Lähempänä kotia

Olen nyt majaillut täällä psyk.osastolla sen verran, että pääsen kotilomalle lähiaikoina. En ole käynyt somaattisella osastolla vähään aikaan. En kyllä halua takaisin sinne osastolle, koska siellä on kamalan tylsää kun liikkuminen ja kaikki tekeminen on niin rajattua... Tällä osastolla saan sentään kävellä vapaammin ja pääsin vihdoin eroon siitä pyörätuolista. Vielä ei ole kuitenkaan päätetty saanko mennä ulos kävellen vai pitääkö rullailla pyörätuolissa. 

Kumpa pääsisin pian kotona käymään ja näkisin edes yhden kesäpäivän...

Pitsimekko

Äiti kävi täällä eilen illalla ja oli ostanut mulle ihanan mekon. Täällä on kamalan kuuma ja välillä tekisi mieli stripata kaikki vaatteet pois. Sitten kun otan hupparin pois niin tulee kylmä toppi päällä. Äiti osti minulle valkoisen puuvilla pitsimekon ja se päällä on juuri sopiva olla. Toi vähän piristystä päivään kun sain jotain uutta päällepantavaa. Olen pitänyt tuota samaa hupparia melkein joka päivä. Alkoi vaan ärsyttää välillä kun äiti katsoi minua tosi tarkasti. Inhottaa kun kaikki tuijottaa ja siitä tulee sellainen olo, että mun naamassa on jotain sotkua. Kysyin äitiltä, että miksi se kyylää niin näytän kuulemma aivan samalta kuin 15 vuotta sitten. Äitillä oli kyyneleet silmissä kun kertoi, että oli kierrellyt lastenvaateosastolla ja sieltä löytänyt tämän mekon. Näin kun äiti pyyhkäisi nopeasti kyyneleen kun totesin, että mekko on vähän löysä. Kyllä äiti hymyili kuitenkin lähtiessään kun näytin kuulemma pirteämmälle uudessa pitsimekossani.

Äiti myös selvitti hiukseni ja teki letin kun en ole jaksanut niihin koskeakaan. No, pidän pitkistä ja paksuista hiuksistani, mutta en jaksa selvittää niitä kun en jaksa nostaa edes käsiä ylös. Tuli lapsuus taas mieleen kun äiti harjasi hiukseni. Sama äidin kosketus kuin ennen. Sama äidin hajuveden tuoksu. Kurkkua alkoi puristaa koti-ikävä, mutta en saanut antaa sen näkyä ulos päin. Halusin vain säästää äidin tunteita, koska äidillä näkyi olevan jo tarpeeksi paha mieli...

Pääsin tänään ulos isän kanssa ja sain tämänkin postauksen kirjoitettua. Isällä on taas kiire takaisin töihin. Isä on myöhässä kokouksesta ja lähtee tästä suoraan. Jonkun hoitajan pitäisi tulla rullaaman mut takaisin sisälle... Ehkä ne huomaa sitten kun tyttö kököttää pihalla yksinään pyörätuolissa...

I'm not dead!

Taas pitää pahoitella kun en ole kirjoittanut pitkään aikaan. En ole saanut puhelinta tänne eikä isäkään ole pääsyt netillisen puhelimensa kanssa vierailemaan kun on ollut työmatkalla ruotsissa. Viimeaikoina olen ravannut (no, rullannut pyörätuolissa) kahden osaston väliä ties kuinka monta kertaa. Jos pääsisin nyt vakituisesti tuolle toiselle osastolle niin saattaisin päästä kokeilemaan intervallihoitoa.

Minulla olisi ollut mahdollisuus kirjoittaa 25.6. Kun sain puolet päivästä vapaata!! Mutta se päivä olikin raskaampi mitä oletin. Vuosi oli kulunut eikä suru ollut hellittänyt yhtään. Kyyneleet ei meinanneet loppua koko päivänä vaikka en ole saanut itkettyä sairaalassa muutamaan viikkoon. En jaksanut edes ajatella sen reissun jälkeen eli postauksen kirjoittaminen häipyi mielestä.

Osastolla on ollut tylsääkin tylsempää. Tätä on jatkunut liian kauan. Tuntuu, että minua revitään kahteen suuntaan. Ei ole minkäänlaista motivaatiota, mutta olisi pysyttävä elossa läheisteni takia.

En jaksa nyt enempää kirjoittaa ja isälläkin on kiire pois. Kiitos kommenteista, mutta se yksi kommentti oli kyllä julma...

Selvennystä ja vastauksia

Kerta minulla ei ajatus juokse päässä eikä tekstin kirjoittamisesta tule nyt mitään niin vastaan teidän lähettämiinne kysymyksiin. Ja niitä saa lähittää lisää. Yritän aina parhaani mukaan vastata.

Kelvoton kysyi mitä romahtaminen tarkoitti minun kohdalla. No, don't be alarmed. mulla oli tosi heikko olo sinä päivänä. Hyvä, että jaksoin hengittää kun se oli niin raskasta.jossain vaiheessa mun paineet oli romahtaneet ja menin tajuttomaksi. lyhyen elvytyksen jälkeen olin täällä takaisin. En itse muista siitä muuta kuin heikon olon aamulla. Kaksi siitä seuraavaa päivää on ihan kadoksissa. Vanhemmat kävi tietenkin katsomassa, mutta en muista kuin pari muutaman minuutin pituista pätkää. Muistan limsapullon ja kun isä otti silmälasit pois pyyhkiäkseen kyyneleet. Muu on hukassa. Nukuin paljon ja haluaisin nukkua edelleen.

Harkitsin pitkään ja hartaasti, että kerronko tätä täällä, koska en halua säikäyttää ketään pois. Mutta tätä on syömishäiriön todellisuus. Alussa on ihanaa liidellä siinä nousuhumalassa kun paino on tippunut ja kaikki on niin 'hyvin'. Siinä 'humalassa' ei vaan tajua, että sisäelimet kiehuvat ja poksuvat ja mätänevät kunnes ne yksi päivä lakkaavat yksinkertaisesti toimimasta.

Pieni osa minusta toivoi tuon 'romahtamisen' jälkeen, että olisivat vaan lääkärit antaneet olla. Mietin, että miksi ne edes yrittivät pelastaa minua. Kaikki tuntuvat katsovan minua säälien. Tuntuu, että olen jo mennyttä tyttöä. Haluaisin niin kovasti nähdä taas kaksi rakastani...

Valitettavasti en uskalla vaihtaa yhteystietoja enää kenenkään kanssa. Kahdelle olen osoitteeni antanut, mutta se riittää. En halua paljastaa olinpaikkaani kaikille. Sitten taas...ketä kiinnostaa, mutta en halua törmätä 'tuttuihin' tai saada pitkiä katseita. Tämä on nyt minun piilo, jos ymmärrätte.

vieläkin henki kulkee

Olen edelleen täällä ja huomaan miten kesäiset päivät lipuvat ohi minun nukkuessa osastolla. Odottelen, että pääsisin täältä somaattiselta puolelta pois. Tuntuu, ettei minulle kerrota mitään. En tiedä milloin pääsen pois. En tiedä mitä tapahtuu. Aina kuulen sen saman 'katsotaan nyt että tasaantuisi... ja vahvistuisit'. Pääkoppa on niin tyhjä ja turta, että se kykenee vain nukkumaan. Odottelen vain päivää jolloin saisin päähäni ajatuksen tai kaksi, että saisin kirjoitettua jotain.
Anteeksi.

Olen elossa, ihan oikeasti

Yritän nyt kirjoittaa sillein, etten pelästyttäisi teitä. Olen ollut kauan poissa kun minun 'voinnissa' tuli vähän, tai vähän enemmänkin, takapakkia. Kerron vain lyhyesti, että olin vajaan viikon verran teholla, mutta olen takaisin elävien kirjoissa. On ollut niin tokkurainen olo sen jälkeen, että mikään ei tahtoisi toimia.

On tullut tauko kirjoittamiseen, mutta ei ole ollut mitään mahdollisuutta saada puhelinta tai päästä nettiin. Kirjoitan tämänkin isän puhelimella nyt kun yksikään hoitsu ei ole, ihme kyllä, kyyläämässä.

Tuntuu, että tulen viettämään täällä ikuisuuden, mutta olen jatkuvasti muistuttanut lääkäreitä ja hoitajia, että minun on saatava 25. päivä lomaa. Pakko. Kyyleleet olivat hävinneet johonkin pitkäksi aikaa, mutta nyt ne tekevät jo paluutaan.

Äiti ja isä käyvät täällä melkein päivittäin. Huomasin miten he säikähtivät minun 'romahtamista' ja puhuttiinkin siitä.
Kirjoitan heti lisää kun saan tilaisuuden ja kommentit pystyn lukemaan aina pikana isän puhelimesta.

Kun olimme pieniä...

Minulla on pyörinyt päässä jo vuosia pari lausetta/tekstin pätkä enkä muista olenko lukenut sen jostain vai keksinyt itse. Kun olimme pieniä... Mutta se on pyörinyt päässäni vuosia kuinka lapsuuden odotukset ovat särkyneet pieniksi palasiksi. Päätin miettiä asiaa pidemmälle ja antaa ajatuksen lentää.

Meille kerrottiin pieninä, että olimme viattomia ja luulimme olevamme voittamattomia. Uskoimme pelastuvamme.

Uskoimme, että meitä suojellaan aina eikä mikään satuttaisi meitä, koska olimme tarpeeksi hyviä, tarpeeksi rakastettuja ja tarpeeksi haluttuja. Uskoin siihen, että isän iso lämmin syli olisi aina turvanani. Uskoimme, että olisi aina käsiä joista pitää kiinni ja olisimme aina tarpeeksi pieniä ja kevyitä kannettaviksi. Jokin särkyi sisältäni kun isäni lämmin syli kävi liian pieneksi minulle. Isä ei huomannut miten sanat 'Sinähän alat olla jo painava minun syliini' repivät sydämen rinnastani. Isä ei tarkoittanut pahaa. Minä loin sille pahan merkityksen. Mistä voin enää hakea turvaa kun olen liian iso ja painava tähän maailmaan?

Meille kerrottiin, että olimme hyviä sellaisenaan. Olimme täydellisiä, koska se sisäinen kauneus oli tärkeintä. Ei ne vaatteet, kengät tai koulureppu. Ei se kuulemma haitannut jos et saanut juuri niitä samoja farkkuja tai kenkiä mitä kaikki muutkin pitivät. Äiti lohdutti, että koulukiusaajien sanoihin ei pidä uskoa, koska he eivät näe sisäistä kauneuttani. Ei äiti ymmärtänyt, että sisäinen kauneus ei kuitenkaan suojellut minua kiusaajilta. Kukaan ei ymmärtänyt.

Kun olimme pieniä pelkäsimme pimeää, koska luulimme sänkyjemme alla olevan hirviöitä.

Tiesimme, että sänkyjemme alla oli hirviöitä, mutta emme ikinä uskoneet, että ne oikeasti haluavat meidät. Aloimme pikkuhiljaa uskoa vanhempiamme. 'Ei hirviöitä ole olemassa, mene nyt nukkumaan.' Kaikki kaverit lakkasivat uskomasta hirviöihin, koska sehän oli ihan lapsellista. Miksi minun hirviöt eivät kadonneet? Minun hirviöt pysyivät ja kasvoivat vain vahvemmiksi. Ne haluavat meidät, ainakin jotkut meistä, ja silloin meidän tulisi aikuistua silmänräpäyksessä.

Sitten hirviöitä ei ole vain sänkysi alla vaan sängyssäsi, seinillä ja jokaisella askeleellasi. Kaikilla on omat hirviönsä, mutta minun hirviöt kuiskailevat minulle mitä syödä ja mitä ei. Ne kuulevat kaiken, ne näkevät kaiken, ne ovat aina askeleen edellä. Kun olet pohjalla ne tulevat vielä potkimaan sinua ettet vain pääsisi ylös. Ne aiheuttavat meilen syöksymään spiraalina masennukseen.

Näet hirviöitä suljettuasi silmäsi. Ne tanssivat silmäluomillasi. Mutta kukaan ei tiedä, että sinulla on hirviöitä, koska sinä näytät niin pienelle, mutta kuitenkin vahvalle. Minä en ollut koskaan niin vahva.. Kaikki huomasivat, että olin hirviöiden vainoama. Näytinkin melkein hirviölle laahustaessani hiihtotreeneistä balettiharjoituksiin eläen pelkällä pyhällä hengellä. Ihmiset huomasivat heikkouteni ja tunsin heidän katseensa rasvattomassa kehossani. Olin heikko normaalissa elämässä, mutta piru vieköön olin vahva sairaassa elämässä! Hirviöni ajoivat minut kuoleman partaalle useita kertoja. Siinä minä olin vahva, normaalin elämän vastustamisessa.

Kun tulet vanhemmaksi, nämä hirviöt eivät mene pois. Huomaat pian pelkääväsi jopa valoa, koska hirviöt vaeltelevat ja puhuvat, ja ovat tuhat kertaa pelottavampia kuin koskaan osasit kuvitella. Pimeästä tulee turvapeitto kun valoisalla on liian ahdistavaa mennä ulos ihmisten ilmoille. Olet vankina omassa asunnossasi kunnes pimeän turvassa pääset taas tottelemaan hirviöiden kuiskauksia korvissasi. Hirviöitä ei voi enää vastustaa. Ne ovat kasvaneet vuosien saatossa liian vahvoiksi. Ne kontrolloivat elämääsi. Ne kontrolloivat jokaista liikettäsi.

Mikään ei ole enää samanlaista kun hirviöt ovat tulleet hakemaan sinua...

sattuuuuu part.2

Tämä teksti on kirjoitettu varmaan 10 erässä kun olen sammunut aina puhelin kädessä kesken kirjoittamisen. Piti julkaista aikaisemmin, mutta kipulääkkeiden takia en pysy hereillä kovinkaan kauaa. Tai sitten olen valveilla, mutta pää on niin sekaisin että on parasta olla kirjoittamatta.

Minulle siis laitettiin se peg (tuo on vähiten pelottava nimi) torstaina tai perjantaina. En muista. Tai keskiviikkona. En tiedä. Muistan siitä operaatiosta, että pistin vastaan jo kun minua haettiin omasta huoneesta. Itkin. Paniikki ja todellisuus iski juuri sinä hetkenä kun hoitajat sanoivat tulevansa 'valmistelemaan' minua. Olenkin ollut aika rauhallinen tämän operaation suhteen viime viikot, enkö olekin.? Mutta todellisuus iski ja kovaa. Tuntui kuin olisin herännyt unesta. Se on niin helppoa miettiä, että 'ei hätää, onhhan tässä vielä muutama päivä jäljellä'. Mutta kun ei ole miettinytkään mitään. En valmistellut itseäni ollenkaan. Olen vähän sivuuttanut koko asian ja toivonut ettei se tapahtuisi ollenkaan.

Tämä oma ihana Ihmemaa tuntuu niin paljon paremmalle ja turvallisemmalle... Ei kukaan tule tänne tökkimään minua neuloilla ja veitsillä, tunkemaan letkuja mahaani. Ei, täällä on 'pääsy kielletty' kylttejä kaikille vieraille, minä taas tutkin uusia polkuja hyppien varsaloikkaa. Ihmemaani on vain minun ja jokaiselle uudelle polulle piiloitan yhden salaisuuden. Aihe poikkeaa, mutta....

Äiti ja isä kävi täällä taas vierailemassa. Tai äiti ensimmäistä kertaa tällä osastolla. Sain toivottaa hyvää äitienpäivää. Itkin koko vierailun ajan. Onneksi äiti soitti etukäteen ja kysyi saako 2 minun tätiä tulla myös. Sanoin, että en saa pidettyä itseäni kasassa niin parempi etteivät tule.

Äiti kyseli koko ajan kamalasti, että eikö hoitajat anna lääkettä kun itken. Auttaa se lääke hetken, mutta kipu taitaa olla lääkettä vahvempaa. En uskalla käyttää vatsalihaksia tai liikkua paljon muutenkaan. Hengitän niin pinnallisesti, että pahaa tekee. Hoitaja sanoi, että pitäisi alkaa uskaltaa liikkumaan eikä pitäisi noin paljon sattua. Mutta oikeasti, olen balettia tanssiessa saanut ties minkälaisia vammoja ja pakottanut itseni/pakotettu jatkamaan tanssimista vaikka kuinka sattui. Tiedän mitä kipu on, mutta en ole ikinä tuntenut näin kovaa kipua.

Yritän nyt olla valittamatta tästä kivusta, mutta en tiedä voinko luvata olla valittamatta kuinka ahdistava tämä letku on.. Olen kuitenkin päättänyt etten aio puhua siitä jatkuvasti.. On muutakin.

Kiitos ihanista ja rohkaisevista kommenteista!

sattuuuu

ei mitään hahua mikä päivä tai aika tänään, mutta ainakin sen tiedän että sattuu aivan pirusati. Päässä humisee ja silmätt ei tottele, mutta mahaa polttelee kamaladti. Tämä on pahin kipu ikinä. En uskalla liikkua yhtään kun hengttäminenkin sattuu.

En jaksa enempää. kirjoitan enemmän kunhan pää selviää ellen kuole tähän ennen sitä.

Ulkoilu

Isä kävi vierailemassa täällä uudella osastolla ja käytti minua ulkona. Mieliala muuttui hetkessä. Oli ihana päästä siitä kovalta sängyltä pois. Hoitaja sanoo ettei se ole edes kova, mutta minulla puutuu takapuoli ja reidet koko ajan. Pitää nojata välillä toiselle jalalle ja sitten toiselle jalalle. Ja tämän letkun kanssa ei löydy yhtään hyvää asentoa. Se painaa kurkkua jos on kyljellään ja sitten puutuu jalatkin. Selällään on ihan hyvä ilman tyynyä, mutta sitten puutuu takapuoli. Eli paras on selällään, ilman tyynyä ja jalat vaihdellen 'kylkiasennossa'. Onneksi ette ole näkemässä.... Sain kinuttua kivikovan patjani päälle tusinan päiväpeittoja niin patja ei tunnu niin kovalta. Yksi mieshoitaja kysyi, että oletko ihan varma ettei siellä patjan alla ole hernettä, prinsessa? Tosi hauskaa...

Ulkona oli aivan ihana ilma. Vaikka olisi ollut räntäsade niin se olisi tuntunut ihanalle, koska ulos pääseminen on vain niin vapauttavaa osastolla olemisen jälkeen. Aiemmin minua on hävettänyt mennä ulos tippatelineen ja kaiken kanssa, mutta ei nyt. Keskityin vain raikkaaseen ilmaan ja ,niin, tupakan polttamiseen. Isä kyseli kaikkea ja yritin vaikuttaa pirteältä. Huomasin, että isän oli vaikea katsoa minua. Oikeastaan siitäkin on käyty jo keskustelu isän kanssa ja tuli vähän huono omatunto kun oman isän on vaikea katsoa lastaan...

Osastolle paluu oli vaikea ja olisin halunnut jäädä istuskelemaan ulos. Sain vielä molemmat iltapäivälehdet luettaviksi mikä piristi. Nyt palaan lehtien lukuun ja toivon, että aika lentäisi. En ole edes kysynyt millon minulle laitetaan se avanne eikä nuo ole kertoneet. Tai sitten olen vain unohtanut. Parasta näin kun en osaa jännittää sitä.

Yli rajan ja mennyttä tyttöä...

Minulla on ollut paljon aikaa miettiä asioita, vaikka jotain draamaa on meneillään joka päivä.

Olen tullut siihen tulokseen, että olen jo mennyt sen rajan yli milloin minua olisi voinut vielä auttaa. En tarkoita, että olisin tahallani ylittänyt sen rajan, mutta sairauteni ovat vieneet minut mennessään. Sehän on minun syytä kun en ole jaksanut taistella vastaan. Mutta pieni osa minua ei ole halunnut taistella. Onkohan se jokin masokistinen osa minua.. 'ansaitsen kärsiä' ja lisään sitä kärsimystä vielä viiltelemällä, lyömällä ja pakkoliikkumalla.

En tiedä mikä se apu oikeastaan on. Tällähetkellä se taitaa olla vain, että hoitajat pitävät minut hengissä. Painoni romahti takaisin sinne alle 40kg ja BMI on niin matala etten kehtaa sitä sanoa. Mahaani koskee kaikki ruoka ja on todella epämukavaa syömisen jälkeen. Te varmasti älähdätte kun sanon, että löydän vieläkin itsestäni ylimääräistä ja vihaan tätä kehoa. Sairas mieli tekee, sairas mieli näkee. En haluaisi sitä apua lähellekään minua, koska olen saanut jo tarpeekseni sairaaloista ja hoitajista. Kukaan ei usko, että tämä ei auta.

Avauduin taas ja ehkä olisi pitänyt olla hiljaa. Aamut ovat hankalimpia täällä ja varmasti huomaa tekstin sävystä. Ihoa kihelmöi sisältäpäin ja haluaisin lähteä juoksemaan. Mutta minäpä reippaana tyttönä odotan, että joku tulee ruokkimaan minut. Voi....

Pelottaa mitä tämä viikko tuo tullessaan.

Potku palleaan

Paljoa ei ole tapahtunut edellisen postauksen jälkeen. Olen nyt uudella osastolla taas odottamassa sitä ensi viikon 'leikkausta' tai avanteen laittamista. Sen piti olla jo tällä viikolla, mutta mulla oli pientä kuumetta alkuviikosta niin tätä siirrettiin. Tämä osasto on oikeastaan paljon mukavampi kun kukaan ei tunne minua ja saa taas aloittaa alusta.

Tämä viikko oli aivan kamala siellä omalla edellisellä osastolla. Vietin melkeimpä koko viikon vierihoidossa tai lepareissa. Itkin loputonta itkua päivittäin ja vasta torstaina tuli turta olo. Tuntui kuin minusta ei olisi jäljellä enää mitään. Puhuin kyllä omahoitajani kanssa kun hän vahti minua ja sain pari kiveä rinnaltani pois. Ahdistus silti elää minussa eikä irroita otettaan, samoin kuin sitkeä masennus. On jatkuvasti sellainen olo kuin joku olisi potkaissut minua palleaan ja ilmat pihalle . Sitä tekee masennus..

Olen todella pahoillani kun pääsen päivittämään näin harvoin. Viime aikoina olen ollut paljon vierihoidossa tai lepareissa eli puhelinta en olisi saanut mitenkään. Täällä uudella osastolla on löysempi vartiointi eli pääsen ehkä päivittämään useammin. Toivottavasti, koska on viekkareita tästä kirjottamisesta.

Ai vappu. Minulle oli ihan sama oliko vappu vai ei. Olisin kuitenkin möllöttänyt kotona yksin. Mutta olisin mielummin möllöttänyt kotona kuin sairaalassa. Olisin halunnut katsella ikkunasta muiden juhlimista ja ehkä käydä iltalenkillä serpentiinillä koristelluilla kaduilla.

Ne yhden kappaleen sanat olivat aivan ihanat eli kiitos siitä sinä kommentoija. En muista nimeltä, mutta olen aivan hämmästynyt miten jotkut teistä näkevät vaivaa kommentin kkirjoittamisessa. Olen todella piristynyt teidän kommenteistanne ja teidän kauniit sanat auttavat minua jaksamaan aina huomiseen.

Viikon tapahtumat

Okei...
Mitä on tapahtunut viime postauksen jälkeen.

Kotiloma oli pelastus helvetistä. Osasin rentoutua ja unohtaa kaiken pahan. No en kaikkea, mutta tällä hetkellä kaikki paha mikä pääni sisällä liikkuu liittyy tuohon sairaalaan. Pääni huutaa, että sairaala on pahan asuinsija, letku on pahan pitkä sormi joka ulottuu sisälle vatsaani saakka, letkuun laitettava litku saastuttaa vartaloni pahalla, lääkärit ja hoitajat ovat pahan kanssa liitossa. Tuon kaiken pahan sain lukittua kämppäni ulkopuolelle ja hengittää.

Olen pahoillani kaikki, mutta letku lähti toisena kotilomapäivänä. Suutuin ensin äidille kun äiti hoiti aivan väärin sen koko homman. Äiti laittoi jo kaksi annosta, kun oltiin ensin riidelty miten ruutta täytetään, mutta kolmanteen olisi mennyt ihan liikaa. Siihen ruuttaan olisi pitänyt laittaa puolet ja äiti laittoi kokonaisen. Äiti ei antanut periksi että laitettaisiin puolikas. Minä lähdin ovet paukkuen kämpilleni.

Isä tuli syöttämään minulle iltapalaa, mutta siitä ei tullut mitään. En oikeasti huuda isälleni usein, koska en vain pysty. Meillä on läheisempi 'tunnesuhde' tai mikä onkaan enkä halua satuttaa isää. Sinä iltana olin kuitenkin niin ahdistunut ja halusin vain kaikesta pois. Itkin ja itkin. Isä luovutti. Isä lähti. Menin parvekkeelle tupakalle ja letku lähti. Oikeasti, mietin ennen letkun vetämistä, että miten te täällä suututte. Ahdistus ja paha olo vei voiton.

En tiedä mikä kapinointi minuun iski. Kapinointi, toivottomuus, luovuttaminen. Mietin vain, että miten viestitän sairaalalle että en todellakaan haluaisi olla siellä. Viimeisenä lomapäivänä sairaalalle lähtö lähestyi. Lähestyi. Meni ohi. Jätin menemättä. Toivoin vain, että ehkä he vain unohtaisivat minit jos en mene paikanpäälle tai menee ainakin viesti perille etten halua olla siellä. Myöhemmin illalla tuli soitto ja vastasin kolmannella kerralla. Sanoin etten tule enää. Väittelin hoitajan kanssa mitä uskalsin.

Puhelun jälkeen nappasin rauhottavia kun olo oli kamala. Polttelin parvekkeella ja pian ovelle tulee poliisi+ambulanssimiehiä. Ei ollut paljon valinnanvaraa. Uskalsin parin kerran sanoa, etten mene mutta poliisit pelotti. Oikeasti, neljä ronskia miestä vastaan 40kg tyttö, ehkä vähän turhan vakasti nuo lääkärit ottaneet asiat.

Torstaina sain kuulla sen kaikkein kamalimman uutisen eli minulle varmaankin laitetaan se avanne ensi viikolla.

Kirjoitin tämän tänään isän kännykällä kun vanhemmat kävi vierailemassa. Tulee ajastettyna Oma puhelin on vielä kotona. On jotenkin kärttyinen olo pitkästä aikaa ja se saattaa kuulua tekstistä. Pahoittelen.

Kirjoitan kun saan puhelimeni ja kaikki tavarani tänne. Kiitos ihanista kommenteistanne. Valitettavasti en päässyt katsomaan mikä se haaste juttu on mutta katson kun saan tilaisuuden.

Kotiloman :) ja :(

:)
Isä tuli hakemaan pupun kanssa.
Kierrettiin torin kautta ja pysähdyttiin kuuntelemaan lokkien laulua.
Ostin ison pinon juorulehtiä.
Kämpällä odotti 4 pakettia ja kasa postia. Rakastan postia!
Äiti oli tuonut töistä vesimelonia ja vadelmia.
Vihdoin hetki rauhaa omalla kämpällä, oman koneen ääressä.

:(
Nenämahaletku hävettää ja ahistaa.
Ajattelen jo tiistaita kun pitää palata osastolle.
Kämppä on taas kamalan kylmä ja haisee oudolle.
Äiti tulee kohta ruokkimaan minut...

letkuja

Äsken oli palaveri ja pääsen siis kotilomalle tiistaihin saakka, mutta letkun kanssa. En todellakaan osaa luvata, etta tulen takaisin osastolle letkun kanssa.

Toinen asia mistä puhuttiin oli minun suhtautuminen nenämahaletkuun. Jos en saa pidettyä sitä niin seuraava vaihtoehto olisi ravitsemusavanne eli PEG muistaakseni. Yksinkertaisesti selitettynä ne laittaisi mulle letkun mahasta läpi ja sitä olisi turha kiskoa irti. Minulla on ollut nenämahaletku vähän on ja off useamman kuukauden eikä se ole tuottanut tulosta. Tunnustan, että olen tehnyt tyhjiä lupauksia: syön kun letku otetaan pois. Ja useimmiten olen ottaut sen letkun omatoimisesti pois.

Tämä ei ole hauskaa.
En ole ikinä toivonut tätä.
En halua kenenkään muun joutuvan tähän tilanteeseen.

Isä tulee hakemaan minut ruokatunnillaan. Räjähdän varmaan ennen sitä... Kirjoitan lisää kun vapaus koittaa...


edit/ nyt vähän hävettää tämä postaus ja mietin poistanko...
Annanko liikaa informaatiota?
Mutta tätä tämä syömishäirion raaka todellisuus on. Ehkä joku tajuaa sen. Not worth it.

sairaala sitä, sairaala tätä...

Kertoisin enemmänkin tästä arjesta sairaalassa, mutta tuntuu ettei ole mitään mielenkiintoista kerrottavaa. Ja yritän itsekin olla ajattelematta masentavaa päivärytmiä täällä. Nousen ylös natisevasta sairaalavuoteesta, en edes petaa sairaalan lakanoita ja peittoa kun vietän kuitenkin koko päivän sängyssä, harvoin jaksan vaihtaa sairaalan yli-isoja yövaatteita pois, harjaan hampaani sairaalan hammasharjalla, selvitän hiukseni sairaalan kammalla, kömmin takaisin koviin sairaalan lakanoihin, ruoka-aikaan syön sairaalan aterimilla joihin on kaiverrettu sairaalan/osaston tunnukset ja numerot. (yhdellä osastokeikalla varastin setin sairaalan aterimia ja vein ne kotiin kun halusin kokeilla mille se tuntuisi syödä niillä kotona...ei yhtään helpommalta.)

Kaikki täällä tuntuu niin... sairaalalle. Mikään ei ole kotoisaa eli on kamalan vaikeaa rentoutua. Jännitän koko ajan, että hoitaja tulee kolkuttamaan oveen. Haluaisin olla yksin, mutta hoitajat seuraavat minua kuin pikku lasta. No, miksi eivät seuraisi kun olen välillä niin avuton... olen huomannut, että minua on määrätty vahtimaan onnettomat harjoittelijat joilla ei ole parempaa tekemistä. Saavatpahan harjoitella miten tippa ja nenämahaletku laitetaan kun nyvin ne välillä irti.

Nenämahaletku on kamalinta mitä tiedän. Missään asennossa ei ole hyvä olla sen kanssa kun se painaa ikävästi. Lääkäri ei usko, että sen kanssa on vaikea syödä kun se painaa kurkkua. Ne luulee, että tämä on taas yksi tekosyy syömisen pois jättämiselle. Ja vielä ne jaksaa puhua "kriittisestä vaiheesta" vaikka olen ollut täällä ties kuinka monta viikkoa. Paino on jo noussut 40kg puolelle ja panikoin itse siitä.

Anteeeksi, mutta on pakko purkaa vähän tätä turhautumista. Taas on se tunne ettei kukaan kuule tai usko...

vielä lisäystä tähän päivään

Jatkan vielä tuosta kevät-aiheesta. Pääsen kyllä hoitajan kanssa käymään ulkona, mutta tartun siihen tilaisuuteen aika harvoin. En ikinä uskalla/kehtaa mennä kysymään minulle ulkoiluttajaa. Huonoina päivinä minua ei saa sängystä ylös. Huomasin, että hoitajat ovat jopa laittaneet harjoittelijat yrittämään saamaan minua ulos. Ne keksivät kaikenmaailman hyvät syyt miksi minun kannattaisi nousta ylos. Mielummin makaisin sängyssä odottaen kuolemaa... Harvoina hyvinä päivinä lähden ulkoilemaan jos hoitaja sattuu viemään. Käydään raikkaasta ilmasta nauttimassa, minä tupakkaa polttaen.

Haluaisin kuitenkin mennä lapsuudenkodissani käymään ja katsella tuttuja kevään merkkejä. Lapsena tuntui, että kevät on tullut kun meidän pihalla olevan vajan viereen alkoi ilmestyä ensimmäisiä vihreitä ruohonvarsia. Haluan nähdä kevään ensimmäisen perhosen. Kuulla rakkaiden lokkien ensimmäiset äänet talven jälkeen. Kuulla keväisen meren. Meri kuulostaa erilaiselle keväällä kun oikein kuuntelee.

Pääsen perjantaina lomalle. Niin ainakin luvattiin viime palaverissa. Torstaina saan tietää varmasti.

Kevät?

Voi, kello on jo melkein 21 ja ulkona on vielä valoisaa. Miten kevät on tullut näin nopeasti? Ei aika saa mennä näin nopeasti. Tuntuu, että olen missannut kohta koko kevään kun olen vankina täällä osastolla. Pelottaa, että miten sopeudun tuohon valoisuuteen. Pimeässä on niin turvallista liikkua kun voi olla "näkymätön". Jostain syystä pidin kuitenkin viime kesästä ja totuin hyvin siihen valoisaan aikaan. Toivottavasti sopeutuisin yhtä hyvin tänä kesänäkin. On aivan kamalaa mennä lenkille ulos kamalan paniikin kanssa.

Ahdistaa kun voin vain kuvitella miten pitkällä tuo kevään tulo on. Ikkunan takaa ei saa hyvää kokonaiskuvaa..

Huonoja öitä, huonoja päiviä.

Olen niin täynnä tätä paikkaa ja haluaisin kotiin. En kestä kun pää täyttyy välillä äänistä ja muistuttaa miten sekaisin olenkaan. Sitten tulee hiljaisuus. Kaipaan sitä hiljaisuutta päähäni, mutta kun on liian hiljaista niin omat ajatukset pääsee juoksemaan. Välillä on niin hiljaista, että luulen kaikkien unohtaneen minut tänne. Tekisi mieli mennä katsomaan ovelta, että onko osasto tyhjennetty.

Viime yö oli aivan kamala kun en saanut millään unta. Sain unilääkkeeni normaalisti. Ensimmäisen 22.00 ja toisen vähän ennen puoltayötä. En saanut itseäni rauhoittumaan ja itku puristi kurkkua. Sänky tuntui pyörivän aina jos laitoin silmät kiinni. Yritin nukkua istualteen, mutta itku ja ahdistus vei voiton. Kärttyinen yökkö toi minulle rauhoittavankin ja yritti jutella. Sanoi, että ei tästä tule mitään kun en osaa edes nukkua. Kiitos, helpottipa pahaa oloa! En vain osaa nukkua tämän ahdistuksen ja pahan olon kanssa, anteeksi.

Juuri nyt haluaisin ottaa läppärin syliini lämmittämään kylmiä jalkojani ja haluaisin lukea kaikkien uusimmat päivitykset. Haluaisin lukea tmz.comin uusimmat juorut kun kännykkäni netti on liian hidas aukaisemaan niitä linkkejä. Otsikot pystyn lukemaan, mutta en muuta. Haluaisin antaa pupulle kaikkia herkkuja ja katsella vain sen touhuja. Naureskella kun se juoksee ympäriinsä ja luulee olevansa tarpeeksi vikkelä väistääkseen sängyn- ja tuolinjalkoja.

Update

Palasin tänne osastolle jo alkuviikosta, mutta olen ollut aivan liian maassa kirjoittaakseni. Kotona oli niin paljon parempi olla ja välillä osasin unohtaa kaiken muun. Osastolle paluu kuitenkin kolkutteli koko ajan takaraivossa ja sen takia oli rauhatonta. Mikään ei ole niin kamalaa kuin kotilomalta osastolle paluu. Nyt pitää vielä muutama päivä kärsiä osastolla ja pääsen pidemmälle lomalle.

Yritin viime yönä kirjoittaa pidempää postausta, mutta tupla-annos unilääkettä alkoi vaikuttaa liian aikaisin. Onneksi en sitä tekstiä ehtinyt julkaista...