Nukutaan

Anteeksi, mutta en jaksa alkaa purkamaan kaikkia kommentteja nyt. Aivot eivät vain toimi. Kiitän kuitenkin kaikista kommenteista enkä olisi ikimaailmassa uskonut, että kukaan välittäisi noin paljoa.

Olen nukkunut koko viikon. Siis koko viikon. En jaksa tätä järkyttävän huonoa oloa ja jatkuvaa pyörryttävää päätä. Ei tätä pääse pakoon kuin nukkumalla. Pari viimeistä päivää olen napsinut unilääkkeitä, jotta pysyisin untenmailla... Nyt taitaa olla aika palata todellisuuteen, mutta tämä ei todellakaan tunnu hyvälle. Kaikki hyppii silmille. Mainokset telkkarissa ärsyttää. En jaksa siivota asuntoani saatikka nostella tavaroita tai vaatteita lattialta. En keksi mitään tekemisen arvoista tekemistä.

En ole oma itseni.

olen hämmentynyt

Avauduin minulle ehkä vaikeimmasta asiasta edellisessä postauksessa enkä uskonut joutuvani katumaan sitä. Pyydän siis anteeksi jos pidätte tätä valittamisena kun kerron murheistani. Teille serkkuni menettäminen ehkä kuulostaa pienelle menetykselle, josta keksin vain valittamisen aihetta. Sydämeni tuntee kuitenkin toisin. Haluaisin kirjoittaa tänne suoraan sydämestäni, mutta näytän vain käännyttäväni kaikki minua vastaan.

Kysymys kuuluu: pidänkö ongelmani omana tietonani?

Kurjaa...

On taas sellainen olo, ettei surulla olisi loppua. On ikävä ihmisiä ketä ei saa enää takaisin. Aika kuluu liian nopeaan ja haluaisin vain pysähtyä tähän hetkeen. Tai mielummin haluaisin kääntää aikaa taakse päin. Haluaisin elää uudestaan joitain rakkaita muistoja. Onhan kaikki muistot minulla tallessa päässäni, mutta ne ovat haalistuneet ajan kuluessa. Värit eivät ole enää niin kirkkaita ja äänet ovat epäselviä. Haluaisin toisen mahdollisuuden tehdä joitain menneisyyden asioita toisin. Tuntuu, että kaikki ongelmat ja huonot asiat ovat minun aiheuttamia. Haluaisin yrittää tehdä jotain toisin.

Minulla on niin ikävä rakasta serkkuani joka kuoli auto-onnettomuudessa vuosia sitten. Ajattelen Minnaa melkein joka päivä enkä ole vieläkään päästänyt hänestä irti. Olen maininnut hänestä aikaisemminkin täällä blogissa, mutta Minnasta puhuminen on erittäin vaikeaa. Minna oli minulle kuin isosisko. Olen perheeni ainut lapsi ja Minna otti piti minusta huolta. Toivon vain, että joku pitää nyt Minnasta huolta.

Katsoin pari viikkoa sitten 'Riivatut talot' (kyllä, olen siihen koukussa) ja siinä oli meedio/selvännäkijä, joka keskusteli henkien kanssa. En nyt ala koko ohjelmaa selittämään, mutta tämä meedio keskusteli hengen kanssa joka oli poistunut elävien maailmasta tekemällä itsemurhan. Sillä ihmisellä oli ollut surkea elämä, mutta itsemurhan jälkeen hänestä tuli onnellisempi. Eli kuolemanjälkeisessä elämässä voisi ehkä päästä näistä tuskista mistä joutuu maanpäällä kärsimään. En tiedä miksi kirjoitan tästäkin tänne, mutta ajattelen kuolemaa usein. En ole 'uskovainen' eli en siinä mielessä mieti kuolemanjälkeistä elämää. Mietin vain, että vapautuisinko kaikista kahleistani itsemurhalla... Onneen maan päällä en jaksa enää uskoa...

Itkua ja naurua

Olen varmasti säälittävin ihminen maan päällä. Itkin silmät päästäni kun katsoin Conanin viimeisen jakson. Tyhmää, vai mitä?

Meinasin jo aamulla jämähtää sohvalle, mutta en halunnut heittää taas yhtä päivää hukkaan. Batteryn avulla pyyhin pölyjä ja siivoilin vaatekomeroani. Energiaa riitti tunniksi. Sitten kädet alkoivat tuntumaan lyijynraskaille ja henkeä ahdistamaan. Olisi niin paljon tekemistä. En ole imuroinutkaan aikoihin ja se ahdistaa.

Nyt jatkan Jerry Lewisin elokuvien katsomista. Pystyn jopa unohtamaan ja hymyilemään välillä. Jerry Lewisin komiikka saa ainakin minut hymyilemään. Muistin vasta vähän aikaa sitten, että nuorempana hänen elokuviaan katsoessani nauroin niin paljon, että kyyneleet valui enkä saanut henkeä :)

Miten ollaan tultu tähän?

Luin ensimmäisiä tekstejäni äsken ja huomasin, että olen muuttunut ajan kuluessa. Olenko muuttunut? Ehkä pidän vain lihomisesta valittelut omassa päässäni. Lihominen on minulle kamalinta mitä voi tapahtua ja seuraan painoani hulluna. Tämä sairaus tekee ihmisen todella itsekkääksi ja vihaan sitä piirrettä ihmisissä. Yritän olla valittelematta turhista asioista, mutta se on vaikeaa, koska arjessani ei tapahdu paljon isoja asioita. Tuntuisi aivan kamalalle sanoa, että 'Apua olen lihonnut 100g eilisestä!' kun Haitilla ihmiset näkevät nälkää ja käyvät läpi kamalia asioita. Mutta se ääni päässäni sanoo, että 'Idiootti, lihosit eilisestä sen 100g!'

Tavallaan blogi on kasvattanut minua. En valita niin pienen pienistä asioista ja joskus ne unohtuvat arjessa. Se, että unohdan stressata vaikka siitä, että en pääse joka ilta lenkille on iso parannus.

Sitä en vain pysty ymmärtämään, että blogillani on yli 200 lukijaa tai tuohon boxiin on ilmoittautunut sen verran lukijoita. Miten ihmeessä näin mitätöntä ihmistä ja surkeaa kirjoittajaa voi seurata noin monta ihmistä? Aloitin blogin ensin omaksi ilokseni ja sitä se on vieläkin. Vasta vähän ajan kuluttua blogin aloittamisesta huomasin, että täältä saa vertaistukea. Blogin vertaistuesta on tullut suuri palanen elämääni.

Kommentit ovat kuin terapiaa ja saavat minut hymyilemään. Tunnen, että kuulun tänne. Baletin jälkeen en uskonut, että tuntisin näin enää koskaan. En ole ikinä kuulunut mihinkään. Koulussa minua kiusattiin julmasti, mutta baletissa kuuluin siihen maailmaan. En ole saanut palata baletin maailmaan moneen vuoteen. Minut eristettiin ainoasta rakastamastani asiasta. Täällä blogimaailmassa olen palannut hieman kontaktiin ihmisten kanssa ja se tuntuu hyvälle. Tämä ei ole niin pelottavaa.

Tänään unohdan murheeni tilapäisesti kolmiokipulääkkeiden avulla. Vihaan itseäni kun olen niin heikko, että sorrun tähän näin usein.

Ruususen uneen....

Tänään ei ole ollut mitään tekemistä. Jumituin jo aamulla sohvalle istumaan enkä ole päässyt tästä mihinkään. Pää on ihan sumussa eikä ajatuksista saa mitään selvää. Nukuin tänä aamuna ihmeen pitkään kun otin tupla-annoksen unilääkettä illalla. Väsytti kamalasti ja enkä osaannut päättää mitä tekisin. Raahaisinko painavan kehoni parvekkeelle? Kohta, kun huone lakkaa pyörimästä. Tarkenenko mennä parvekkeelle jäätymään tupakalle? Pakko kun on pakko. Minkä ohjelman katson digiboxilta? Ei jaksa keskittyä kun ajatukset harhailee. Avaanko kirjan, jota olen yrittänyt lukea syksystä saakka? En, koska nukahdan parin sivun jälkeen eikä päivällä saa nukkua.

Osaan kirjoittaa tänne blogiin jos olen energinen tai sitten tuskissani. Jos olotila on tuolta väliltä en saa sanoja päästäni ruudulle. Kokonaisten lauseiden muodostaminen siinä 'harmaassa' ja toivottomassa tunteessa on liian vaikeaa. Yritä usein, mutta en vain saa kirjoitettua sitä mitä haluaisin.

Tänään ei ollut edes missään terapiassa tai sairaalalla käyntiä eli sain olla lämpimän viltin sisällä koko päivän. Kylmät farkut saivat olla komerossa. En haluaisi mennä nukkumaan, koska se tarkoittaa, että pitää herätä taas huomenna kamalaan oloon. Haluaisin vaipua Ruususen uneen ja herätä vasta kun joku tai jokin tulee pelastamaan minut. Herään sitten kun on keksitty se tabletti, mikä parantaa masennuksen ja anoreksian. Ja tiedetään, että ruoka on se pelastus, mutta kaikki ei ole niin yksinkertaista...

Liian aikaisin hereillä

Heräsin jo 5.30 enkä saanut unta sen jälkeen. 4,5 yöunien jälkeen ei ole kovin virkeä olo. Yritin pakottaa itseni nukkumaan, mutta ei uni tule vaikka miten kovasti yrittää silmät laittaa kiinni. Luovutin 8 aikoihin ja katselin aamuliikennettä viltti niskassa. Anteeksi kun olen ilkeä, mutta tulee jotenkin turvallinen olo kun ajattelen miten kaikkien noiden ihmisten on pitänyt nousta aikaisin ja nyt ne väsyneinä menevät töihin tai kouluun. Minun ei tarvitse. Heräsin ehkä tarpeeksi aikaisin, mutta voimia ei olisi lähteä mihinkään.

On aivan voimaton ja väsynyt olo. Silti silmät mollottaa pyöreinä eikä nukkumaan voisi mennä mitenkään. Väsyttää, mutta ei nukuta. Päässä humisee kun on valvonut liikaa. Tai sitten se on sitä tyhjyyttä...

Kone on vielä rikki eli kuvia en valitettavasti voi laittaa. Isän kanssa olen sen verran sopinut, että Englannin tuliaiset kävin hakemassa...

Energiaa hetkeksi

Heräsin taas liian lyhyiden yöunien jälkeen 8.30. Torkutin kännykän herätystä varmaan kymmenen kertaa. Olin puoliksi hereillä, mutta en jaksanut avata silmiäni ja nousta ylös. Lopulta oli kuitenkin pakko nousta vaihtamaan vaatteet kun isä tuli hakemaan sairaalalle. Siellä en jaksanut välittää mistään. Alussa jaksoin esittää hyvinvoivaa ja olla pirteänä, mutta en enää. Vaivaa se, että minua pidetään varmasti töykeänä kun en hymyile leveästi ja tervehdi kaikkia. En näe vaivaa ylläpitää keskusteluja. En jaksaisi edes osallistua keskusteluun.

Olen jäänyt taas koukkuun uuteen asiaan. En selviä päivästä ilman energiajuomaa. Se maistuu aivan kamalalle, mutta saan asunnon siivottua ja puuhailtua omia juttuja. Joskus tulee jopa ihan ok olo. Mikään hyvä ei kuitenkaan kestä kauaa ja energinen olo hiipuu pois muutamassa tunnissa. Jämähdän paikoilleni ja säästän voimiani, että jaksaisin käydä tupakalla aivan liian usein.

Kaaoksen selvittäminen

Okei, olen ollut pienen ajan poissa kuten selitinkin edellisessä postauksessa. Kone vaan hidastui ja hidastui kunnes se jämähti paikoilleen. Mikään ei enään toiminut eikä kone suostu käynnistymään. Olen pahasti koukussa nettiin kun tulee tuskainen olo monta kertaa päivässä ellen pääse tarkastamaan tmz:tä, blogeja ja sähköpostiani. Onneksi puhelimen netti toimii vihdoin vaikka pari postausta pyyhin jo vahingossa.

Oloni ei ole mennyt parempaan suuntaan... Ahdistaa ehkä vähemmän kun olen ollut enemmän omalla kämpälläni. Saan vihdoin piiloutua omaan rauhaani ja huokaista. Saan itkeä tuskaani eikä tarvitse pelätä että joku tulee kohta töistä kotiin. Tuntuu paremmalle kun kotona kaikki tavarat on omilla paikoillaan eikä tarvitse eitsiä mitään. Vanhemmille piti viedä kamalasti tavaraa mukaan ja koko ajan siellä ollessa tuli mieleen mitä puuttui ja pitäisi käydä hakemassa kämpältä. Haluan että kaikki kaaos loppuisi!

En ole vieläkään puhunut kunnolla isän kanssa. Isä on käyttänyt minua sairaalalla muutaman kerran ja oli mukana yhdessä palaverissa. Saatiin sovittua, että käyn osastolla päivittäin/sovitusti isän kyydillä ja saan muuttaa omalle kämpälleni. En haluaisi millään käydä sairaalalla. Haluan vapaata. En jaksa. En jaksa pukea kylmiä farkkuja jalkaan ja mennä kylmään ulkoilmaan. Herään jokaiseen päivään toivoen, että olisi jo iltapäivä ettei tarvitsisi mennä sairaalalle.

Olen saanut päähäni kaikenlaisia pieniä projekteja,joita voisin tehdä kämpässäni ja saisin ajan kulumaan. On vaan kauhean vaikeaa saada mitään aluilleen kun ei jaksaisi edes kättä nostaa. Blogitekstinkin aloittaminen on hankalaa kun mietin, että mitä kritiikkiä tulee. Negatiivista ja painavaa palautetta on vaikea ottaa vastaan, mutta olen päättänyt kirjoittaa sydämestäni.

Kone ei toimi, mutta puhelin toivottavasti...

Olen täällä, mutta koneeni kaatui ihan totaalisesti uuden vuoden jälkeen. En ole saanut sitä korjattavaksi kun välini isän känssa ovat vielä vähän huonot. Itse en osaa tehdä koneelle mitään. Me tilattiin isän kanssa minulle uusi puhelin ennen joulua ja se saapui vasta pari päivää sitten. En osannut tähänkään asentaa nettiasetuksia, joten olen elänyt ilman nettiä monta päivää. Nyt pitäisi toimia netti tässä uudessa puhelimessa ja toivottavasti tämän tekstin julkaisu onnistuu. Aivan ihanaa kun on "tietokoneen näppäimet" puhelimessa eli kaikki aakkoset näppäiminä. Olen jo aivan koukussa tähän puhelimeen.

Kirjoitan myöhemmin lisää kunhan tiedän, että tämä tekstien julkaisu toimii varmasti. On ollut orpo olo ilman nettiä ja blogia.

Hyvää uutta vuotta!

Jes, istun kämppäni lattialla läppäri sylissä ja mietin, että viettääköhän kukaan muu tässä maailmassa uuden vuoden aattoa yksin. Ehkä viettääkin, mutta toivooko kukaan muu, ettei olisi koskaan syntynyt näin monimutkaiseen maailmaan. En vain tiedä miksi en osaa vain viettää uutta vuotta ja jättää kaikki murheet pois yhdeksi päiväksi. Vain tällaisina päivinä huomaa miten yksinäinen ja hylätty on kun yksikään ihminen ei ole toivottanut hyvää uutta vuotta (jos ei oteta blogia mukaan) tai kysynyt mitä aion tehdä tänään. Toisaalta onneksi olen yksin, koska en kestäisi sitä kiusaantunutta oloa jos pitäisi olla näin ahdistuneena jonkun seurassa. Parasta vain olla yksin poissa muiden tieltä...

Olen aina rakastanut ilotulituksia, mutta nyt en jaksa välittää. Tämä päivä ei tunnu miltään. Huomenna pitää vain kääntää kalenteria ja opetella kirjoittamaan uusi vuosiluku.

Juhlikaa minunkin puolesta.

mikään ei ole hyvä

Odotin, että omassa asunnossa saisin mielenrauhan, mutta ei. Täällä tuntuu jotenkin oudolle kun on kylmä ja outo haju. No, kylmä ja outo haju johtuu siitä, että kukaan ei ole asunut täällä kuukausiin. Haluaisin kovasti tehdä tästä taas oman kotini eli laittaa lämmityksen päälle ja järjestellä kaikki paikat, mutta en tiedä kuinka kauan olen täällä. Sairaalalla ei tiedetä, että en ole enää porukoilla vaikka meillä oli "sopimus". Sopimukseen kuului se, että saan olla avohoidossa jos asun vanhemmillani. Tälle viikolle piti olla terapiakäynnit, mutta terapeutti onkin sairaana. Eli toivottavasti saan olla täällä kämpälläni ensi viikkoon saakka ennen kun tarvitsee kertoa kenellekään.


Mulla ei ole mitään syötävää täällä enkä uskalla mennä kaupassakaan käymään. Ehkä kioskilla uskallan mennä käymään, mutta en ilman rauhoittavia. Tälle huonolle päivälle tuli vielä huonompi loppu kun söin nuudeleita mitä ei olisi saanut syödä. En ole syönyt kun jotain ananaspurkkeja ja pilttejä, mutta en silti olisi saanut syödä nuudeleita. Vihasin itseäni niin kovasti kun söin ja mietin, että mitäköhän pupukin ajattelee minusta. Pupu tulee aina minun luokse kun on syötävää tarjolla kun isä on kouluttanut siitä samanlaisen kun niiden ylipainoisesta koirasta. Mietin, että pupu varmasti ajatteli minun sortuneen taas syömään lihottavaa ruokaa ja pitää minua luuserina. No, pupu kuitenkin seuraa mua kuin hai laivaa ja haluaisi koko ajan syliin. Kai se minusta pitää edes vähäsen.

Huomenna on pakko olla parempi päivä tai muuten... en tiedä.

Kotona vihdoin

Mulla on niin paha ja ahdistava olo. Kaikki hälinä kotona on todellakin vienyt multa voimat. En saa hetkeksikään rauhaa alakerrassa. Olen linnoittautunut tähän sohvalle ja nukkunut tässä koko syksyn. Vanhemmat tavallaan pakottivat minut jäämään tähän, että voisivat "valvoa" minua. Tosi hyvin toimiikin kun ovat töissä/poissa kotoa melkein 12 tuntia päivässä... Nyt meillä on ollut kotona äitin sukulaisia melkein joka päivä ja mun täti oli miehensä kanssa 2 yötä täällä. En jaksanut mitenkään esittää normaalia ja tädin kysymykset alkoi mennä vähän liian henkilökohtaisiksi.

Joulupäivänä raahasin kaikki tavarani entiseen huoneeseeni yläkertaan, koska olin niin kyllästynyt niihin arvosteleviin katseisiin. Tunsin kuinka kiukku alkoi kiehua sisälläni ja tiesin, että kiehahdan yli kohta. Vanhassa huoneessani on kamalan kylmä kun siellä ei pidetä enää lämmitystä täysillä päällä. Puin päälleni kaikki lämpimät vaatteet mitkä löysin, mutta tärisin silti kylmästä. Isä tuli katsomaan, että miksi vein tavarani pois olohuoneesta ja sanoin, että en jaksa enää kaikkia ihmisiä. Halusin omaa rauhaa ja hiljaisuutta. Isä alkoi huutamaan, että miksi en voisi edes kerran vuodessa jutella vieraiden kanssa. "Tämä ei ole normaalia." "Käyttäydyt kuin pentu." Isä vaan huusi ja huusi. Minä olin pidätellyt kiukkua monta viikkoa joten aloin huutamaan takaisin. Minun huutaminen muuttui hysteeriseksi itkuksi. Otin tavarani ja pupun ja ajoin autolla omalle kämpälleni. En olisi millään kestänyt enää vanhemmillani vaikka isä lähtikin samana päivänä pois.

Isä lähti taas Lontooseen sukulaistensa luo niinkuin joka jouluna. Hän vietti jouluaaton kotona, mutta lähti joulupäivänä. Joulupäivän riidan jälkeen en ole puhunut isälle. Isä on soittanut, mutta en vastannut. Riita tulee koko ajan mieleen ja silmät täyttyy kyynelistä. Olen itkenyt vähän väliä vaikka pitäisi olla onnellinen omasta rauhasta. Äitikin yrittää soittaa, mutta olenhan pentu niin pidän mykkäkoulua..

Hyvää joulua kaikille!

Hyvää joulua kaikille!

Älkää lukeko jos ette halua masentua jouluaattona.

En olisi halunnut nousta aamulla sängystä. Valvoin eilen illalla aivan liian pitkään. No, en olisi halunnut valvoa, mutta en saanut unta. Erehdyin katsomaan digiboxilta katsomatta jääneitä ohjelmia ja päädyin itkemään koko yön. Vanhemmat oli jo nukkumassa ja uskalsin olla oma itseni pitkästä aikaa. En saanut itkua loppumaan ja tuli todella etova olo. Alkoi oksettamaan..

Aamulla heräsin aivan uupuneena ja silmät oli turvonneet melkein kiinni. Heti aamusta vieritin jo pari kyyneltä kun en tiedä miten kestän tämän päivän ja kaikki ihmiset. Meille tulee kamalasti sukulaisia ja pari isän tuttua syömään illemmalla. Ja minä olen täällä loukussa.

Yritän nyt unohtaa kaiken muun ja uppoudun katsomaan lastenohjelmia rauhottavien kanssa.

Hyvää joulua vielä kaikille ja toivottavasti kaikki viettävät ihanan rauhallisen joulun perheittensä kanssa!

Ahdistelua vieraista

Joulun aikaan meille tulee yleensä äidin puolelta sukulaisia käymään ja muitakin vanhempien tuttuja. Jotkut tuovat vain kukan, mutta jotkut jäävät kahville. Aina kun pihaan ajaa auto niin mahasta kouraisee. En haluaisi tavata ketään vieraita ihmisiä enkä tuttujakaan sen enempää. Tutuille on niin kiusallista kertoa mitä olen suunnitellut tulevaisuudelle, siis mitä en ole suunnitellut. Pitäisi olla suuret suunnitelmat opiskelupaikasta tai työpaikasta. Ja kaikki ihmettelevät miksi en ole töissä vaikka olen ammattiin valmistunut. Vihaan keksiä syitä miksi olen tässä pisteessä paljastamatta oikeaa syytä.

En ole avannut ovea pariin kertaan kun joku on tullut soittamaan ovikelloa. Jälkeen päin olen miettinyt, että minut on tosi helppo nähdä keittiön ikkunasta kun tulee ovelle... Olen kuitenkin mennyt piiloon lattialla ryömien ja odottanut, että ovella kolkuttaja on luovuttanut ja lähtenyt. En löydä mistään rohkeutta mennä ovelle ja vääntää tätä masentunutta naamaa hymyyn. On todella vaikea puhua tutuillekin vaikka vanhemmat ovat läsnä. Isä tietää miten vaikea minun on aukaista suutani niin hän aloittaa keskustelun vieraiden kanssa ja ottaa minut siihen sitten mukaan. Kaikkein eniten kuitenkin pelkään ovikellon soidessa, että se johtaa vieraiden kutsumiseen kahville ja sitten minunkin pitää mennä syömään. Tuntuu, että kaikki tuijottavat minua ja pelkään että olen sotkenut koko naamani ruualla. Äiti muistuttaa minua vähän väliä, että olenko ottanut jo sitä ja tätä ruokaa, ja tunnen itseni ihan siaksi kun joudun aina syömään itseni ähkyksi.

Nyt vuorossa vanhempien koiran pesu jos jaksan.

Joulun etsiskelyä ja kyyneliä.

Ei ole oikein mitään uutta kerrotavaa. Illan aikana hyppäsin vaihteeksi paniikkikierroksille kun kuulin Brittany Murphyn kuolleen. Aivan kamala olo tuli kun häneen/hänen rooleihin on ollut niin helppo samaistua. En todellakaan osaa käsitellä kuolemaa ja olen itkenyt peittoni sisällä koko illan. Vähänkin merkityksellisemmän(?) ihmisen kuolema saa minut suistumaan raiteiltani. Olen vain iso sotku monta paivää...

Päivät ovat menneet samaa tahtia ja sulautuneet yhteen. Olen yrittänyt vältellä vanhempiani ja esittää pirteää kun heidän tielleen joudun täällä. Olen lopen uupunut ja päivittäin olen nukahtanut lattialla nojaten päätä sohvaan. En haluaisi antaa väsymykselle periksi, mutta joskus nuukahdan lattialle.

Ei ole mitään käsitystä minä päivänä ensi viikolla joulu on, mutta en ole vieläkään jouluisella tuulella. Muutama päivä olisi aikaa vielä innostua joulusta, mutta tämä tuntuu jo pakottamiselta. Olen energiajuomien avulla saanut koristeltua vanhempien kotia ja voin sanoa, että ihan hyvä on lopputulos.

Nyt joulun ajan olen vastuussa syömisistäni. Tai vanhempani ovat myös vastuussa siitä, että pidän ruoka-ajoista kiinni, mutta kai se suurin vastuu on minulla. Olisin saanut terapiaa nyt joulun aikanakin, mutta en halunnut. No, lääkäri suositteli terapiaa joulunkin ajan, mutta kai minä pärjään viikon ilman kahta terapiakäyntiä. Toivottavasti en tule katumaan...

julman kylmä

Ulkona on aivan järkyttävän kylmä. Ei tekisi mieli mennä ollenkaan ulos, mutta tupakalle on pakko päästä. Tänään olen raahannut lämpimän pesäni sohvalta mukaan ulos, mutta nopeasti siellä kylmä tulee. Koiraakin piti vähän tokkiä, että menisi kuistin edustaa pidemmälle tarpeilleen.. En varmasti lähde sitä lenkillä käyttämään kun sitä saa vetää perässä. Nyt iltapäivällä iski tylsyys ja samalla masennus puskee päälimmäiseksi. Millään ei ole mitään väliä eikä kiinnosta mikään. Kävin kuistilla ja otin lapaset pois käsistä. Istuin siellä niin kauan kun pystyin. Sormet oli punaiset ja tunnottomat, mutta niitä pisteli samalla. Hoin vaan päässäni, että olet ansainnut tuon, olet ansainnut tuon...

Haluaisin niin kovasti mennä jo takaisin omaan kämppään asumaan. Tuntuu, että olen vanhempien tiellä täällä ja haluaisin takaisin omaan rauhaan. Minun pitää olla tässä olohuoneessa kun entisessä huoneessani ei ole lämmitystä kunnolla päällä. Voin lähteä karkuun kun vanhemmat tulevat kotiin, mutta en haluaisi lähteä sohvan lämpimästä pesästä. Inhottaa kun keittiöstä tulee kaikki ruokien hajut ja ympärillä on niin levotonta. Haluan omaan kämppään takaisin missä voin tehdä omia juttujani eikä tarvitse koko ajan tarkastaa kellosta, että milloin vanhemmat tulevat kotiin.

Ja kiitos kaikille ihanista kommenteista! Käyn kyllä edelleen terapiassa ja sairaalalla. Saan apua jos joku ei tiennyt. Mutta se on eri asia uskallanko ottaa apua vastaan.

pika..

Kirjoitan vain, että täällä ollaan. Viime päivät olen näperrellyt joulukortteja ja auttanut äitiä leipomisessa. Pahaa oloa on äärettömän vaikea peitellä. Tuntuu, että kuljen harmaassa sumussa enkä tunne mitään. Tiedän täsmälleen mistä se johtuu, mutta mutta. Jouluun pitäisi valmistautua, mutta mikään ei saa minua joulutuulelle. Teen vain kortteja ja leivon. Ei niistä tule mitään joulun tunnelmaa. Ja ennen minä olin jo aivan täpinöissäni joulukuun ensimmäisenä päivänä kun rakastan joulua. Nyt kaikki tunteet ovat kadonneet tähän harmaaseen sumuun.

et uskaltanut, heikko...

En sitten pääsyt kauppaan saakka. Laittauduin valmiiksi ja ajoin autolla porukoilta omalle kämpälle. Olisin jättänyt auton minulle varatulle paikalle, mutta jumituin autoon. En halunnut aukaista auton ovea ja kohtada kylmää maailmaa ulkopuolella. Olin jo mielessäni suunitellut miten se reissu sinne kaupungille menisi suunnilleen enkä sen takia uskaltanut mennä ihmisten ilmoille. Ajattelin mielessäni, että joudun kuitenkin johonkin noloon tilanteeseen ja kerään liikaa katseita. Pelkään että minulle suututaan ja joku närkästyy minuun. Hävettää mille näytän... Oli helpompi jättää menemättä ihmisten sekaan ja ajaa lämpimässä autossa takaisin porukoille. Tuli helpottunut olo kun ei tarvinnut kuluttaa energiaa ahdistumiseen, mutta kaivertaa kun en uskaltanut mennä.

Oi, Geishan muistelmat. Hatsumomo on kaunis elokuvassa, mutta kirja on paljon parempi.

uskallanko?

Niin, ehkä se on hyvä tunnustaa, että sairaala ei auta. Ei ole auttanut tähän mennessä. Hoitojaksoja on ollut yli 20. Vaihdellen muutamasta viikosta useampaan kuukauteen. Ja tässä ollaan. En todellakaan käyttäydy kuin uhmaikäinen lapsi sairaalassa. Useimmiten. Tullessani täysikäiseksi olen alkanut tekemään yhteistyötä lääkäreiden kanssa ja olen noudattanut sairaaloissa sääntöjä parhaani mukaan. En ole torjunut täysin apua, mutta on turhauttavaa kun sairaalassa olo ei vain auta.

Pitäisi alkaa tehdä joulukortteja. Ei ole mitään mahdollisuutta tehdä kaikkia, koska meiltä lähtee yleensä yli 150 korttia. Äitillä on paljon asiakkaita työn puolesta ja isällä työkavereita ympäri maailmaa. Sitten on vielä tuttavat ja sukulaiset. Olen tänä vuonna niin myöhässä, että teen itse kortit vaan porukoiden tuttaville ja meidän suvulle. Pitäisi ehtiä jos uskaltaisin vain ne loput tarvikkeet mennä ostamaan. Edellinen käynti tiimarissa oli aivan kamala enkä uskaltaisi millään mennä sinne enää ikinä. Kukaan ei ehdi käymään siellä puolestani ja on vaikea selittää mitä sieltä pitäisi tuoda. Tykkään tehdä kortteja itse, koska siinä saa ajan kulumaan. Tein kortit ensimmäisen kerran itse viime vuonna ja nytten olisi paljon uusia ideoita kokeiltavaksi.

En tiedä miten uskaltaisin vain marssia huomenna aamulla keskustaan. Kaiken pitää olla näin vaikeaa! Ei voi vain mennä ja olla! Tsiisus, kun noista huutomerkeistäkin tulee ahdistava olo. En oikeasti ole paha ihminen ja huuda ja mekasta. Joskus tunteet ottavat vallan ja alentavat minut angstaamaan, jota vihaan (vihaan tuota sanaakin) ja pidän omalla kohdallani lapsellisena.

Ehkä huomenna pitäisi lähteä tuolla asenteella liikkeelle: