tahtoo pois!

Sain ääneni kuulumaan hieman ja pääsen kotilomalle tällä viikolla. En kestä tätä paikkaa enää. Haluaisin kokonaan pois, mutta kokemuksesta tiedän ettei se noin vain käy. Ja tämä lääkärikin on erityisen tiukka. Olen jo hiljaa omassa päässäni hänelle haistatellut monet kerrat.. En ikinä uskaltaisi suoraan sanoa joten olen vain tyytynyt mököttämään.

Lääkäri on kysynyt kerran, että mikä kiire mulla sinne kotiin on. En ole edes vaivautunut vastaamaan, koska ei kukaan voi tietää miten tuskaista täällä olo on. Sitä on niin vaikea selittää. Kotona olo helpottaa vähän. Se vähänkin on minulle kullan arvoista. Kaipaan sitä tuttua ja turvallista ympäristöä. Täällä kaikki on niin vierasta eikä uskalla koskea mihinkään tai astua omasta huoneesta ulos. Koko ajan pitää olla valppaana kun hoitaja saattaa tulla käymään. Kotona olen turvassa yksin lukittujen ovien takana. Ja tietysti pupu turvaa selustaa..

Paha olo on säilynyt koko sairaalajakson ajan. Täällä lisänä ahdistus tekee olosta sietämättömän. Yritän nukkua suurimman osan ajasta, että pääsisi täältä kauas pois. Herää kuitenkin usein kesken painajaisen hiestä märkänä. Tuntuu, että tämä kaikki on koettu jo ennenkin aikaisemmilla sairaalajaksoilla ja tulos tulee olemaan samanlainen...

Kaikki päivät ovat samanlaisia ja joka päivä odotan vain iltaa että pääsisin nukkumaan. Oma hoitajani on mukava ja hän ei painosta puhumaan. Hän on muutaman kerran tehnyt minulle aivan ihanat kalanruotoletit. Toisen kosketus tuntuu äärimmäisen epämukavalle ja ihoni alla alkaa kiemurtelemaan jokin, mutta sen kuitenkin voittaa ajatus siitä että joku välittää. Edes vähäsen..

Huomisen yli olisi vielä jaksettava..

taas turhaa sairasvuoteelta

Alotin yöuneni tänään jo ennen iltapalaa. Väsytti koko päivän ja yritin taistella väsymystä vastaan. Pitäisi näyttää, että osaan tehdä muutakin kuin nukkua. Katselin päivällä ikkunasta ulos, mutta torkahtelin siihen tuoliin jatkuvasti ja alkoi hävettää kun pää ei tahtonut pysyä pystyssä. Luovutin 18 aikoihin ja nukuin iltapalan yli vaikka minua käytiin kiskomassa sängystä. Heräsin 2 seuraavan kerran ja mietin pitkään, että miten tässä näin on käynt kun kello on noin paljon ja minulla ei ole yövaatteita.

Nyt on suth virkeä olo, kuten aina yöllä. Kotona tällä hetkellä pyyhkisin pmlujä lattialistoista ja järjestelisin vaatekomeriani. Kotona olisi niin paljon tekemistä ja pää räjähtää kun ajattelen sitä koko ajan. Iho kiehuu sisältä päin enkä jaksaisi olla paikoillaan.

Kaipaan niin hitosti sitä kun iltaisin pupu tuli nukkimaan sängylleni mahani viereen kun luin kirjaa. Haluaisin silittää sen samettista turkkia ja tuntea sen lämmön vierelläni. Haluaisin kiusata sitä sen niskamakkaroista vaikka pupu ymmärtää, että pilailen vain ;)

En haluaisi paljastaa millä osastolla olen (anteeksi Kafi), mutta olen vaihtanut jo 3 kertaa osastoa, että saan tarvittavan hoidon. Lääkärit sanoivat, että tietysti sh pitää hoitaa yhtä tärkeänä kuin mieliala. Ensin hoidettiin eri sairaalassa vain yliannostusta, mutta se on jo takana päin. Olisi tietty helpompi kertoa paikoista ja osastoista nimillä, mutta olen erittäin harhaluuloinen ja pelkään, että minut tunnistetaan. En tiedä miten todennäköistä se olisi, mutta pelkään silti kamalasti...

Olette ihania! <3

Omissa maailmoissa mutta vielä sairaalassa

Olen vieläkin osastolla. Minun piti päästä pois jo aikoja sitten, mutta lääkärit vaan pitkittää tätä jaksoa. En oikeastaan ole edes taistellut kotiinpääsyn puolesta. Palavereissa en jaksa keskittyä pitkiin saarnoihin. Kaikkien suut käyvät, mutta en jaksa ymmärtää lauseiden merkitystä. Tiedättekö tunteen? Ihmisten suut käyvät, mutta ulos tulee kirjaimia joilla ei ole mitään merkitystä. Niimpä palavereissa olen tuijottanut tyhjää ja antanut kohtaloni toisten käsiin.

Vasta lopussa kun lääkärit ohjaavat minut ulos ovesta tulee mieleen, että olisi pitänyt sanoa jotain. Olen suunnitellut mitä sanon lääkäreille, mutta pelkään, että sekoitan kaiken ja nolaan itseni. Sanon sitten seuraavalla kerralla. Tai sitä seuraavalla. Olen ollut hiljaa niin kauan täällä, että pelkään ääneni kadonneen. Hoitajat haluaisivat jutella, mutta en osaa. Osaan paremmin tuijottaa tyhjää.

Haluaisin todella kotiin, mutta nyt tuntuu ihan samalle missä tuijotan seinää tai nukun koko päivän. Tuntuu 'turvallisemmalle' täällä kun voi sanoa hoitajalle kun sydän tuntuu oudolle eikä tarvitse yksin panikoida sitä kotona. Kaipaan kuitenkin pupua aivan kamalasti. Ei minua taida vetää kotiin muu kuin pupun seura...

"voi liekki elämän polttaa joskus oikein tosissaan"

Muumipeiton alta tyttönen kurkistaa
hän katsoo salaa kun äiti itkee, aivan hiljaa
miksi äiti itket, miksi et nauraisi vaan
kyllä peiton alla laakson väki minua nyt suojaa

Ehkä tytön sydän on puhdasta kultaa
kun se rinnassa liikaa painaa
miksi kynttilään lyhyeen saa tulta
mutta vain lainaan

Hän laittaa pienen käden rintansa päälle taas
ja kysyy mikä siihen koskee
mikä se nyt olikaan
ja siitä hänelle sängyn laidalta kerrotaan
voi liekki elämän polttaa
joskus oikein tosissaan

Sitä jolla on uudet seikkailut suuntanaan
ja joskus kun polte lakkaa
hän on valmis muumilaaksoonsa muuttamaan
tai ihan minne vaan

Ei yksi pääsky kesää tee
ei yksi kesä elämää sydämeen
ei yksi elämä mitään tähän kaikkeen
Se pääsky toi kesän eteiseen
se antoi rauhan sydämeen
ja lehahti sitten siivilleen
ja syttyi liekkiin ikuiseen
ja se loistaa, minne ikinä meen

Joskus tyttö kysyi mitä siinä on niin urheaa
että osastolla jaksaa olla, ei hän tiedä muustakaan
hän nukahti siihen kun äiti harjaili hänen tukkaa
ja muumilaakson väki sai
taas uuden asukkaan

Kuka edes lohtua toisi yöhön
tähän kylmään ja pimeään yöhön - joka tänne jää
aamutähden seurassa päivän työhön
kun mennään näin


Ei yksi pääsky kesää tee
ei yksi kesä elämää sydämeen
ei yksi elämä mitään tähän kaikkeen
Se pääsky toi kesän eteiseen
se antoi rauhan sydämeen
ja lehahti sitten siivilleen
ja päästi pois kahleet
ja se loistaa, minne ikinä meen
se mukana kulkee

Kaija Koo - Ei Yksi Pääsky Kesää Tee

Miten tässä näin kävi.!.

Pitkä tauko on ollut taas kerran ja syynä siihen on sairaalareissu.

HUOM. älkää lukeko jos ette kestä rankempaa tekstiä ja itsetuho-aihetta!

Aloitan ihan alusta eli edellisen postauksen jälkeen (16.2) löysin itseni tuijottamassa pöydälle kasaamia vanhoja lääkkeitäni. Päässä ei kulkenut ensimmäistäkään selkeää ajatusta. En ollutkaan saanut asioita kuntoon vaikka se siltä tuntui viimesintä postausta kirjoittaessani. Päähän iski taas se toivottomuus ja järki katosi. Halusin helpotusta tähän (nyt kiroilen) helvettiin. Se lopullinen helpotus tuntuu niin houkuttelevalta. Siinä hetkessä minua ei pelottanut mikään. Oli tyhjä olo. Tyhjä katse. Tunteet kadonnet. En tuntenut mitään kun napsin pillerin toisen perään.

Isä tietysti sattui soittamaan jonkin ajan kuluttua ja minä ajattelematta mitään vastasin. En muista mitä vongersin puhelimessa, mutta ilmeisesti jotain, että isä soitti lanssin. Suutuin todella vaikka jalat eikä kädet enää tahtoneet totella. Löysin vielä partakoneen terän ja yritin tehdä pari surullista viiltoa. No, aluksi ne tuntuivat pienille, mutta sairaalassa piti ne paikata.

En muista paljoa tapahtumista, mutta muistan nauraneeni kun minulle alettiin tehdä vatsahuuhtelu. Siinä kaikessa sekasorrossa osasin kuitenkin iloita, että saan mahani tyhjäksi. Ilo loppui siihen paikkaan kun vatsahuuhtelu on aivan kamalan tuntuista eikä se helpota vaikka olen siihen joutunut useita kertoja aiemminkin.

Sairaalassa jouduin kahdeksi viikoksi vierihoitoon, koska minulle laitettiin nenämahaletkut ja revin ne muutamaan kertaan pois... Tipankin revin pois kun päätin marssia kerran osastolta ulos. Vierihoito on kamalinta mitä tiedän. Vihaan sairaalassa oloa jo ennestään ja sitten viedään oma rauha pois. Se on äärettömän ahdistavaa kun joku hoitaja seuraa jokaista liikettäni eikä luota minuun yhtään, ei siis yhtään. No, miksi luottaisi... BMI oli 12,7 kun menin osastolle, mutta tuntui kun olisin ollut mursun kokoinen. Nyt ovat lihoittaneet minua melkein sovittuun BMI 14 eli pääsen lähtemään tällä viikolla jos olen kiltisti.

Tulen vielä valittamaan tästä vankilasta enemmän...

Negatiiviselle tekstini kuulostaa, mutta olen saanut ehkä jotain irti tästä reissusta. Pienen pienen murusen kun yksi hoitajani oli todella mukava. Mutta älkää suuttuko kun en tule nyt parantuneena takaisin kotiin...

Olette ihania kun jaksoitte käydä täällä vaikka blogissa ei ollut tapahtunut mitään! Kiitos toivotuksista!

Sairaalassa

Sairaalassa suljetulla...
Isä salakuljetti mulle puhelimen tänään kun pääsin vähempään valvontaan...
Kohta pois...

Update

Olen täällä.
Kaikki on nyt ihan ok ja järjestyksessä.
En ole jaksanut pitää elämästä kiinni.
Olen ottanut aivan liikaa kolmiolääkkeitä viimeaikoina.
Perunut sairaalatapaamisia.

Pitää herätä tästä koomasta jotenkin.
Vihaan itseäni.
Minusta ei ole jäljellä kuin masennus.

En ole kirjoittanut, koska olisi tullut turhan rankkaa ja synkkää tekstiä...

Ei ollut hyvä idea nukkua viikko putkeen. No, minun päässäni ei montaa hyvää ideaa löydä.. Mutta päivärytmiä on kamalan vaikea palauttaaa. En saanut viime yönä unta melkein ollenkaan. Nukahdin vasta aamuyöllä ja ehdin nukkua noin tunnin. Tietysti juuri tänään oli 8.15 lääkärille aika ja piti herätä aikaisin kun piti itse hommata kyyti.

Toinen ei-niin-hyvä idea oli nukkua viikko hiukset auki ja jättää ne harjaamatta. Oli todella turhauttavaa yrittää selvittää tätä pehkoa. Eikä ollut niin helppoa kun on melkeen ranteen paksuiset hiukset ja alaselkään saakka. Latvat ihan rastoilla ja ylhäällä paksuja takkuja. En saanut näitä hiuksia aamullakaan selväksi ja näytin aivan kamalalle. Heitin vaan hupun niskaan ja toivoin todellakin ettei kukaan katsonut mua sairaalalla.

Väsyttää...

Nukutaan

Anteeksi, mutta en jaksa alkaa purkamaan kaikkia kommentteja nyt. Aivot eivät vain toimi. Kiitän kuitenkin kaikista kommenteista enkä olisi ikimaailmassa uskonut, että kukaan välittäisi noin paljoa.

Olen nukkunut koko viikon. Siis koko viikon. En jaksa tätä järkyttävän huonoa oloa ja jatkuvaa pyörryttävää päätä. Ei tätä pääse pakoon kuin nukkumalla. Pari viimeistä päivää olen napsinut unilääkkeitä, jotta pysyisin untenmailla... Nyt taitaa olla aika palata todellisuuteen, mutta tämä ei todellakaan tunnu hyvälle. Kaikki hyppii silmille. Mainokset telkkarissa ärsyttää. En jaksa siivota asuntoani saatikka nostella tavaroita tai vaatteita lattialta. En keksi mitään tekemisen arvoista tekemistä.

En ole oma itseni.

olen hämmentynyt

Avauduin minulle ehkä vaikeimmasta asiasta edellisessä postauksessa enkä uskonut joutuvani katumaan sitä. Pyydän siis anteeksi jos pidätte tätä valittamisena kun kerron murheistani. Teille serkkuni menettäminen ehkä kuulostaa pienelle menetykselle, josta keksin vain valittamisen aihetta. Sydämeni tuntee kuitenkin toisin. Haluaisin kirjoittaa tänne suoraan sydämestäni, mutta näytän vain käännyttäväni kaikki minua vastaan.

Kysymys kuuluu: pidänkö ongelmani omana tietonani?

Kurjaa...

On taas sellainen olo, ettei surulla olisi loppua. On ikävä ihmisiä ketä ei saa enää takaisin. Aika kuluu liian nopeaan ja haluaisin vain pysähtyä tähän hetkeen. Tai mielummin haluaisin kääntää aikaa taakse päin. Haluaisin elää uudestaan joitain rakkaita muistoja. Onhan kaikki muistot minulla tallessa päässäni, mutta ne ovat haalistuneet ajan kuluessa. Värit eivät ole enää niin kirkkaita ja äänet ovat epäselviä. Haluaisin toisen mahdollisuuden tehdä joitain menneisyyden asioita toisin. Tuntuu, että kaikki ongelmat ja huonot asiat ovat minun aiheuttamia. Haluaisin yrittää tehdä jotain toisin.

Minulla on niin ikävä rakasta serkkuani joka kuoli auto-onnettomuudessa vuosia sitten. Ajattelen Minnaa melkein joka päivä enkä ole vieläkään päästänyt hänestä irti. Olen maininnut hänestä aikaisemminkin täällä blogissa, mutta Minnasta puhuminen on erittäin vaikeaa. Minna oli minulle kuin isosisko. Olen perheeni ainut lapsi ja Minna otti piti minusta huolta. Toivon vain, että joku pitää nyt Minnasta huolta.

Katsoin pari viikkoa sitten 'Riivatut talot' (kyllä, olen siihen koukussa) ja siinä oli meedio/selvännäkijä, joka keskusteli henkien kanssa. En nyt ala koko ohjelmaa selittämään, mutta tämä meedio keskusteli hengen kanssa joka oli poistunut elävien maailmasta tekemällä itsemurhan. Sillä ihmisellä oli ollut surkea elämä, mutta itsemurhan jälkeen hänestä tuli onnellisempi. Eli kuolemanjälkeisessä elämässä voisi ehkä päästä näistä tuskista mistä joutuu maanpäällä kärsimään. En tiedä miksi kirjoitan tästäkin tänne, mutta ajattelen kuolemaa usein. En ole 'uskovainen' eli en siinä mielessä mieti kuolemanjälkeistä elämää. Mietin vain, että vapautuisinko kaikista kahleistani itsemurhalla... Onneen maan päällä en jaksa enää uskoa...

Itkua ja naurua

Olen varmasti säälittävin ihminen maan päällä. Itkin silmät päästäni kun katsoin Conanin viimeisen jakson. Tyhmää, vai mitä?

Meinasin jo aamulla jämähtää sohvalle, mutta en halunnut heittää taas yhtä päivää hukkaan. Batteryn avulla pyyhin pölyjä ja siivoilin vaatekomeroani. Energiaa riitti tunniksi. Sitten kädet alkoivat tuntumaan lyijynraskaille ja henkeä ahdistamaan. Olisi niin paljon tekemistä. En ole imuroinutkaan aikoihin ja se ahdistaa.

Nyt jatkan Jerry Lewisin elokuvien katsomista. Pystyn jopa unohtamaan ja hymyilemään välillä. Jerry Lewisin komiikka saa ainakin minut hymyilemään. Muistin vasta vähän aikaa sitten, että nuorempana hänen elokuviaan katsoessani nauroin niin paljon, että kyyneleet valui enkä saanut henkeä :)

Miten ollaan tultu tähän?

Luin ensimmäisiä tekstejäni äsken ja huomasin, että olen muuttunut ajan kuluessa. Olenko muuttunut? Ehkä pidän vain lihomisesta valittelut omassa päässäni. Lihominen on minulle kamalinta mitä voi tapahtua ja seuraan painoani hulluna. Tämä sairaus tekee ihmisen todella itsekkääksi ja vihaan sitä piirrettä ihmisissä. Yritän olla valittelematta turhista asioista, mutta se on vaikeaa, koska arjessani ei tapahdu paljon isoja asioita. Tuntuisi aivan kamalalle sanoa, että 'Apua olen lihonnut 100g eilisestä!' kun Haitilla ihmiset näkevät nälkää ja käyvät läpi kamalia asioita. Mutta se ääni päässäni sanoo, että 'Idiootti, lihosit eilisestä sen 100g!'

Tavallaan blogi on kasvattanut minua. En valita niin pienen pienistä asioista ja joskus ne unohtuvat arjessa. Se, että unohdan stressata vaikka siitä, että en pääse joka ilta lenkille on iso parannus.

Sitä en vain pysty ymmärtämään, että blogillani on yli 200 lukijaa tai tuohon boxiin on ilmoittautunut sen verran lukijoita. Miten ihmeessä näin mitätöntä ihmistä ja surkeaa kirjoittajaa voi seurata noin monta ihmistä? Aloitin blogin ensin omaksi ilokseni ja sitä se on vieläkin. Vasta vähän ajan kuluttua blogin aloittamisesta huomasin, että täältä saa vertaistukea. Blogin vertaistuesta on tullut suuri palanen elämääni.

Kommentit ovat kuin terapiaa ja saavat minut hymyilemään. Tunnen, että kuulun tänne. Baletin jälkeen en uskonut, että tuntisin näin enää koskaan. En ole ikinä kuulunut mihinkään. Koulussa minua kiusattiin julmasti, mutta baletissa kuuluin siihen maailmaan. En ole saanut palata baletin maailmaan moneen vuoteen. Minut eristettiin ainoasta rakastamastani asiasta. Täällä blogimaailmassa olen palannut hieman kontaktiin ihmisten kanssa ja se tuntuu hyvälle. Tämä ei ole niin pelottavaa.

Tänään unohdan murheeni tilapäisesti kolmiokipulääkkeiden avulla. Vihaan itseäni kun olen niin heikko, että sorrun tähän näin usein.

Ruususen uneen....

Tänään ei ole ollut mitään tekemistä. Jumituin jo aamulla sohvalle istumaan enkä ole päässyt tästä mihinkään. Pää on ihan sumussa eikä ajatuksista saa mitään selvää. Nukuin tänä aamuna ihmeen pitkään kun otin tupla-annoksen unilääkettä illalla. Väsytti kamalasti ja enkä osaannut päättää mitä tekisin. Raahaisinko painavan kehoni parvekkeelle? Kohta, kun huone lakkaa pyörimästä. Tarkenenko mennä parvekkeelle jäätymään tupakalle? Pakko kun on pakko. Minkä ohjelman katson digiboxilta? Ei jaksa keskittyä kun ajatukset harhailee. Avaanko kirjan, jota olen yrittänyt lukea syksystä saakka? En, koska nukahdan parin sivun jälkeen eikä päivällä saa nukkua.

Osaan kirjoittaa tänne blogiin jos olen energinen tai sitten tuskissani. Jos olotila on tuolta väliltä en saa sanoja päästäni ruudulle. Kokonaisten lauseiden muodostaminen siinä 'harmaassa' ja toivottomassa tunteessa on liian vaikeaa. Yritä usein, mutta en vain saa kirjoitettua sitä mitä haluaisin.

Tänään ei ollut edes missään terapiassa tai sairaalalla käyntiä eli sain olla lämpimän viltin sisällä koko päivän. Kylmät farkut saivat olla komerossa. En haluaisi mennä nukkumaan, koska se tarkoittaa, että pitää herätä taas huomenna kamalaan oloon. Haluaisin vaipua Ruususen uneen ja herätä vasta kun joku tai jokin tulee pelastamaan minut. Herään sitten kun on keksitty se tabletti, mikä parantaa masennuksen ja anoreksian. Ja tiedetään, että ruoka on se pelastus, mutta kaikki ei ole niin yksinkertaista...

Liian aikaisin hereillä

Heräsin jo 5.30 enkä saanut unta sen jälkeen. 4,5 yöunien jälkeen ei ole kovin virkeä olo. Yritin pakottaa itseni nukkumaan, mutta ei uni tule vaikka miten kovasti yrittää silmät laittaa kiinni. Luovutin 8 aikoihin ja katselin aamuliikennettä viltti niskassa. Anteeksi kun olen ilkeä, mutta tulee jotenkin turvallinen olo kun ajattelen miten kaikkien noiden ihmisten on pitänyt nousta aikaisin ja nyt ne väsyneinä menevät töihin tai kouluun. Minun ei tarvitse. Heräsin ehkä tarpeeksi aikaisin, mutta voimia ei olisi lähteä mihinkään.

On aivan voimaton ja väsynyt olo. Silti silmät mollottaa pyöreinä eikä nukkumaan voisi mennä mitenkään. Väsyttää, mutta ei nukuta. Päässä humisee kun on valvonut liikaa. Tai sitten se on sitä tyhjyyttä...

Kone on vielä rikki eli kuvia en valitettavasti voi laittaa. Isän kanssa olen sen verran sopinut, että Englannin tuliaiset kävin hakemassa...

Energiaa hetkeksi

Heräsin taas liian lyhyiden yöunien jälkeen 8.30. Torkutin kännykän herätystä varmaan kymmenen kertaa. Olin puoliksi hereillä, mutta en jaksanut avata silmiäni ja nousta ylös. Lopulta oli kuitenkin pakko nousta vaihtamaan vaatteet kun isä tuli hakemaan sairaalalle. Siellä en jaksanut välittää mistään. Alussa jaksoin esittää hyvinvoivaa ja olla pirteänä, mutta en enää. Vaivaa se, että minua pidetään varmasti töykeänä kun en hymyile leveästi ja tervehdi kaikkia. En näe vaivaa ylläpitää keskusteluja. En jaksaisi edes osallistua keskusteluun.

Olen jäänyt taas koukkuun uuteen asiaan. En selviä päivästä ilman energiajuomaa. Se maistuu aivan kamalalle, mutta saan asunnon siivottua ja puuhailtua omia juttuja. Joskus tulee jopa ihan ok olo. Mikään hyvä ei kuitenkaan kestä kauaa ja energinen olo hiipuu pois muutamassa tunnissa. Jämähdän paikoilleni ja säästän voimiani, että jaksaisin käydä tupakalla aivan liian usein.

Kaaoksen selvittäminen

Okei, olen ollut pienen ajan poissa kuten selitinkin edellisessä postauksessa. Kone vaan hidastui ja hidastui kunnes se jämähti paikoilleen. Mikään ei enään toiminut eikä kone suostu käynnistymään. Olen pahasti koukussa nettiin kun tulee tuskainen olo monta kertaa päivässä ellen pääse tarkastamaan tmz:tä, blogeja ja sähköpostiani. Onneksi puhelimen netti toimii vihdoin vaikka pari postausta pyyhin jo vahingossa.

Oloni ei ole mennyt parempaan suuntaan... Ahdistaa ehkä vähemmän kun olen ollut enemmän omalla kämpälläni. Saan vihdoin piiloutua omaan rauhaani ja huokaista. Saan itkeä tuskaani eikä tarvitse pelätä että joku tulee kohta töistä kotiin. Tuntuu paremmalle kun kotona kaikki tavarat on omilla paikoillaan eikä tarvitse eitsiä mitään. Vanhemmille piti viedä kamalasti tavaraa mukaan ja koko ajan siellä ollessa tuli mieleen mitä puuttui ja pitäisi käydä hakemassa kämpältä. Haluan että kaikki kaaos loppuisi!

En ole vieläkään puhunut kunnolla isän kanssa. Isä on käyttänyt minua sairaalalla muutaman kerran ja oli mukana yhdessä palaverissa. Saatiin sovittua, että käyn osastolla päivittäin/sovitusti isän kyydillä ja saan muuttaa omalle kämpälleni. En haluaisi millään käydä sairaalalla. Haluan vapaata. En jaksa. En jaksa pukea kylmiä farkkuja jalkaan ja mennä kylmään ulkoilmaan. Herään jokaiseen päivään toivoen, että olisi jo iltapäivä ettei tarvitsisi mennä sairaalalle.

Olen saanut päähäni kaikenlaisia pieniä projekteja,joita voisin tehdä kämpässäni ja saisin ajan kulumaan. On vaan kauhean vaikeaa saada mitään aluilleen kun ei jaksaisi edes kättä nostaa. Blogitekstinkin aloittaminen on hankalaa kun mietin, että mitä kritiikkiä tulee. Negatiivista ja painavaa palautetta on vaikea ottaa vastaan, mutta olen päättänyt kirjoittaa sydämestäni.

Kone ei toimi, mutta puhelin toivottavasti...

Olen täällä, mutta koneeni kaatui ihan totaalisesti uuden vuoden jälkeen. En ole saanut sitä korjattavaksi kun välini isän känssa ovat vielä vähän huonot. Itse en osaa tehdä koneelle mitään. Me tilattiin isän kanssa minulle uusi puhelin ennen joulua ja se saapui vasta pari päivää sitten. En osannut tähänkään asentaa nettiasetuksia, joten olen elänyt ilman nettiä monta päivää. Nyt pitäisi toimia netti tässä uudessa puhelimessa ja toivottavasti tämän tekstin julkaisu onnistuu. Aivan ihanaa kun on "tietokoneen näppäimet" puhelimessa eli kaikki aakkoset näppäiminä. Olen jo aivan koukussa tähän puhelimeen.

Kirjoitan myöhemmin lisää kunhan tiedän, että tämä tekstien julkaisu toimii varmasti. On ollut orpo olo ilman nettiä ja blogia.

Hyvää uutta vuotta!

Jes, istun kämppäni lattialla läppäri sylissä ja mietin, että viettääköhän kukaan muu tässä maailmassa uuden vuoden aattoa yksin. Ehkä viettääkin, mutta toivooko kukaan muu, ettei olisi koskaan syntynyt näin monimutkaiseen maailmaan. En vain tiedä miksi en osaa vain viettää uutta vuotta ja jättää kaikki murheet pois yhdeksi päiväksi. Vain tällaisina päivinä huomaa miten yksinäinen ja hylätty on kun yksikään ihminen ei ole toivottanut hyvää uutta vuotta (jos ei oteta blogia mukaan) tai kysynyt mitä aion tehdä tänään. Toisaalta onneksi olen yksin, koska en kestäisi sitä kiusaantunutta oloa jos pitäisi olla näin ahdistuneena jonkun seurassa. Parasta vain olla yksin poissa muiden tieltä...

Olen aina rakastanut ilotulituksia, mutta nyt en jaksa välittää. Tämä päivä ei tunnu miltään. Huomenna pitää vain kääntää kalenteria ja opetella kirjoittamaan uusi vuosiluku.

Juhlikaa minunkin puolesta.

mikään ei ole hyvä

Odotin, että omassa asunnossa saisin mielenrauhan, mutta ei. Täällä tuntuu jotenkin oudolle kun on kylmä ja outo haju. No, kylmä ja outo haju johtuu siitä, että kukaan ei ole asunut täällä kuukausiin. Haluaisin kovasti tehdä tästä taas oman kotini eli laittaa lämmityksen päälle ja järjestellä kaikki paikat, mutta en tiedä kuinka kauan olen täällä. Sairaalalla ei tiedetä, että en ole enää porukoilla vaikka meillä oli "sopimus". Sopimukseen kuului se, että saan olla avohoidossa jos asun vanhemmillani. Tälle viikolle piti olla terapiakäynnit, mutta terapeutti onkin sairaana. Eli toivottavasti saan olla täällä kämpälläni ensi viikkoon saakka ennen kun tarvitsee kertoa kenellekään.


Mulla ei ole mitään syötävää täällä enkä uskalla mennä kaupassakaan käymään. Ehkä kioskilla uskallan mennä käymään, mutta en ilman rauhoittavia. Tälle huonolle päivälle tuli vielä huonompi loppu kun söin nuudeleita mitä ei olisi saanut syödä. En ole syönyt kun jotain ananaspurkkeja ja pilttejä, mutta en silti olisi saanut syödä nuudeleita. Vihasin itseäni niin kovasti kun söin ja mietin, että mitäköhän pupukin ajattelee minusta. Pupu tulee aina minun luokse kun on syötävää tarjolla kun isä on kouluttanut siitä samanlaisen kun niiden ylipainoisesta koirasta. Mietin, että pupu varmasti ajatteli minun sortuneen taas syömään lihottavaa ruokaa ja pitää minua luuserina. No, pupu kuitenkin seuraa mua kuin hai laivaa ja haluaisi koko ajan syliin. Kai se minusta pitää edes vähäsen.

Huomenna on pakko olla parempi päivä tai muuten... en tiedä.