoisivat jo antaa periksi ja kiukkuavat kun minun aika ei ole koittanut vieläkään. Joulun jälkeen on taas romahdeltu pariin kertaan ja eletty siellä saduissa. Siksipä en ole päässyt päivittämään ja pahoittelen kovasti. Enempää en osaa taaskaan kirjoittaa. Pää on edelleen sekava, ajatuksista ja lääkkeistä.
Olette ihania♥

Joulua osastolla

2010-12-23T19:14:00.002+02:00

Huomenna olisi sitten joulu, sanoi hoitaja tänään. Kysyi vielä, että mitä haluaisin tehdä, mutta miten viettää joulua kun huominen tuntuu vain yhdelle perjantaille. Ei se edes tunnu perjantaille. Olen mennyt viikonpäivissä sekaisin eli kaikki päivät sulautuu toisiinsa. Päivä kerrallaan eikä mitään uutta tai normaalista poikkeavaa. Jotain häppeninkiä sattuu, mutta se kuuluu minun normaaliuteen. Joulu ei ole tuntunut joululle muutamaan vuoteen eikä osastolla viruminen nyt auta asiaan. Osastoa on yritelty koristella, mutta se ei tunnu tehoavan. En pääse kotiin jouluksi kun... höh... en ole tarpeeksi vahva.
Joulupukilta toivon ison pillerin, josta tulisi hyvä olo ja saisin nukuttua pahan olon pois.
Toivottavasti muilla olisi parempi joulu!

2010-12-01T21:34:00.002+02:00

en ole jaksanut päivittää kun tuntuu ettei ole mitään päivitettävää. Ei ole voimia kaivaa ajatuksia päästä. En ole käynyt edes terapiassa kun en jaksa puhua. En ole päässyt vieläkään kotona käymään. Alan jo kiukustua lääkärille ja hoitajille kun eivät tahdo ymmärtää...
En tiedä mitä muuta...

2010-10-25T23:51:00.002+03:00

pääsen ilmeisesti tällä viikolla kotona käymään jos kaikki menee hyvin. Syke on ollut taas liian alhaalla eli riippuu siitä nouseeko se. Olen ollut aivan luovuttamispisteessä.. Tuntuu, että jotkin hoitajatkin ovat turhautuneet minuun. En jaksa nousta masennussyöksykierteestä ja paino on laskenut vaikka en edes tee mitään. En edes kerro painoani, koska ette uskoisi. Joidenkin mielestä kotona vierailu saattaisi piristää. En ole käynyt kotona viikkoihin.. Isä haluaisi minut kotiin jo nyt. Siis pysyvästi kun isä sanoo, että olen jo sulautunut sairaalan seinien väriin. Haluaisin kyllä kotiin ja käpertyä isän isoon syliin niin kuin pienenä. Mutta olen liian iso. Olen liian iso tähän maailmaan.
Haluan rutistaa pupua. Ja haluan kirjoittaa tänne koneella, koska tämä puhelin alkaa tökkiä.
Olette kysyneet minulta kysymyksiä kommenteissa, mutta en tällä puhelimella pysty vastaamaan aina kommentteihin. Pahoittelen.
Kysykää uudestaan niin minä vastaan kun pääsen kotiin koneelle! Ja saa kysyä muutenkin jos haluaa...

2010-10-19T23:01:00.002+03:00

Täällä ollaan vielä.
En jaksa...
On taas vietetty aikaa vierihoidossa ja erkkarissa.
Pää on ihan tyhjä. Uppoan vain syvemmälle tähän juoksuhiekkaan.

Lämpimät kädet

2010-09-23T01:01:00.001+03:00

Pari viikkoa olen maannut sängyn pohjalla sikiöasennossa. Vaivaudun vaihtamaan kylkeä kun tyyny käy määräksi ja kylmäksi kyynelistä. Sairaala-apulaisia tai noita nuoria hoitajia on taas passitettu mua piristämään. Ne istuu sänkyni viereen ja teeskentelee olevansa kiinnostuneita. Ihan varmasti toivovat olevansa missä tahansa muualla kuin keksimistä jotain puheenaihetta melkein kuuromykän pikkutytön kanssa. Ne vie minut haistelemaan kylmää syysilmaa, mutta taluttaa kainalosta takaisin kun alan hytisemään. Tuntuu hyvälle kun joku vahva jaksaa kannatella minua. Ei ole kylmä kivinen maa vastassa jos horjahdan vaan jonkun lämpimät vahvat kädet. Epätoivo iskee aina kun näen uusia keltaisia lehtiä maassa. Nyt se kesä on oikeasti loppu.
En aio laittaa tänne kuvia itsestäni yleisön pyynnöstä huolimatta. Se olisi mielestäni jo liian provosoivaa joillekin lukijoille enkä muutenkaan pidä siitä kun otetaan kuvia itsestä ja ihkutaan, että 'oonks mä nyt laiha?' tai 'katsokaa kun olen läski'. en ole edes näyttäytynyt missään tiukoissa vaatteissa kun tämä letku pullottaa mahassani ikävästi ja se hävettää.
Olen varmasti laiha joidenkin mielestä. Itse näen itseni ihan paksunahkaisena.. En kuitenkaan halua esitellä laihuuttani, koska ei tämä blogi ole numeroista ja kuvista kiinni. Kerron varmasti taas jossain välissä painostani, koska olen siitä aina välillä kertonut. En halua kauhistuttaa ketään. En provosoida. Tai kehuskella. En ole ylpeä itsestäni. Vaikka vaaka sanoo jotain niin silmäni näyttävät ihan eri kuvaa.
Huomenna isä sanoi tuovansa lehtiä minulle piristykseksi. Ajatuskin piristää hieman. En vaan jaksaisi enää yhtää. En saa unta enkä halua olla hereillä, olemassa. Pitää vain sulkea silmät ja toivoa, että ehkä uni jatkuisi pitkän pitkän aikaa.

2010-09-07T23:15:00.000+03:00

joskus tuntuu vain helpommalle jos antaisin tälle hulluudelle periksi. Irroittautua ihan kokonaan tästä pelottavasta maailmasta ja vetäytyä oman pään sisään. Kaikki on liian vierasta ja vaikeaa. Haluan kotiin nukkumaan omanhajuisiin lakanoihini ja sulkea kaiken valon pois. Valokin muuttuu harmaaksi silmissäni enkä halua nähdä mitään.
En halua nähdä mitään enkä olla kukaan.

2010-09-02T22:04:00.001+03:00

Olin viikonlopun kotona, mutta olo ei ollut kamalan hyvä. Jaksoin vain istua telkkarin edessä ja välillä käydä kuistilla tupakalla. Oli sekin parempaa kuin osastolla olo. Pääsi minusta pari naurahdustakin kun katsoin lempielokuviani. Siihen unelmamaailmaan on helppo kadota ja olla turvassa kylmältä totuudelta.
Täällä osastolla omassa huoneessani minua on muistuttamassa siitä ulkopuolisesta maailmasta pari korttia. Äiti ja isä on tuoneet useammankin, mutta kaikki ei mahtuneet tuohon. Sain yhden Englannista isän sukulaisiltakin. Välillä tuntuu, että elän jossain väestösuojassa aika omalaatuisen porukan ympäröimänä ja meidät on tuotu tänne suojaan. Olemme heikkoja ja haavoittuvaisia. Ulkomailma on saastunut ja paha meille.
Alan tuntea syksyn kylmyyden. Päivät makaan kivikovalla sängylläni, ohuiden ja karheiden sairaalanvalkoisten lakanoiden ympäröimä, hartiat täristen kylmyydestä.

Aika karkaa

2010-08-24T23:28:00.002+03:00

Voi ei, kesä on loppunut. Olen virunut ja mädäntynyt täällä osastolla ties kuinka kauan. En uskalla edes laskea. Blogiin on tullut aivan liian vähän päivityksiä. En kuitenkaan edes kehtaa kertoa miten matalalle olen joskus täällä vajonnut.
Mutta ne on puhuneet avohoidosta! Tällä viikolla pitäisi olla taas kotiloma eli päivittelen sitten.

Kotona ja ahdistaa

2010-07-30T12:25:00.005+03:00

Pääsin vihdoin kotilomalle. Vain täksi päiväksi, mutta kuitenkin. Isä haki minut aamulla osastolta porukoille ja nyt olen yksin isossa talossa. Porukat ovat töissä ja saan viettää aikaa pupun ja koiran kanssa. En ole nähnyt pupua niiin pitkään aikaan. Tuli onnenkyyneleet silmiin kun halailin sitä. Odotin tätä päivää monta viikkoa ja kuukautta, mutta mitä tekisin nyt.? Voimaton vartaloni on levoton kun haluaisin käydä kävelemässä pihalla. Levottomuus muuttui äsken ahdistukseksi ja koko vartaloa kihelmöi. En voinut vastustaa ja otin panacodia ja tramalia. Näin vietän lomani. En kestä muuten.

Taidan mennä kuistille ihmettelemään äidin(erm, puutarhurin hoitamaa) ihanaa puutarhaa, polttaa muutaman tupakan ja silitellä pupua. Mikään ei ole niin rauhoittavaa. Taidan vielä katsoa This Is It:in ja olen tehnyt kaiken haluamani lomalla..

Tuntuu, että olen jotenkin pilannut blogini kun päivityksiä tulee surkeat 3 kuukaudessa. Ennen kirjoitin melkein joka päivä. Kunhan pääsen enemmän kotiin käymään niin kirjoitan useammin. Osastolla päivät ovat niin samanlaisia enkä haluaisi vain valittaa siitä kurjuudesta tänne. En nytkään ole kirjoittanut ihan kaikkea tänne. Pelkään, että saan kamalaa kritiikkiä jos kerron enemmän esim. painostani, yms. Tiedän, että tämä kaikki on minun vikani ja itse olen hankkinut itseni sairaalaan. Olen kuitenkin kiertänyt sairaaloissa yli 10 vuotta enkä todellakaan ole ikinä halunnut tätä. Haluaisin, että kukaan ei huomaisikaan minua ja saisin hoitaa omat asiani. Olen kuitenkin ihan rikki sisältä... tanssin luurankojeni kanssa.

Lähempänä kotia

2010-07-18T21:26:00.001+03:00

Olen nyt majaillut täällä psyk.osastolla sen verran, että pääsen kotilomalle lähiaikoina. En ole käynyt somaattisella osastolla vähään aikaan. En kyllä halua takaisin sinne osastolle, koska siellä on kamalan tylsää kun liikkuminen ja kaikki tekeminen on niin rajattua... Tällä osastolla saan sentään kävellä vapaammin ja pääsin vihdoin eroon siitä pyörätuolista. Vielä ei ole kuitenkaan päätetty saanko mennä ulos kävellen vai pitääkö rullailla pyörätuolissa.

Kumpa pääsisin pian kotona käymään ja näkisin edes yhden kesäpäivän...

Pitsimekko

2010-07-08T11:01:00.000+03:00

Äiti kävi täällä eilen illalla ja oli ostanut mulle ihanan mekon. Täällä on kamalan kuuma ja välillä tekisi mieli stripata kaikki vaatteet pois. Sitten kun otan hupparin pois niin tulee kylmä toppi päällä. Äiti osti minulle valkoisen puuvilla pitsimekon ja se päällä on juuri sopiva olla. Toi vähän piristystä päivään kun sain jotain uutta päällepantavaa. Olen pitänyt tuota samaa hupparia melkein joka päivä. Alkoi vaan ärsyttää välillä kun äiti katsoi minua tosi tarkasti. Inhottaa kun kaikki tuijottaa ja siitä tulee sellainen olo, että mun naamassa on jotain sotkua. Kysyin äitiltä, että miksi se kyylää niin näytän kuulemma aivan samalta kuin 15 vuotta sitten. Äitillä oli kyyneleet silmissä kun kertoi, että oli kierrellyt lastenvaateosastolla ja sieltä löytänyt tämän mekon. Näin kun äiti pyyhkäisi nopeasti kyyneleen kun totesin, että mekko on vähän löysä. Kyllä äiti hymyili kuitenkin lähtiessään kun näytin kuulemma pirteämmälle uudessa pitsimekossani.

Äiti myös selvitti hiukseni ja teki letin kun en ole jaksanut niihin koskeakaan. No, pidän pitkistä ja paksuista hiuksistani, mutta en jaksa selvittää niitä kun en jaksa nostaa edes käsiä ylös. Tuli lapsuus taas mieleen kun äiti harjasi hiukseni. Sama äidin kosketus kuin ennen. Sama äidin hajuveden tuoksu. Kurkkua alkoi puristaa koti-ikävä, mutta en saanut antaa sen näkyä ulos päin. Halusin vain säästää äidin tunteita, koska äidillä näkyi olevan jo tarpeeksi paha mieli...

Pääsin tänään ulos isän kanssa ja sain tämänkin postauksen kirjoitettua. Isällä on taas kiire takaisin töihin. Isä on myöhässä kokouksesta ja lähtee tästä suoraan. Jonkun hoitajan pitäisi tulla rullaaman mut takaisin sisälle... Ehkä ne huomaa sitten kun tyttö kököttää pihalla yksinään pyörätuolissa...

I'm not dead!

2010-07-06T11:15:00.000+03:00

Taas pitää pahoitella kun en ole kirjoittanut pitkään aikaan. En ole saanut puhelinta tänne eikä isäkään ole pääsyt netillisen puhelimensa kanssa vierailemaan kun on ollut työmatkalla ruotsissa. Viimeaikoina olen ravannut (no, rullannut pyörätuolissa) kahden osaston väliä ties kuinka monta kertaa. Jos pääsisin nyt vakituisesti tuolle toiselle osastolle niin saattaisin päästä kokeilemaan intervallihoitoa.

Minulla olisi ollut mahdollisuus kirjoittaa 25.6. Kun sain puolet päivästä vapaata!! Mutta se päivä olikin raskaampi mitä oletin. Vuosi oli kulunut eikä suru ollut hellittänyt yhtään. Kyyneleet ei meinanneet loppua koko päivänä vaikka en ole saanut itkettyä sairaalassa muutamaan viikkoon. En jaksanut edes ajatella sen reissun jälkeen eli postauksen kirjoittaminen häipyi mielestä.

Osastolla on ollut tylsääkin tylsempää. Tätä on jatkunut liian kauan. Tuntuu, että minua revitään kahteen suuntaan. Ei ole minkäänlaista motivaatiota, mutta olisi pysyttävä elossa läheisteni takia.

En jaksa nyt enempää kirjoittaa ja isälläkin on kiire pois. Kiitos kommenteista, mutta se yksi kommentti oli kyllä julma...

Selvennystä ja vastauksia

2010-06-13T06:09:00.000+03:00

Kerta minulla ei ajatus juokse päässä eikä tekstin kirjoittamisesta tule nyt mitään niin vastaan teidän lähettämiinne kysymyksiin. Ja niitä saa lähittää lisää. Yritän aina parhaani mukaan vastata.

Kelvoton kysyi mitä romahtaminen tarkoitti minun kohdalla. No, don't be alarmed. mulla oli tosi heikko olo sinä päivänä. Hyvä, että jaksoin hengittää kun se oli niin raskasta.jossain vaiheessa mun paineet oli romahtaneet ja menin tajuttomaksi. lyhyen elvytyksen jälkeen olin täällä takaisin. En itse muista siitä muuta kuin heikon olon aamulla. Kaksi siitä seuraavaa päivää on ihan kadoksissa. Vanhemmat kävi tietenkin katsomassa, mutta en muista kuin pari muutaman minuutin pituista pätkää. Muistan limsapullon ja kun isä otti silmälasit pois pyyhkiäkseen kyyneleet. Muu on hukassa. Nukuin paljon ja haluaisin nukkua edelleen.

Harkitsin pitkään ja hartaasti, että kerronko tätä täällä, koska en halua säikäyttää ketään pois. Mutta tätä on syömishäiriön todellisuus. Alussa on ihanaa liidellä siinä nousuhumalassa kun paino on tippunut ja kaikki on niin 'hyvin'. Siinä 'humalassa' ei vaan tajua, että sisäelimet kiehuvat ja poksuvat ja mätänevät kunnes ne yksi päivä lakkaavat yksinkertaisesti toimimasta.

Pieni osa minusta toivoi tuon 'romahtamisen' jälkeen, että olisivat vaan lääkärit antaneet olla. Mietin, että miksi ne edes yrittivät pelastaa minua. Kaikki tuntuvat katsovan minua säälien. Tuntuu, että olen jo mennyttä tyttöä. Haluaisin niin kovasti nähdä taas kaksi rakastani...

Valitettavasti en uskalla vaihtaa yhteystietoja enää kenenkään kanssa. Kahdelle olen osoitteeni antanut, mutta se riittää. En halua paljastaa olinpaikkaani kaikille. Sitten taas...ketä kiinnostaa, mutta en halua törmätä 'tuttuihin' tai saada pitkiä katseita. Tämä on nyt minun piilo, jos ymmärrätte.

vieläkin henki kulkee

2010-06-10T16:27:00.002+03:00

Olen edelleen täällä ja huomaan miten kesäiset päivät lipuvat ohi minun nukkuessa osastolla. Odottelen, että pääsisin täältä somaattiselta puolelta pois. Tuntuu, ettei minulle kerrota mitään. En tiedä milloin pääsen pois. En tiedä mitä tapahtuu. Aina kuulen sen saman 'katsotaan nyt että tasaantuisi... ja vahvistuisit'. Pääkoppa on niin tyhjä ja turta, että se kykenee vain nukkumaan. Odottelen vain päivää jolloin saisin päähäni ajatuksen tai kaksi, että saisin kirjoitettua jotain.
Anteeksi.

Olen elossa, ihan oikeasti

2010-06-02T22:54:00.001+03:00

Yritän nyt kirjoittaa sillein, etten pelästyttäisi teitä. Olen ollut kauan poissa kun minun 'voinnissa' tuli vähän, tai vähän enemmänkin, takapakkia. Kerron vain lyhyesti, että olin vajaan viikon verran teholla, mutta olen takaisin elävien kirjoissa. On ollut niin tokkurainen olo sen jälkeen, että mikään ei tahtoisi toimia.

On tullut tauko kirjoittamiseen, mutta ei ole ollut mitään mahdollisuutta saada puhelinta tai päästä nettiin. Kirjoitan tämänkin isän puhelimella nyt kun yksikään hoitsu ei ole, ihme kyllä, kyyläämässä.

Tuntuu, että tulen viettämään täällä ikuisuuden, mutta olen jatkuvasti muistuttanut lääkäreitä ja hoitajia, että minun on saatava 25. päivä lomaa. Pakko. Kyyleleet olivat hävinneet johonkin pitkäksi aikaa, mutta nyt ne tekevät jo paluutaan.

Äiti ja isä käyvät täällä melkein päivittäin. Huomasin miten he säikähtivät minun 'romahtamista' ja puhuttiinkin siitä.
Kirjoitan heti lisää kun saan tilaisuuden ja kommentit pystyn lukemaan aina pikana isän puhelimesta.

Kun olimme pieniä...

2010-05-10T21:14:00.001+03:00

Minulla on pyörinyt päässä jo vuosia pari lausetta/tekstin pätkä enkä muista olenko lukenut sen jostain vai keksinyt itse. Kun olimme pieniä... Mutta se on pyörinyt päässäni vuosia kuinka lapsuuden odotukset ovat särkyneet pieniksi palasiksi. Päätin miettiä asiaa pidemmälle ja antaa ajatuksen lentää.

Meille kerrottiin pieninä, että olimme viattomia ja luulimme olevamme voittamattomia. Uskoimme pelastuvamme.

Uskoimme, että meitä suojellaan aina eikä mikään satuttaisi meitä, koska olimme tarpeeksi hyviä, tarpeeksi rakastettuja ja tarpeeksi haluttuja. Uskoin siihen, että isän iso lämmin syli olisi aina turvanani. Uskoimme, että olisi aina käsiä joista pitää kiinni ja olisimme aina tarpeeksi pieniä ja kevyitä kannettaviksi. Jokin särkyi sisältäni kun isäni lämmin syli kävi liian pieneksi minulle. Isä ei huomannut miten sanat 'Sinähän alat olla jo painava minun syliini' repivät sydämen rinnastani. Isä ei tarkoittanut pahaa. Minä loin sille pahan merkityksen. Mistä voin enää hakea turvaa kun olen liian iso ja painava tähän maailmaan?

Meille kerrottiin, että olimme hyviä sellaisenaan. Olimme täydellisiä, koska se sisäinen kauneus oli tärkeintä. Ei ne vaatteet, kengät tai koulureppu. Ei se kuulemma haitannut jos et saanut juuri niitä samoja farkkuja tai kenkiä mitä kaikki muutkin pitivät. Äiti lohdutti, että koulukiusaajien sanoihin ei pidä uskoa, koska he eivät näe sisäistä kauneuttani. Ei äiti ymmärtänyt, että sisäinen kauneus ei kuitenkaan suojellut minua kiusaajilta. Kukaan ei ymmärtänyt.

Kun olimme pieniä pelkäsimme pimeää, koska luulimme sänkyjemme alla olevan hirviöitä.

Tiesimme, että sänkyjemme alla oli hirviöitä, mutta emme ikinä uskoneet, että ne oikeasti haluavat meidät. Aloimme pikkuhiljaa uskoa vanhempiamme. 'Ei hirviöitä ole olemassa, mene nyt nukkumaan.' Kaikki kaverit lakkasivat uskomasta hirviöihin, koska sehän oli ihan lapsellista. Miksi minun hirviöt eivät kadonneet? Minun hirviöt pysyivät ja kasvoivat vain vahvemmiksi. Ne haluavat meidät, ainakin jotkut meistä, ja silloin meidän tulisi aikuistua silmänräpäyksessä.

Sitten hirviöitä ei ole vain sänkysi alla vaan sängyssäsi, seinillä ja jokaisella askeleellasi. Kaikilla on omat hirviönsä, mutta minun hirviöt kuiskailevat minulle mitä syödä ja mitä ei. Ne kuulevat kaiken, ne näkevät kaiken, ne ovat aina askeleen edellä. Kun olet pohjalla ne tulevat vielä potkimaan sinua ettet vain pääsisi ylös. Ne aiheuttavat meilen syöksymään spiraalina masennukseen.

Näet hirviöitä suljettuasi silmäsi. Ne tanssivat silmäluomillasi. Mutta kukaan ei tiedä, että sinulla on hirviöitä, koska sinä näytät niin pienelle, mutta kuitenkin vahvalle. Minä en ollut koskaan niin vahva.. Kaikki huomasivat, että olin hirviöiden vainoama. Näytinkin melkein hirviölle laahustaessani hiihtotreeneistä balettiharjoituksiin eläen pelkällä pyhällä hengellä. Ihmiset huomasivat heikkouteni ja tunsin heidän katseensa rasvattomassa kehossani. Olin heikko normaalissa elämässä, mutta piru vieköön olin vahva sairaassa elämässä! Hirviöni ajoivat minut kuoleman partaalle useita kertoja. Siinä minä olin vahva, normaalin elämän vastustamisessa.

Kun tulet vanhemmaksi, nämä hirviöt eivät mene pois. Huomaat pian pelkääväsi jopa valoa, koska hirviöt vaeltelevat ja puhuvat, ja ovat tuhat kertaa pelottavampia kuin koskaan osasit kuvitella. Pimeästä tulee turvapeitto kun valoisalla on liian ahdistavaa mennä ulos ihmisten ilmoille. Olet vankina omassa asunnossasi kunnes pimeän turvassa pääset taas tottelemaan hirviöiden kuiskauksia korvissasi. Hirviöitä ei voi enää vastustaa. Ne ovat kasvaneet vuosien saatossa liian vahvoiksi. Ne kontrolloivat elämääsi. Ne kontrolloivat jokaista liikettäsi.

Mikään ei ole enää samanlaista kun hirviöt ovat tulleet hakemaan sinua...

sattuuuuu part.2

2010-05-09T20:40:00.000+03:00

Tämä teksti on kirjoitettu varmaan 10 erässä kun olen sammunut aina puhelin kädessä kesken kirjoittamisen. Piti julkaista aikaisemmin, mutta kipulääkkeiden takia en pysy hereillä kovinkaan kauaa. Tai sitten olen valveilla, mutta pää on niin sekaisin että on parasta olla kirjoittamatta.

Minulle siis laitettiin se peg (tuo on vähiten pelottava nimi) torstaina tai perjantaina. En muista. Tai keskiviikkona. En tiedä. Muistan siitä operaatiosta, että pistin vastaan jo kun minua haettiin omasta huoneesta. Itkin. Paniikki ja todellisuus iski juuri sinä hetkenä kun hoitajat sanoivat tulevansa 'valmistelemaan' minua. Olenkin ollut aika rauhallinen tämän operaation suhteen viime viikot, enkö olekin.? Mutta todellisuus iski ja kovaa. Tuntui kuin olisin herännyt unesta. Se on niin helppoa miettiä, että 'ei hätää, onhhan tässä vielä muutama päivä jäljellä'. Mutta kun ei ole miettinytkään mitään. En valmistellut itseäni ollenkaan. Olen vähän sivuuttanut koko asian ja toivonut ettei se tapahtuisi ollenkaan.

Tämä oma ihana Ihmemaa tuntuu niin paljon paremmalle ja turvallisemmalle... Ei kukaan tule tänne tökkimään minua neuloilla ja veitsillä, tunkemaan letkuja mahaani. Ei, täällä on 'pääsy kielletty' kylttejä kaikille vieraille, minä taas tutkin uusia polkuja hyppien varsaloikkaa. Ihmemaani on vain minun ja jokaiselle uudelle polulle piiloitan yhden salaisuuden. Aihe poikkeaa, mutta....

Äiti ja isä kävi täällä taas vierailemassa. Tai äiti ensimmäistä kertaa tällä osastolla. Sain toivottaa hyvää äitienpäivää. Itkin koko vierailun ajan. Onneksi äiti soitti etukäteen ja kysyi saako 2 minun tätiä tulla myös. Sanoin, että en saa pidettyä itseäni kasassa niin parempi etteivät tule.

Äiti kyseli koko ajan kamalasti, että eikö hoitajat anna lääkettä kun itken. Auttaa se lääke hetken, mutta kipu taitaa olla lääkettä vahvempaa. En uskalla käyttää vatsalihaksia tai liikkua paljon muutenkaan. Hengitän niin pinnallisesti, että pahaa tekee. Hoitaja sanoi, että pitäisi alkaa uskaltaa liikkumaan eikä pitäisi noin paljon sattua. Mutta oikeasti, olen balettia tanssiessa saanut ties minkälaisia vammoja ja pakottanut itseni/pakotettu jatkamaan tanssimista vaikka kuinka sattui. Tiedän mitä kipu on, mutta en ole ikinä tuntenut näin kovaa kipua.

Yritän nyt olla valittamatta tästä kivusta, mutta en tiedä voinko luvata olla valittamatta kuinka ahdistava tämä letku on.. Olen kuitenkin päättänyt etten aio puhua siitä jatkuvasti.. On muutakin.

Kiitos ihanista ja rohkaisevista kommenteista!

sattuuuu

2010-05-08T06:14:00.001+03:00

ei mitään hahua mikä päivä tai aika tänään, mutta ainakin sen tiedän että sattuu aivan pirusati. Päässä humisee ja silmätt ei tottele, mutta mahaa polttelee kamaladti. Tämä on pahin kipu ikinä. En uskalla liikkua yhtään kun hengttäminenkin sattuu.

En jaksa enempää. kirjoitan enemmän kunhan pää selviää ellen kuole tähän ennen sitä.

Ulkoilu

2010-05-03T13:27:00.000+03:00

Isä kävi vierailemassa täällä uudella osastolla ja käytti minua ulkona. Mieliala muuttui hetkessä. Oli ihana päästä siitä kovalta sängyltä pois. Hoitaja sanoo ettei se ole edes kova, mutta minulla puutuu takapuoli ja reidet koko ajan. Pitää nojata välillä toiselle jalalle ja sitten toiselle jalalle. Ja tämän letkun kanssa ei löydy yhtään hyvää asentoa. Se painaa kurkkua jos on kyljellään ja sitten puutuu jalatkin. Selällään on ihan hyvä ilman tyynyä, mutta sitten puutuu takapuoli. Eli paras on selällään, ilman tyynyä ja jalat vaihdellen 'kylkiasennossa'. Onneksi ette ole näkemässä.... Sain kinuttua kivikovan patjani päälle tusinan päiväpeittoja niin patja ei tunnu niin kovalta. Yksi mieshoitaja kysyi, että oletko ihan varma ettei siellä patjan alla ole hernettä, prinsessa? Tosi hauskaa...

Ulkona oli aivan ihana ilma. Vaikka olisi ollut räntäsade niin se olisi tuntunut ihanalle, koska ulos pääseminen on vain niin vapauttavaa osastolla olemisen jälkeen. Aiemmin minua on hävettänyt mennä ulos tippatelineen ja kaiken kanssa, mutta ei nyt. Keskityin vain raikkaaseen ilmaan ja ,niin, tupakan polttamiseen. Isä kyseli kaikkea ja yritin vaikuttaa pirteältä. Huomasin, että isän oli vaikea katsoa minua. Oikeastaan siitäkin on käyty jo keskustelu isän kanssa ja tuli vähän huono omatunto kun oman isän on vaikea katsoa lastaan...

Osastolle paluu oli vaikea ja olisin halunnut jäädä istuskelemaan ulos. Sain vielä molemmat iltapäivälehdet luettaviksi mikä piristi. Nyt palaan lehtien lukuun ja toivon, että aika lentäisi. En ole edes kysynyt millon minulle laitetaan se avanne eikä nuo ole kertoneet. Tai sitten olen vain unohtanut. Parasta näin kun en osaa jännittää sitä.

Yli rajan ja mennyttä tyttöä...

2010-05-03T07:34:00.000+03:00

Minulla on ollut paljon aikaa miettiä asioita, vaikka jotain draamaa on meneillään joka päivä.

Olen tullut siihen tulokseen, että olen jo mennyt sen rajan yli milloin minua olisi voinut vielä auttaa. En tarkoita, että olisin tahallani ylittänyt sen rajan, mutta sairauteni ovat vieneet minut mennessään. Sehän on minun syytä kun en ole jaksanut taistella vastaan. Mutta pieni osa minua ei ole halunnut taistella. Onkohan se jokin masokistinen osa minua.. 'ansaitsen kärsiä' ja lisään sitä kärsimystä vielä viiltelemällä, lyömällä ja pakkoliikkumalla.

En tiedä mikä se apu oikeastaan on. Tällähetkellä se taitaa olla vain, että hoitajat pitävät minut hengissä. Painoni romahti takaisin sinne alle 40kg ja BMI on niin matala etten kehtaa sitä sanoa. Mahaani koskee kaikki ruoka ja on todella epämukavaa syömisen jälkeen. Te varmasti älähdätte kun sanon, että löydän vieläkin itsestäni ylimääräistä ja vihaan tätä kehoa. Sairas mieli tekee, sairas mieli näkee. En haluaisi sitä apua lähellekään minua, koska olen saanut jo tarpeekseni sairaaloista ja hoitajista. Kukaan ei usko, että tämä ei auta.

Avauduin taas ja ehkä olisi pitänyt olla hiljaa. Aamut ovat hankalimpia täällä ja varmasti huomaa tekstin sävystä. Ihoa kihelmöi sisältäpäin ja haluaisin lähteä juoksemaan. Mutta minäpä reippaana tyttönä odotan, että joku tulee ruokkimaan minut. Voi....

Pelottaa mitä tämä viikko tuo tullessaan.

Potku palleaan

2010-05-01T23:24:00.000+03:00

Paljoa ei ole tapahtunut edellisen postauksen jälkeen. Olen nyt uudella osastolla taas odottamassa sitä ensi viikon 'leikkausta' tai avanteen laittamista. Sen piti olla jo tällä viikolla, mutta mulla oli pientä kuumetta alkuviikosta niin tätä siirrettiin. Tämä osasto on oikeastaan paljon mukavampi kun kukaan ei tunne minua ja saa taas aloittaa alusta.

Tämä viikko oli aivan kamala siellä omalla edellisellä osastolla. Vietin melkeimpä koko viikon vierihoidossa tai lepareissa. Itkin loputonta itkua päivittäin ja vasta torstaina tuli turta olo. Tuntui kuin minusta ei olisi jäljellä enää mitään. Puhuin kyllä omahoitajani kanssa kun hän vahti minua ja sain pari kiveä rinnaltani pois. Ahdistus silti elää minussa eikä irroita otettaan, samoin kuin sitkeä masennus. On jatkuvasti sellainen olo kuin joku olisi potkaissut minua palleaan ja ilmat pihalle . Sitä tekee masennus..

Olen todella pahoillani kun pääsen päivittämään näin harvoin. Viime aikoina olen ollut paljon vierihoidossa tai lepareissa eli puhelinta en olisi saanut mitenkään. Täällä uudella osastolla on löysempi vartiointi eli pääsen ehkä päivittämään useammin. Toivottavasti, koska on viekkareita tästä kirjottamisesta.

Ai vappu. Minulle oli ihan sama oliko vappu vai ei. Olisin kuitenkin möllöttänyt kotona yksin. Mutta olisin mielummin möllöttänyt kotona kuin sairaalassa. Olisin halunnut katsella ikkunasta muiden juhlimista ja ehkä käydä iltalenkillä serpentiinillä koristelluilla kaduilla.

Ne yhden kappaleen sanat olivat aivan ihanat eli kiitos siitä sinä kommentoija. En muista nimeltä, mutta olen aivan hämmästynyt miten jotkut teistä näkevät vaivaa kommentin kkirjoittamisessa. Olen todella piristynyt teidän kommenteistanne ja teidän kauniit sanat auttavat minua jaksamaan aina huomiseen.

Viikon tapahtumat

2010-04-25T05:00:00.000+03:00

Okei...
Mitä on tapahtunut viime postauksen jälkeen.

Kotiloma oli pelastus helvetistä. Osasin rentoutua ja unohtaa kaiken pahan. No en kaikkea, mutta tällä hetkellä kaikki paha mikä pääni sisällä liikkuu liittyy tuohon sairaalaan. Pääni huutaa, että sairaala on pahan asuinsija, letku on pahan pitkä sormi joka ulottuu sisälle vatsaani saakka, letkuun laitettava litku saastuttaa vartaloni pahalla, lääkärit ja hoitajat ovat pahan kanssa liitossa. Tuon kaiken pahan sain lukittua kämppäni ulkopuolelle ja hengittää.

Olen pahoillani kaikki, mutta letku lähti toisena kotilomapäivänä. Suutuin ensin äidille kun äiti hoiti aivan väärin sen koko homman. Äiti laittoi jo kaksi annosta, kun oltiin ensin riidelty miten ruutta täytetään, mutta kolmanteen olisi mennyt ihan liikaa. Siihen ruuttaan olisi pitänyt laittaa puolet ja äiti laittoi kokonaisen. Äiti ei antanut periksi että laitettaisiin puolikas. Minä lähdin ovet paukkuen kämpilleni.

Isä tuli syöttämään minulle iltapalaa, mutta siitä ei tullut mitään. En oikeasti huuda isälleni usein, koska en vain pysty. Meillä on läheisempi 'tunnesuhde' tai mikä onkaan enkä halua satuttaa isää. Sinä iltana olin kuitenkin niin ahdistunut ja halusin vain kaikesta pois. Itkin ja itkin. Isä luovutti. Isä lähti. Menin parvekkeelle tupakalle ja letku lähti. Oikeasti, mietin ennen letkun vetämistä, että miten te täällä suututte. Ahdistus ja paha olo vei voiton.

En tiedä mikä kapinointi minuun iski. Kapinointi, toivottomuus, luovuttaminen. Mietin vain, että miten viestitän sairaalalle että en todellakaan haluaisi olla siellä. Viimeisenä lomapäivänä sairaalalle lähtö lähestyi. Lähestyi. Meni ohi. Jätin menemättä. Toivoin vain, että ehkä he vain unohtaisivat minit jos en mene paikanpäälle tai menee ainakin viesti perille etten halua olla siellä. Myöhemmin illalla tuli soitto ja vastasin kolmannella kerralla. Sanoin etten tule enää. Väittelin hoitajan kanssa mitä uskalsin.

Puhelun jälkeen nappasin rauhottavia kun olo oli kamala. Polttelin parvekkeella ja pian ovelle tulee poliisi+ambulanssimiehiä. Ei ollut paljon valinnanvaraa. Uskalsin parin kerran sanoa, etten mene mutta poliisit pelotti. Oikeasti, neljä ronskia miestä vastaan 40kg tyttö, ehkä vähän turhan vakasti nuo lääkärit ottaneet asiat.

Torstaina sain kuulla sen kaikkein kamalimman uutisen eli minulle varmaankin laitetaan se avanne ensi viikolla.

Kirjoitin tämän tänään isän kännykällä kun vanhemmat kävi vierailemassa. Tulee ajastettyna Oma puhelin on vielä kotona. On jotenkin kärttyinen olo pitkästä aikaa ja se saattaa kuulua tekstistä. Pahoittelen.

Kirjoitan kun saan puhelimeni ja kaikki tavarani tänne. Kiitos ihanista kommenteistanne. Valitettavasti en päässyt katsomaan mikä se haaste juttu on mutta katson kun saan tilaisuuden.

Kotiloman :) ja :(

2010-04-16T18:42:00.004+03:00

:)
Isä tuli hakemaan pupun kanssa.
Kierrettiin torin kautta ja pysähdyttiin kuuntelemaan lokkien laulua.
Ostin ison pinon juorulehtiä.
Kämpällä odotti 4 pakettia ja kasa postia. Rakastan postia!
Äiti oli tuonut töistä vesimelonia ja vadelmia.
Vihdoin hetki rauhaa omalla kämpällä, oman koneen ääressä.

:(
Nenämahaletku hävettää ja ahistaa.
Ajattelen jo tiistaita kun pitää palata osastolle.
Kämppä on taas kamalan kylmä ja haisee oudolle.
Äiti tulee kohta ruokkimaan minut...

letkuja

2010-04-16T09:26:00.003+03:00

Äsken oli palaveri ja pääsen siis kotilomalle tiistaihin saakka, mutta letkun kanssa. En todellakaan osaa luvata, etta tulen takaisin osastolle letkun kanssa.

Toinen asia mistä puhuttiin oli minun suhtautuminen nenämahaletkuun. Jos en saa pidettyä sitä niin seuraava vaihtoehto olisi ravitsemusavanne eli PEG muistaakseni. Yksinkertaisesti selitettynä ne laittaisi mulle letkun mahasta läpi ja sitä olisi turha kiskoa irti. Minulla on ollut nenämahaletku vähän on ja off useamman kuukauden eikä se ole tuottanut tulosta. Tunnustan, että olen tehnyt tyhjiä lupauksia: syön kun letku otetaan pois. Ja useimmiten olen ottaut sen letkun omatoimisesti pois.

Tämä ei ole hauskaa.
En ole ikinä toivonut tätä.
En halua kenenkään muun joutuvan tähän tilanteeseen.

Isä tulee hakemaan minut ruokatunnillaan. Räjähdän varmaan ennen sitä... Kirjoitan lisää kun vapaus koittaa...

edit/ nyt vähän hävettää tämä postaus ja mietin poistanko...
Annanko liikaa informaatiota?
Mutta tätä tämä syömishäirion raaka todellisuus on. Ehkä joku tajuaa sen. Not worth it.

sairaala sitä, sairaala tätä...

2010-04-15T06:05:00.002+03:00

Kertoisin enemmänkin tästä arjesta sairaalassa, mutta tuntuu ettei ole mitään mielenkiintoista kerrottavaa. Ja yritän itsekin olla ajattelematta masentavaa päivärytmiä täällä. Nousen ylös natisevasta sairaalavuoteesta, en edes petaa sairaalan lakanoita ja peittoa kun vietän kuitenkin koko päivän sängyssä, harvoin jaksan vaihtaa sairaalan yli-isoja yövaatteita pois, harjaan hampaani sairaalan hammasharjalla, selvitän hiukseni sairaalan kammalla, kömmin takaisin koviin sairaalan lakanoihin, ruoka-aikaan syön sairaalan aterimilla joihin on kaiverrettu sairaalan/osaston tunnukset ja numerot. (yhdellä osastokeikalla varastin setin sairaalan aterimia ja vein ne kotiin kun halusin kokeilla mille se tuntuisi syödä niillä kotona...ei yhtään helpommalta.)

Kaikki täällä tuntuu niin... sairaalalle. Mikään ei ole kotoisaa eli on kamalan vaikeaa rentoutua. Jännitän koko ajan, että hoitaja tulee kolkuttamaan oveen. Haluaisin olla yksin, mutta hoitajat seuraavat minua kuin pikku lasta. No, miksi eivät seuraisi kun olen välillä niin avuton... olen huomannut, että minua on määrätty vahtimaan onnettomat harjoittelijat joilla ei ole parempaa tekemistä. Saavatpahan harjoitella miten tippa ja nenämahaletku laitetaan kun nyvin ne välillä irti.

Nenämahaletku on kamalinta mitä tiedän. Missään asennossa ei ole hyvä olla sen kanssa kun se painaa ikävästi. Lääkäri ei usko, että sen kanssa on vaikea syödä kun se painaa kurkkua. Ne luulee, että tämä on taas yksi tekosyy syömisen pois jättämiselle. Ja vielä ne jaksaa puhua "kriittisestä vaiheesta" vaikka olen ollut täällä ties kuinka monta viikkoa. Paino on jo noussut 40kg puolelle ja panikoin itse siitä.

Anteeeksi, mutta on pakko purkaa vähän tätä turhautumista. Taas on se tunne ettei kukaan kuule tai usko...

vielä lisäystä tähän päivään

2010-04-13T23:03:00.002+03:00

Jatkan vielä tuosta kevät-aiheesta. Pääsen kyllä hoitajan kanssa käymään ulkona, mutta tartun siihen tilaisuuteen aika harvoin. En ikinä uskalla/kehtaa mennä kysymään minulle ulkoiluttajaa. Huonoina päivinä minua ei saa sängystä ylös. Huomasin, että hoitajat ovat jopa laittaneet harjoittelijat yrittämään saamaan minua ulos. Ne keksivät kaikenmaailman hyvät syyt miksi minun kannattaisi nousta ylos. Mielummin makaisin sängyssä odottaen kuolemaa... Harvoina hyvinä päivinä lähden ulkoilemaan jos hoitaja sattuu viemään. Käydään raikkaasta ilmasta nauttimassa, minä tupakkaa polttaen.

Haluaisin kuitenkin mennä lapsuudenkodissani käymään ja katsella tuttuja kevään merkkejä. Lapsena tuntui, että kevät on tullut kun meidän pihalla olevan vajan viereen alkoi ilmestyä ensimmäisiä vihreitä ruohonvarsia. Haluan nähdä kevään ensimmäisen perhosen. Kuulla rakkaiden lokkien ensimmäiset äänet talven jälkeen. Kuulla keväisen meren. Meri kuulostaa erilaiselle keväällä kun oikein kuuntelee.

Pääsen perjantaina lomalle. Niin ainakin luvattiin viime palaverissa. Torstaina saan tietää varmasti.

Kevät?

2010-04-13T20:58:00.003+03:00

Voi, kello on jo melkein 21 ja ulkona on vielä valoisaa. Miten kevät on tullut näin nopeasti? Ei aika saa mennä näin nopeasti. Tuntuu, että olen missannut kohta koko kevään kun olen vankina täällä osastolla. Pelottaa, että miten sopeudun tuohon valoisuuteen. Pimeässä on niin turvallista liikkua kun voi olla "näkymätön". Jostain syystä pidin kuitenkin viime kesästä ja totuin hyvin siihen valoisaan aikaan. Toivottavasti sopeutuisin yhtä hyvin tänä kesänäkin. On aivan kamalaa mennä lenkille ulos kamalan paniikin kanssa.

Ahdistaa kun voin vain kuvitella miten pitkällä tuo kevään tulo on. Ikkunan takaa ei saa hyvää kokonaiskuvaa..

Huonoja öitä, huonoja päiviä.

2010-04-12T18:01:00.000+03:00

Olen niin täynnä tätä paikkaa ja haluaisin kotiin. En kestä kun pää täyttyy välillä äänistä ja muistuttaa miten sekaisin olenkaan. Sitten tulee hiljaisuus. Kaipaan sitä hiljaisuutta päähäni, mutta kun on liian hiljaista niin omat ajatukset pääsee juoksemaan. Välillä on niin hiljaista, että luulen kaikkien unohtaneen minut tänne. Tekisi mieli mennä katsomaan ovelta, että onko osasto tyhjennetty.

Viime yö oli aivan kamala kun en saanut millään unta. Sain unilääkkeeni normaalisti. Ensimmäisen 22.00 ja toisen vähän ennen puoltayötä. En saanut itseäni rauhoittumaan ja itku puristi kurkkua. Sänky tuntui pyörivän aina jos laitoin silmät kiinni. Yritin nukkua istualteen, mutta itku ja ahdistus vei voiton. Kärttyinen yökkö toi minulle rauhoittavankin ja yritti jutella. Sanoi, että ei tästä tule mitään kun en osaa edes nukkua. Kiitos, helpottipa pahaa oloa! En vain osaa nukkua tämän ahdistuksen ja pahan olon kanssa, anteeksi.

Juuri nyt haluaisin ottaa läppärin syliini lämmittämään kylmiä jalkojani ja haluaisin lukea kaikkien uusimmat päivitykset. Haluaisin lukea tmz.comin uusimmat juorut kun kännykkäni netti on liian hidas aukaisemaan niitä linkkejä. Otsikot pystyn lukemaan, mutta en muuta. Haluaisin antaa pupulle kaikkia herkkuja ja katsella vain sen touhuja. Naureskella kun se juoksee ympäriinsä ja luulee olevansa tarpeeksi vikkelä väistääkseen sängyn- ja tuolinjalkoja.

Update

2010-04-11T14:50:00.000+03:00

Palasin tänne osastolle jo alkuviikosta, mutta olen ollut aivan liian maassa kirjoittaakseni. Kotona oli niin paljon parempi olla ja välillä osasin unohtaa kaiken muun. Osastolle paluu kuitenkin kolkutteli koko ajan takaraivossa ja sen takia oli rauhatonta. Mikään ei ole niin kamalaa kuin kotilomalta osastolle paluu. Nyt pitää vielä muutama päivä kärsiä osastolla ja pääsen pidemmälle lomalle.

Yritin viime yönä kirjoittaa pidempää postausta, mutta tupla-annos unilääkettä alkoi vaikuttaa liian aikaisin. Onneksi en sitä tekstiä ehtinyt julkaista...

tahtoo pois!

2010-03-30T04:41:00.000+03:00

Sain ääneni kuulumaan hieman ja pääsen kotilomalle tällä viikolla. En kestä tätä paikkaa enää. Haluaisin kokonaan pois, mutta kokemuksesta tiedän ettei se noin vain käy. Ja tämä lääkärikin on erityisen tiukka. Olen jo hiljaa omassa päässäni hänelle haistatellut monet kerrat.. En ikinä uskaltaisi suoraan sanoa joten olen vain tyytynyt mököttämään.

Lääkäri on kysynyt kerran, että mikä kiire mulla sinne kotiin on. En ole edes vaivautunut vastaamaan, koska ei kukaan voi tietää miten tuskaista täällä olo on. Sitä on niin vaikea selittää. Kotona olo helpottaa vähän. Se vähänkin on minulle kullan arvoista. Kaipaan sitä tuttua ja turvallista ympäristöä. Täällä kaikki on niin vierasta eikä uskalla koskea mihinkään tai astua omasta huoneesta ulos. Koko ajan pitää olla valppaana kun hoitaja saattaa tulla käymään. Kotona olen turvassa yksin lukittujen ovien takana. Ja tietysti pupu turvaa selustaa..

Paha olo on säilynyt koko sairaalajakson ajan. Täällä lisänä ahdistus tekee olosta sietämättömän. Yritän nukkua suurimman osan ajasta, että pääsisi täältä kauas pois. Herää kuitenkin usein kesken painajaisen hiestä märkänä. Tuntuu, että tämä kaikki on koettu jo ennenkin aikaisemmilla sairaalajaksoilla ja tulos tulee olemaan samanlainen...

Kaikki päivät ovat samanlaisia ja joka päivä odotan vain iltaa että pääsisin nukkumaan. Oma hoitajani on mukava ja hän ei painosta puhumaan. Hän on muutaman kerran tehnyt minulle aivan ihanat kalanruotoletit. Toisen kosketus tuntuu äärimmäisen epämukavalle ja ihoni alla alkaa kiemurtelemaan jokin, mutta sen kuitenkin voittaa ajatus siitä että joku välittää. Edes vähäsen..

Huomisen yli olisi vielä jaksettava..

taas turhaa sairasvuoteelta

2010-03-28T04:20:00.002+03:00

Alotin yöuneni tänään jo ennen iltapalaa. Väsytti koko päivän ja yritin taistella väsymystä vastaan. Pitäisi näyttää, että osaan tehdä muutakin kuin nukkua. Katselin päivällä ikkunasta ulos, mutta torkahtelin siihen tuoliin jatkuvasti ja alkoi hävettää kun pää ei tahtonut pysyä pystyssä. Luovutin 18 aikoihin ja nukuin iltapalan yli vaikka minua käytiin kiskomassa sängystä. Heräsin 2 seuraavan kerran ja mietin pitkään, että miten tässä näin on käynt kun kello on noin paljon ja minulla ei ole yövaatteita.

Nyt on suth virkeä olo, kuten aina yöllä. Kotona tällä hetkellä pyyhkisin pmlujä lattialistoista ja järjestelisin vaatekomeriani. Kotona olisi niin paljon tekemistä ja pää räjähtää kun ajattelen sitä koko ajan. Iho kiehuu sisältä päin enkä jaksaisi olla paikoillaan.

Kaipaan niin hitosti sitä kun iltaisin pupu tuli nukkimaan sängylleni mahani viereen kun luin kirjaa. Haluaisin silittää sen samettista turkkia ja tuntea sen lämmön vierelläni. Haluaisin kiusata sitä sen niskamakkaroista vaikka pupu ymmärtää, että pilailen vain ;)

En haluaisi paljastaa millä osastolla olen (anteeksi Kafi), mutta olen vaihtanut jo 3 kertaa osastoa, että saan tarvittavan hoidon. Lääkärit sanoivat, että tietysti sh pitää hoitaa yhtä tärkeänä kuin mieliala. Ensin hoidettiin eri sairaalassa vain yliannostusta, mutta se on jo takana päin. Olisi tietty helpompi kertoa paikoista ja osastoista nimillä, mutta olen erittäin harhaluuloinen ja pelkään, että minut tunnistetaan. En tiedä miten todennäköistä se olisi, mutta pelkään silti kamalasti...

Olette ihania! <3

Omissa maailmoissa mutta vielä sairaalassa

2010-03-27T01:16:00.001+02:00

Olen vieläkin osastolla. Minun piti päästä pois jo aikoja sitten, mutta lääkärit vaan pitkittää tätä jaksoa. En oikeastaan ole edes taistellut kotiinpääsyn puolesta. Palavereissa en jaksa keskittyä pitkiin saarnoihin. Kaikkien suut käyvät, mutta en jaksa ymmärtää lauseiden merkitystä. Tiedättekö tunteen? Ihmisten suut käyvät, mutta ulos tulee kirjaimia joilla ei ole mitään merkitystä. Niimpä palavereissa olen tuijottanut tyhjää ja antanut kohtaloni toisten käsiin.

Vasta lopussa kun lääkärit ohjaavat minut ulos ovesta tulee mieleen, että olisi pitänyt sanoa jotain. Olen suunnitellut mitä sanon lääkäreille, mutta pelkään, että sekoitan kaiken ja nolaan itseni. Sanon sitten seuraavalla kerralla. Tai sitä seuraavalla. Olen ollut hiljaa niin kauan täällä, että pelkään ääneni kadonneen. Hoitajat haluaisivat jutella, mutta en osaa. Osaan paremmin tuijottaa tyhjää.

Haluaisin todella kotiin, mutta nyt tuntuu ihan samalle missä tuijotan seinää tai nukun koko päivän. Tuntuu 'turvallisemmalle' täällä kun voi sanoa hoitajalle kun sydän tuntuu oudolle eikä tarvitse yksin panikoida sitä kotona. Kaipaan kuitenkin pupua aivan kamalasti. Ei minua taida vetää kotiin muu kuin pupun seura...

"voi liekki elämän polttaa joskus oikein tosissaan"

2010-03-21T20:23:00.001+02:00

Muumipeiton alta tyttönen kurkistaa
hän katsoo salaa kun äiti itkee, aivan hiljaa
miksi äiti itket, miksi et nauraisi vaan
kyllä peiton alla laakson väki minua nyt suojaa

Ehkä tytön sydän on puhdasta kultaa
kun se rinnassa liikaa painaa
miksi kynttilään lyhyeen saa tulta
mutta vain lainaan

Hän laittaa pienen käden rintansa päälle taas
ja kysyy mikä siihen koskee
mikä se nyt olikaan
ja siitä hänelle sängyn laidalta kerrotaan
voi liekki elämän polttaa
joskus oikein tosissaan

Sitä jolla on uudet seikkailut suuntanaan
ja joskus kun polte lakkaa
hän on valmis muumilaaksoonsa muuttamaan
tai ihan minne vaan

Ei yksi pääsky kesää tee
ei yksi kesä elämää sydämeen
ei yksi elämä mitään tähän kaikkeen
Se pääsky toi kesän eteiseen
se antoi rauhan sydämeen
ja lehahti sitten siivilleen
ja syttyi liekkiin ikuiseen
ja se loistaa, minne ikinä meen

Joskus tyttö kysyi mitä siinä on niin urheaa
että osastolla jaksaa olla, ei hän tiedä muustakaan
hän nukahti siihen kun äiti harjaili hänen tukkaa
ja muumilaakson väki sai
taas uuden asukkaan

Kuka edes lohtua toisi yöhön
tähän kylmään ja pimeään yöhön - joka tänne jää
aamutähden seurassa päivän työhön
kun mennään näin

Ei yksi pääsky kesää tee
ei yksi kesä elämää sydämeen
ei yksi elämä mitään tähän kaikkeen
Se pääsky toi kesän eteiseen
se antoi rauhan sydämeen
ja lehahti sitten siivilleen
ja päästi pois kahleet
ja se loistaa, minne ikinä meen
se mukana kulkee

Kaija Koo - Ei Yksi Pääsky Kesää Tee

Miten tässä näin kävi.!.

2010-03-16T05:05:00.002+02:00

Pitkä tauko on ollut taas kerran ja syynä siihen on sairaalareissu.

HUOM. älkää lukeko jos ette kestä rankempaa tekstiä ja itsetuho-aihetta!

Aloitan ihan alusta eli edellisen postauksen jälkeen (16.2) löysin itseni tuijottamassa pöydälle kasaamia vanhoja lääkkeitäni. Päässä ei kulkenut ensimmäistäkään selkeää ajatusta. En ollutkaan saanut asioita kuntoon vaikka se siltä tuntui viimesintä postausta kirjoittaessani. Päähän iski taas se toivottomuus ja järki katosi. Halusin helpotusta tähän (nyt kiroilen) helvettiin. Se lopullinen helpotus tuntuu niin houkuttelevalta. Siinä hetkessä minua ei pelottanut mikään. Oli tyhjä olo. Tyhjä katse. Tunteet kadonnet. En tuntenut mitään kun napsin pillerin toisen perään.

Isä tietysti sattui soittamaan jonkin ajan kuluttua ja minä ajattelematta mitään vastasin. En muista mitä vongersin puhelimessa, mutta ilmeisesti jotain, että isä soitti lanssin. Suutuin todella vaikka jalat eikä kädet enää tahtoneet totella. Löysin vielä partakoneen terän ja yritin tehdä pari surullista viiltoa. No, aluksi ne tuntuivat pienille, mutta sairaalassa piti ne paikata.

En muista paljoa tapahtumista, mutta muistan nauraneeni kun minulle alettiin tehdä vatsahuuhtelu. Siinä kaikessa sekasorrossa osasin kuitenkin iloita, että saan mahani tyhjäksi. Ilo loppui siihen paikkaan kun vatsahuuhtelu on aivan kamalan tuntuista eikä se helpota vaikka olen siihen joutunut useita kertoja aiemminkin.

Sairaalassa jouduin kahdeksi viikoksi vierihoitoon, koska minulle laitettiin nenämahaletkut ja revin ne muutamaan kertaan pois... Tipankin revin pois kun päätin marssia kerran osastolta ulos. Vierihoito on kamalinta mitä tiedän. Vihaan sairaalassa oloa jo ennestään ja sitten viedään oma rauha pois. Se on äärettömän ahdistavaa kun joku hoitaja seuraa jokaista liikettäni eikä luota minuun yhtään, ei siis yhtään. No, miksi luottaisi... BMI oli 12,7 kun menin osastolle, mutta tuntui kun olisin ollut mursun kokoinen. Nyt ovat lihoittaneet minua melkein sovittuun BMI 14 eli pääsen lähtemään tällä viikolla jos olen kiltisti.

Tulen vielä valittamaan tästä vankilasta enemmän...

Negatiiviselle tekstini kuulostaa, mutta olen saanut ehkä jotain irti tästä reissusta. Pienen pienen murusen kun yksi hoitajani oli todella mukava. Mutta älkää suuttuko kun en tule nyt parantuneena takaisin kotiin...

Olette ihania kun jaksoitte käydä täällä vaikka blogissa ei ollut tapahtunut mitään! Kiitos toivotuksista!

Sairaalassa

2010-03-13T20:48:00.001+02:00

Sairaalassa suljetulla...
Isä salakuljetti mulle puhelimen tänään kun pääsin vähempään valvontaan...
Kohta pois...

Update

2010-02-16T18:03:00.002+02:00

Olen täällä.
Kaikki on nyt ihan ok ja järjestyksessä.
En ole jaksanut pitää elämästä kiinni.
Olen ottanut aivan liikaa kolmiolääkkeitä viimeaikoina.
Perunut sairaalatapaamisia.

Pitää herätä tästä koomasta jotenkin.
Vihaan itseäni.
Minusta ei ole jäljellä kuin masennus.

En ole kirjoittanut, koska olisi tullut turhan rankkaa ja synkkää tekstiä...

2010-02-01T15:53:00.002+02:00

Ei ollut hyvä idea nukkua viikko putkeen. No, minun päässäni ei montaa hyvää ideaa löydä.. Mutta päivärytmiä on kamalan vaikea palauttaaa. En saanut viime yönä unta melkein ollenkaan. Nukahdin vasta aamuyöllä ja ehdin nukkua noin tunnin. Tietysti juuri tänään oli 8.15 lääkärille aika ja piti herätä aikaisin kun piti itse hommata kyyti.

Toinen ei-niin-hyvä idea oli nukkua viikko hiukset auki ja jättää ne harjaamatta. Oli todella turhauttavaa yrittää selvittää tätä pehkoa. Eikä ollut niin helppoa kun on melkeen ranteen paksuiset hiukset ja alaselkään saakka. Latvat ihan rastoilla ja ylhäällä paksuja takkuja. En saanut näitä hiuksia aamullakaan selväksi ja näytin aivan kamalalle. Heitin vaan hupun niskaan ja toivoin todellakin ettei kukaan katsonut mua sairaalalla.

Väsyttää...

Nukutaan

2010-01-31T15:43:00.003+02:00

Anteeksi, mutta en jaksa alkaa purkamaan kaikkia kommentteja nyt. Aivot eivät vain toimi. Kiitän kuitenkin kaikista kommenteista enkä olisi ikimaailmassa uskonut, että kukaan välittäisi noin paljoa.

Olen nukkunut koko viikon. Siis koko viikon. En jaksa tätä järkyttävän huonoa oloa ja jatkuvaa pyörryttävää päätä. Ei tätä pääse pakoon kuin nukkumalla. Pari viimeistä päivää olen napsinut unilääkkeitä, jotta pysyisin untenmailla... Nyt taitaa olla aika palata todellisuuteen, mutta tämä ei todellakaan tunnu hyvälle. Kaikki hyppii silmille. Mainokset telkkarissa ärsyttää. En jaksa siivota asuntoani saatikka nostella tavaroita tai vaatteita lattialta. En keksi mitään tekemisen arvoista tekemistä.

En ole oma itseni.

olen hämmentynyt

2010-01-25T17:00:00.003+02:00

Avauduin minulle ehkä vaikeimmasta asiasta edellisessä postauksessa enkä uskonut joutuvani katumaan sitä. Pyydän siis anteeksi jos pidätte tätä valittamisena kun kerron murheistani. Teille serkkuni menettäminen ehkä kuulostaa pienelle menetykselle, josta keksin vain valittamisen aihetta. Sydämeni tuntee kuitenkin toisin. Haluaisin kirjoittaa tänne suoraan sydämestäni, mutta näytän vain käännyttäväni kaikki minua vastaan.

Kysymys kuuluu: pidänkö ongelmani omana tietonani?

Kurjaa...

2010-01-23T21:34:00.000+02:00

On taas sellainen olo, ettei surulla olisi loppua. On ikävä ihmisiä ketä ei saa enää takaisin. Aika kuluu liian nopeaan ja haluaisin vain pysähtyä tähän hetkeen. Tai mielummin haluaisin kääntää aikaa taakse päin. Haluaisin elää uudestaan joitain rakkaita muistoja. Onhan kaikki muistot minulla tallessa päässäni, mutta ne ovat haalistuneet ajan kuluessa. Värit eivät ole enää niin kirkkaita ja äänet ovat epäselviä. Haluaisin toisen mahdollisuuden tehdä joitain menneisyyden asioita toisin. Tuntuu, että kaikki ongelmat ja huonot asiat ovat minun aiheuttamia. Haluaisin yrittää tehdä jotain toisin.

Minulla on niin ikävä rakasta serkkuani joka kuoli auto-onnettomuudessa vuosia sitten. Ajattelen Minnaa melkein joka päivä enkä ole vieläkään päästänyt hänestä irti. Olen maininnut hänestä aikaisemminkin täällä blogissa, mutta Minnasta puhuminen on erittäin vaikeaa. Minna oli minulle kuin isosisko. Olen perheeni ainut lapsi ja Minna otti piti minusta huolta. Toivon vain, että joku pitää nyt Minnasta huolta.

Katsoin pari viikkoa sitten 'Riivatut talot' (kyllä, olen siihen koukussa) ja siinä oli meedio/selvännäkijä, joka keskusteli henkien kanssa. En nyt ala koko ohjelmaa selittämään, mutta tämä meedio keskusteli hengen kanssa joka oli poistunut elävien maailmasta tekemällä itsemurhan. Sillä ihmisellä oli ollut surkea elämä, mutta itsemurhan jälkeen hänestä tuli onnellisempi. Eli kuolemanjälkeisessä elämässä voisi ehkä päästä näistä tuskista mistä joutuu maanpäällä kärsimään. En tiedä miksi kirjoitan tästäkin tänne, mutta ajattelen kuolemaa usein. En ole 'uskovainen' eli en siinä mielessä mieti kuolemanjälkeistä elämää. Mietin vain, että vapautuisinko kaikista kahleistani itsemurhalla... Onneen maan päällä en jaksa enää uskoa...

Itkua ja naurua

2010-01-23T14:51:00.000+02:00

Olen varmasti säälittävin ihminen maan päällä. Itkin silmät päästäni kun katsoin Conanin viimeisen jakson. Tyhmää, vai mitä?

Meinasin jo aamulla jämähtää sohvalle, mutta en halunnut heittää taas yhtä päivää hukkaan. Batteryn avulla pyyhin pölyjä ja siivoilin vaatekomeroani. Energiaa riitti tunniksi. Sitten kädet alkoivat tuntumaan lyijynraskaille ja henkeä ahdistamaan. Olisi niin paljon tekemistä. En ole imuroinutkaan aikoihin ja se ahdistaa.

Nyt jatkan Jerry Lewisin elokuvien katsomista. Pystyn jopa unohtamaan ja hymyilemään välillä. Jerry Lewisin komiikka saa ainakin minut hymyilemään. Muistin vasta vähän aikaa sitten, että nuorempana hänen elokuviaan katsoessani nauroin niin paljon, että kyyneleet valui enkä saanut henkeä :)

Miten ollaan tultu tähän?

2010-01-22T14:45:00.000+02:00

Luin ensimmäisiä tekstejäni äsken ja huomasin, että olen muuttunut ajan kuluessa. Olenko muuttunut? Ehkä pidän vain lihomisesta valittelut omassa päässäni. Lihominen on minulle kamalinta mitä voi tapahtua ja seuraan painoani hulluna. Tämä sairaus tekee ihmisen todella itsekkääksi ja vihaan sitä piirrettä ihmisissä. Yritän olla valittelematta turhista asioista, mutta se on vaikeaa, koska arjessani ei tapahdu paljon isoja asioita. Tuntuisi aivan kamalalle sanoa, että 'Apua olen lihonnut 100g eilisestä!' kun Haitilla ihmiset näkevät nälkää ja käyvät läpi kamalia asioita. Mutta se ääni päässäni sanoo, että 'Idiootti, lihosit eilisestä sen 100g!'

Tavallaan blogi on kasvattanut minua. En valita niin pienen pienistä asioista ja joskus ne unohtuvat arjessa. Se, että unohdan stressata vaikka siitä, että en pääse joka ilta lenkille on iso parannus.

Sitä en vain pysty ymmärtämään, että blogillani on yli 200 lukijaa tai tuohon boxiin on ilmoittautunut sen verran lukijoita. Miten ihmeessä näin mitätöntä ihmistä ja surkeaa kirjoittajaa voi seurata noin monta ihmistä? Aloitin blogin ensin omaksi ilokseni ja sitä se on vieläkin. Vasta vähän ajan kuluttua blogin aloittamisesta huomasin, että täältä saa vertaistukea. Blogin vertaistuesta on tullut suuri palanen elämääni.

Kommentit ovat kuin terapiaa ja saavat minut hymyilemään. Tunnen, että kuulun tänne. Baletin jälkeen en uskonut, että tuntisin näin enää koskaan. En ole ikinä kuulunut mihinkään. Koulussa minua kiusattiin julmasti, mutta baletissa kuuluin siihen maailmaan. En ole saanut palata baletin maailmaan moneen vuoteen. Minut eristettiin ainoasta rakastamastani asiasta. Täällä blogimaailmassa olen palannut hieman kontaktiin ihmisten kanssa ja se tuntuu hyvälle. Tämä ei ole niin pelottavaa.

Tänään unohdan murheeni tilapäisesti kolmiokipulääkkeiden avulla. Vihaan itseäni kun olen niin heikko, että sorrun tähän näin usein.

Ruususen uneen....

2010-01-21T20:49:00.000+02:00

Tänään ei ole ollut mitään tekemistä. Jumituin jo aamulla sohvalle istumaan enkä ole päässyt tästä mihinkään. Pää on ihan sumussa eikä ajatuksista saa mitään selvää. Nukuin tänä aamuna ihmeen pitkään kun otin tupla-annoksen unilääkettä illalla. Väsytti kamalasti ja enkä osaannut päättää mitä tekisin. Raahaisinko painavan kehoni parvekkeelle? Kohta, kun huone lakkaa pyörimästä. Tarkenenko mennä parvekkeelle jäätymään tupakalle? Pakko kun on pakko. Minkä ohjelman katson digiboxilta? Ei jaksa keskittyä kun ajatukset harhailee. Avaanko kirjan, jota olen yrittänyt lukea syksystä saakka? En, koska nukahdan parin sivun jälkeen eikä päivällä saa nukkua.

Osaan kirjoittaa tänne blogiin jos olen energinen tai sitten tuskissani. Jos olotila on tuolta väliltä en saa sanoja päästäni ruudulle. Kokonaisten lauseiden muodostaminen siinä 'harmaassa' ja toivottomassa tunteessa on liian vaikeaa. Yritä usein, mutta en vain saa kirjoitettua sitä mitä haluaisin.

Tänään ei ollut edes missään terapiassa tai sairaalalla käyntiä eli sain olla lämpimän viltin sisällä koko päivän. Kylmät farkut saivat olla komerossa. En haluaisi mennä nukkumaan, koska se tarkoittaa, että pitää herätä taas huomenna kamalaan oloon. Haluaisin vaipua Ruususen uneen ja herätä vasta kun joku tai jokin tulee pelastamaan minut. Herään sitten kun on keksitty se tabletti, mikä parantaa masennuksen ja anoreksian. Ja tiedetään, että ruoka on se pelastus, mutta kaikki ei ole niin yksinkertaista...

Liian aikaisin hereillä

2010-01-20T09:26:00.003+02:00

Heräsin jo 5.30 enkä saanut unta sen jälkeen. 4,5 yöunien jälkeen ei ole kovin virkeä olo. Yritin pakottaa itseni nukkumaan, mutta ei uni tule vaikka miten kovasti yrittää silmät laittaa kiinni. Luovutin 8 aikoihin ja katselin aamuliikennettä viltti niskassa. Anteeksi kun olen ilkeä, mutta tulee jotenkin turvallinen olo kun ajattelen miten kaikkien noiden ihmisten on pitänyt nousta aikaisin ja nyt ne väsyneinä menevät töihin tai kouluun. Minun ei tarvitse. Heräsin ehkä tarpeeksi aikaisin, mutta voimia ei olisi lähteä mihinkään.

On aivan voimaton ja väsynyt olo. Silti silmät mollottaa pyöreinä eikä nukkumaan voisi mennä mitenkään. Väsyttää, mutta ei nukuta. Päässä humisee kun on valvonut liikaa. Tai sitten se on sitä tyhjyyttä...

Kone on vielä rikki eli kuvia en valitettavasti voi laittaa. Isän kanssa olen sen verran sopinut, että Englannin tuliaiset kävin hakemassa...

Energiaa hetkeksi

2010-01-12T16:17:00.002+02:00

Heräsin taas liian lyhyiden yöunien jälkeen 8.30. Torkutin kännykän herätystä varmaan kymmenen kertaa. Olin puoliksi hereillä, mutta en jaksanut avata silmiäni ja nousta ylös. Lopulta oli kuitenkin pakko nousta vaihtamaan vaatteet kun isä tuli hakemaan sairaalalle. Siellä en jaksanut välittää mistään. Alussa jaksoin esittää hyvinvoivaa ja olla pirteänä, mutta en enää. Vaivaa se, että minua pidetään varmasti töykeänä kun en hymyile leveästi ja tervehdi kaikkia. En näe vaivaa ylläpitää keskusteluja. En jaksaisi edes osallistua keskusteluun.

Olen jäänyt taas koukkuun uuteen asiaan. En selviä päivästä ilman energiajuomaa. Se maistuu aivan kamalalle, mutta saan asunnon siivottua ja puuhailtua omia juttuja. Joskus tulee jopa ihan ok olo. Mikään hyvä ei kuitenkaan kestä kauaa ja energinen olo hiipuu pois muutamassa tunnissa. Jämähdän paikoilleni ja säästän voimiani, että jaksaisin käydä tupakalla aivan liian usein.

Kaaoksen selvittäminen

2010-01-10T17:33:00.003+02:00

Okei, olen ollut pienen ajan poissa kuten selitinkin edellisessä postauksessa. Kone vaan hidastui ja hidastui kunnes se jämähti paikoilleen. Mikään ei enään toiminut eikä kone suostu käynnistymään. Olen pahasti koukussa nettiin kun tulee tuskainen olo monta kertaa päivässä ellen pääse tarkastamaan tmz:tä, blogeja ja sähköpostiani. Onneksi puhelimen netti toimii vihdoin vaikka pari postausta pyyhin jo vahingossa.

Oloni ei ole mennyt parempaan suuntaan... Ahdistaa ehkä vähemmän kun olen ollut enemmän omalla kämpälläni. Saan vihdoin piiloutua omaan rauhaani ja huokaista. Saan itkeä tuskaani eikä tarvitse pelätä että joku tulee kohta töistä kotiin. Tuntuu paremmalle kun kotona kaikki tavarat on omilla paikoillaan eikä tarvitse eitsiä mitään. Vanhemmille piti viedä kamalasti tavaraa mukaan ja koko ajan siellä ollessa tuli mieleen mitä puuttui ja pitäisi käydä hakemassa kämpältä. Haluan että kaikki kaaos loppuisi!

En ole vieläkään puhunut kunnolla isän kanssa. Isä on käyttänyt minua sairaalalla muutaman kerran ja oli mukana yhdessä palaverissa. Saatiin sovittua, että käyn osastolla päivittäin/sovitusti isän kyydillä ja saan muuttaa omalle kämpälleni. En haluaisi millään käydä sairaalalla. Haluan vapaata. En jaksa. En jaksa pukea kylmiä farkkuja jalkaan ja mennä kylmään ulkoilmaan. Herään jokaiseen päivään toivoen, että olisi jo iltapäivä ettei tarvitsisi mennä sairaalalle.

Olen saanut päähäni kaikenlaisia pieniä projekteja,joita voisin tehdä kämpässäni ja saisin ajan kulumaan. On vaan kauhean vaikeaa saada mitään aluilleen kun ei jaksaisi edes kättä nostaa. Blogitekstinkin aloittaminen on hankalaa kun mietin, että mitä kritiikkiä tulee. Negatiivista ja painavaa palautetta on vaikea ottaa vastaan, mutta olen päättänyt kirjoittaa sydämestäni.

Kone ei toimi, mutta puhelin toivottavasti...

2010-01-10T14:05:00.002+02:00

Olen täällä, mutta koneeni kaatui ihan totaalisesti uuden vuoden jälkeen. En ole saanut sitä korjattavaksi kun välini isän känssa ovat vielä vähän huonot. Itse en osaa tehdä koneelle mitään. Me tilattiin isän kanssa minulle uusi puhelin ennen joulua ja se saapui vasta pari päivää sitten. En osannut tähänkään asentaa nettiasetuksia, joten olen elänyt ilman nettiä monta päivää. Nyt pitäisi toimia netti tässä uudessa puhelimessa ja toivottavasti tämän tekstin julkaisu onnistuu. Aivan ihanaa kun on "tietokoneen näppäimet" puhelimessa eli kaikki aakkoset näppäiminä. Olen jo aivan koukussa tähän puhelimeen.

Kirjoitan myöhemmin lisää kunhan tiedän, että tämä tekstien julkaisu toimii varmasti. On ollut orpo olo ilman nettiä ja blogia.

Hyvää uutta vuotta!

2009-12-31T23:17:00.002+02:00

Jes, istun kämppäni lattialla läppäri sylissä ja mietin, että viettääköhän kukaan muu tässä maailmassa uuden vuoden aattoa yksin. Ehkä viettääkin, mutta toivooko kukaan muu, ettei olisi koskaan syntynyt näin monimutkaiseen maailmaan. En vain tiedä miksi en osaa vain viettää uutta vuotta ja jättää kaikki murheet pois yhdeksi päiväksi. Vain tällaisina päivinä huomaa miten yksinäinen ja hylätty on kun yksikään ihminen ei ole toivottanut hyvää uutta vuotta (jos ei oteta blogia mukaan) tai kysynyt mitä aion tehdä tänään. Toisaalta onneksi olen yksin, koska en kestäisi sitä kiusaantunutta oloa jos pitäisi olla näin ahdistuneena jonkun seurassa. Parasta vain olla yksin poissa muiden tieltä...

Olen aina rakastanut ilotulituksia, mutta nyt en jaksa välittää. Tämä päivä ei tunnu miltään. Huomenna pitää vain kääntää kalenteria ja opetella kirjoittamaan uusi vuosiluku.

Juhlikaa minunkin puolesta.

mikään ei ole hyvä

2009-12-29T21:31:00.000+02:00

Odotin, että omassa asunnossa saisin mielenrauhan, mutta ei. Täällä tuntuu jotenkin oudolle kun on kylmä ja outo haju. No, kylmä ja outo haju johtuu siitä, että kukaan ei ole asunut täällä kuukausiin. Haluaisin kovasti tehdä tästä taas oman kotini eli laittaa lämmityksen päälle ja järjestellä kaikki paikat, mutta en tiedä kuinka kauan olen täällä. Sairaalalla ei tiedetä, että en ole enää porukoilla vaikka meillä oli "sopimus". Sopimukseen kuului se, että saan olla avohoidossa jos asun vanhemmillani. Tälle viikolle piti olla terapiakäynnit, mutta terapeutti onkin sairaana. Eli toivottavasti saan olla täällä kämpälläni ensi viikkoon saakka ennen kun tarvitsee kertoa kenellekään.

Mulla ei ole mitään syötävää täällä enkä uskalla mennä kaupassakaan käymään. Ehkä kioskilla uskallan mennä käymään, mutta en ilman rauhoittavia. Tälle huonolle päivälle tuli vielä huonompi loppu kun söin nuudeleita mitä ei olisi saanut syödä. En ole syönyt kun jotain ananaspurkkeja ja pilttejä, mutta en silti olisi saanut syödä nuudeleita. Vihasin itseäni niin kovasti kun söin ja mietin, että mitäköhän pupukin ajattelee minusta. Pupu tulee aina minun luokse kun on syötävää tarjolla kun isä on kouluttanut siitä samanlaisen kun niiden ylipainoisesta koirasta. Mietin, että pupu varmasti ajatteli minun sortuneen taas syömään lihottavaa ruokaa ja pitää minua luuserina. No, pupu kuitenkin seuraa mua kuin hai laivaa ja haluaisi koko ajan syliin. Kai se minusta pitää edes vähäsen.

Huomenna on pakko olla parempi päivä tai muuten... en tiedä.

Kotona vihdoin

2009-12-29T13:23:00.000+02:00

Mulla on niin paha ja ahdistava olo. Kaikki hälinä kotona on todellakin vienyt multa voimat. En saa hetkeksikään rauhaa alakerrassa. Olen linnoittautunut tähän sohvalle ja nukkunut tässä koko syksyn. Vanhemmat tavallaan pakottivat minut jäämään tähän, että voisivat "valvoa" minua. Tosi hyvin toimiikin kun ovat töissä/poissa kotoa melkein 12 tuntia päivässä... Nyt meillä on ollut kotona äitin sukulaisia melkein joka päivä ja mun täti oli miehensä kanssa 2 yötä täällä. En jaksanut mitenkään esittää normaalia ja tädin kysymykset alkoi mennä vähän liian henkilökohtaisiksi.

Joulupäivänä raahasin kaikki tavarani entiseen huoneeseeni yläkertaan, koska olin niin kyllästynyt niihin arvosteleviin katseisiin. Tunsin kuinka kiukku alkoi kiehua sisälläni ja tiesin, että kiehahdan yli kohta. Vanhassa huoneessani on kamalan kylmä kun siellä ei pidetä enää lämmitystä täysillä päällä. Puin päälleni kaikki lämpimät vaatteet mitkä löysin, mutta tärisin silti kylmästä. Isä tuli katsomaan, että miksi vein tavarani pois olohuoneesta ja sanoin, että en jaksa enää kaikkia ihmisiä. Halusin omaa rauhaa ja hiljaisuutta. Isä alkoi huutamaan, että miksi en voisi edes kerran vuodessa jutella vieraiden kanssa. "Tämä ei ole normaalia." "Käyttäydyt kuin pentu." Isä vaan huusi ja huusi. Minä olin pidätellyt kiukkua monta viikkoa joten aloin huutamaan takaisin. Minun huutaminen muuttui hysteeriseksi itkuksi. Otin tavarani ja pupun ja ajoin autolla omalle kämpälleni. En olisi millään kestänyt enää vanhemmillani vaikka isä lähtikin samana päivänä pois.

Isä lähti taas Lontooseen sukulaistensa luo niinkuin joka jouluna. Hän vietti jouluaaton kotona, mutta lähti joulupäivänä. Joulupäivän riidan jälkeen en ole puhunut isälle. Isä on soittanut, mutta en vastannut. Riita tulee koko ajan mieleen ja silmät täyttyy kyynelistä. Olen itkenyt vähän väliä vaikka pitäisi olla onnellinen omasta rauhasta. Äitikin yrittää soittaa, mutta olenhan pentu niin pidän mykkäkoulua..

Hyvää joulua kaikille!

2009-12-24T09:47:00.003+02:00

Hyvää joulua kaikille!

Älkää lukeko jos ette halua masentua jouluaattona.

En olisi halunnut nousta aamulla sängystä. Valvoin eilen illalla aivan liian pitkään. No, en olisi halunnut valvoa, mutta en saanut unta. Erehdyin katsomaan digiboxilta katsomatta jääneitä ohjelmia ja päädyin itkemään koko yön. Vanhemmat oli jo nukkumassa ja uskalsin olla oma itseni pitkästä aikaa. En saanut itkua loppumaan ja tuli todella etova olo. Alkoi oksettamaan..

Aamulla heräsin aivan uupuneena ja silmät oli turvonneet melkein kiinni. Heti aamusta vieritin jo pari kyyneltä kun en tiedä miten kestän tämän päivän ja kaikki ihmiset. Meille tulee kamalasti sukulaisia ja pari isän tuttua syömään illemmalla. Ja minä olen täällä loukussa.

Yritän nyt unohtaa kaiken muun ja uppoudun katsomaan lastenohjelmia rauhottavien kanssa.

Hyvää joulua vielä kaikille ja toivottavasti kaikki viettävät ihanan rauhallisen joulun perheittensä kanssa!

Ahdistelua vieraista

2009-12-21T19:07:00.005+02:00

Joulun aikaan meille tulee yleensä äidin puolelta sukulaisia käymään ja muitakin vanhempien tuttuja. Jotkut tuovat vain kukan, mutta jotkut jäävät kahville. Aina kun pihaan ajaa auto niin mahasta kouraisee. En haluaisi tavata ketään vieraita ihmisiä enkä tuttujakaan sen enempää. Tutuille on niin kiusallista kertoa mitä olen suunnitellut tulevaisuudelle, siis mitä en ole suunnitellut. Pitäisi olla suuret suunnitelmat opiskelupaikasta tai työpaikasta. Ja kaikki ihmettelevät miksi en ole töissä vaikka olen ammattiin valmistunut. Vihaan keksiä syitä miksi olen tässä pisteessä paljastamatta oikeaa syytä.

En ole avannut ovea pariin kertaan kun joku on tullut soittamaan ovikelloa. Jälkeen päin olen miettinyt, että minut on tosi helppo nähdä keittiön ikkunasta kun tulee ovelle... Olen kuitenkin mennyt piiloon lattialla ryömien ja odottanut, että ovella kolkuttaja on luovuttanut ja lähtenyt. En löydä mistään rohkeutta mennä ovelle ja vääntää tätä masentunutta naamaa hymyyn. On todella vaikea puhua tutuillekin vaikka vanhemmat ovat läsnä. Isä tietää miten vaikea minun on aukaista suutani niin hän aloittaa keskustelun vieraiden kanssa ja ottaa minut siihen sitten mukaan. Kaikkein eniten kuitenkin pelkään ovikellon soidessa, että se johtaa vieraiden kutsumiseen kahville ja sitten minunkin pitää mennä syömään. Tuntuu, että kaikki tuijottavat minua ja pelkään että olen sotkenut koko naamani ruualla. Äiti muistuttaa minua vähän väliä, että olenko ottanut jo sitä ja tätä ruokaa, ja tunnen itseni ihan siaksi kun joudun aina syömään itseni ähkyksi.

Nyt vuorossa vanhempien koiran pesu jos jaksan.

Joulun etsiskelyä ja kyyneliä.

2009-12-20T23:56:00.004+02:00

Ei ole oikein mitään uutta kerrotavaa. Illan aikana hyppäsin vaihteeksi paniikkikierroksille kun kuulin Brittany Murphyn kuolleen. Aivan kamala olo tuli kun häneen/hänen rooleihin on ollut niin helppo samaistua. En todellakaan osaa käsitellä kuolemaa ja olen itkenyt peittoni sisällä koko illan. Vähänkin merkityksellisemmän(?) ihmisen kuolema saa minut suistumaan raiteiltani. Olen vain iso sotku monta paivää...

Päivät ovat menneet samaa tahtia ja sulautuneet yhteen. Olen yrittänyt vältellä vanhempiani ja esittää pirteää kun heidän tielleen joudun täällä. Olen lopen uupunut ja päivittäin olen nukahtanut lattialla nojaten päätä sohvaan. En haluaisi antaa väsymykselle periksi, mutta joskus nuukahdan lattialle.

Ei ole mitään käsitystä minä päivänä ensi viikolla joulu on, mutta en ole vieläkään jouluisella tuulella. Muutama päivä olisi aikaa vielä innostua joulusta, mutta tämä tuntuu jo pakottamiselta. Olen energiajuomien avulla saanut koristeltua vanhempien kotia ja voin sanoa, että ihan hyvä on lopputulos.

Nyt joulun ajan olen vastuussa syömisistäni. Tai vanhempani ovat myös vastuussa siitä, että pidän ruoka-ajoista kiinni, mutta kai se suurin vastuu on minulla. Olisin saanut terapiaa nyt joulun aikanakin, mutta en halunnut. No, lääkäri suositteli terapiaa joulunkin ajan, mutta kai minä pärjään viikon ilman kahta terapiakäyntiä. Toivottavasti en tule katumaan...

julman kylmä

2009-12-14T18:23:00.000+02:00

Ulkona on aivan järkyttävän kylmä. Ei tekisi mieli mennä ollenkaan ulos, mutta tupakalle on pakko päästä. Tänään olen raahannut lämpimän pesäni sohvalta mukaan ulos, mutta nopeasti siellä kylmä tulee. Koiraakin piti vähän tokkiä, että menisi kuistin edustaa pidemmälle tarpeilleen.. En varmasti lähde sitä lenkillä käyttämään kun sitä saa vetää perässä. Nyt iltapäivällä iski tylsyys ja samalla masennus puskee päälimmäiseksi. Millään ei ole mitään väliä eikä kiinnosta mikään. Kävin kuistilla ja otin lapaset pois käsistä. Istuin siellä niin kauan kun pystyin. Sormet oli punaiset ja tunnottomat, mutta niitä pisteli samalla. Hoin vaan päässäni, että olet ansainnut tuon, olet ansainnut tuon...

Haluaisin niin kovasti mennä jo takaisin omaan kämppään asumaan. Tuntuu, että olen vanhempien tiellä täällä ja haluaisin takaisin omaan rauhaan. Minun pitää olla tässä olohuoneessa kun entisessä huoneessani ei ole lämmitystä kunnolla päällä. Voin lähteä karkuun kun vanhemmat tulevat kotiin, mutta en haluaisi lähteä sohvan lämpimästä pesästä. Inhottaa kun keittiöstä tulee kaikki ruokien hajut ja ympärillä on niin levotonta. Haluan omaan kämppään takaisin missä voin tehdä omia juttujani eikä tarvitse koko ajan tarkastaa kellosta, että milloin vanhemmat tulevat kotiin.

Ja kiitos kaikille ihanista kommenteista! Käyn kyllä edelleen terapiassa ja sairaalalla. Saan apua jos joku ei tiennyt. Mutta se on eri asia uskallanko ottaa apua vastaan.

pika..

2009-12-07T19:03:00.003+02:00

Kirjoitan vain, että täällä ollaan. Viime päivät olen näperrellyt joulukortteja ja auttanut äitiä leipomisessa. Pahaa oloa on äärettömän vaikea peitellä. Tuntuu, että kuljen harmaassa sumussa enkä tunne mitään. Tiedän täsmälleen mistä se johtuu, mutta mutta. Jouluun pitäisi valmistautua, mutta mikään ei saa minua joulutuulelle. Teen vain kortteja ja leivon. Ei niistä tule mitään joulun tunnelmaa. Ja ennen minä olin jo aivan täpinöissäni joulukuun ensimmäisenä päivänä kun rakastan joulua. Nyt kaikki tunteet ovat kadonneet tähän harmaaseen sumuun.

et uskaltanut, heikko...

2009-11-30T21:07:00.003+02:00

En sitten pääsyt kauppaan saakka. Laittauduin valmiiksi ja ajoin autolla porukoilta omalle kämpälle. Olisin jättänyt auton minulle varatulle paikalle, mutta jumituin autoon. En halunnut aukaista auton ovea ja kohtada kylmää maailmaa ulkopuolella. Olin jo mielessäni suunitellut miten se reissu sinne kaupungille menisi suunnilleen enkä sen takia uskaltanut mennä ihmisten ilmoille. Ajattelin mielessäni, että joudun kuitenkin johonkin noloon tilanteeseen ja kerään liikaa katseita. Pelkään että minulle suututaan ja joku närkästyy minuun. Hävettää mille näytän... Oli helpompi jättää menemättä ihmisten sekaan ja ajaa lämpimässä autossa takaisin porukoille. Tuli helpottunut olo kun ei tarvinnut kuluttaa energiaa ahdistumiseen, mutta kaivertaa kun en uskaltanut mennä.

Oi, Geishan muistelmat. Hatsumomo on kaunis elokuvassa, mutta kirja on paljon parempi.

uskallanko?

2009-11-30T00:43:00.000+02:00

Niin, ehkä se on hyvä tunnustaa, että sairaala ei auta. Ei ole auttanut tähän mennessä. Hoitojaksoja on ollut yli 20. Vaihdellen muutamasta viikosta useampaan kuukauteen. Ja tässä ollaan. En todellakaan käyttäydy kuin uhmaikäinen lapsi sairaalassa. Useimmiten. Tullessani täysikäiseksi olen alkanut tekemään yhteistyötä lääkäreiden kanssa ja olen noudattanut sairaaloissa sääntöjä parhaani mukaan. En ole torjunut täysin apua, mutta on turhauttavaa kun sairaalassa olo ei vain auta.

Pitäisi alkaa tehdä joulukortteja. Ei ole mitään mahdollisuutta tehdä kaikkia, koska meiltä lähtee yleensä yli 150 korttia. Äitillä on paljon asiakkaita työn puolesta ja isällä työkavereita ympäri maailmaa. Sitten on vielä tuttavat ja sukulaiset. Olen tänä vuonna niin myöhässä, että teen itse kortit vaan porukoiden tuttaville ja meidän suvulle. Pitäisi ehtiä jos uskaltaisin vain ne loput tarvikkeet mennä ostamaan. Edellinen käynti tiimarissa oli aivan kamala enkä uskaltaisi millään mennä sinne enää ikinä. Kukaan ei ehdi käymään siellä puolestani ja on vaikea selittää mitä sieltä pitäisi tuoda. Tykkään tehdä kortteja itse, koska siinä saa ajan kulumaan. Tein kortit ensimmäisen kerran itse viime vuonna ja nytten olisi paljon uusia ideoita kokeiltavaksi.

En tiedä miten uskaltaisin vain marssia huomenna aamulla keskustaan. Kaiken pitää olla näin vaikeaa! Ei voi vain mennä ja olla! Tsiisus, kun noista huutomerkeistäkin tulee ahdistava olo. En oikeasti ole paha ihminen ja huuda ja mekasta. Joskus tunteet ottavat vallan ja alentavat minut angstaamaan, jota vihaan (vihaan tuota sanaakin) ja pidän omalla kohdallani lapsellisena.

Ehkä huomenna pitäisi lähteä tuolla asenteella liikkeelle:

ei uutta..

2009-11-29T12:32:00.004+02:00

Päivät olen viettänyt halaillen pehmoleluja ja vanhempien koiraa jos se sattuu kulkemaan ohi. Mikään ei kiinnosta. En jaksa lukea, olla netissä, tehdä mun askarteluja... Olen kirjottanut paperipäiväkirjaani kun 'säikähdin' kommentteja hieman enkä uskaltanut tulla kirjoittamaan ennen kun nyt. Otin henkilökohtaisesti kommentit vaikka ei niissä varmaan mitään pahaa ollut tarkoitettu. Kiroilua en vain kestä yhtään ja se iski kovasti..

Käyn vieläkin sairaalalla, mutta en enää joka päivä. Käyn hoitajan luona juttelemassa 2-3 kertaa viikossa ja samalla syön siellä lounaan. Joskus on lääkäri ja syön samalla käynnillä lounaan jos muistavat säästää mulle sen. En kyllä halua takaisin sairaalaan, koska tiedän kokemuksesta ettei se auta. En väitä olevani erikoistapaus, mutta vasta olin sairaalassa ja tässä ollaan taas. Vanhempani kyllä pitävät silmällä, että syön jotain. Mutta eivät hekään ole kotona päivisin. Jos olisin yksin kotona, voisin olla huonommassakin kunnossa. En jaksaisi selittää..
Olen linnoittautunut entiseen huoneeseeni ja tuijotellut seiniä. Minua on monta monta vuotta mietityttänyt se asia, että onko mahdollista vain hylätä jotkut muistot pysyvästi. Vanhassa huoneessani tulee mieleen muistoja, jotka haluaisin unohtaa. Osan olen jo painanut syvälle unohduksiin, mutta välillä nekin pilkahtavat pinnalle. Pelkään sitä päivää millon kaikki tulevat kerralla ryminällä mieleen. Vanhassa huoneessani harjoittelin nuorempana balettia yön pikkutunneille saakka ja ikävöin niin kamalasti sitä. En haluaisi edes ajatella balettia ja tanssimista kun sen muisteleminen on niin raskasta. En pääse enää siihen samaan 'tilaan' kun olin nuorempana tanssiessani. Nyt minulta on kadonnut lihasvoima ja sen myötä kaikki muu tärkeä...

samaa väsymystä ja lopun odottelua

2009-11-23T23:54:00.000+02:00

En ole osannut tehdä mitään viime päivinä. Istun nojatuolissa vilttiin kietoutuneena ja tuijotan tyhjää. Vanhempieni kysymykset menevät ohi ja olen liian väsynyt vastatakseni. On liian raskasta ottaa se henkäys, että saisi sanoja ulos. Keuhkot jaksavat vain hengittää, mutta ei ottaa happea puhumiseen.

Välillä mietin miten hullulle varmaan näytän kun istun samassa asennossa ikuisuuksia ja tuijotan eteeni mitään katsomatta. Tunteja menee ohi enkä tiedä mitä olen ajatellut. En vain muista mitä on tapahtunut.

En ole syönyt päiviin. On kuvottava olo. Mahan tyhjyys tuntuu turvalliselle ja hyvälle. Ei tee mieli syödä mitään. Tässä pisteessä olen ollut sen verran kauan syömättä, että ruoka on niin kuvottavaa etten vain pysty syömään. Mikään ei mene kurkusta alas. Ei mikään.

Masentaa ja on surullinen olo. Silmaluomet on kamalan raskaat ja tuntuu kuin olisin itkenyt. Silmiä kirvelee ja kutittaa, mutta itkin viimeeksi illalla.

Jos suruun voisi kuolla niin olisin mennyt jo aikoja sitten... toiveajattelua.

Tönikää vaan

2009-11-16T17:34:00.003+02:00

Aamulla heräsin liian myöhään ja tuntui ihan turhalle edes nousta ylös. Kävin vain katsomassa mitä posteja isä oli tuonut ja menin takaisin sänkyyn. En pystynyt enää nukkumaan, mutta silittelin pupua. Oli niin vaikeaa nousta..

Sain päivällä yhtäkkiä mieleeni lähteä kaupungille kun olin jo monta päivää suunnitellut käyväni tiimarissa. Yritin käydä muuallakin, mutta en vain pystynyt. Kävelin katse maassa suoraan tiimariin ja halusin välttää kaikkien ihmisten katseita. Liikuin niin nopeasti kun pystyin ja keräsin kortintekotarvikkeet. Menin kassajonoon ja yksi nainen käveli ihan pokkana minun edelleni. Kävi katsomassa jotain pattereita kassan vieressä ja sitten tunki itsenä minun ja edessäni olevan asiakkaan väliin. Tunsin kun paniikki alkoi tulvia kehooni enkä uskaltanut sanoa sanaakaan. Heti alkoivat äänet päässäni sanoa, että olen varmasti todella idiootti kun muut tönivät minua ympäriinsä. Olen ansainnutkin tällaisen kohtelun. Kaikki vihaavat minua.

Itsetunto on pyöreä 0 ja haluaisin vain kaivautua vanhassa huoneessa olevien pehmolelujen alle piiloon kaikelta. En jaksa...

Kyylmää...

2009-11-15T13:34:00.001+02:00

Nukahdin eilen illalla lattialle istualteen. Ensin ajattelin vain sulkea silmäni hetkeksi ja odottaa jos väsymys helpottaisi. Hätkähdin hereille kun äiti kolisi jotain keittiössä. Olin entistä väsyneempi, mutta en ikinä halua antaa väsymykselle vailtaa. En anna periksi. Kidutan itseäni, koska sen olen ansainnut. Ravistelin päätäni ja toivoin, että unihiekat tipahtelisivat samalla pois. Jatkoin touhujani olohuoneen lattialla ja välillä löin viivoittimella itseäni päähän kun silmät menivät väkisin kiinni. Jossain vaiheessa kuitenkin sammuin. Heräsin tuntia myöhemmin kun istuin lattialla ja nojasin päätäni sohvaan. Niskat ihan jumissa ja olo sekavana..

Tänään yritän rauhoittua lämpimän viltin sisällä telkkaria katsoen. Frasier :) Mulla on aivan kamalan kylmä. Sormet umpijäässä ja nenä on jäässä. Vaatteita on niin paljon kun mahtuu päälle, mutta ei auta. Käyn välillä takan edessä lämmittelemässä ja tekisi mieli linnoittautua sen eteen. Sormet on sen verran kohmeessa, että ei tekisi mieli kirjoittaa mitään koneella. Haluaisin vaan pitää niitä peiton alla lämpimässä.

edit/// Katsoin äsken kahden viltin ja vanhempien koiran kanssa telkkaria ja nauroin puoliääneen telkkarille. Isä oli kävellyt hetki sitten ohitseni täyttämään salkkuaan keittiön pöydälle ja huomasi minut. Isä tuli ja halasi minua. Kysyin miksi ja yritin kiemurrella pois. Isä sanoi, ettei ole kuullut nauruani pitkään aikaan. Pisti taas miettimään.

Salaisuuksia

2009-11-14T15:24:00.011+02:00

Kiitos suunnattomasti kun ajattelitte mitätöntä minua Laura, iceblue, Negai Peppiina (http://pipsjapops.blogspot.com/), SmilingGirl (www.thisstoryofmylife.blogspot.com/) ja Shrapnel (www.varjotytto.blogspot.com/). Olen otettu!
Palkinnon saaneen täytyy tehdä seuraavat 7 kohtaa: 1. Kiitä sitä, jolta sait tunnustuksen. 2. Kopioi kuva ja liitä blogiisi. 3. Laita linkki keneltä sait tunnustuksen. 4. Kerro seitsemän asiaa itsestäsi, mitä muut eivät vielä tiedä. 5. Anna tunnustus seitsemälle. Linkitä nämä blogissasi. Kerro näille seitsemälle tunnustuksesta.1. Olen jäänyt koukkuun julkkisjuoruihin.(Etenkin tmz.com sivustoon, jossa käyn monta kertaa päivässä.) Tiedän varmaan kaikki julkkisjuorut, mutta en ole nähnyt yhtään Twilight-elokuvaa tai lukenut niitä kirjoja. Olen ihan jälkeenjäänyt.. Muutenkin olen tippunut kärryiltä kun en ole nähnyt mitään elokuvia pitkään aikaan, siis muita kuin This Is It. Olen varmasti ainoa ihminen, joka ei tiedä mitään Twilightista.

2. Olen seurustellut muutaman pojan kanssa ja yhden kanssa pidemmän aikaa. Kaikki tämä tapahtui yläasteella ja lukion ensimmäisellä kun halusin todistaa, että osaisin olla tavallinen nuori nainen. Kaikki oli kuitenkin niin teennäistä, että minun läpi nähtiin liian helposti. Minulla ei ole ollut pitkään aikaan mitään halua seurustella kenenkään kanssa. En todellakaan osaisi kuvitella itseäni perhettä perustamassa tulevaisuudessakaan..

3. Rakastan kaikkea ällön makeaa kun olen näännyttänyt itseäni tarpeeksi kauan. Lisään sokeria kaikkeen. Teen vanilja kiisseliä ja saatan syödä pari desiä sokeria ja hilloa sen kiisselin kanssa. Sillon sokeri maistuu myös murojen ja viilin kanssa. Sokerimässäilyn jälkeen tulee niin paha morkkis, etten pysty syömään mitään vähään aikaan. Pelkään ja vihaan ruokaa, mutta joskus sokeri/makea maistuu liian hyvälle.

4. Olen ollut pro-ana jossain vaiheessa teini-ikääni. Kadun sitä enemmän kuin voin kuvailla, koska olen sitä koko "yhteisöä" tai "suuntausta" vastaan. En ala tässä paasaamaan miten tuhoisa ja typerä se koko homma on, mutta tunnustan että olen itsekin sitä touhua harrastanut vuoden tai kaksi. En enää löydä niitä syitä miksi silloin palvoin Anaa ja tein kaikkea typerää tiputtaakseni painoa.

5. Olen ollut vaihdossa Saksassa kun opiskelin TAMK:issa. En ole tästäkään puhunut kun jouduin lopettamaan vaihto-ohjelman paria kuukautta aikaisemmin kuin oli tarkoitus, koska huolestuivat kunnostani. Hävettää kun en osaa tehdä mitään ilman, että huolestuttaisin ympärillä olevia ihmisiä. Enemmän hävettää se kun en saanut suoritettua vaihtoa kunnialla loppuun. Hyviä muistoja ja elinikäisiä kavereita sieltä kuitenkin jäi..

6. En tiedä uskonko jumalaan, mutta en halua olla ateistikaan.

7. En osaa sanoa kenellekään 'rakastan sinua'. En ole sanonut, koska se ei vain tule luontevasti suustani. Olisin halunnut sanoa sen yhdelle ihmiselle, mutta nyt on liian myöhäistä.Annan tunnustuksen iceblue, Negai, Telina,SmilingGirl, Kafi, tthi, Shrapnel (www.varjotytto.blogspot.com/)Te varmaan tiedätte osan näistä asioista, mutta minulla meni kamalan kauan edes näiden miettimisessä.Lupasin jo eiliseksi tämän, mutta meni niin myöhölle yöhön tämän kirjoittaminen, etten jaksanut tehdä loppuun. Ja nuo linkit ei tahdo millään toimia.Argh, menee hermot kun teksti vaihtaa itsekseen väriä aina kun muokkaan tekstiä...

unettomuutta ja unia

2009-11-13T01:02:00.000+02:00

Unirytmi on mennyt aivan sekaisin viime aikoina. Viimeiset päivät ovat olleet suunnilleen tällaisia: 2 vuorokautta valvomista putkeen, nukutaan 12 tuntia ja taas valvotaan pari vuorokautta. Olen lopenuupunut. Koko kehoni tuntuu kymmenen kertaa painavammalle ja pelkään, että vaakakin näyttää sen. Äiti piilotti vaa'ankin... Ei ole voimia kantaa omaa painoa vaikka paino ei ole noussut.

Näin kuitenkin yksi yö ihanaa unta vanhasta kaveristani. En ole nähnyt häntä moneen moneen vuoteen, mutta tiedän että hänelle on nyt sattunut ikäviä asioita. Hän oli minulle todella tärkeä ja ikävöin häntä edelleen. Unesta en muuta muista kuin, että halasin häntä ja aloin itkemään kun ajattelin mitä hänelle on tapahtunut. Kumma kun siinä unessakin kaipasin häntä ja halusin kertoa hänelle kaiken. Unessa ystäväni yllättyi kun aloin itkemään ja kysyi hymyillen miksi itken, mutta heräsin juuri silloin..

Isän puolen sukulaisia pitäisi tulla käymään Lontoosta. En odota sitä yhtään vaikka sukulaisia he ovatkin. Silloin pitää puhua ja kertoa mitä minä olen tehnyt ja mitä suunnitelmia on. Mutta kun ei ole suunnitelmia. Ei ole edes toivoa suunnitelmista. Mitä sitten sanot? On aina niin vaikeaa puhua vieraille kun ei voi antaa enää suoraa vastausta..

Ottamani 3 unilääketta tuntuvat vaikuttavan jo vähäsen eli taidan lähteä yläkertaan enne kun alan höpisemään kaikkia salaisuuksiani tänne... Kirjoitan huomenna (siis tänään) enemmän, koska haluan vastata Kafin kysymykseen ja pitää ottaa haaste vastaan minkä olen saanut jo ilmeisesti kolmelta ;)

Insomnia

2009-11-11T05:27:00.001+02:00

En osaa muuta sanoa.
Ylikierroksilla ja ihoon koskee, pistelee.
Päässä humisee ja on vaikea erottaa
totuutta tarusta.
Tehkää tälle painajaiselle loppu!
Haluan vain nukkua ja päästä todellisuudesta
kauas pois...

väsyttää..

2009-11-06T15:28:00.003+02:00

Väsyttäää... Silmät ei tahdo pysyä millään auki. Olen yrittänyt lukea kirjaa koko päivän, mutta tuntuu kuin silmät pyörähtäisivät ympäri jatkuvasti. Silmät ei tahdo tarkentaa tarkentaa tekstiä, kaikki on sumuista ja rivit hyppii ympäriinsä. Tämä on niin rasittavaa. Nukahtaisin tähän istualleni jos en kävisi välillä kuistilla tupakalla herättelemässä itseäni.

Jos menen nukkumaan, koko päivä menee ohi. En saa itseäni sängystä ylös jos käyn päiväunilla. Silloin kun väsyttää, voisin nukkua useamman tunnin putkeen ja sitten valvon koko yön. Ei hyvä...

On niin paha olla. En saa tätä pahaa oloa ravistettua pois vaan se puristaa rintaa koko ajan.

nolotus...

2009-11-03T17:56:00.000+02:00

Voi ei, olen idiootti! Olen koko päivän leikellyt sanomalehdistä artikkeleita taas pienessä pilleripöhnässä. Lääkkeistä alkaa iho kutisemaan ja varsinkin nenää kutittaa jatkuvasti. En sitten huomannut, että sormeni olivat värjääntyneet ihan mustiksi sanomalehdistä ja pyyhin nenääni niillä mustilla sormilla. Ovikello soi ja postimies toi paketin isälle. Katsoi minua vähän kieroon ja käveli pois hymyillen. Takaisin olohuoneeseen kävellessäni vilkaisin peiliin ja meinasin kiljaista. Olin sotannut sormillani itselleni Hitleri-viikset ja muutenkin naamani oli ihan musta. Apua, haluan maan alle piiloon. Tämä on taas tätä, että kenellekään muulle ei voi tapahtua tällaista kuin minulle. Sille se ainakin tuntuu. Olen aina nolaamassa itseni kun astun ihmisten ilmoille. Aina...

Vaikka Thriller Livessä kaikki meni pyllylleen, kävin katsomassa TII:n kaksi kertaa. Isä oli varannut minulle kolme lippua, mutta ensimmäinen jäi käyttämättä. Ensi-iltana olin paniikkikohtauksen partaalla niin en vain yksinkertaisesti uskaltanut lähteä kotoa pois. Itkin ja panikoin itsekseni omassa vanhassa vaaleanpunaisessa huoneessani kun en osaa valita vaatteita ja näytan kaikissa niin lihavalle. Huusin pehmoleluille sängyilläni kun en osaa tehdä mitään oikein ja näytän niin kamalalle. Äiti kuuli alakerrasta kun mekastin huoneessani ja tuli katsomaan. Itkin äidille ahdistustani, mutta en saanut ajatuksistani selvää..

Nyt on sellainen olo, että en halua lähteä mihinkään. Ei tekisi mieli käydä sairaalalla, koska ihmiset ahdistaa.

Hymyn takana

2009-11-02T01:46:00.001+02:00

Olen niin väsynyt esittämään vanhemmilleni, että olen kunnossa. En edes tiedä minkälainen käsitys vanhemmillani on minusta. Minkälainen on "normaali Cassie"? Olen sairastanut jo niin kauan, että kenelläkään ei taida olla käsitystä millainen normaali Cassie on. No, vanhempani eivät varmaan tiedä, että millon minulla on ollut esitys päällä ja millon taas olen voinut hyvin. Nämä sairaudet opettavat todella hyvät näyttelijän taidot. Sisällä voi olla sellainen tuska, että haluaisit hypätä seuraavan rekan alle, mutta osaat silti hymyillä vanhemmillesi kuin ei olisi mitään hätää. Olen ehkä kasvanut/aikuistunut sen verran henkisesti, että tuon lauseen kirjoittaminen sattuu pirusti. Jokainen hymy minkä vanhempani näkevät kasvoillani on valhe. Ja sen ajatteleminen sattuu.

Tuntuu, että olen ihan eloton raato. Ei mitään elämää. Kaikki tuntuu tyhjältä sisältä. Mietin tänään syitä, että miksi hengitän. No, se ei ole tahdonalaista, mutta ei se riitä syyksi minulle. Kun saan paniikkikohtauksen, tuntuu kuin kaikki happi olisi loppu ympäriltäni. Siinä tilanteessa toivon vain enemmän kuin mitään muuta, että pystyisin taas hengittämään. Kun hengittäminen ei oikeasti onnistu, tulee paniikki eikä kuoleman toive ole aina ensimmäisenä mielessä. Tänään sohvalla istuessani toivoin, että hengittämisen voisi katkaista. Mutta en voin vain lopettaa hengittämistä ja sanoa, että minulle riitti. Syy miksi hengitän: en osaa lopettaa.

On pieniä asioita, jotka auttavat jaksamaan. Niinkin yksinkertainen asia kuin posti. Olen tilannut kaikenlaista, mikä toisi täytettä päiviin. Ja kaikki tilaamani tietysti liittyy rakastamaani... Se postin odottaminen tuo jotenkin toivoa.. Käyn melkein joka päivä hakemassa asunnoltani postin. Tiedän etten saisi lähteä yksin noin pitkille reissuille. Autolla se matka menee niin nopeasti, mutta lääkäri on vaan sitä mieltä että voin saada sairaskohtauksen milloin vain. Hipsin aina autolle aamupäivällä kun äiti on töissä ja tiedän, että isä on kiinni kaupungilla. Silti pelkään kamalasti kiinni jäämistä ja soitan molemmille ennen lähtöä.

Tuo oma aika on ihanaa kun saa ajaa autolla. Pidän autolla ajamisesta ja tietysti popitan musiikkiani täysillä autossa. Oman asunnon hiljaisuus ja tutut kuvat seinillä oikein kutsuvat jäämään vielä vähän kauemmaksi aikaa, mutta pitäisi aina kiirehtiä takaisin vanhempien kotiin. Oma asunto on ollut tyhjillään jo jonkun aikaa ja siellä on kamalan kylmä. Kylmyys saa sen oman turvapaikkani tuntumaan vieraalle. Pidin asunnossani lämpöjä aika korkealla kun minilla on kylmä aina. Joka päivä olen halunnut jäädä ja lämmittää taas turvallisen pesäni kotoisan lämpimäksi. Onneksi ovella odottaneet postit ovat piristäneet useimpina päivinä ja vieneet huomioni muualle. Painajaisista kauneuteen ja hyvyyteen.

Kello on vaille 2 yöllä eikä unesta tietoakaan. Onneksi viikonlopusta ollaan selvitty ja huomenna odottaa posti. Olen aika säälittävä tapaus...

miksi?miten?

2009-10-30T17:13:00.000+02:00

Siis Thriller Livessä kävi niin, että aloin panikoimaan jouduttuani ihmismassaan. Oli tungosta ja alkoi heikottamaan pahasti. Koko vartalosta lähti voimat, silmissä alkoi sumenemaan ja tuntui, että happi loppuu. Oli pakko istua seinän viereen lattialle ja laittaa pää polvien väliin. Oli sekunneista kiinni etten olisi pyörtynyt suorilta jaloilta. Istuin siinä hetken enkä tiennyt ympärillä olevista ihmisistä mitään. Tunsin kun joku otti käsivärrestani kiinni ja kysyi oliko kaikki kunnossa. Sanoin, että voisiko hän auttaa minut vessaan. Olo oli jo vähän parempi kun pääsin vessassa istumaan vähäksi aikaa ja join vettä. Tässä vaiheessa vasta tajusin, että vieras tyttö oli auttanut minua.

Ja hän tunnisti minut. En vieläkään voi tajuta miten ihmeessä minut voi tunnistaa tämän blogin kautta. Tämä tyttö kysyi kirjoitanko blogia ja myönsin. Hän yhdisti heti minut tähän blogiin. Leukani tippui varmaan lattiaan ja olisin halunnut vajota maan alle. Kysyin miten hän tunnisti minut ja kuulemma hänen mieleensä oli jäänyt kun olen joskus maininnut, että minulla on pitkät, tummat ja paksut hiukset ja sitten kun olen aika hoikka. Hänen mielestään... Ja kun kirjoitin blogissa meneväni Thriller Liveen ja saavani paniikkikohtauksia yleisillä paikoilla.

Miten ihmeessä juuri minun kohdalle sattui noin? En voi vieläkään uskoa. Tämä tekee ulos menemisen entistä hankalammaksi. En todellakaan uskonut, että kaikki tietävät mille näytän. Ja vielä Helsingin kokoisessa kaupungissa.. Menee teksti sekavaksi, mutta sekavat ovat ajatuksetkin.

Nyt on taas niin nolo olo kuin vain voi olla. Onneksi osasin kuitenkin nauttia Thriller Livesta ja se oli mahtava kokemus. Sinne kannatti mennä, koska esitys oli aivan mahtava ja liikutuin useamman kerran. Toisaalta kaduttaa sinne meno kun tapahtui tuo kaikki.

Tuli käytyä

2009-10-28T23:20:00.002+02:00

Kyllä kävin "konsertissa" sunnuntaina ja oli todella ahdistavaa. Itse esitys oli aivan mahtava ja upea kokemus. Henkeäsalpaava kunnianosoitus popin kuninkaalle. Annoin kuitenkin ahdistuksen ottaa vallan ja ennen esitystä jouduin paniikkiin,mutta yritin olla aiheuttamatta suurempaa kohtausta. Ja minut tunnistettiin! Eräs tyttö tunnisti minut tästä blogista. Millon Helsingistä on tullut 'tuppukylä'?

En jaksa kirjoittaa näin myöhään kun silmät tahtoo mennä kiinni. Jatkan aiheesta huomenna.

...argh.....

2009-10-25T15:46:00.001+02:00

Voi järkytys! Jännittää, ahdistaa, pelottaa, hermostuttaa. En jaksaisi odottaa Thriller Livea, mutta en haluaisi mennä sinne ihmisten sekaan. Haluan nähdä, aivan varmasti upean, esityksen. Silti en osaa olla ajattelematta muita ihmisiä. Mitä puen päälleni? Isä vie minut kohta kämpälleni, mutta ei mitään tietoa mitä laitan päälleni. En osaa laskea monelta lähden Finlandia talolle päin. Tiedän kauan sinne menee matkustaa kämpältä, mutta en osaa päättää kuinka kauan ennen esitystä menen sinne.

Miksi tämä on aina niin vaikeaa? Olisi niin mukava kun olisi joku jolle voisi purkaa tämän jännityksen. Olisi mukava mennä jonkun kanssa esitykseen, mutta en ikinä uskaltaisi mennä kenenkään kanssa. Aina on liian vaikeaa.

Koko ajan tulee kylmiä väreitä enkä osaa olla paikoillani. Olen koko päivän kävellyt ympäri taloa voivotellen ahdistusta. Vanhemmilla menee hermot minuun eivätkä he ymmärrä miten yhden 'konsertin' katsominen voi jännittää näin paljon. Mutta tämä vain ahdistaa.. En osaa sanoa miksi.

Hysteriaa

2009-10-25T12:37:00.000+02:00

Väsymys. Olin viime yönä Rautatientorilla katsomassa Thrill The World tanssiesitystä ja se oli aivan mahtava vaikka sää ei oikein suosinut. Olisin niin kovasti halunnut hypätä menoon mukaan, mutta en vain uskaltanut. Olisi pitänyt etukäteen ilmoittautua, mutta tiesin etten olisi kuitenkaan uskaltanut paikanpäällä uskaltanut tehdä mitään. Tanssiminen on minulle kaikki kaikessa, mutta olen jotenkin vetäytynyt niin syvälle kuoreni sisään, etten uskalla enää esiintyä ihmisten edessä. Nuorempana rakastin esiintymistä ja esiinnyin suuremmillekin yleisöille balettiesityksissä. Nyt se tuntuu aivan mahdottomalle. Tanssin vain yksin, omassa rauhassani. Olin opetellut Thrillerin rutiinin (TTWssä vähän muunneltu) jo aikoja sitten eli sen puolesta olisin voinut vain mennä mukaan. Olen niin vihainen itselleni kun en uskaltanut. Nyt kaduttaa, koska on liian myöhäistä ja toista mahdollisuutta ei tule kuin ehkä ensi vuonna. Olin niin hermona vaikka olin pelkkänä katselijanakin. Välillä uppouduin vain katselemaan, mutta sitten havahduin ja muistin, että täällä on ihmisiä. Tuli pakoreaktio, mutta pakotin itseni seisomaan paikoillani.

Kotiin päästyäni olin aivan pilvissä. Menin yläkertaan omaan huoneeseeni ja vedin Thrillerin rutiinin kerran toisensa perään läpi nappulat korvissa ja volyymi täysillä. Tämä on yksi elämäni nautinnoista. Aloin sekoittamaan balettiliikkeitä rutiiniin mukaan ja puhkuin innosta kun piirtelin paperille aivan omaa Thrillerin koreografiaa. Sen jälkeen oli mahdotonta saada unta ja yö tuntui loputtomalle kun kellojakin oli vielä siirretty. Nukuin pari katkonaista tuntia vanhan huoneeni lattialla vanhempieni koira kainalossa.

Noin 2 tunnin yöunien jälkeen pitäisi väsyttää normaalisti, mutta väsymyksen läpi puskee kamala jännitys. Tänään menen katsomaan Thriller Livea Finlandia-talolle. Menen yksin ja pelottaa aivan kamalasti. Oikeastaan sisälläni on tunteiden sekamelska. Haluan todella nähdä esityksen ja olen aivan varma, että tulen pitämään siitä. Toisaalta minua jännittää ja pelottaa, koska sinne on menossa niin paljon ihmisiä. En osaa olla paikoillani vaan ravaan edestakaisin kuistilla ja olohuoneessa. Äiti kun oli kotona aamulla niin kävelin ympäri taloa ja puhuin vain itsekseni, että 'voi ei, voi ei, voi ei...'. Äiti sanoi ettei saa tehtyä mitään kun sekoitan hänen ajatuksensa ja laittoi minut tekemään retiiseistä ruusuja. Sisälläni kutisi enkä olisi halunnut olla paikoillani hetkeäkään. Hermostuttaa, koska en tiedä miten paljon ihmisiä Thriller Livessä on ja miten paljon se tulee ahdistamaan. Argh! Taitaa tulla toinen postaus vielä ennen lähtöä, jossa olen täysin hysteerinen..

Minulta kysyttiin, että miksi en tunnu käyvän syömishäiriöpoliklinikalla.? Olen ehtinyt yli 10 vuotta sairastaa vaikka olen vasta 24v. ja olen käynyt Helsingin 'parantolat' läpi. En keksinyt parempaa sanaa kuin parantolat, ei minulla ole mitään Helsingin hoitopaikkoja vastaan.. En haluaisi, että kukaan tunnistaisi minua eli en paljasta missä käyn tällä hetkellä. Käyn hoidossa. Käyn terapiassa, lääkärillä ja olen avohoidossa. Avohoito jatkuu jos asun vanhemmillani ja pidän säännöistä kiinni. Avohoitoon kuitenkin kuuluu se, että käyn 'sairaalalla' syömässä ja juttelemassa melkein joka päivä viikossa. Sanon, että käyn 'sairaalalla' mutta, en haluaisi paljastaa missä päin Helsinkiä ja minkä nimisessä paikassa käyn. Pelkään vain, että joku tunnistaa...

Ja kaikille tiedoksi: tämä ei ole 'laihdutusblogi'! Ainakaan ei ole tarkoitus olla. Milloin viimeeksi olen hihkunut riemusta, että olen pudottanut painoa? En tiedä kuulostaako tämä laihdutusblogille, mutta se ei ole todellakaan tarkoituksena. Eräs anonyymi kertoi suoraan sanottuna blogini inspiroivan laihduttamaan. Ei näin! Tuo on vihoviimeinen blogini tarkoitus. Anteeksi teksini sävy, mutta suututtaa. En tiedä edes blogini tarkoitusta. Enimmäkseen tämä on minulle itselleni paikka jonne voin tulla kirjoittamaan, koska paperipäiväkirjaa en ole jaksanut niin paljon pitää. Toiseksi saan täältä paljon tukea ja voimia kommenteista. Kommentit joskus ravistelevat ja pistävät miettimään. Se on minulle positiivista, koska välillä lähden leijumaan pilviin ja tarvitsen jonkun vetämään minut maan pinnalle.

Rutiini

2009-10-19T15:20:00.001+03:00

Vastaan Kafin kysymykseen tässä postauksessa kun olisi tullut turhan pitkä kommentti. Kysymys oli, että mitä teen päivisin ajallani. Lyhyesti sanottuna: en mitään. Pakotan itseni sängystä ennen 10 ylös, koska liian myöhään nukkuminen pilaa koko päivän. Olen aina puolkuollut aamulla kun herään, mutta myöhään nukkumista en salli itselleni. Aamu menee sumussa enkä yleensä saa mitään aikaiseksi. Käyn tupakalla, katson tallennettua ohjelmiani, olen koneella, käyn tupakalla, käytän vanhempien koiraa ulkona, olen koneella ja tässä vaiheessa silmäni eivät pysy enää auki. On pakko mennä nukkumaan, koska en vain yksinkertaisesti jaksa pysyä hereillä.

Tuntuu, että vasta illemmalla alan heräämään ja ajatukset selviää. Koko aamun olen miettinyt, että pitäisi tehdä sitä ja tätä, mutta en vain saa aikaiseksi mitään kun olen niin väsynyt. Illemmalla jaksan keskittyä kirjan lukemiseen ja omiin projekteihini. Joskus en kuitenkaan saa itseäni käynnistettyä koko päivän aikana ja istun sohvalla tuijottaen tyhjää koko päivän.

Yritän siis kuluttaa aikaa lukemalla ja omilla projekteillani(tykkään tehdä käsilläni kaikkea pientä oman mieleni virkistämiseksi). Väsymys kuitenkin vie voiton useimmin ja nukun suurimman osan päivästä.

Ruokailu from hell..

2009-10-18T21:26:00.000+03:00

Aivan uskomatonta, että viikonloppu on jo ohi. Aika meni niin nopeasti kun jouduin poikkeamaan rituaaleistani eilen. Äiti halusi viedä minut ulos ja lähdettiin sitten koko perhe syömään ravintolaan meren rannalle. Yritin kyllä kaikkeni, että olisin saanut jäädä kotiin lämpimän peiton alle. Vanhemmat vain tivasivat, että on minun pakko jotain syödä. Vain meren tuoksun houkutus sai minut nousemaan sohvaan kaivamastani pesästä.

Anteeksi, mutta en halua enää muistella ravintolassa käyntiä, koska se ei ollut kovin miellyttävää. Isä halusi viedä meidät johonkin tasokkaaseen paikkaan, kuten aina. Sitten sain katsoa isän pettynyttä ilmettä kun tilasin taas sen saman kanasalaatin. Vanhempani haluaisivat minun kokeilevan uusia ruokia kun antavat siihen mahdollisuuden. Tutusta ja turvallisesta on kuitenkin liian vaikeaa päästää irti ja lähteä seikkailemaan tuntemattomaan.
Halusin ravistolasta mahdollisimman pian pois. Hain autosta pitkän untuvatakkini ja menin rannalle kävelemään. Hävetti kun olin ainut pukeutuneena talvivaatteisiin. Ravintolassa otetut opamoxit auttoivat kuitenkin sulkemaan ulkomaailmaa pois ja pystyin miettimään omiani ilman, että olisi pitänyt juosta ihmisiä karkuun. Onneksi pystyin keskittymään, koska yksi rakkaimmista asioista minulle on meri. Rakastan katsoa veden pintaa, koska se on jotenkin hypnotisoivaa ja rauhoittavaa. Eilen kävelin niin pitkälle kuin jaksoin ja mietin vain. en muista mitä mietin, mutta kiroitin kännykkääni joitain asioita muistiin. Poltin varmaan puoli askia sillä kävelyllä, mutta noh..

Tänään olen vain aihdistellut sitä eilistä ateriaa. Söin tavallisen kanasalaatin, mutta siinä oli öljyä ja pekonia. Vihaan kaikkien vieraiden tekemää ruokaa kun ei tiedä mitä siihen on laitettu. Masentava olo on illan myöten lannistanut ahdistusta pois. Voimat on pois, mutta saan energiaa kun käyn lukemassa uudestaan ja uudestaan saamiani kommentteja. Olette suurin tukeni!

Huomisessa piristää se, että lounas sairaalalla on peruttu ja lähden aamupäivästä hakemaan postini kämpältä. En malttaisi odottaa, koska kämpällä pitäisi olla paketti ja minä pidän paketeista :)

Hiljaiseloa..

2009-10-13T19:57:00.002+03:00

Anteeksi pieni tauko. Minuun on iskenyt taas väsymys. Viikonlopun aikana vanhempanikin huomasivat kalpean naamani ja huolestuivat kun en jaksanut puhua mitään. En jaksanut avata suutani saatikka vaivata aivojani ja miettiä vastausta. Käytiin sitten ensiavussa verikokeissa ja jouduin tipassa istumaan yön yli. Itkin äidille, että en uskalla jäädä sinne yöksi enkä saa kuitenkaan nukuttua vieraassa paikassa kun siellä on juoppoa. Sen itkun jälken sammuin kuitenkin ennen kun vanhemmat edes ehtivät lähteä takaisin kotiin... Heräsin aamulla ihan outoon oloon. Ja sanokaa mitä sanotte. Oli ihan turvonnut olo ja epäilin heti turvonneeni tipasta. Posket tuntuivat pyöreiltä ja tuntin kaksoisleuan kasvaneen... Vihaan tätä.

Väsymys ei vaan katoa enkä saa nostettua päätäni mustasta. Tuntuu, että olen jumissa tässä masennuksessa kuin tervassa. Yritäppäs nousta tervasta ja puhdistaa sulkasi taas puhtaan valkoisiksi. Tuntuu, että minulta odotetaan tuon tapahtuvan hetkessä, mutta en vain pysty siihen. Olen uponnut täysin mustaan tevaan ja joku vetää minua vielä syvemmälle.

Ei jaksa

2009-10-06T12:34:00.003+03:00

Lapsettaa. Olen lukenut viimeiset pari päivää Aku Ankan taskukirjoja. Isä on kerännyt ne kaikki. On aika huvittavaa kun isän työhuone on sisustettu tummilla puupinnoilla ja tummanruskeilla nahkatuoleilla- ja sohvalla. Seinät ovat täynnä laki ja ammattikirjallisuutta. Sitten siellä nurkassa on yksi hylly josta kirkkaana loistaa kaikki nuo Aku taskukirjat. Ei sovi muuhun sisustukseen. Minulla on ollut tehtävänä lukea ne kaikki ja vanhempani ovat tuoneet pokkareita aina sairaalaan luettaviksi. On minulla aika paljon jäljellä, mutta en haluakaan että saan kaikkia luettua kun niitä on niin mukava lukea.

Muuta ei olekaan tapahtunut. Tänään oli terapia enkä jaksanut sanoa siellä kuin muutaman sanan. En jaksaisi kirjoittaakaan siitä mitään.

Tanssin pyörteissä

2009-10-03T15:51:00.001+03:00

Tanssi houkuttelee minua vaikka olen liikuntakiellossa. Menen aina välillä vanhaan huoneeseeni ja muistot tulvivat mieleeni. Muistelin kuinka nuorempana harjoittelin balettia monta tuntia päivässä ilman taukoja. En saanut lopettaa ennen kun kaikki oli täydellistä. En vain saanut lopettaa... Huone vetää puoleensa, koska tunnen olevani siellä se sama tyttö, joka sai tanssia niin paljon kuin halusi. Kaipaan niitä aikoja. Ei ollut rajoituksia ja sai olla vapaa. En kuitenkaan tunne olevani se sama tyttö enää, koska en osaa tanssia samalla kevyellä askeleella. Painoindeksini on suhteessa melkein sama (vähän yli 14), mutta lihaskuntoni ei ole sama kuin ennen. Venyttelen, jumppaan ja lenkkeilen, mutta en vain jaksa samalla tavalla kuin ennen.

Olen kuunnellut mp3-soitintani päivät pitkät enkä voi olla tanssimatta. Kun jaksan nousta sohvalta ylös, on pakko "bust a move" :) ja tietysti MJ:n liiket osaan ulkoa. Tänään aamulla äiti puhui kanssani, mutta en jaksanut keskittyä kun tein "toe standejä". Vanempiani naurattaa kun jaksan äärimmäisen masentuneena silti tanssia. Ja tuo 'äärimmäisen masentunut' on tullut vanhempieni suusta perheneuvottelussa.

Minulle on niin tärkeää päästä pahoja ajatuksia ja raakaa ulkomaailmaa karkuun. Oma Ihmemaani on turvapaikkani. En uskalla kertoa kaikka ajatuksiani Ihmemaastani täällä blogissakaan, koska minua on kiusattu koulussa niin paljon. Pelkään, että täälläkin minua alettaisiin kiusaamaan ja katsottaisiin kummasti. Siis enemmän kuin jo nyt. Olen yrittänyt olla rohkea ja paljastanut osan tästä asiasta mistä minua kiusattiin koulussa. Se jätti syvät arvet itsetuntooni. Voi olla ettei kukaan ymmärrä yhdistää mistä puhun. Tai suurin osa ei välttämättä pidä tätä niin isona asiana. Minulle se on iso asia kun se on minun elämässäni iso asia. Ja senkin tunnustaminen hävettää. Parasta lopettaa ennen kun tästä tulee kamalan sotkuinen. Tämä vain auttaa minua itseäni kun kirjoitan.

Taas tylsä viikonloppu enkä keksi mitään tekemistä. Turhauttavaa.

Väsynyt yrittämään

2009-10-01T13:46:00.001+03:00

On niin kaunista kun lehdet ovat alkaneet tippua puista ja peittää maan. Samalla tämä kuitenkin muistuttaa talven tulosta ja kylmemmistä keleistä. En vain kestä kylmää ilmaa. Olen jo nyt pukeutunut samoihin vaatteisin kuin viime talvena enkä tiedä mitä vaatteita vielä lisäisin kun tulee kylmempi. Kaipaan sitä turvaa minkä saan pimeästä, mutta en todellakaan kaipaa kylmää.

Eilen syömiset meni pieleen. Ahdistus alkoi heti aamusta ja pidättelin itkua koko päivän. Yritin esittää rohkeaa. Sairaalalla oli lounas ja siitä suurin osa meni takaisin keittiöön. En vain saanut pureskeltua. Ei onnistunut. Leuat eivät suostuneet tottelemaan käskyjäni ja olin liian väsynyt yrittämään. Vaikka yritin esittää rohkeaa. Kotona en syönyt sitten mitään. Tämä päivä alkoi itkulla. Rohkean esittäminen ei onnistu minulta. Se päätyy aina itkuun. Jos ajattelen vähänkin minulle rakasta/herkkää asiaa, purskahdan itkuun heikolla ololla. Lounas meni tänään sairaalalla samalla tavalla kuin eilen. Onneksi omahoitajani ymmärtää. Nyt en vain jaksa yrittää kotonakaan...

Anteeksi jos pahoitin jonkun mieltä edellisellä postauksella. Kirjoitan vain mille minusta tuntuu. En ehdi ajatella, että mitä tekstistäni pitäisi sensuroida, jotta säästäisin lukijoiden tunteita. Toivottavasti muilla on parempi päivä tänään.

Minä lähden haravoimaan pihalle vanhempien koiran kanssa. Tekisi mieli mennä pomppimaan tasajalkaa lehtikasassa niin kuin lapsena.

Mielen demonit satuttavat

2009-09-30T10:51:00.006+03:00

Turhauttavaa kun koneeni ei tahdo toimia vanhemmillani. Nettitikku on kamalan hidas ja yhteys katkeilee. Teksti ei ehdi tallentua ja pitää kirjoittaa sama teksti uudestaan ja uudestaan. Lisäksi n-näppäimen alla on joku kökkö niin se ei tahdo toimia.

Täällä vanhempien luona elämä tuntuu olevan jatkuvaa kyttäystä. Kytätään syökö Cassie tarpeeksi. Miiloin on syönyt viimeeksi. Milloin aikoo syödä seuraavan kerran. Tiedän, että se on vanhempieni 'työtä', mutta en vain jaksaisi sitä enää. Vielä yläasteella kun asuin kotona viimeeksi, elämä oli jatkuvaa kyttäystä. En jaksanut odottaa muuttaa kotoa pois. Nyt olen taas samassa tilanteessa: vanhempien syötettävänä ja vahdittavana kotona. Aina kun auto ajaa pihaan, alan jännittämään ja toivoisin vielä 10 minuuttia rauhaa.

Viime päivinä olen paennut pahaa oloa kipulääkkeillä. Pitää se kai tunnustaa, että ongelma tästä tulee jos en lopeta ajoissa. Tanssiaikoina sattui useampiakin havereita ekä malttanut ikinä odottaa paratumista vaa menin balettiesityksiin "pää kainalossa". Oli pakko, mielestäni. En halunnut jäädä mistään esityksestä pois. Nyt myöhemmin se on kostautunut ja kipuja on melkein päivittäin vaikka käyn kiropraktikolla. Tanssiessa kipu unohtuu joskus, mutta taju meinaa lähteä kun todellisuus iskee. Fyysinen kipu ei kuitenkaan ole mitään verrattuna mieleni demoneihin. Ajatukset sattuvat ja niitä on vain päästävä pakoon.

Ulkona on niin kylmä, ettei tee edes mieli työntää nenää ikkunasta ulos. Olen käynyt koiran kanssa ulkona ja illalla omalla lenkillä, mutta ulkoilu ei ole hauskaa kun on niin kylmä. En odota lenkille lähtöä. Sinne on vaan pakko mennä. Onneksi musiikin kuunteleminen saa kylmän ilman unotumaan melkein kokonaan. Ja kotona odottaa aina rakas kirjani, jota lukiessa kaikki muu unohtuu. Uskomatonta, että kirjasta ja sen aiheesta saa energiaa ja hymyn kasvoille. Vaikka mieli pyörii muuten pohjamudissa..

MJ-Morphine
Relax
This won't hurt you
Before I put it in
Close your eyes and count to ten
Don't cry
I won't convert you
There's no need to dismay
Close your eyes and drift away

Lohdutusta

2009-09-24T16:15:00.000+03:00

Takaisin lounaalta. Lounaan jälkeen oli tapaaminen lääkärin kanssa. Kyyneleitä ja turhautumista. Lääkäri ei ole tyytyväinen kun painoni ei ole noussut melkein lainkaan. Olen niin kyllästynyt lounaisiin sairaalalla, mutta en uskalla sanoa 'ei'. Olen kyllästynyt täyteen mahaan. Ruokailun jälkeen ruokaa on kurkkuun saakka. Silloin peliin astuu paniikki ja häpeä. Miten peittää elämääkin suurempi paniikki kun ympärillä on tusina ihmistä? Se on vaikeaa. Lääkärillä en jaksanut enää pitää paniikkia sisälläni vaan päästin pienen osan siitä ulos. Lääkäri sanoi, että hyvä kun anna tunteiteni näkyä. En ymmärrä miksi on hyvä näyttää heikkouteni...

Halusin vain kutistua näkymättömäksi siinä lääkärin tuolissa. Yritin ajatella kaikkea muuta kuin herkkiä asiota, mutta en pystynyt. Kaikki asiat saivat silmäni täyttymään kyynelillä. Halusin vain pois pois pois! Yritin hymyillä väkisin kyynelten keskeltä ja ajattelin miten kotona odottaa omat 'aarteeni' jotka piristävät mieltäni.

Isä oli huolestuneen näköinen kun tulin lääkäriltä punaisin silmin ja katse maassa. Isä yritti piristää minua ja vei minut ostamaan lehtiä. Isä tietää miten piristyn ;) Ostin 9 lehteä ja sain hetkeksi unohdettua kaiken muun. Isä kantoi ostokseni autolle ja käveli vierelläni käsi harteillani. En ole pitkään aikaan tehnyt mitään isän kanssa kahdestaan. Tuli lapsuus mieleen ja tunsin olevani ihan pieni. Isä on minua pidempi ja aika isokokoinen. Olin taas pikkutyttö isän vierellä. Äiti lupasi tehdä ylimääräisen piiraan kun leipoo viikonlopun juhliin. En ole niin innoissani piiraasta, mutta äiti tekee sellaisen mistä pidän, minun takia. Ihan kuin olisin matkustanut ajassa 10 vuotta taakse päin nyt kun asun tilapäisesti vanhempieni luona ja he huolehtivat minusta taas.

Nyt lehtien pariin. Ostin pari tribuutti-lehteä ja olen aivan innoissani! Vihdoin saan ajatukseni pois pahoista ajatuksista ja keskityn yhteen rakkaaseen asiaan. Ehkä jäin sinne pikkutyttötasolle päivän muisteloistani...
Joku kysyi pidänkö Sally Mannin kuvista ja kyllä pidän. Lapset ovat niin viattoman ja puhtaan näköisiä. Tuo on toinen lempikuvistani. No, en tiedä sopiiko tuo viattomuus kuvaan..

Olette rakkaita kaikki!

Vanhemmistani ja surua taas

2009-09-18T21:35:00.000+03:00

Olen istunut melkein koko päivän samassa kohdassa, samassa asennossa, isän nojatuolissa. Jos joku näkisi aivoihini niin siellä lentelisi varmaan koiperhosia. Aamusta saakka en ole saanut päätettyä mitä tekisin tänään. Päivä on jo mennyt ohi enkä ole tehnyt mitään. Siis en yhtään mitään.On niin turhautunut olo kun tuntuu, että on kiire tehdä kaikkea. Tänään ei ollut sairaalalla käyntiäkään. Isä on ainut joka voisi minut sinne viedä, mutta isällä on joku työmatka ulkomaille ja se lähti jo eilen. Olen ollut koko päivän yksin kun äiti on töissä valmistelemassa joitain viikonlopun juhlia.

En olisi kestänyt hetkeäkään tänään ellei olisi seurana pupua ja vanhempien koiraa. Olen puhunut niille. Välillä olen pihalla käydessä katsonut siniselle taivaalle ja puhunut pienen tovin. Haluaisin vain jonkun merkin, että viestini menee perille. (Tämä ei sitten liity mitenkään uskontoon..) Yöllä katson joskus tähtiä ja etsin tähteä, joka olisi kirkkaampi kun toiset. Olen kertonut jo kymmenille tähdille mikä mieltäni painaa ja ahdistaa toivoen, että --kuulisi.

Odottelen äitiä kotiin. Äiti oli jo lähtenyt kun heräsin 8.30 ja on ollut poissa koko päivän. Olisipa minullakin noin paljon energiaa. Mutta äidillä on keikka viikonloppuna niin on kiireistä..

Muutama on kysellyt vanhemmistani ja heidän työstään. He tosissaan työskentelevät tosi paljon ja ovat aina olleet 'työnarkomaaneja'. Äidillä on oma pitopalvelu yritys ja ainakin ennen keikkoja äiti on paljon firmalla valmistelemassa kaikkea. Olen kertonutkin, että isäni on Briteistä kotoisin hän muutti Suomeen tilapäisesti työn vuoksi, mutta jäikin asumaan pysyvästi kun avioutui äidin kanssa. Isä on aina matkustellut paljon työnsä puolesta ja on aika korkea-arvoisessa virassa. Mutta muistan lapsuudestani enemmän niitä aikoja kun isä oli kotona kuin niitä aikoja kun isä oli työmatkoilla. Vanhempani ovat aina tukeneet minua ja tunnen, että minua rakastetaan. Molemmat vanhempani tukevat minua ja nyt vaan isä pystyy viemään minut sairaalalle päivittäin. Tiedän, että äitikin veisi jos voisi.

Se on totta, että vanhempani ovat paljon poissa, mutta he ovat tottuneet elämään jo omaa elämäänsä. En ole asunut vuosiin kotona ja huomaan, että he ovat uppoutuneet entistä enemmän töihinsä. Vanhempani käyvät kuitenkin melkein joka päivä yhdessä lounaalla keskustassa vaikka heillä on kiireistä . Nyt olen sotkenut senkin rutiinin kun isän pitää tulla kotiin hakemaan minut päivisin ja viedä sairaalalle lounaalle. Vien isän aikaa päivällä ja isällä menee pidempään ennen kun pääsee kotiin. Tunnen olevani tiellä ja vaivana kotona.. Hukkaa, turhaa tilan täytettä, painoa kaikkien harteilla..

Kiitos kaikille ihanista kommenteista! Saan mietittävää tyhjään päähäni ja tunnen itseni taas hitusen tärkeämmäksi.

Tyhjää ja tylsää vaan

2009-09-14T19:44:00.003+03:00

Tänään iski väsymys. Olen ollut innoissani kotiin pääsystä, mutta nyt väsymys on vienyt voiton vaikka olen vieläkin innoissani. En vain saa itseäni liikkeelle. Vihaan sitä kun jumitun paikoilleni ja alan toistelemaan päässäni miten typerää ja laiskaa on vain tuijottaa eteensä tekemättä mitään tai katsoa telkkaria jaksamatta vaihtaa kanavaa. Tänään en ole jaksanut nähdä mitään positiivista tai mukavaa missään. Odotan vain unimaailmaani.
Pahoittelen kun postaus on näin lyhyt ja tylsä! Mutta tylsä olen minäkin...

Tarkoitusta etsimässä

2009-09-11T21:24:00.005+03:00

Mietin aina kovin tarkkaan teidän kommentteja. En vain lukaise niitä. Luen ne ihan ajatuksella, koska sydäntäni lämmittää jokainen kommentti. Tunnen itseni ehkä hieman tärkeämmäksi. Aloin äsken miettimään kommenttejanne yleensä ja noita nokkosperhosia. Mieleeni juolahti, että ehkä nokkosperhoset tulivat houkuttelemaan minuakin vapauteen. Minäkin voisin lähteä leijailemaan ikkunasta raikkaaseen syysilmaan. Jos se olisi yksinkertaisempaa niin rikkoisin kahleeni ja lepattelisin vankeudesta pois.

En voi kuitenkaan tehdä tätä kaikkea ollakseni mieliksi kaikille ympärillä oleville ihmisille. En voi "parantua" vain sen takia ettei kukaan suuttuisi minulle. Sen aloitteen pitää lähteä minusta. Tuntuu, että parempi pysyä paikallaan kuin antaa kaiken romahtaa. Sitten jos otan liian isoja askelia eteen, tulen romahtamalla alas. Käyn jo nyt sairaalalla syömässä lounaan melkein joka päivä ja se on jo aika iso juttu minulle. En kyllä kestä mitään lisää.

Vielä voisi käydä kuistilla. On surullista miten valo loppu jo näin pian. Kesällä totuin valoisaan paremmin mitä oletin ja nyt kaipaan sitä. Tulee pala kurkkuun kun äiti on alkanut laittaa kuistille valon. Tulee lapsuus mieleen kun se kuistille ilmestyvä valo tarkotti kesäloman loppua, syksyä ja koulun alkua.

9/11 R.I.P

Nokkosperhonen

2009-09-11T10:35:00.004+03:00

Eilen matkalla sairaalalle isän autossa oli nokkosperhonen. Istuin pelkääjänpaikalla ja tuijotin ulos ikkunasta näkemättä mitään kun yhtäkkiä nenäni eteen lepatteli perhonen. Ihmettelin miten vielä näin syksyn alussa on perhosia ja miten se perhonen oli päässyt autoon. Päästin perhosen ikkunasta ulos, että se saisi elää lyhyen elämänsä raikkaassa ulkoilmassa.

Eilen illalla luin nojatuolissa kirjaa ja kuulin verhon takaa kahinaa ja siellä oli nokkosperhonen.(!) Tuli heti mieleen, että se olisi sama perhonen minkä päästin vapaaksi isän autosta samana aamuna. Ei ole kyllä mitään mahdollisuutta, että sen olisi löytänyt tiensä takaisin meille. Jahtasin perhosta jonkin aikaa ja sain sen viimein vangittua hellästi kämmenteni sisään. Vapautin perhosen ulos ja sanoin, ettei tule takaisin vaan nauttii vapaudesta.

Tänään kuulin samaa kahinaa verhon takaa kuin eilen. Verhon takana oli taas nokkosperhonen. Nyt en ymmärrä... Miksi minä löysin ne perhoset vaikka talossa asuu kaksi muuta ihmistä.? Mietin taas liikaa asioita, mutta tuntuu hassulle..

Isä tulee hakemaan minut kohta. Eikä tekisi mieli syödä lounasta.. Tuntuu, että aamupala on vielä kurkkuun saakka.

Mietiskelyä

2009-09-09T20:46:00.002+03:00

Minun ei edes tee mieli mennä kotiin. Lukkiutuisin varmasti taas asuntooni, koska pelkään kävellä kadulla. Hävettää niin kamalasti kun pyörryin sinne kadulle ja vielä lähelle omaa asuntoani. En tiedä kuka minua tuli auttamaan ja näki niin en kehtaa näyttää naamaani siellä. Mitä teen? Kävi jo mielessäni, että pitääkö minun muuttaa.. Häpeän tunne on vaan liian suuri. Haluaisin itkeä kiukusta ja lyödä nyrkillä itseäni naamaan.

Eräs anonyymi (tiedät kuka olet ;) kirjoitti tämän kommenttiin "Tiedäthän ja uskothan myös sen, että vaikka "paranisit" tai voisit paremmin henkisesti tai fyysisesti, sinusta välitettäisiin silti eikä sinua jätetä yksin?" Tähän voin vastata, että tiedän enkä oikeastaan ole koskaan pelännyt, että minut jätettäisiin yksin. Olen käynyt terapiassa vuosia ja minulle on tehty selväksi etten saa lopettaa sitä ihan tuosta vaan. Vaikka "parantuisin" eli saisin painoa nostettua ja ajatuksia kääntymään niin minun pitäisi silti käydä terapiassa. En vain osaa uskoa, että parantuisin tästä kaikesta täysin vaikka ulkokuori näyttäisikin normaalille. Ajatukset eivät muutu 100% varmaan ikinä. Mutta minulle on tehty selväksi, etten jää ikinä ilman terapian tukea ja vanhempani ovat kyllä aina tukeneet minua. Vanhempien tuessa en nähnyt muutosta kun minulla oli "parantumisyrityksiä".

Minä en vaan haluaisi huomiota. Haluaisin olla se Näkymätön Ninni. Toki kaipaan tukea, mutta mielummin olisin ihan yksin. Minulle on jäänyt mieleen kun joskus sairaalassa ryhmäterapiassa sanottiin, että jotkut syömishäiriötä sairastavat pitävät painoaan tahallaan alhaalla, jotta saisivat huomiota ja heitä kohdeltaisiin kuin sairasta ihmistä. Minua on aina suoraan sanoen etonut ja suututtanut tuo fakta. Itse en ole huomannut käytöksessäni tuollaista ja hävettäisi jos olisin koskaan tehnyt niin. En haluaisi ikinä huolestuttaa läheisiäni tahallaan ja haaskata ammattilaisten aikaa. Olen varmaan väärässä, mutta en osaa aina muodostaa mielipiteitäni.

Olen käynyt sairaalalla joka päivä tällä viikolla. Puhunut omahoitajalleni miten jokainen päivä alkaa yhtä synkkänä ja loppuu yhtä synkkänä. Osastolta pois pääseminen on kuitenkin lieventänyt ahdisusta. Minun pitää mennä sairaalalle aina lounasaikaan, että syön ennen kun menen tapaamaan hoitajani ja lääkärin. Se on ahdistavaa. Onneksi minua ei pakoteta syömään ruokasalissa vaan saan syödä neuvotteluhuoneessa (hoitajan valvovan katseen alla tietysti..).

Iltapäivitys ja kyyneleitä

2009-09-07T21:47:00.002+03:00

Kiitos ihanista kommenteista! Tulee lämmin tunne kun edes joku välittää. Välillä en tiedä välitänkö edes itse enää..

Illalla iski kamala olo kun istuin katsomaan telkkaria vanhempien kanssa. No, olen ollut olohuoneessa koko päivän, kiertäen tuolita sohvalle ja taas nojatuolille kun en halua löhötä laiskasti yhdessä kohdassa. Mutta vanhemmat tekivät poikkeuksen iltapuuhissaan ja tulivat seurakseni katsomaan elokuvaa. (Yleensä he tekevät töitä puoleenyöhön joten oli ihme, että tulivat ilman suostutteluja olohuoneeseen.) Tuntuu, että uppoudun liikaa kaikkeen mitä ajattelen tai seuraan. Nyt huomasin, että ajaudun ihan ok olotilasta täyteen epätoivoon/itsekkääseen oloon kun katsoin United 93- elokuvaa. Oli aivan kamalaa kun mietin mitä tapahtuu kun se kone nousee kohta. Kaikki ne ihmiset. Ja minä valitan...

Itkin ja isä lohdutti, mutta käyn vieläkin kierroksilla. En voinut uskoa, että ne tapahtumat on menneet jo vaikka isä kuinka yritti lohduttaa. Jokin ääni päässäni vain sanoi, että ne tapahtuu kohta uudelleen, koska elokuva jatkuu. Sammutin elokuvan niin mitään ei tapahdu. Pääsi äiti ja isäkin iltatouhuihinsa.

Olen niin vihainen itselleni kun en osaa katsoa elokuvaakaan vanhempieni kanssa. Ehkä tämä elokuva oli liian voimakas/tunteellinen..

Olen liian heikko peittämään tunteitani tällä hetkellä. Haluan mennä vain nukkumaan ja odottaa, että saan koko talon itselleni aamulla. Huomenna pitää mennä käymään sairaalalla. Ei kiva..

Täällä taas, mutta siipirikkona

2009-09-07T11:48:00.002+03:00

Ajattelin, että ei kukaan huomaa jos olen poissa, mutta on ihmiset ilmeisesti kaivanneet. Syy poissaolooni tulee tässä ja olen todella pahoillani kun en ole päässyt ilmoitamaan mitään itsestäni.

Olin siis tasan 2 viikkoa sairaalassa ja pääsin tänään aamulla kotiin. Kaikki alkoi kun olin matkalla vanhemmilleni kävellen eikä olo ollut kamalan hyvä lähtiessäni. En ehtinyt kävellä kuin pari korttelia kun kaikki muuttui valkoiseksi ja raajat tuntui liian raskaille. Korvissa soi ja jalat oli voimattomat --sitten ei mitään. Seuraava muistikuva on ambulanssissa kun tuntui, että auto teki kamalan jyrkkiä käännöksiä. Lanssimies kyseli muistinko mitä tapahtui, mutta en edes muistanut mikä päivä oli tai omaa henkilötunnustani. Olin siis pyörtynyt kadulle ja samalla iskenyt pääni jonkun rappusen kulmaan. Sain silmäkulmaani 3 tikkiä ja ohimolla on vieläkin ihorikki ja ruma mustelma. Alkuun päähän koski aivan kamalasti, mutta kipulääkkeillä selvisin. Ne auttoivat myös psyykkiseen pahaan oloon. Hävetti kun olin pökrännyt keskelle katua ja jonkun piti soittaa lanssi. En edes halua tietää montako ihmistä näki minut. Mutta tuo tietämättömyys kaivaa minua, ahdistaa.

Ensiavusta minut siirrettiin sisätautiosastolle ja siellä olin sen kaksi viikkoa. Painoni oli tosissaan tippunut vähän viime aikoina ja painoin n.43kg kun osastolle jouduin ja nyt painan 45,8kg. Sisälläni kiehuu kun mietin painon nousua ja kontrollin menettämistä. Kamalinta osastolla olossa oli ruokailujen lisäksi glukoositippa. Alhaisten verensokeriarvojen takia jouduin sellaisen kanssa olemaan jonkin aikaa ja se oli kamalaa. En edes tiedä mitä se aine on, mutta ajattelin heti, että se on sokeria ja se lihottaa. Kuulostan todella tyhmälle, mutta sairaus tekee minusta tyhmän. Olin aivan poikki ja lopen uupunut osastolla enkä jaksanut pistää vastaan kaikissa ruokailuissa. Joskus kieltäydyn koskemasta tarjottimeen kun oli niin oksettava olo edellisestä ruokailusta..

Nyt olen vanhempieni luona ja varmaan pysyn täällä tämän viikon. Siis, vanhemmat ei päästä minua yksin ainakaan viikkoon. Isä sai sovittua lääkärin kanssa, että pääsen sairaalasta jos asun vanhempien valvonnassa vähän aikaa. Ihana isi. Enkä ole sarkastinen tällä kertaa. Vihaan sairaaloita ja jokainen sairaalareissu kasvattaa tätä vihaa. Olin niin onnellinen kun isä sai minut sieltä pois. (Mutta aika tiuhassa tarkkailussa pitää silti olla kun melkein joka päivä pitää sairaalalla käydä...) Mulla ei ollut netillistä puhelinta mukana niin en pystynyt ilmoittamaan mitenkään että missä olen. Minulla oli koko ajan huono omatunto kun mietin, että huomaakohan kukaan etten ole päivittämässä blogia..

Oli ihanaa halata pupua pitkästä aikaa. Tuntui, että se halaus lämmitti ihan sydäntä. Pupu on taas paisunut täällä isän syötettävänä ja huomaa miten sillä on virtaa kun on ollut vaan mun vanhassa huoneessa.

Olen vieläkin yliväsynyt. Olen nukkunut viimeiset 2 viikkoa, mutta en ole levännyt ollenkaan. Sille tuntuu. Päätä särkee vieläkin sen kaatumisen takia ja niska on ihan jumissa. Jalat ovat sen verran huterat etten uskalla lähteä kuistia kauemmaksi seikkailemaan. Huomenna menen ehkä pupun kanssa pihalle nauttimaan syysilmasta jos sää sallii.

Olen palannut ja olen pahoillani jos joku huolestui minusta! Olette minun tuki ja järjen ääni, ja arvostan sitä suuresti <3

Kun paha katse satuttaa

2009-08-24T20:47:00.002+03:00

Kyykistelin juuri kukkien juurilla
rapsutellen laiskasti maata,
hyräilin itsekseni kaikenlaista,
kun samassa huomasin koulun poikien
katsovan aidan takaa,
sydän pysähtyi, laulu jäi,
koska katse kuin katse on paha silmä
kun se katsoo kätkettyyn sydämeen.

Robert Frost

Welcome to my Wonderland

2009-08-19T20:21:00.005+03:00

Katsoin dokumenttia neroista ja sain siitä jotain ihmeen voimaa. Se toi minut ulos Ihmemaastani ja olin hetken kiinnostunut muista ihmisistä. Viime aikoina minua ei ole kiinnostanut mikään muu kuin omat juttuni. Omat turvalliset asiani. Ja, uskokaa ettei kaikki nämä asat liity syömiseen tai syömättömyyteen. Minulla on muitakin asioita (hyvin vähän kuitenkin), jotka tuovat turvaa ,mutta en halua hehkuttaa niitä täällä. Tuntuu, että olen hehkuttanut jo tarpeeksi.

Tiedän miten typerää on paeta todellisuutta ja vältellä velvollisuuksia. Tärkein niistä velvollisuuksista taitaa olla syöminen. Itselleni se tuntuu olevan blogin päivittäminen, koska omatunto kolkuttaa.

Huomaan miten mieleni sulkeutuu päivä kerrallaan enemmän ja enemmän. Jokin vetää minua sinne Ihmemaahani. Ulkomaailma tuntuu liian pahalta. Tunteet ovat liian pahoja. Katseet ovat liian pahoja. Arki on kidutusta. Tällä hetkellä teidän ihanat kommentit pitävät minua pinnalla. Ja nekin kommentit, joissa minua kehotetaan ottamaan itseäni niskasta kiinni ovat ihania. Tuntuu, että joku välittää edes vähäsen. Häettää miten vaikeaa kommentteihin vastaaminen on. Tuntuu, että koiperhosia lentelee tyhjässä pääkopassani...

Heikkouteni

2009-08-15T16:51:00.000+03:00

Aamusta alkoi sama ahdistava olo, mikä on vainonnut minua koko viikon. Istuin lattialle ja avasin koneen, mutta en osannut tehdä mitään. Olisi paljon tekemistä, mutta en vain osaa aloitaa mitään. En jaksa. Mikään ei tunnu mielenkiintoiselle. Ajattelin vain, että säästän ne tekemiset myöemmäksi. Istuin taas lattialla tekemättä mitään puoli tuntia. Tiesin koko ajan miten aika kului ja se inhotti. Pitäisi olla tehokas ja käyttää kaikki aika hyväkseen. Vihaan itseäni kun en saa mitään aikaiseksi ja istun vaan lattialla tuijottaen seinää.

Onneksi päänsärky on jo lakannut. Ihmettelen vaan kun minulla ei ole ikinä ollut pahoja päänsärkyjä. Nyt niitä on ollut pari kertaa kesän aikana. Tänään en jaksanut tätä sietämätöntä ja tuskaista oloa niin päädyin taas lievittämään oloa kolmiokipulääkkeillä. Taas yksi syy lisää miksi vihaan itseäni ja heikkouksiani. Kuitenkin, kurjasta olosta tuli siedettävä olo. Hyvä olo verrattuna viimeaikaiseen mielentilaan...

Nyt lähden vaeltamaan vanhempieni luokse. Peter Pan tulisi telkkarista, mutta katson sen myöhemmin. Matkalla voin elää omassa Neverlandissa.

aivot rusetilla

2009-08-14T13:50:00.000+03:00

Istun tässä lattialla ja odottelen terapiaan lähtöä. Laitoin musiikin soimaan kovalle telkkarissa, koska hiljaisuus tekee oloni vielä hermostuneemmaksi. Vihaan tällaista odottelua. Olisi parempi kun terapia olisi aamulla niin en ehtisi jännittämään ja ahdistumaan. Nyt mietin koko päivän ajan mitä se terapeutti keksii kysyä ja siinä vaiheessa kun istun siihen terapeutin pehmeään tuoliin, aivoni ovat nätillä rusetilla. En saa sanaakaan suustani.

Oho, huomasin, että sukat on eri paria. Toinen on vaaleanpunainen valkoisilla pilkuilla ja toinen mustilla pilkuilla. Mitähän seuraavaksi...

Kurjuus

2009-08-10T22:31:00.004+03:00

Kurjuus! Aivan kamala olo. Koko päivän särkenyt päätä ja voimat pois. Kaikkein kamalinta päivässä oli kun aamulla piti käydä yhdessä tapaamisessa ja kirjastossa. Autolla ajaminen oli tuskaa kun pää tuntui räjähtävän ja silmiä särki. Aikaa meni vaikka kuinka kauan kun parkkipaikkaa ei tahtonut löytyä. Olisin lähtenyt muuten kävellen, mutta jalat ei vain kantaneet. Tuli paha mieli kun en jaksanut hymyillä kenellekään. Kaikki ajattelevat, että olen omahyväinen...

Nyt on sen verran parempi olo, että jaksoin koneen avata. En taida muuta enää jaksaakaan. Menen takaisin sänkyyn vaikka olen siellä maannut melkein koko päivän. Kun tulin päivällä kotiin, menin suoraan peiton alle. En edes vaihtanut farkkuja jalasta. Tuntui, että pyörryn siihen paikkaan jos liikun yhdenkin ylimääräisen liikkeen.

Okei, kolme on jo kysynyt, että olenko minä edellisen postauksen kuvassa :) Siinä missä tytöllä lukee paidassa 'MJ I want you back' muistaakseni. En ole siinä kuvassa, mutta halusin laittaa sen kuvan, koska 1. haluan MJn takaisin ja 2. minusta on otettu täsmälleen samanlainen kuva. Äitini on aina halunnut valokuvaajan paikalle kun olen tanssinut balettia näytöksissä tai muissa vastaavissa. Olen aina tanssinut vapaa-aikana MJ:n inspiroimana ja äiti halusi ottaa kuvasarjan studiossa. Oli fedora, nahkahousut, valkoinen käsine, 'moonwalk' ja 'toe stand'... Nyt on vain kuvat muistoina, koska tanssin virtaukseen uppoaminen on joskus liian vaarallista. Se vie mennessään...

Heräämisiä ja ehkä vähän hyvää mieltä

2009-08-04T15:02:00.000+03:00

Aamulla heräsin 7.35 kun ovikello pärisi ja ihmettelin kuka voisi näin aikaisin kaivata minua. Heitin paniikissa lähimmät housut jalkaan ja harjasin hiukset. Postimies toi vain paketin. Sain vihdoin kauan odottamani paketin ja aamuni alkoi paremmin kuin yksikään viime viikon aamu. Olin kuitenkin liian väsynyt aloittakseni päivääni ja menin makaamaan vielä sänkyyn. Kädet ja jalat oli liian heikot kantaakseen ja silmät ei tahtoneet pysyä auki. Ajatukset ei kuitenkaan tahtoneet rauhoittua vaan olin täysin hereillä siltä kannalta. Oli pakko nousta ylös.

Aamutoimieni jälkeen aloin heti näperrellä pakettini kanssa ja mielialani nousi. On se kumma miten pieni itsensä hemmottelu nostaa mielialaa. En yleensä osta itselleni mitään ylimääräistä. Nyt päätin kuitenkin tilata yhden kalliimman jutun minkä todellakin halusin ja "hemmottelin" itseäni. Hävettää vaan miten materia saa minut paremmalle tuulelle... Mutta ehkä en jaksa tällä hetkellä nähdä niitä pieniä hyviä asioita elämässäni joiden pitäisi saada minut paremmalle tuulelle.

Kävin myös kaupassa tuossa lähellä ja suunnittelin sitä pari tuntia kotona. Alkoi heti sydän pumppaamaan ja kädet tärräämään kun piti ajatella kotoa lähtemistä. Tuli sellainen paniikki olo. En voinut kuitenkaan lykätä kauppaan menoa, koska jääkaapissa on vain valo.. Opamoxin voimin selviydyin kuitenkin kauppareissusta.

Lääke väsytti kuitenkin niin kamalasti, että melkein sammuin istualteni lattialle. Vaikka vihaan päiväunia ja etenkin nukkua meikit päällä niin annoin väsymykselle periksi ja menin takaisin nukkumaan. Nukuin 3 tuntia yhteen putkeen ja sen jälkeen oli kyllä parempi olo, täytyy myöntää.. Tosin herättyäni molemmat silmät oli vuotanu isot lätäköt tyynylle ja meikit oli tosi hienosti. Vihaan nukkua meikit päällä! Sitten silmät on täynnä jotain kökköjä ja ihan punaiset. Ei kiva.

Minun ongelmana (tai yksi monista ongelmista) on se, että nautin liikaa tästä nälän tunteesta. Ja siitä, että vatsa on tyhjä ja kramppailee. Tuntuu, että ansaitsen tämän pahan olon niin miksi mennä syömään.? Nytkin kello on kolme enkä ole avannut jääkaappia muuten kuin ottanut vettä. Nautin tästä nälän euforiasta. Tunnen itseni niin voimakkaaksi kun pystyn kontrolloimaan itseäni. Melkein 10 vuotta ja teen vieläkin tätä...

Kaipaan balettia niin, että sydäntä särkee...

Elämäni vihat ja rakkaudet

2009-08-01T20:41:00.001+03:00

Kiitos Iceblue ja tthi!
Säännöt: Listaa haluamasi määrä asioita, joita rakastat ja joista et pidä. Haasta tämän jälkeen haluamasi määrä henkilöitä tekemään sama. Linkitä sekä haastamasi että sinut haastanut henkilö(t) postaukseen.

Rakastan
>pupuani
>sitoa hiukseni silkkinauhalla
>ukkosta
>hillosipuleita
>kuunnella musiikkia täysillä autossa tai mp3-soittimessa
>balettia
>katsoa myrskyä ikkunasta
>Helsinkiä
>postin saapumista aamulla
>tanssimista
>hyvän kirjan koukuttavasta tunteesta
>katsoa kun äitini leipoo
>kohteliaisuutta
>muumeja
>nukkua omassa sängyssäni
>lokkien laulua
>merta
>piparkakkutaikinaa
>tunnottomia jalkoja rankan lenkin jälkeen
>aamun ensimmäistä tupakkaa
>sitcom tv-sarjoja
>vaniljan tuoksua
>blogimaailman ystäviäni
>idoliani(jonka nimeä en halua hehkuttaa..)
>katsoa kuvia vanhoista balettiesityksistäni

Vihaan
>ruokaa
>kiroilua
>teinejä jotka esittää koviksia(ei pahalla)
>välittämättömyyttä
>aikaisia heräämisiä
>tungoksia
>tylsää oloa kotona
>nukkua liian pitkään
>syömisen jälkeistä katumusta
>suihkua
>taikureita/taikatemppuja
>väkivaltaa
>itsekkyyttä
>pahaa oloa jota joku ihminen ei ole ansainnut
>pitää farkkuja talvella
>valehtelemista
>huomion hakemista
>nähdä roskia maassa
>nolostumista
>vatsan turpoamista
>käsialaani
>puhua ihmisten kanssa
>nähdä tuttuja
>kun puhelimeni soi
>pilailuohjelmia(pilanpäiten,yms.)
>vessahuumoria
>seksikkyyttä
>alkoholin makua
>itseäni...

Haastan Kafi, Telina ja Kimmie :)

Aika kuluu

2009-07-29T17:52:00.007+03:00

Tuntuu niin turvalliselle tulla kotiin ja vaihtaa kotivaatteet päälle. Kotona on pupu seurana ja sille voi puhua mitä haluan. Jos ei jaksa puhua niin ei tarvitse. En voisi kuvitellakaan eläväni kenenkään ihmisen kanssa, koska minulla ei ole energiaa keskustella joka päivä. En osasisi olla oma itseni jos joku olisi koko ajan kämpässäni. Miettisin vain, että miten voisin vältellä sitä toista henkilöä kun en jaksasisi puhua. Samanlaista oli aina osastoilla jos oli huonetovereita. Erkassa oli se ihanuus, että sai olla yksin. (tosin eristyksessä ei todellakaan ollut mukavaa maata nahkaisella kovalla pöydällä lepositeissä taju puoliksi kankaalla lääkkeistä..)

Aivan uskomatonta, että kesä on kohta jo ohi. Tämä kuukausi on mennyt ihan kamalan nopeasti. Olen istunut asunnossani sisällä koko kesän. Aloin jo tottumaan valoisiin öihin ja lenkkeilemään valoisalla. Oli oikeastaan mukavaa kun näki kaiken kauneuden mitä ei turvallisessa pimeydessä näe. Mutta kuten jo mainitsin, pimeys antaa turvallisen verhon ympärilleni. Nyt hämärässä liikkuminen on alkanut pelottamaan kun ei tiedä kuka mörkö hyökkää seuraavasta puskasta. Minulla ei ole mitään turvaa lenkillä. Mutta liikkumaan on pako lähteä. Kaloreita on pakko kuluttaa. Pakko.

On aika jännittävää kun odottelen postista saapuvia paketteja. Tilasin pari kirjaa ja konserttikokoelma DVDboxin. Piristää mieltä kun aamut alkavat pienellä toivon kipinällä, että olisiko jo tullut saapumisilmoitus postissa. Aika samanlaiselle tuntuu aina kun aamulla aukaisen sähköpostin ja katson onko kukaan muistanut minua.

Nyt lähden autolla yhdelle kioskille katsomaan jos olisi joitain uusia lehtiä tullut..

Hyvää ja huonoa.

2009-07-27T20:01:00.007+03:00

Argh! Paino on noussut eilisestä 600g. Vihaan tätä kun mikään ei mene järjen mukaan. Eilinen oli melkein paastopäivä ja painon olisi pitänyt laskea. Tuntuu, että kaikki neste olisi vain jäänyt jumiin ihooni. Inhottava tunne. Haluan kaiken tämän ylimääräisen pois, pois, pois, pois. Tänään olen taas melkein paastonnut ja haluan vain takaisin samaan numeroon kuin eilen. Olen ihan pyörällä päästäni kun en osaa päättää mitä tekisin. Paastoamisessa menettää nesteitä, jotka tulevat heti takaisin ja se myös hidastaa aineenvaihduntaa. Syöminen taas pelottaa liikaa.

Minulla aloitettiin uusi lääke viimeeksi kun olin pienellä hengähdystauolla osastolla ja tuntuu, että se lääke auttaisi välillä. Pari kertaa päivässä, parin minuutin ajan tunnen oloni melko rauhalliseksi. Saan voimia tehdä jotain ylimääräistä. Jalkoja ja mahaa ei kipristele ahdistus. Sitten kuitenkin palaan takaisin mustaan maailmaani. Voimattomuus valtaa kehoni eikä mikään enää kiinnosta. Millään ei ole enää väliä. Se parin minuutin helpotus ei auta yhtään enkä saa ladattua pattereitani sinä aikana. Menetän kyllä lopullisesti toivoni jos lääke ei ala auttaa enempää. On jo liuta lääkkeitä kokeiltu vuosien aikana.

Odotan, että pääsisin jo lähtemään lenkille.. Pitäisi tulla hämärä ennen kun uskallan lähteä. Tuntuu, että nykyään pakkoliikunnan lisäksi haluan lähteä lenkille vain että saisin huudattaa mp3-soitintani täysillä. Kaikki ne sanat tuovat muistoja mieleen..

Lisäsin uuden postauksen/kuvan kun sain sen vihdoin muokattua. MJn muistolle

Hetken helpotus

2009-07-26T15:17:00.004+03:00

Viime aikoina unettomuus on vienyt voimani ihan täysin ja keskittymiskyky on nollassa. Päätä on puristanut ärsyttävästi päivin ja öin. En tänään enää sitänyt tätä olotilaa ja otin kipulääkettä sen verran, että pää tuntuu ihanan kevyelle. Nyt on jotenkin siedettävä olo. Istun olohuoneen lattialla ja katselen telkkaria. Frasier saa välillä suupieleni hiipimään hymyyn ihan huomaamattani. Olen välillä kirjoittanut ruokapäiväkirjaani. Kirjoitan joka ilta kännykkääni sellaiseen Wellness Diary ohjelmaan painon, päivän syömiset, yms. Tietyin väliajoin pitää sitten kirjoittaa ne tiedot paperipäiväkirjaan. Tänään olen tenhyt sitä kun kerrankin pystyn keskittymään yhteen asiaan kerrallaan.

Minulta kysytiin, että miksi en enää päivitä painoani täällä blogissa. En ole laittanut joka postaukseen painoani, koska se on pysynyt suunnilleen samassa. Tuntuu jotenkin typerälle jos laitan sen saman numeron joka postaukseen. Ihan kun ylpeilisin sillä numerolla. En kuitenkaan tee niin. Minua hävettää numeroni, koska ne ovat niiin suuria. Olen 173cm niin pienemmissä numeroissa olisin jo aika vaarallisessa tilassa.. ja kokemusta on.

Päivitän kuitenkin painoni tässä postauksessa. Minua ahdistaa/raivostuttaa/surettaa/kiukuttaa aivan kamalasti kun en tavallaan pysty tiputta maan painoa. Lääkärini heittäisi volttia jos painoni tippuisi (tai edes tietäisi oikean painoni).

BMI14,7
44,1kg

Keijukaisia ja voikukkia

2009-07-20T15:03:00.000+03:00

Taas yksi huonosti nukuttu yö takana. Heräilin ihan liian aikaisin ja oli pakko jatkaa unia kun väsytti niin kamalasti. Sitten kun oli aika nousta ylös, silmät eivät tahtoneet pysyä auki. Kädet ja jalat tuntuvat raskaalle kuin lyijy. Ihan kuin olisin käynyt pitkän lenkin juoksemassa ihan äsken. Enkä ole jaksanut kuin kävellä lenkkini.. On lamaantunut olo eikä koneellakaan istumien kiinnosta. Mitä nyt pitäisi tehdä? Tulee niin luuseri olo kun istun vain paikoillani tekemättä mitään. Pitäisi nauttia kesästä. Kohta valitan kuitenkin, että kesä meni ohi ennen kun ehdin huomatakaan. Niinhan se on mennytkin ohi nopeasti, mutta en jaksa nauttia kesästä.

Lapsena käytiin aina uimassa ja tehtiin seppeleitä voikukista. Sannan kanssa leikittiin keijukaisia vanhempien pihalla ja juostiin mekkojen helmat liehuten. Ei haitannut vaikka Sanna oli minua vanhempi. Sanna osasi olla vielä lapsi. Nyt minulla ei ole ketään. Ei ketään kenen kanssa voisin edes vähän uskaltaa astua turvallisesta kuplastani ulos ja nauttia kesästä. Onneksi on jäljellä muistot keijuleikeistä ja voikukkaseppeleistä. Joskus ne muistot vaan sattuvat liikaa...

Tule uni, tule.

2009-07-19T02:15:00.001+03:00

Tämä unettomuus on aivan kamalaa. Ensin luen kirjaa ja sitten kun pitäisi mennä nukkumaan uni ei tule millään. Suljen silmäni. Odotan unta. Sitten huomaankin tuijottavani seinää silmät auki. Nousen ylös ja aukaisen koneen. Nyt muokkailen kuvia kun jostain syystä olen luovalla tuulella.

Satujen lukeminen on saanut mielikuvitukseni kulkemaan vähän vilkkaammin kuin aikaisemmin. Vetelen johtopäätöksiä kaikesta ja ajattelen kuin lapsen mielellä. Kaikki ympärillä oleva ahdistaa, mutta yritän suojata itseäni pakenemalla. Tai sitten pahimmassa tapauksessa olen taas lipsumassa psykoosin ihmeelliseen maailmaan...

Väsyttääää... olen väsynyt tähän kaikkeen.