Kun olimme pieniä...

Minulla on pyörinyt päässä jo vuosia pari lausetta/tekstin pätkä enkä muista olenko lukenut sen jostain vai keksinyt itse. Kun olimme pieniä... Mutta se on pyörinyt päässäni vuosia kuinka lapsuuden odotukset ovat särkyneet pieniksi palasiksi. Päätin miettiä asiaa pidemmälle ja antaa ajatuksen lentää.

Meille kerrottiin pieninä, että olimme viattomia ja luulimme olevamme voittamattomia. Uskoimme pelastuvamme.

Uskoimme, että meitä suojellaan aina eikä mikään satuttaisi meitä, koska olimme tarpeeksi hyviä, tarpeeksi rakastettuja ja tarpeeksi haluttuja. Uskoin siihen, että isän iso lämmin syli olisi aina turvanani. Uskoimme, että olisi aina käsiä joista pitää kiinni ja olisimme aina tarpeeksi pieniä ja kevyitä kannettaviksi. Jokin särkyi sisältäni kun isäni lämmin syli kävi liian pieneksi minulle. Isä ei huomannut miten sanat 'Sinähän alat olla jo painava minun syliini' repivät sydämen rinnastani. Isä ei tarkoittanut pahaa. Minä loin sille pahan merkityksen. Mistä voin enää hakea turvaa kun olen liian iso ja painava tähän maailmaan?

Meille kerrottiin, että olimme hyviä sellaisenaan. Olimme täydellisiä, koska se sisäinen kauneus oli tärkeintä. Ei ne vaatteet, kengät tai koulureppu. Ei se kuulemma haitannut jos et saanut juuri niitä samoja farkkuja tai kenkiä mitä kaikki muutkin pitivät. Äiti lohdutti, että koulukiusaajien sanoihin ei pidä uskoa, koska he eivät näe sisäistä kauneuttani. Ei äiti ymmärtänyt, että sisäinen kauneus ei kuitenkaan suojellut minua kiusaajilta. Kukaan ei ymmärtänyt.

Kun olimme pieniä pelkäsimme pimeää, koska luulimme sänkyjemme alla olevan hirviöitä.

Tiesimme, että sänkyjemme alla oli hirviöitä, mutta emme ikinä uskoneet, että ne oikeasti haluavat meidät. Aloimme pikkuhiljaa uskoa vanhempiamme. 'Ei hirviöitä ole olemassa, mene nyt nukkumaan.' Kaikki kaverit lakkasivat uskomasta hirviöihin, koska sehän oli ihan lapsellista. Miksi minun hirviöt eivät kadonneet? Minun hirviöt pysyivät ja kasvoivat vain vahvemmiksi. Ne haluavat meidät, ainakin jotkut meistä, ja silloin meidän tulisi aikuistua silmänräpäyksessä.

Sitten hirviöitä ei ole vain sänkysi alla vaan sängyssäsi, seinillä ja jokaisella askeleellasi. Kaikilla on omat hirviönsä, mutta minun hirviöt kuiskailevat minulle mitä syödä ja mitä ei. Ne kuulevat kaiken, ne näkevät kaiken, ne ovat aina askeleen edellä. Kun olet pohjalla ne tulevat vielä potkimaan sinua ettet vain pääsisi ylös. Ne aiheuttavat meilen syöksymään spiraalina masennukseen.

Näet hirviöitä suljettuasi silmäsi. Ne tanssivat silmäluomillasi. Mutta kukaan ei tiedä, että sinulla on hirviöitä, koska sinä näytät niin pienelle, mutta kuitenkin vahvalle. Minä en ollut koskaan niin vahva.. Kaikki huomasivat, että olin hirviöiden vainoama. Näytinkin melkein hirviölle laahustaessani hiihtotreeneistä balettiharjoituksiin eläen pelkällä pyhällä hengellä. Ihmiset huomasivat heikkouteni ja tunsin heidän katseensa rasvattomassa kehossani. Olin heikko normaalissa elämässä, mutta piru vieköön olin vahva sairaassa elämässä! Hirviöni ajoivat minut kuoleman partaalle useita kertoja. Siinä minä olin vahva, normaalin elämän vastustamisessa.

Kun tulet vanhemmaksi, nämä hirviöt eivät mene pois. Huomaat pian pelkääväsi jopa valoa, koska hirviöt vaeltelevat ja puhuvat, ja ovat tuhat kertaa pelottavampia kuin koskaan osasit kuvitella. Pimeästä tulee turvapeitto kun valoisalla on liian ahdistavaa mennä ulos ihmisten ilmoille. Olet vankina omassa asunnossasi kunnes pimeän turvassa pääset taas tottelemaan hirviöiden kuiskauksia korvissasi. Hirviöitä ei voi enää vastustaa. Ne ovat kasvaneet vuosien saatossa liian vahvoiksi. Ne kontrolloivat elämääsi. Ne kontrolloivat jokaista liikettäsi.

Mikään ei ole enää samanlaista kun hirviöt ovat tulleet hakemaan sinua...

sattuuuuu part.2

Tämä teksti on kirjoitettu varmaan 10 erässä kun olen sammunut aina puhelin kädessä kesken kirjoittamisen. Piti julkaista aikaisemmin, mutta kipulääkkeiden takia en pysy hereillä kovinkaan kauaa. Tai sitten olen valveilla, mutta pää on niin sekaisin että on parasta olla kirjoittamatta.

Minulle siis laitettiin se peg (tuo on vähiten pelottava nimi) torstaina tai perjantaina. En muista. Tai keskiviikkona. En tiedä. Muistan siitä operaatiosta, että pistin vastaan jo kun minua haettiin omasta huoneesta. Itkin. Paniikki ja todellisuus iski juuri sinä hetkenä kun hoitajat sanoivat tulevansa 'valmistelemaan' minua. Olenkin ollut aika rauhallinen tämän operaation suhteen viime viikot, enkö olekin.? Mutta todellisuus iski ja kovaa. Tuntui kuin olisin herännyt unesta. Se on niin helppoa miettiä, että 'ei hätää, onhhan tässä vielä muutama päivä jäljellä'. Mutta kun ei ole miettinytkään mitään. En valmistellut itseäni ollenkaan. Olen vähän sivuuttanut koko asian ja toivonut ettei se tapahtuisi ollenkaan.

Tämä oma ihana Ihmemaa tuntuu niin paljon paremmalle ja turvallisemmalle... Ei kukaan tule tänne tökkimään minua neuloilla ja veitsillä, tunkemaan letkuja mahaani. Ei, täällä on 'pääsy kielletty' kylttejä kaikille vieraille, minä taas tutkin uusia polkuja hyppien varsaloikkaa. Ihmemaani on vain minun ja jokaiselle uudelle polulle piiloitan yhden salaisuuden. Aihe poikkeaa, mutta....

Äiti ja isä kävi täällä taas vierailemassa. Tai äiti ensimmäistä kertaa tällä osastolla. Sain toivottaa hyvää äitienpäivää. Itkin koko vierailun ajan. Onneksi äiti soitti etukäteen ja kysyi saako 2 minun tätiä tulla myös. Sanoin, että en saa pidettyä itseäni kasassa niin parempi etteivät tule.

Äiti kyseli koko ajan kamalasti, että eikö hoitajat anna lääkettä kun itken. Auttaa se lääke hetken, mutta kipu taitaa olla lääkettä vahvempaa. En uskalla käyttää vatsalihaksia tai liikkua paljon muutenkaan. Hengitän niin pinnallisesti, että pahaa tekee. Hoitaja sanoi, että pitäisi alkaa uskaltaa liikkumaan eikä pitäisi noin paljon sattua. Mutta oikeasti, olen balettia tanssiessa saanut ties minkälaisia vammoja ja pakottanut itseni/pakotettu jatkamaan tanssimista vaikka kuinka sattui. Tiedän mitä kipu on, mutta en ole ikinä tuntenut näin kovaa kipua.

Yritän nyt olla valittamatta tästä kivusta, mutta en tiedä voinko luvata olla valittamatta kuinka ahdistava tämä letku on.. Olen kuitenkin päättänyt etten aio puhua siitä jatkuvasti.. On muutakin.

Kiitos ihanista ja rohkaisevista kommenteista!

sattuuuu

ei mitään hahua mikä päivä tai aika tänään, mutta ainakin sen tiedän että sattuu aivan pirusati. Päässä humisee ja silmätt ei tottele, mutta mahaa polttelee kamaladti. Tämä on pahin kipu ikinä. En uskalla liikkua yhtään kun hengttäminenkin sattuu.

En jaksa enempää. kirjoitan enemmän kunhan pää selviää ellen kuole tähän ennen sitä.

Ulkoilu

Isä kävi vierailemassa täällä uudella osastolla ja käytti minua ulkona. Mieliala muuttui hetkessä. Oli ihana päästä siitä kovalta sängyltä pois. Hoitaja sanoo ettei se ole edes kova, mutta minulla puutuu takapuoli ja reidet koko ajan. Pitää nojata välillä toiselle jalalle ja sitten toiselle jalalle. Ja tämän letkun kanssa ei löydy yhtään hyvää asentoa. Se painaa kurkkua jos on kyljellään ja sitten puutuu jalatkin. Selällään on ihan hyvä ilman tyynyä, mutta sitten puutuu takapuoli. Eli paras on selällään, ilman tyynyä ja jalat vaihdellen 'kylkiasennossa'. Onneksi ette ole näkemässä.... Sain kinuttua kivikovan patjani päälle tusinan päiväpeittoja niin patja ei tunnu niin kovalta. Yksi mieshoitaja kysyi, että oletko ihan varma ettei siellä patjan alla ole hernettä, prinsessa? Tosi hauskaa...

Ulkona oli aivan ihana ilma. Vaikka olisi ollut räntäsade niin se olisi tuntunut ihanalle, koska ulos pääseminen on vain niin vapauttavaa osastolla olemisen jälkeen. Aiemmin minua on hävettänyt mennä ulos tippatelineen ja kaiken kanssa, mutta ei nyt. Keskityin vain raikkaaseen ilmaan ja ,niin, tupakan polttamiseen. Isä kyseli kaikkea ja yritin vaikuttaa pirteältä. Huomasin, että isän oli vaikea katsoa minua. Oikeastaan siitäkin on käyty jo keskustelu isän kanssa ja tuli vähän huono omatunto kun oman isän on vaikea katsoa lastaan...

Osastolle paluu oli vaikea ja olisin halunnut jäädä istuskelemaan ulos. Sain vielä molemmat iltapäivälehdet luettaviksi mikä piristi. Nyt palaan lehtien lukuun ja toivon, että aika lentäisi. En ole edes kysynyt millon minulle laitetaan se avanne eikä nuo ole kertoneet. Tai sitten olen vain unohtanut. Parasta näin kun en osaa jännittää sitä.

Yli rajan ja mennyttä tyttöä...

Minulla on ollut paljon aikaa miettiä asioita, vaikka jotain draamaa on meneillään joka päivä.

Olen tullut siihen tulokseen, että olen jo mennyt sen rajan yli milloin minua olisi voinut vielä auttaa. En tarkoita, että olisin tahallani ylittänyt sen rajan, mutta sairauteni ovat vieneet minut mennessään. Sehän on minun syytä kun en ole jaksanut taistella vastaan. Mutta pieni osa minua ei ole halunnut taistella. Onkohan se jokin masokistinen osa minua.. 'ansaitsen kärsiä' ja lisään sitä kärsimystä vielä viiltelemällä, lyömällä ja pakkoliikkumalla.

En tiedä mikä se apu oikeastaan on. Tällähetkellä se taitaa olla vain, että hoitajat pitävät minut hengissä. Painoni romahti takaisin sinne alle 40kg ja BMI on niin matala etten kehtaa sitä sanoa. Mahaani koskee kaikki ruoka ja on todella epämukavaa syömisen jälkeen. Te varmasti älähdätte kun sanon, että löydän vieläkin itsestäni ylimääräistä ja vihaan tätä kehoa. Sairas mieli tekee, sairas mieli näkee. En haluaisi sitä apua lähellekään minua, koska olen saanut jo tarpeekseni sairaaloista ja hoitajista. Kukaan ei usko, että tämä ei auta.

Avauduin taas ja ehkä olisi pitänyt olla hiljaa. Aamut ovat hankalimpia täällä ja varmasti huomaa tekstin sävystä. Ihoa kihelmöi sisältäpäin ja haluaisin lähteä juoksemaan. Mutta minäpä reippaana tyttönä odotan, että joku tulee ruokkimaan minut. Voi....

Pelottaa mitä tämä viikko tuo tullessaan.

Potku palleaan

Paljoa ei ole tapahtunut edellisen postauksen jälkeen. Olen nyt uudella osastolla taas odottamassa sitä ensi viikon 'leikkausta' tai avanteen laittamista. Sen piti olla jo tällä viikolla, mutta mulla oli pientä kuumetta alkuviikosta niin tätä siirrettiin. Tämä osasto on oikeastaan paljon mukavampi kun kukaan ei tunne minua ja saa taas aloittaa alusta.

Tämä viikko oli aivan kamala siellä omalla edellisellä osastolla. Vietin melkeimpä koko viikon vierihoidossa tai lepareissa. Itkin loputonta itkua päivittäin ja vasta torstaina tuli turta olo. Tuntui kuin minusta ei olisi jäljellä enää mitään. Puhuin kyllä omahoitajani kanssa kun hän vahti minua ja sain pari kiveä rinnaltani pois. Ahdistus silti elää minussa eikä irroita otettaan, samoin kuin sitkeä masennus. On jatkuvasti sellainen olo kuin joku olisi potkaissut minua palleaan ja ilmat pihalle . Sitä tekee masennus..

Olen todella pahoillani kun pääsen päivittämään näin harvoin. Viime aikoina olen ollut paljon vierihoidossa tai lepareissa eli puhelinta en olisi saanut mitenkään. Täällä uudella osastolla on löysempi vartiointi eli pääsen ehkä päivittämään useammin. Toivottavasti, koska on viekkareita tästä kirjottamisesta.

Ai vappu. Minulle oli ihan sama oliko vappu vai ei. Olisin kuitenkin möllöttänyt kotona yksin. Mutta olisin mielummin möllöttänyt kotona kuin sairaalassa. Olisin halunnut katsella ikkunasta muiden juhlimista ja ehkä käydä iltalenkillä serpentiinillä koristelluilla kaduilla.

Ne yhden kappaleen sanat olivat aivan ihanat eli kiitos siitä sinä kommentoija. En muista nimeltä, mutta olen aivan hämmästynyt miten jotkut teistä näkevät vaivaa kommentin kkirjoittamisessa. Olen todella piristynyt teidän kommenteistanne ja teidän kauniit sanat auttavat minua jaksamaan aina huomiseen.

Viikon tapahtumat

Okei...
Mitä on tapahtunut viime postauksen jälkeen.

Kotiloma oli pelastus helvetistä. Osasin rentoutua ja unohtaa kaiken pahan. No en kaikkea, mutta tällä hetkellä kaikki paha mikä pääni sisällä liikkuu liittyy tuohon sairaalaan. Pääni huutaa, että sairaala on pahan asuinsija, letku on pahan pitkä sormi joka ulottuu sisälle vatsaani saakka, letkuun laitettava litku saastuttaa vartaloni pahalla, lääkärit ja hoitajat ovat pahan kanssa liitossa. Tuon kaiken pahan sain lukittua kämppäni ulkopuolelle ja hengittää.

Olen pahoillani kaikki, mutta letku lähti toisena kotilomapäivänä. Suutuin ensin äidille kun äiti hoiti aivan väärin sen koko homman. Äiti laittoi jo kaksi annosta, kun oltiin ensin riidelty miten ruutta täytetään, mutta kolmanteen olisi mennyt ihan liikaa. Siihen ruuttaan olisi pitänyt laittaa puolet ja äiti laittoi kokonaisen. Äiti ei antanut periksi että laitettaisiin puolikas. Minä lähdin ovet paukkuen kämpilleni.

Isä tuli syöttämään minulle iltapalaa, mutta siitä ei tullut mitään. En oikeasti huuda isälleni usein, koska en vain pysty. Meillä on läheisempi 'tunnesuhde' tai mikä onkaan enkä halua satuttaa isää. Sinä iltana olin kuitenkin niin ahdistunut ja halusin vain kaikesta pois. Itkin ja itkin. Isä luovutti. Isä lähti. Menin parvekkeelle tupakalle ja letku lähti. Oikeasti, mietin ennen letkun vetämistä, että miten te täällä suututte. Ahdistus ja paha olo vei voiton.

En tiedä mikä kapinointi minuun iski. Kapinointi, toivottomuus, luovuttaminen. Mietin vain, että miten viestitän sairaalalle että en todellakaan haluaisi olla siellä. Viimeisenä lomapäivänä sairaalalle lähtö lähestyi. Lähestyi. Meni ohi. Jätin menemättä. Toivoin vain, että ehkä he vain unohtaisivat minit jos en mene paikanpäälle tai menee ainakin viesti perille etten halua olla siellä. Myöhemmin illalla tuli soitto ja vastasin kolmannella kerralla. Sanoin etten tule enää. Väittelin hoitajan kanssa mitä uskalsin.

Puhelun jälkeen nappasin rauhottavia kun olo oli kamala. Polttelin parvekkeella ja pian ovelle tulee poliisi+ambulanssimiehiä. Ei ollut paljon valinnanvaraa. Uskalsin parin kerran sanoa, etten mene mutta poliisit pelotti. Oikeasti, neljä ronskia miestä vastaan 40kg tyttö, ehkä vähän turhan vakasti nuo lääkärit ottaneet asiat.

Torstaina sain kuulla sen kaikkein kamalimman uutisen eli minulle varmaankin laitetaan se avanne ensi viikolla.

Kirjoitin tämän tänään isän kännykällä kun vanhemmat kävi vierailemassa. Tulee ajastettyna Oma puhelin on vielä kotona. On jotenkin kärttyinen olo pitkästä aikaa ja se saattaa kuulua tekstistä. Pahoittelen.

Kirjoitan kun saan puhelimeni ja kaikki tavarani tänne. Kiitos ihanista kommenteistanne. Valitettavasti en päässyt katsomaan mikä se haaste juttu on mutta katson kun saan tilaisuuden.

Kotiloman :) ja :(

:)
Isä tuli hakemaan pupun kanssa.
Kierrettiin torin kautta ja pysähdyttiin kuuntelemaan lokkien laulua.
Ostin ison pinon juorulehtiä.
Kämpällä odotti 4 pakettia ja kasa postia. Rakastan postia!
Äiti oli tuonut töistä vesimelonia ja vadelmia.
Vihdoin hetki rauhaa omalla kämpällä, oman koneen ääressä.

:(
Nenämahaletku hävettää ja ahistaa.
Ajattelen jo tiistaita kun pitää palata osastolle.
Kämppä on taas kamalan kylmä ja haisee oudolle.
Äiti tulee kohta ruokkimaan minut...

letkuja

Äsken oli palaveri ja pääsen siis kotilomalle tiistaihin saakka, mutta letkun kanssa. En todellakaan osaa luvata, etta tulen takaisin osastolle letkun kanssa.

Toinen asia mistä puhuttiin oli minun suhtautuminen nenämahaletkuun. Jos en saa pidettyä sitä niin seuraava vaihtoehto olisi ravitsemusavanne eli PEG muistaakseni. Yksinkertaisesti selitettynä ne laittaisi mulle letkun mahasta läpi ja sitä olisi turha kiskoa irti. Minulla on ollut nenämahaletku vähän on ja off useamman kuukauden eikä se ole tuottanut tulosta. Tunnustan, että olen tehnyt tyhjiä lupauksia: syön kun letku otetaan pois. Ja useimmiten olen ottaut sen letkun omatoimisesti pois.

Tämä ei ole hauskaa.
En ole ikinä toivonut tätä.
En halua kenenkään muun joutuvan tähän tilanteeseen.

Isä tulee hakemaan minut ruokatunnillaan. Räjähdän varmaan ennen sitä... Kirjoitan lisää kun vapaus koittaa...


edit/ nyt vähän hävettää tämä postaus ja mietin poistanko...
Annanko liikaa informaatiota?
Mutta tätä tämä syömishäirion raaka todellisuus on. Ehkä joku tajuaa sen. Not worth it.

sairaala sitä, sairaala tätä...

Kertoisin enemmänkin tästä arjesta sairaalassa, mutta tuntuu ettei ole mitään mielenkiintoista kerrottavaa. Ja yritän itsekin olla ajattelematta masentavaa päivärytmiä täällä. Nousen ylös natisevasta sairaalavuoteesta, en edes petaa sairaalan lakanoita ja peittoa kun vietän kuitenkin koko päivän sängyssä, harvoin jaksan vaihtaa sairaalan yli-isoja yövaatteita pois, harjaan hampaani sairaalan hammasharjalla, selvitän hiukseni sairaalan kammalla, kömmin takaisin koviin sairaalan lakanoihin, ruoka-aikaan syön sairaalan aterimilla joihin on kaiverrettu sairaalan/osaston tunnukset ja numerot. (yhdellä osastokeikalla varastin setin sairaalan aterimia ja vein ne kotiin kun halusin kokeilla mille se tuntuisi syödä niillä kotona...ei yhtään helpommalta.)

Kaikki täällä tuntuu niin... sairaalalle. Mikään ei ole kotoisaa eli on kamalan vaikeaa rentoutua. Jännitän koko ajan, että hoitaja tulee kolkuttamaan oveen. Haluaisin olla yksin, mutta hoitajat seuraavat minua kuin pikku lasta. No, miksi eivät seuraisi kun olen välillä niin avuton... olen huomannut, että minua on määrätty vahtimaan onnettomat harjoittelijat joilla ei ole parempaa tekemistä. Saavatpahan harjoitella miten tippa ja nenämahaletku laitetaan kun nyvin ne välillä irti.

Nenämahaletku on kamalinta mitä tiedän. Missään asennossa ei ole hyvä olla sen kanssa kun se painaa ikävästi. Lääkäri ei usko, että sen kanssa on vaikea syödä kun se painaa kurkkua. Ne luulee, että tämä on taas yksi tekosyy syömisen pois jättämiselle. Ja vielä ne jaksaa puhua "kriittisestä vaiheesta" vaikka olen ollut täällä ties kuinka monta viikkoa. Paino on jo noussut 40kg puolelle ja panikoin itse siitä.

Anteeeksi, mutta on pakko purkaa vähän tätä turhautumista. Taas on se tunne ettei kukaan kuule tai usko...

vielä lisäystä tähän päivään

Jatkan vielä tuosta kevät-aiheesta. Pääsen kyllä hoitajan kanssa käymään ulkona, mutta tartun siihen tilaisuuteen aika harvoin. En ikinä uskalla/kehtaa mennä kysymään minulle ulkoiluttajaa. Huonoina päivinä minua ei saa sängystä ylös. Huomasin, että hoitajat ovat jopa laittaneet harjoittelijat yrittämään saamaan minua ulos. Ne keksivät kaikenmaailman hyvät syyt miksi minun kannattaisi nousta ylos. Mielummin makaisin sängyssä odottaen kuolemaa... Harvoina hyvinä päivinä lähden ulkoilemaan jos hoitaja sattuu viemään. Käydään raikkaasta ilmasta nauttimassa, minä tupakkaa polttaen.

Haluaisin kuitenkin mennä lapsuudenkodissani käymään ja katsella tuttuja kevään merkkejä. Lapsena tuntui, että kevät on tullut kun meidän pihalla olevan vajan viereen alkoi ilmestyä ensimmäisiä vihreitä ruohonvarsia. Haluan nähdä kevään ensimmäisen perhosen. Kuulla rakkaiden lokkien ensimmäiset äänet talven jälkeen. Kuulla keväisen meren. Meri kuulostaa erilaiselle keväällä kun oikein kuuntelee.

Pääsen perjantaina lomalle. Niin ainakin luvattiin viime palaverissa. Torstaina saan tietää varmasti.

Kevät?

Voi, kello on jo melkein 21 ja ulkona on vielä valoisaa. Miten kevät on tullut näin nopeasti? Ei aika saa mennä näin nopeasti. Tuntuu, että olen missannut kohta koko kevään kun olen vankina täällä osastolla. Pelottaa, että miten sopeudun tuohon valoisuuteen. Pimeässä on niin turvallista liikkua kun voi olla "näkymätön". Jostain syystä pidin kuitenkin viime kesästä ja totuin hyvin siihen valoisaan aikaan. Toivottavasti sopeutuisin yhtä hyvin tänä kesänäkin. On aivan kamalaa mennä lenkille ulos kamalan paniikin kanssa.

Ahdistaa kun voin vain kuvitella miten pitkällä tuo kevään tulo on. Ikkunan takaa ei saa hyvää kokonaiskuvaa..

Huonoja öitä, huonoja päiviä.

Olen niin täynnä tätä paikkaa ja haluaisin kotiin. En kestä kun pää täyttyy välillä äänistä ja muistuttaa miten sekaisin olenkaan. Sitten tulee hiljaisuus. Kaipaan sitä hiljaisuutta päähäni, mutta kun on liian hiljaista niin omat ajatukset pääsee juoksemaan. Välillä on niin hiljaista, että luulen kaikkien unohtaneen minut tänne. Tekisi mieli mennä katsomaan ovelta, että onko osasto tyhjennetty.

Viime yö oli aivan kamala kun en saanut millään unta. Sain unilääkkeeni normaalisti. Ensimmäisen 22.00 ja toisen vähän ennen puoltayötä. En saanut itseäni rauhoittumaan ja itku puristi kurkkua. Sänky tuntui pyörivän aina jos laitoin silmät kiinni. Yritin nukkua istualteen, mutta itku ja ahdistus vei voiton. Kärttyinen yökkö toi minulle rauhoittavankin ja yritti jutella. Sanoi, että ei tästä tule mitään kun en osaa edes nukkua. Kiitos, helpottipa pahaa oloa! En vain osaa nukkua tämän ahdistuksen ja pahan olon kanssa, anteeksi.

Juuri nyt haluaisin ottaa läppärin syliini lämmittämään kylmiä jalkojani ja haluaisin lukea kaikkien uusimmat päivitykset. Haluaisin lukea tmz.comin uusimmat juorut kun kännykkäni netti on liian hidas aukaisemaan niitä linkkejä. Otsikot pystyn lukemaan, mutta en muuta. Haluaisin antaa pupulle kaikkia herkkuja ja katsella vain sen touhuja. Naureskella kun se juoksee ympäriinsä ja luulee olevansa tarpeeksi vikkelä väistääkseen sängyn- ja tuolinjalkoja.

Update

Palasin tänne osastolle jo alkuviikosta, mutta olen ollut aivan liian maassa kirjoittaakseni. Kotona oli niin paljon parempi olla ja välillä osasin unohtaa kaiken muun. Osastolle paluu kuitenkin kolkutteli koko ajan takaraivossa ja sen takia oli rauhatonta. Mikään ei ole niin kamalaa kuin kotilomalta osastolle paluu. Nyt pitää vielä muutama päivä kärsiä osastolla ja pääsen pidemmälle lomalle.

Yritin viime yönä kirjoittaa pidempää postausta, mutta tupla-annos unilääkettä alkoi vaikuttaa liian aikaisin. Onneksi en sitä tekstiä ehtinyt julkaista...

tahtoo pois!

Sain ääneni kuulumaan hieman ja pääsen kotilomalle tällä viikolla. En kestä tätä paikkaa enää. Haluaisin kokonaan pois, mutta kokemuksesta tiedän ettei se noin vain käy. Ja tämä lääkärikin on erityisen tiukka. Olen jo hiljaa omassa päässäni hänelle haistatellut monet kerrat.. En ikinä uskaltaisi suoraan sanoa joten olen vain tyytynyt mököttämään.

Lääkäri on kysynyt kerran, että mikä kiire mulla sinne kotiin on. En ole edes vaivautunut vastaamaan, koska ei kukaan voi tietää miten tuskaista täällä olo on. Sitä on niin vaikea selittää. Kotona olo helpottaa vähän. Se vähänkin on minulle kullan arvoista. Kaipaan sitä tuttua ja turvallista ympäristöä. Täällä kaikki on niin vierasta eikä uskalla koskea mihinkään tai astua omasta huoneesta ulos. Koko ajan pitää olla valppaana kun hoitaja saattaa tulla käymään. Kotona olen turvassa yksin lukittujen ovien takana. Ja tietysti pupu turvaa selustaa..

Paha olo on säilynyt koko sairaalajakson ajan. Täällä lisänä ahdistus tekee olosta sietämättömän. Yritän nukkua suurimman osan ajasta, että pääsisi täältä kauas pois. Herää kuitenkin usein kesken painajaisen hiestä märkänä. Tuntuu, että tämä kaikki on koettu jo ennenkin aikaisemmilla sairaalajaksoilla ja tulos tulee olemaan samanlainen...

Kaikki päivät ovat samanlaisia ja joka päivä odotan vain iltaa että pääsisin nukkumaan. Oma hoitajani on mukava ja hän ei painosta puhumaan. Hän on muutaman kerran tehnyt minulle aivan ihanat kalanruotoletit. Toisen kosketus tuntuu äärimmäisen epämukavalle ja ihoni alla alkaa kiemurtelemaan jokin, mutta sen kuitenkin voittaa ajatus siitä että joku välittää. Edes vähäsen..

Huomisen yli olisi vielä jaksettava..

taas turhaa sairasvuoteelta

Alotin yöuneni tänään jo ennen iltapalaa. Väsytti koko päivän ja yritin taistella väsymystä vastaan. Pitäisi näyttää, että osaan tehdä muutakin kuin nukkua. Katselin päivällä ikkunasta ulos, mutta torkahtelin siihen tuoliin jatkuvasti ja alkoi hävettää kun pää ei tahtonut pysyä pystyssä. Luovutin 18 aikoihin ja nukuin iltapalan yli vaikka minua käytiin kiskomassa sängystä. Heräsin 2 seuraavan kerran ja mietin pitkään, että miten tässä näin on käynt kun kello on noin paljon ja minulla ei ole yövaatteita.

Nyt on suth virkeä olo, kuten aina yöllä. Kotona tällä hetkellä pyyhkisin pmlujä lattialistoista ja järjestelisin vaatekomeriani. Kotona olisi niin paljon tekemistä ja pää räjähtää kun ajattelen sitä koko ajan. Iho kiehuu sisältä päin enkä jaksaisi olla paikoillaan.

Kaipaan niin hitosti sitä kun iltaisin pupu tuli nukkimaan sängylleni mahani viereen kun luin kirjaa. Haluaisin silittää sen samettista turkkia ja tuntea sen lämmön vierelläni. Haluaisin kiusata sitä sen niskamakkaroista vaikka pupu ymmärtää, että pilailen vain ;)

En haluaisi paljastaa millä osastolla olen (anteeksi Kafi), mutta olen vaihtanut jo 3 kertaa osastoa, että saan tarvittavan hoidon. Lääkärit sanoivat, että tietysti sh pitää hoitaa yhtä tärkeänä kuin mieliala. Ensin hoidettiin eri sairaalassa vain yliannostusta, mutta se on jo takana päin. Olisi tietty helpompi kertoa paikoista ja osastoista nimillä, mutta olen erittäin harhaluuloinen ja pelkään, että minut tunnistetaan. En tiedä miten todennäköistä se olisi, mutta pelkään silti kamalasti...

Olette ihania! <3

Omissa maailmoissa mutta vielä sairaalassa

Olen vieläkin osastolla. Minun piti päästä pois jo aikoja sitten, mutta lääkärit vaan pitkittää tätä jaksoa. En oikeastaan ole edes taistellut kotiinpääsyn puolesta. Palavereissa en jaksa keskittyä pitkiin saarnoihin. Kaikkien suut käyvät, mutta en jaksa ymmärtää lauseiden merkitystä. Tiedättekö tunteen? Ihmisten suut käyvät, mutta ulos tulee kirjaimia joilla ei ole mitään merkitystä. Niimpä palavereissa olen tuijottanut tyhjää ja antanut kohtaloni toisten käsiin.

Vasta lopussa kun lääkärit ohjaavat minut ulos ovesta tulee mieleen, että olisi pitänyt sanoa jotain. Olen suunnitellut mitä sanon lääkäreille, mutta pelkään, että sekoitan kaiken ja nolaan itseni. Sanon sitten seuraavalla kerralla. Tai sitä seuraavalla. Olen ollut hiljaa niin kauan täällä, että pelkään ääneni kadonneen. Hoitajat haluaisivat jutella, mutta en osaa. Osaan paremmin tuijottaa tyhjää.

Haluaisin todella kotiin, mutta nyt tuntuu ihan samalle missä tuijotan seinää tai nukun koko päivän. Tuntuu 'turvallisemmalle' täällä kun voi sanoa hoitajalle kun sydän tuntuu oudolle eikä tarvitse yksin panikoida sitä kotona. Kaipaan kuitenkin pupua aivan kamalasti. Ei minua taida vetää kotiin muu kuin pupun seura...

"voi liekki elämän polttaa joskus oikein tosissaan"

Muumipeiton alta tyttönen kurkistaa
hän katsoo salaa kun äiti itkee, aivan hiljaa
miksi äiti itket, miksi et nauraisi vaan
kyllä peiton alla laakson väki minua nyt suojaa

Ehkä tytön sydän on puhdasta kultaa
kun se rinnassa liikaa painaa
miksi kynttilään lyhyeen saa tulta
mutta vain lainaan

Hän laittaa pienen käden rintansa päälle taas
ja kysyy mikä siihen koskee
mikä se nyt olikaan
ja siitä hänelle sängyn laidalta kerrotaan
voi liekki elämän polttaa
joskus oikein tosissaan

Sitä jolla on uudet seikkailut suuntanaan
ja joskus kun polte lakkaa
hän on valmis muumilaaksoonsa muuttamaan
tai ihan minne vaan

Ei yksi pääsky kesää tee
ei yksi kesä elämää sydämeen
ei yksi elämä mitään tähän kaikkeen
Se pääsky toi kesän eteiseen
se antoi rauhan sydämeen
ja lehahti sitten siivilleen
ja syttyi liekkiin ikuiseen
ja se loistaa, minne ikinä meen

Joskus tyttö kysyi mitä siinä on niin urheaa
että osastolla jaksaa olla, ei hän tiedä muustakaan
hän nukahti siihen kun äiti harjaili hänen tukkaa
ja muumilaakson väki sai
taas uuden asukkaan

Kuka edes lohtua toisi yöhön
tähän kylmään ja pimeään yöhön - joka tänne jää
aamutähden seurassa päivän työhön
kun mennään näin


Ei yksi pääsky kesää tee
ei yksi kesä elämää sydämeen
ei yksi elämä mitään tähän kaikkeen
Se pääsky toi kesän eteiseen
se antoi rauhan sydämeen
ja lehahti sitten siivilleen
ja päästi pois kahleet
ja se loistaa, minne ikinä meen
se mukana kulkee

Kaija Koo - Ei Yksi Pääsky Kesää Tee

Miten tässä näin kävi.!.

Pitkä tauko on ollut taas kerran ja syynä siihen on sairaalareissu.

HUOM. älkää lukeko jos ette kestä rankempaa tekstiä ja itsetuho-aihetta!

Aloitan ihan alusta eli edellisen postauksen jälkeen (16.2) löysin itseni tuijottamassa pöydälle kasaamia vanhoja lääkkeitäni. Päässä ei kulkenut ensimmäistäkään selkeää ajatusta. En ollutkaan saanut asioita kuntoon vaikka se siltä tuntui viimesintä postausta kirjoittaessani. Päähän iski taas se toivottomuus ja järki katosi. Halusin helpotusta tähän (nyt kiroilen) helvettiin. Se lopullinen helpotus tuntuu niin houkuttelevalta. Siinä hetkessä minua ei pelottanut mikään. Oli tyhjä olo. Tyhjä katse. Tunteet kadonnet. En tuntenut mitään kun napsin pillerin toisen perään.

Isä tietysti sattui soittamaan jonkin ajan kuluttua ja minä ajattelematta mitään vastasin. En muista mitä vongersin puhelimessa, mutta ilmeisesti jotain, että isä soitti lanssin. Suutuin todella vaikka jalat eikä kädet enää tahtoneet totella. Löysin vielä partakoneen terän ja yritin tehdä pari surullista viiltoa. No, aluksi ne tuntuivat pienille, mutta sairaalassa piti ne paikata.

En muista paljoa tapahtumista, mutta muistan nauraneeni kun minulle alettiin tehdä vatsahuuhtelu. Siinä kaikessa sekasorrossa osasin kuitenkin iloita, että saan mahani tyhjäksi. Ilo loppui siihen paikkaan kun vatsahuuhtelu on aivan kamalan tuntuista eikä se helpota vaikka olen siihen joutunut useita kertoja aiemminkin.

Sairaalassa jouduin kahdeksi viikoksi vierihoitoon, koska minulle laitettiin nenämahaletkut ja revin ne muutamaan kertaan pois... Tipankin revin pois kun päätin marssia kerran osastolta ulos. Vierihoito on kamalinta mitä tiedän. Vihaan sairaalassa oloa jo ennestään ja sitten viedään oma rauha pois. Se on äärettömän ahdistavaa kun joku hoitaja seuraa jokaista liikettäni eikä luota minuun yhtään, ei siis yhtään. No, miksi luottaisi... BMI oli 12,7 kun menin osastolle, mutta tuntui kun olisin ollut mursun kokoinen. Nyt ovat lihoittaneet minua melkein sovittuun BMI 14 eli pääsen lähtemään tällä viikolla jos olen kiltisti.

Tulen vielä valittamaan tästä vankilasta enemmän...

Negatiiviselle tekstini kuulostaa, mutta olen saanut ehkä jotain irti tästä reissusta. Pienen pienen murusen kun yksi hoitajani oli todella mukava. Mutta älkää suuttuko kun en tule nyt parantuneena takaisin kotiin...

Olette ihania kun jaksoitte käydä täällä vaikka blogissa ei ollut tapahtunut mitään! Kiitos toivotuksista!

Sairaalassa

Sairaalassa suljetulla...
Isä salakuljetti mulle puhelimen tänään kun pääsin vähempään valvontaan...
Kohta pois...