Yökukkuja

Yökukkuja taas palvoo yön pimeyttä. Mahdotonta nukkua kun leposyke yli satasen. Kuuntelen kun sydän kumisee ja yritän erottaa sieltä sen sivuäänen. Katson kun paita nousee rinnan päällä tasaiseen tahtiin sydämen paukkeesta. On tylsää ja ahdistavaa kun pitää maata sängyssä koska ei jaksa tehdä muutakaan. Tupakalla olen ravannut mutta vain tappaakseni aikaa. 

Miksi edes odotan aamua kun alkaa taas uusi hyödytön päivä.? Haluaisin vain nukkua ja nukkua. En herätä enää aamulla. 

Sain uuden tukan viikolla kun kävin kampaajalla. Lähti pituutta pois reilu viisitoista senttiä ja värinä tummanruskea punaisella vivahteella. Hiukset on vieläkin yli puolen selän. Uskaltaisinpa kokeilla jotain uutta. 

Vihaan kampaajalla käyntiä. Vasta muutaman kerran olen käynyt kun äiti on aina leikannut hiukseni. En voi sietää kun minun hiuksia ja päätä hivellään. Siitä tulee paniikkikohtaus. Ehkä sen takia minulla on aina ollut pitkät hiukset alaselkään saakka kun minuun ei saa koskea. Äiti halusi aina 'keventää' niitä kun ovat ranteen paksuiset. 

Pitäisiköhän jo aloittaa aamu..?

Kaikki muutokset tuo vain pettymyksiä. Uusi koti on niin vieras ja ahdistava. Ihmiset tuijottavat niin pahasti että katseet koskee selkään. Ovisilmästä ja ikkunoista on katsottava ettei naapureita näy pihalla että uskaltaa mennä ulos. Ihmisten näkeminen saa jalat pelosta veltoiksi.

Miten voi olla ikävä entistä elämää.? Mahassa puristaa kun ajattelen miten turvallinen entinen koti oli.kaikki ne muistot jäi sinne. Ikävä pihaa mistä näki liikennettä ja tuntemattomia kulkemassa omia teitään. Siitä tiesi ettei ole yksin tässä maailmassa. Nyt autot menevät liian kovaa ikkunan ohi. Haluaisin takaisin kävelemään tuttuja kävelyteitä ja tuntea kevään pölyn kasvoilla. 

Muutoksen halusin myös tehdä kun menin asumaan isän sukulaisten luo Englantiin. Siitä katastrofista myöhemmin. 

Huomenna mä saan uuden tukan. Jotain positiivista kurjaan postaukseen... 

Pettymys

En saa mielestäni pois miten iso pettymys taas olen. Masennuksen musta varjo on laskeutunut päälle pahempana kuin kuukausiin... vuosiin? Halusin osoittaa kypsyyttä ja olla aikuinen niinpä muutin uuteen kotiin. Vantaalle, eri kaupunkiin kuin missä vanhemmat asuvat. Uusi koti ja uusi alku elämälle. Millaisen elämän aloitin? Nälkiintymistä, masennusta ja satujen maailmaa. Sairaalallakin olivat vakuuttuneita yksin pärjäämisestä. Mikään ei ole muuttunut vuosiin. En ole saanut parantumista kiinni. Oletan että hoitohenkilökunta luovutti. Sen kun vaan lähtee pois, yksi sairas riippakivi vähemmän. 

Uusi terapia on ollut hankalaa. Mitään puhumisen aiheita ei ole. Kaikki keskustelut on käyty jo läpi. Samat tarinat. Ihmiset turhautuu kun mitään edistystä ei ole tapahtunut. Olen vain lapsi, lapsen kehossa, ja aikuisen papereilla.  

Vielä täällä

Paljon on tapahtunut ja aikaa kulunut viime kerrasta täällä.

Uusi paikkakunta.
Uusi sairaala ja terapiasuhde.
Veitsen alla käyty taas.
Puoli vuotta Englannissa.
Ja sama syömishäiriö ja harhojen helvetti.

Blogi kummittelee koko ajan mielessä ja tekisi niin kovasti mieli kirjoittaa taas. Vai aloittaako puhtaalta pöydältä uudella blogilla? Tämä paikka on ollut kuitenkin niin rakas henkireikä.
Viime kerrasta täällä on luultavasti yli vuosi aikaa. En ole siis kuollut vaikka joku niin kommenteissa osasi kertoa.

Tästä se lähtee. Blogi jatkukoon.

Katoanko

Kun kaikki jättää sut, mistä pitää kiinni. Mikä pitää sut maan päällä. Kun katoat ihmisten ajatuksista, painovoima alkaa pettää. Kun jäät pois muistoista, jälkesi maan päällä häviää. Pian kasvosi unohdetaan, nimesi on yhtä tyhjän kanssa. Luulit saavasi loputonta rakkautta, mutta se on huijausta. Ei kukaan ole niin epäitsekäs. Kun viimeinenkin muisto sinusta katoaa, huomaat vain maan erkanevan kauemmaksi ja kauemmaksi.

Avaruuden tyttö odottaa että lähtisi vihdoin leijumaan..

Rakkaat

Olen aivan sanaton.
En päässyt edes puoliväliin edellisen postauksen kommentteja kun silmät sumeni kyynelistä. Aivan kamala olo kun ymmärsitte, että olin kuollut. Oma vikani kun en ilmoittanut mitään. Yritin pysyä poissa vanhasta elämästä, mutta haluan olla taas minä.

Viimeinen vuosi on ollut tavattoman rankka. Olin yhtäjaksoisesti sairaalassa loppukesään saakka. En jaksa nyt tarkemmin selittää mitä kaikkea tapahtui, mutta pari leikkausta tehtiin keväällä ja kesän parantelin tulehduksia. Sen aikana piti aloittaa 'uusi elämä'. Ihan kun minun olisi pitänyt unohtaa syömishäiriö ja masennus. Helppoa se oli näytellä.

Nyt olen taas lähtöpisteessä. Vanhempien kotona jatkuvan valvonnan alla. Uutta on vain silvottu ja arpinen vartaloni. Olen takaisin ja uhmaan taas kuolemaa.

Ainoa lohtu tällä hetkellä on pupun silkkinen turkki. Ja te♥

Romahdusten jälkeen

Tässä istun ja mietin olenko onnellinen, että olen selvinnyt hengissä tähän saakka. Toisaalta uupunut mieli ja keho tahtoisivat jo antaa periksi ja kiukkuavat kun minun aika ei ole koittanut vieläkään. Joulun jälkeen on taas romahdeltu pariin kertaan ja eletty siellä saduissa. Siksipä en ole päässyt päivittämään ja pahoittelen kovasti. Enempää en osaa taaskaan kirjoittaa. Pää on edelleen sekava, ajatuksista ja lääkkeistä.
Olette ihania♥

Joulua osastolla

Huomenna olisi sitten joulu, sanoi hoitaja tänään. Kysyi vielä, että mitä haluaisin tehdä, mutta miten viettää joulua kun huominen tuntuu vain yhdelle perjantaille. Ei se edes tunnu perjantaille. Olen mennyt viikonpäivissä sekaisin eli kaikki päivät sulautuu toisiinsa. Päivä kerrallaan eikä mitään uutta tai normaalista poikkeavaa. Jotain häppeninkiä sattuu, mutta se kuuluu minun normaaliuteen. Joulu ei ole tuntunut joululle muutamaan vuoteen eikä osastolla viruminen nyt auta asiaan. Osastoa on yritelty koristella, mutta se ei tunnu tehoavan. En pääse kotiin jouluksi kun... höh... en ole tarpeeksi vahva.
Joulupukilta toivon ison pillerin, josta tulisi hyvä olo ja saisin nukuttua pahan olon pois.
Toivottavasti muilla olisi parempi joulu!

en ole jaksanut päivittää kun tuntuu ettei ole mitään päivitettävää. Ei ole voimia kaivaa ajatuksia päästä. En ole käynyt edes terapiassa kun en jaksa puhua. En ole päässyt vieläkään kotona käymään. Alan jo kiukustua lääkärille ja hoitajille kun eivät tahdo ymmärtää...
En tiedä mitä muuta...

pääsen ilmeisesti tällä viikolla kotona käymään jos kaikki menee hyvin. Syke on ollut taas liian alhaalla eli riippuu siitä nouseeko se. Olen ollut aivan luovuttamispisteessä.. Tuntuu, että jotkin hoitajatkin ovat turhautuneet minuun. En jaksa nousta masennussyöksykierteestä ja paino on laskenut vaikka en edes tee mitään. En edes kerro painoani, koska ette uskoisi. Joidenkin mielestä kotona vierailu saattaisi piristää. En ole käynyt kotona viikkoihin.. Isä haluaisi minut kotiin jo nyt. Siis pysyvästi kun isä sanoo, että olen jo sulautunut sairaalan seinien väriin. Haluaisin kyllä kotiin ja käpertyä isän isoon syliin niin kuin pienenä. Mutta olen liian iso. Olen liian iso tähän maailmaan.
Haluan rutistaa pupua. Ja haluan kirjoittaa tänne koneella, koska tämä puhelin alkaa tökkiä.
Olette kysyneet minulta kysymyksiä kommenteissa, mutta en tällä puhelimella pysty vastaamaan aina kommentteihin. Pahoittelen.
Kysykää uudestaan niin minä vastaan kun pääsen kotiin koneelle! Ja saa kysyä muutenkin jos haluaa...

Täällä ollaan vielä.
En jaksa...
On taas vietetty aikaa vierihoidossa ja erkkarissa.
Pää on ihan tyhjä. Uppoan vain syvemmälle tähän juoksuhiekkaan.