Yökukkuja

Yökukkuja taas palvoo yön pimeyttä. Mahdotonta nukkua kun leposyke yli satasen. Kuuntelen kun sydän kumisee ja yritän erottaa sieltä sen sivuäänen. Katson kun paita nousee rinnan päällä tasaiseen tahtiin sydämen paukkeesta. On tylsää ja ahdistavaa kun pitää maata sängyssä koska ei jaksa tehdä muutakaan. Tupakalla olen ravannut mutta vain tappaakseni aikaa. 

Miksi edes odotan aamua kun alkaa taas uusi hyödytön päivä.? Haluaisin vain nukkua ja nukkua. En herätä enää aamulla. 

Sain uuden tukan viikolla kun kävin kampaajalla. Lähti pituutta pois reilu viisitoista senttiä ja värinä tummanruskea punaisella vivahteella. Hiukset on vieläkin yli puolen selän. Uskaltaisinpa kokeilla jotain uutta. 

Vihaan kampaajalla käyntiä. Vasta muutaman kerran olen käynyt kun äiti on aina leikannut hiukseni. En voi sietää kun minun hiuksia ja päätä hivellään. Siitä tulee paniikkikohtaus. Ehkä sen takia minulla on aina ollut pitkät hiukset alaselkään saakka kun minuun ei saa koskea. Äiti halusi aina 'keventää' niitä kun ovat ranteen paksuiset. 

Pitäisiköhän jo aloittaa aamu..?

Kaikki muutokset tuo vain pettymyksiä. Uusi koti on niin vieras ja ahdistava. Ihmiset tuijottavat niin pahasti että katseet koskee selkään. Ovisilmästä ja ikkunoista on katsottava ettei naapureita näy pihalla että uskaltaa mennä ulos. Ihmisten näkeminen saa jalat pelosta veltoiksi.

Miten voi olla ikävä entistä elämää.? Mahassa puristaa kun ajattelen miten turvallinen entinen koti oli.kaikki ne muistot jäi sinne. Ikävä pihaa mistä näki liikennettä ja tuntemattomia kulkemassa omia teitään. Siitä tiesi ettei ole yksin tässä maailmassa. Nyt autot menevät liian kovaa ikkunan ohi. Haluaisin takaisin kävelemään tuttuja kävelyteitä ja tuntea kevään pölyn kasvoilla. 

Muutoksen halusin myös tehdä kun menin asumaan isän sukulaisten luo Englantiin. Siitä katastrofista myöhemmin. 

Huomenna mä saan uuden tukan. Jotain positiivista kurjaan postaukseen... 

Pettymys

En saa mielestäni pois miten iso pettymys taas olen. Masennuksen musta varjo on laskeutunut päälle pahempana kuin kuukausiin... vuosiin? Halusin osoittaa kypsyyttä ja olla aikuinen niinpä muutin uuteen kotiin. Vantaalle, eri kaupunkiin kuin missä vanhemmat asuvat. Uusi koti ja uusi alku elämälle. Millaisen elämän aloitin? Nälkiintymistä, masennusta ja satujen maailmaa. Sairaalallakin olivat vakuuttuneita yksin pärjäämisestä. Mikään ei ole muuttunut vuosiin. En ole saanut parantumista kiinni. Oletan että hoitohenkilökunta luovutti. Sen kun vaan lähtee pois, yksi sairas riippakivi vähemmän. 

Uusi terapia on ollut hankalaa. Mitään puhumisen aiheita ei ole. Kaikki keskustelut on käyty jo läpi. Samat tarinat. Ihmiset turhautuu kun mitään edistystä ei ole tapahtunut. Olen vain lapsi, lapsen kehossa, ja aikuisen papereilla.  

Vielä täällä

Paljon on tapahtunut ja aikaa kulunut viime kerrasta täällä.

Uusi paikkakunta.
Uusi sairaala ja terapiasuhde.
Veitsen alla käyty taas.
Puoli vuotta Englannissa.
Ja sama syömishäiriö ja harhojen helvetti.

Blogi kummittelee koko ajan mielessä ja tekisi niin kovasti mieli kirjoittaa taas. Vai aloittaako puhtaalta pöydältä uudella blogilla? Tämä paikka on ollut kuitenkin niin rakas henkireikä.
Viime kerrasta täällä on luultavasti yli vuosi aikaa. En ole siis kuollut vaikka joku niin kommenteissa osasi kertoa.

Tästä se lähtee. Blogi jatkukoon.

Katoanko

Kun kaikki jättää sut, mistä pitää kiinni. Mikä pitää sut maan päällä. Kun katoat ihmisten ajatuksista, painovoima alkaa pettää. Kun jäät pois muistoista, jälkesi maan päällä häviää. Pian kasvosi unohdetaan, nimesi on yhtä tyhjän kanssa. Luulit saavasi loputonta rakkautta, mutta se on huijausta. Ei kukaan ole niin epäitsekäs. Kun viimeinenkin muisto sinusta katoaa, huomaat vain maan erkanevan kauemmaksi ja kauemmaksi.

Avaruuden tyttö odottaa että lähtisi vihdoin leijumaan..

Rakkaat

Olen aivan sanaton.
En päässyt edes puoliväliin edellisen postauksen kommentteja kun silmät sumeni kyynelistä. Aivan kamala olo kun ymmärsitte, että olin kuollut. Oma vikani kun en ilmoittanut mitään. Yritin pysyä poissa vanhasta elämästä, mutta haluan olla taas minä.

Viimeinen vuosi on ollut tavattoman rankka. Olin yhtäjaksoisesti sairaalassa loppukesään saakka. En jaksa nyt tarkemmin selittää mitä kaikkea tapahtui, mutta pari leikkausta tehtiin keväällä ja kesän parantelin tulehduksia. Sen aikana piti aloittaa 'uusi elämä'. Ihan kun minun olisi pitänyt unohtaa syömishäiriö ja masennus. Helppoa se oli näytellä.

Nyt olen taas lähtöpisteessä. Vanhempien kotona jatkuvan valvonnan alla. Uutta on vain silvottu ja arpinen vartaloni. Olen takaisin ja uhmaan taas kuolemaa.

Ainoa lohtu tällä hetkellä on pupun silkkinen turkki. Ja te♥

Romahdusten jälkeen

Tässä istun ja mietin olenko onnellinen, että olen selvinnyt hengissä tähän saakka. Toisaalta uupunut mieli ja keho tahtoisivat jo antaa periksi ja kiukkuavat kun minun aika ei ole koittanut vieläkään. Joulun jälkeen on taas romahdeltu pariin kertaan ja eletty siellä saduissa. Siksipä en ole päässyt päivittämään ja pahoittelen kovasti. Enempää en osaa taaskaan kirjoittaa. Pää on edelleen sekava, ajatuksista ja lääkkeistä.
Olette ihania♥

Joulua osastolla

Huomenna olisi sitten joulu, sanoi hoitaja tänään. Kysyi vielä, että mitä haluaisin tehdä, mutta miten viettää joulua kun huominen tuntuu vain yhdelle perjantaille. Ei se edes tunnu perjantaille. Olen mennyt viikonpäivissä sekaisin eli kaikki päivät sulautuu toisiinsa. Päivä kerrallaan eikä mitään uutta tai normaalista poikkeavaa. Jotain häppeninkiä sattuu, mutta se kuuluu minun normaaliuteen. Joulu ei ole tuntunut joululle muutamaan vuoteen eikä osastolla viruminen nyt auta asiaan. Osastoa on yritelty koristella, mutta se ei tunnu tehoavan. En pääse kotiin jouluksi kun... höh... en ole tarpeeksi vahva.
Joulupukilta toivon ison pillerin, josta tulisi hyvä olo ja saisin nukuttua pahan olon pois.
Toivottavasti muilla olisi parempi joulu!

en ole jaksanut päivittää kun tuntuu ettei ole mitään päivitettävää. Ei ole voimia kaivaa ajatuksia päästä. En ole käynyt edes terapiassa kun en jaksa puhua. En ole päässyt vieläkään kotona käymään. Alan jo kiukustua lääkärille ja hoitajille kun eivät tahdo ymmärtää...
En tiedä mitä muuta...

pääsen ilmeisesti tällä viikolla kotona käymään jos kaikki menee hyvin. Syke on ollut taas liian alhaalla eli riippuu siitä nouseeko se. Olen ollut aivan luovuttamispisteessä.. Tuntuu, että jotkin hoitajatkin ovat turhautuneet minuun. En jaksa nousta masennussyöksykierteestä ja paino on laskenut vaikka en edes tee mitään. En edes kerro painoani, koska ette uskoisi. Joidenkin mielestä kotona vierailu saattaisi piristää. En ole käynyt kotona viikkoihin.. Isä haluaisi minut kotiin jo nyt. Siis pysyvästi kun isä sanoo, että olen jo sulautunut sairaalan seinien väriin. Haluaisin kyllä kotiin ja käpertyä isän isoon syliin niin kuin pienenä. Mutta olen liian iso. Olen liian iso tähän maailmaan.
Haluan rutistaa pupua. Ja haluan kirjoittaa tänne koneella, koska tämä puhelin alkaa tökkiä.
Olette kysyneet minulta kysymyksiä kommenteissa, mutta en tällä puhelimella pysty vastaamaan aina kommentteihin. Pahoittelen.
Kysykää uudestaan niin minä vastaan kun pääsen kotiin koneelle! Ja saa kysyä muutenkin jos haluaa...

Täällä ollaan vielä.
En jaksa...
On taas vietetty aikaa vierihoidossa ja erkkarissa.
Pää on ihan tyhjä. Uppoan vain syvemmälle tähän juoksuhiekkaan.

Lämpimät kädet

Pari viikkoa olen maannut sängyn pohjalla sikiöasennossa. Vaivaudun vaihtamaan kylkeä kun tyyny käy määräksi ja kylmäksi kyynelistä. Sairaala-apulaisia tai noita nuoria hoitajia on taas passitettu mua piristämään. Ne istuu sänkyni viereen ja teeskentelee olevansa kiinnostuneita. Ihan varmasti toivovat olevansa missä tahansa muualla kuin keksimistä jotain puheenaihetta melkein kuuromykän pikkutytön kanssa. Ne vie minut haistelemaan kylmää syysilmaa, mutta taluttaa kainalosta takaisin kun alan hytisemään. Tuntuu hyvälle kun joku vahva jaksaa kannatella minua. Ei ole kylmä kivinen maa vastassa jos horjahdan vaan jonkun lämpimät vahvat kädet. Epätoivo iskee aina kun näen uusia keltaisia lehtiä maassa. Nyt se kesä on oikeasti loppu.
En aio laittaa tänne kuvia itsestäni yleisön pyynnöstä huolimatta. Se olisi mielestäni jo liian provosoivaa joillekin lukijoille enkä muutenkaan pidä siitä kun otetaan kuvia itsestä ja ihkutaan, että 'oonks mä nyt laiha?' tai 'katsokaa kun olen läski'. en ole edes näyttäytynyt missään tiukoissa vaatteissa kun tämä letku pullottaa mahassani ikävästi ja se hävettää.
Olen varmasti laiha joidenkin mielestä. Itse näen itseni ihan paksunahkaisena.. En kuitenkaan halua esitellä laihuuttani, koska ei tämä blogi ole numeroista ja kuvista kiinni. Kerron varmasti taas jossain välissä painostani, koska olen siitä aina välillä kertonut. En halua kauhistuttaa ketään. En provosoida. Tai kehuskella. En ole ylpeä itsestäni. Vaikka vaaka sanoo jotain niin silmäni näyttävät ihan eri kuvaa.
Huomenna isä sanoi tuovansa lehtiä minulle piristykseksi. Ajatuskin piristää hieman. En vaan jaksaisi enää yhtää. En saa unta enkä halua olla hereillä, olemassa. Pitää vain sulkea silmät ja toivoa, että ehkä uni jatkuisi pitkän pitkän aikaa.

joskus tuntuu vain helpommalle jos antaisin tälle hulluudelle periksi. Irroittautua ihan kokonaan tästä pelottavasta maailmasta ja vetäytyä oman pään sisään. Kaikki on liian vierasta ja vaikeaa. Haluan kotiin nukkumaan omanhajuisiin lakanoihini ja sulkea kaiken valon pois. Valokin muuttuu harmaaksi silmissäni enkä halua nähdä mitään.
En halua nähdä mitään enkä olla kukaan.

Olin viikonlopun kotona, mutta olo ei ollut kamalan hyvä. Jaksoin vain istua telkkarin edessä ja välillä käydä kuistilla tupakalla. Oli sekin parempaa kuin osastolla olo. Pääsi minusta pari naurahdustakin kun katsoin lempielokuviani. Siihen unelmamaailmaan on helppo kadota ja olla turvassa kylmältä totuudelta.
Täällä osastolla omassa huoneessani minua on muistuttamassa siitä ulkopuolisesta maailmasta pari korttia. Äiti ja isä on tuoneet useammankin, mutta kaikki ei mahtuneet tuohon. Sain yhden Englannista isän sukulaisiltakin. Välillä tuntuu, että elän jossain väestösuojassa aika omalaatuisen porukan ympäröimänä ja meidät on tuotu tänne suojaan. Olemme heikkoja ja haavoittuvaisia. Ulkomailma on saastunut ja paha meille.
Alan tuntea syksyn kylmyyden. Päivät makaan kivikovalla sängylläni, ohuiden ja karheiden sairaalanvalkoisten lakanoiden ympäröimä, hartiat täristen kylmyydestä.

Aika karkaa

Voi ei, kesä on loppunut. Olen virunut ja mädäntynyt täällä osastolla ties kuinka kauan. En uskalla edes laskea. Blogiin on tullut aivan liian vähän päivityksiä. En kuitenkaan edes kehtaa kertoa miten matalalle olen joskus täällä vajonnut.
Mutta ne on puhuneet avohoidosta! Tällä viikolla pitäisi olla taas kotiloma eli päivittelen sitten.

Kotona ja ahdistaa

Pääsin vihdoin kotilomalle. Vain täksi päiväksi, mutta kuitenkin. Isä haki minut aamulla osastolta porukoille ja nyt olen yksin isossa talossa. Porukat ovat töissä ja saan viettää aikaa pupun ja koiran kanssa. En ole nähnyt pupua niiin pitkään aikaan. Tuli onnenkyyneleet silmiin kun halailin sitä. Odotin tätä päivää monta viikkoa ja kuukautta, mutta mitä tekisin nyt.? Voimaton vartaloni on levoton kun haluaisin käydä kävelemässä pihalla. Levottomuus muuttui äsken ahdistukseksi ja koko vartaloa kihelmöi. En voinut vastustaa ja otin panacodia ja tramalia. Näin vietän lomani. En kestä muuten.

Taidan mennä kuistille ihmettelemään äidin(erm, puutarhurin hoitamaa) ihanaa puutarhaa, polttaa muutaman tupakan ja silitellä pupua. Mikään ei ole niin rauhoittavaa. Taidan vielä katsoa This Is It:in ja olen tehnyt kaiken haluamani lomalla..

Tuntuu, että olen jotenkin pilannut blogini kun päivityksiä tulee surkeat 3 kuukaudessa. Ennen kirjoitin melkein joka päivä. Kunhan pääsen enemmän kotiin käymään niin kirjoitan useammin. Osastolla päivät ovat niin samanlaisia enkä haluaisi vain valittaa siitä kurjuudesta tänne. En nytkään ole kirjoittanut ihan kaikkea tänne. Pelkään, että saan kamalaa kritiikkiä jos kerron enemmän esim. painostani, yms. Tiedän, että tämä kaikki on minun vikani ja itse olen hankkinut itseni sairaalaan. Olen kuitenkin kiertänyt sairaaloissa yli 10 vuotta enkä todellakaan ole ikinä halunnut tätä. Haluaisin, että kukaan ei huomaisikaan minua ja saisin hoitaa omat asiani. Olen kuitenkin ihan rikki sisältä... tanssin luurankojeni kanssa.

Lähempänä kotia

Olen nyt majaillut täällä psyk.osastolla sen verran, että pääsen kotilomalle lähiaikoina. En ole käynyt somaattisella osastolla vähään aikaan. En kyllä halua takaisin sinne osastolle, koska siellä on kamalan tylsää kun liikkuminen ja kaikki tekeminen on niin rajattua... Tällä osastolla saan sentään kävellä vapaammin ja pääsin vihdoin eroon siitä pyörätuolista. Vielä ei ole kuitenkaan päätetty saanko mennä ulos kävellen vai pitääkö rullailla pyörätuolissa. 

Kumpa pääsisin pian kotona käymään ja näkisin edes yhden kesäpäivän...

Pitsimekko

Äiti kävi täällä eilen illalla ja oli ostanut mulle ihanan mekon. Täällä on kamalan kuuma ja välillä tekisi mieli stripata kaikki vaatteet pois. Sitten kun otan hupparin pois niin tulee kylmä toppi päällä. Äiti osti minulle valkoisen puuvilla pitsimekon ja se päällä on juuri sopiva olla. Toi vähän piristystä päivään kun sain jotain uutta päällepantavaa. Olen pitänyt tuota samaa hupparia melkein joka päivä. Alkoi vaan ärsyttää välillä kun äiti katsoi minua tosi tarkasti. Inhottaa kun kaikki tuijottaa ja siitä tulee sellainen olo, että mun naamassa on jotain sotkua. Kysyin äitiltä, että miksi se kyylää niin näytän kuulemma aivan samalta kuin 15 vuotta sitten. Äitillä oli kyyneleet silmissä kun kertoi, että oli kierrellyt lastenvaateosastolla ja sieltä löytänyt tämän mekon. Näin kun äiti pyyhkäisi nopeasti kyyneleen kun totesin, että mekko on vähän löysä. Kyllä äiti hymyili kuitenkin lähtiessään kun näytin kuulemma pirteämmälle uudessa pitsimekossani.

Äiti myös selvitti hiukseni ja teki letin kun en ole jaksanut niihin koskeakaan. No, pidän pitkistä ja paksuista hiuksistani, mutta en jaksa selvittää niitä kun en jaksa nostaa edes käsiä ylös. Tuli lapsuus taas mieleen kun äiti harjasi hiukseni. Sama äidin kosketus kuin ennen. Sama äidin hajuveden tuoksu. Kurkkua alkoi puristaa koti-ikävä, mutta en saanut antaa sen näkyä ulos päin. Halusin vain säästää äidin tunteita, koska äidillä näkyi olevan jo tarpeeksi paha mieli...

Pääsin tänään ulos isän kanssa ja sain tämänkin postauksen kirjoitettua. Isällä on taas kiire takaisin töihin. Isä on myöhässä kokouksesta ja lähtee tästä suoraan. Jonkun hoitajan pitäisi tulla rullaaman mut takaisin sisälle... Ehkä ne huomaa sitten kun tyttö kököttää pihalla yksinään pyörätuolissa...

I'm not dead!

Taas pitää pahoitella kun en ole kirjoittanut pitkään aikaan. En ole saanut puhelinta tänne eikä isäkään ole pääsyt netillisen puhelimensa kanssa vierailemaan kun on ollut työmatkalla ruotsissa. Viimeaikoina olen ravannut (no, rullannut pyörätuolissa) kahden osaston väliä ties kuinka monta kertaa. Jos pääsisin nyt vakituisesti tuolle toiselle osastolle niin saattaisin päästä kokeilemaan intervallihoitoa.

Minulla olisi ollut mahdollisuus kirjoittaa 25.6. Kun sain puolet päivästä vapaata!! Mutta se päivä olikin raskaampi mitä oletin. Vuosi oli kulunut eikä suru ollut hellittänyt yhtään. Kyyneleet ei meinanneet loppua koko päivänä vaikka en ole saanut itkettyä sairaalassa muutamaan viikkoon. En jaksanut edes ajatella sen reissun jälkeen eli postauksen kirjoittaminen häipyi mielestä.

Osastolla on ollut tylsääkin tylsempää. Tätä on jatkunut liian kauan. Tuntuu, että minua revitään kahteen suuntaan. Ei ole minkäänlaista motivaatiota, mutta olisi pysyttävä elossa läheisteni takia.

En jaksa nyt enempää kirjoittaa ja isälläkin on kiire pois. Kiitos kommenteista, mutta se yksi kommentti oli kyllä julma...

Selvennystä ja vastauksia

Kerta minulla ei ajatus juokse päässä eikä tekstin kirjoittamisesta tule nyt mitään niin vastaan teidän lähettämiinne kysymyksiin. Ja niitä saa lähittää lisää. Yritän aina parhaani mukaan vastata.

Kelvoton kysyi mitä romahtaminen tarkoitti minun kohdalla. No, don't be alarmed. mulla oli tosi heikko olo sinä päivänä. Hyvä, että jaksoin hengittää kun se oli niin raskasta.jossain vaiheessa mun paineet oli romahtaneet ja menin tajuttomaksi. lyhyen elvytyksen jälkeen olin täällä takaisin. En itse muista siitä muuta kuin heikon olon aamulla. Kaksi siitä seuraavaa päivää on ihan kadoksissa. Vanhemmat kävi tietenkin katsomassa, mutta en muista kuin pari muutaman minuutin pituista pätkää. Muistan limsapullon ja kun isä otti silmälasit pois pyyhkiäkseen kyyneleet. Muu on hukassa. Nukuin paljon ja haluaisin nukkua edelleen.

Harkitsin pitkään ja hartaasti, että kerronko tätä täällä, koska en halua säikäyttää ketään pois. Mutta tätä on syömishäiriön todellisuus. Alussa on ihanaa liidellä siinä nousuhumalassa kun paino on tippunut ja kaikki on niin 'hyvin'. Siinä 'humalassa' ei vaan tajua, että sisäelimet kiehuvat ja poksuvat ja mätänevät kunnes ne yksi päivä lakkaavat yksinkertaisesti toimimasta.

Pieni osa minusta toivoi tuon 'romahtamisen' jälkeen, että olisivat vaan lääkärit antaneet olla. Mietin, että miksi ne edes yrittivät pelastaa minua. Kaikki tuntuvat katsovan minua säälien. Tuntuu, että olen jo mennyttä tyttöä. Haluaisin niin kovasti nähdä taas kaksi rakastani...

Valitettavasti en uskalla vaihtaa yhteystietoja enää kenenkään kanssa. Kahdelle olen osoitteeni antanut, mutta se riittää. En halua paljastaa olinpaikkaani kaikille. Sitten taas...ketä kiinnostaa, mutta en halua törmätä 'tuttuihin' tai saada pitkiä katseita. Tämä on nyt minun piilo, jos ymmärrätte.