Helsingin öiset kadut ja tytön äänettömät askeleet

Kello näyttää 3:41 keskiviikon ja torstain välisenä yönä ja tulin yölenkiltä. Yritin käydä nukkumaan, mutta on todella turhauttavaa vain pyöriä sängyssä kun päässä surisee ja silmät tahtovat pysyä täysin auki. Koitin rentoutua ja sulkea silmät, mutta hetken päästä huomasin tuijottavani seinää silmät apposen ammollaan. Kävin ylikierroksilla ja ahdistus oli valtava. Kaiken sen sekasorron keskellä päässäni jaksoin vielä ahdistua päivän kaloreista. Niitä ei oltu kulutettu tarpeeksi. Vanhempien luona käyntiä ei lasketa, koska kävin siellä autolla ja seisoin vain pupun kanssa pihalla. en jaksanut pyöriä enää sängssäkään, koska olin aivan varma ettei uni tule. Se ei ole tullut ennenkään ennen kun olen päässyt ahdistuksesta eroon.

Laitoin lenkkivaatteet päälle. Tarkastin vielä ikkunanraosta onko ilma viilentynyt yhtään ja olihan se. Huppari niskaan vielä juoksupaidan päälle. Kello oli vähän yli 2 yöllä ja oli hieman hämärää. Olin ehtinyt jo kymmenen minuuttia kävellä kun katuvalot(tai puistonlamput) sammui ja tuli orpo olo. Kuka nyt näkee jos mun kimppuun hyökkää joku! Mutta sitä hämärää kesti vain hetken. Olen oikeastaan jo tottunut kesän yöttömiin öihin vaikka valitin aikaisemmin kaipaavani pimeyden turvaa. Kesäöissä on jotain raikasta ja surullista, mikä viehättää minua. Kadut olivat hiljaisia lukuunottamatta takseja ja muutamia ohikulkijoita.

Mietin siellä Helsingin hiljaisilla kaduilla, että mitäköhän ne ihmiset tekevät tähän aikaan ulkona. No, samaan postinkantajaan törmäsin kaksi kertaa ja se katsoi vähän kieroon.. Muutaman humalaisen tunnistin, mutta muista en osaa sanoa. Oliko ne tulossa juhlista? Oliko ne viettäneet pitkän illan poika- tai tyttöystävänsä kanssa? Vai eikö nekään saaneet unta niin kuin minä? Kuka haluaa lähteä yksinäisille kaduille kulkemaan keskellä yötä?

Lenkin aikana päässäni pyöri ikäviä asioita. Välillä olisin halunnut lähteä juoksemaan ja ehkä ajatukset karisisivat matkan varrelle. Mutta ei se toimi niin. Valitettavasti. Omia ajatuksia pakoon juokseminen ei ole ikinä toiminut. Ne seuraavat aina mukana. Olisin halunnut jäädä istumaan varjoisen kadun kulmaan ja taas toivoa oikein kovasti, että olisin näkymätön. Olisin halunnut jäädä siihen istumaan ja katsoa huomaako kukaan minua. Olenko muuttunut näkymättömäksi vai en.

Nyt olisi päätettävä menenkö takaisin sänkyyn yrittämään jos uni tulisi vai valvonko koko yön. Mulla on huomenna, siis tänään, aamulla 9.30 terppa ja sinne pitäisi olla valmiina lähtemään kämpältä 8.30. Musta tuntuu, että en saa itseäni parin tunnin unen jälkeen sängystä ylös. Nyt on olo sellainen, että ehkä jaksaisin valvoa. Pari tuntia vielä ja sit meen suihkuun ja laitan itseni valmiiksi. En kyllä jaksa kävellä sinne vaan pitääpi mennä ratikalla. Ahdistavaa..

Mitäköhän tästäkin tulee... Mitäköhän terppa sanoo.. Veikkaan, että ei mitään.

Olen hullu, tiedetään.

Joo. Mitenkä selittäisin eilisen illan... Pitikin mennä vielä lenkille. Niin pienestä asiasta tuli iso juttu. Mulla on ollut mahan pohjassa sellainen tunne, että jotain tulee tapahtumaan. Asiat on menny liian kauan samaa rataa. Ei ole tapahtunut mitään. Jotain tulee tapahtumaan mistä mä en tule pitämään. En tiedä oliko se eilis iltainen se juttu, en tiedä.

Menin eilen illalla sinne lenkille vaikka oli ällöttävä olo ja maailma kieppui silmissä. Yritin hengittää oikein isoja henkäyksiä, mutta tuntui etten saanut tarpeeksi keuhkoihin happea.

Lähdin sellaiselle turvalliselle lenkille, että voisin tulla oikoreittiä takaisin jos tulee kuolemaolo. Jos lähtisin vaan kävelemään yhteen suuntaan ja sitten tulisi huono olo enkä jaksaisi kävellä takaisin ni olisin pulassa. Sekin on tapahtunut. Olen joskus jäänyt istumaan pariksi tunniksi lumipenkkaan keskelle metsään ja itkenyt odottaen..kuolemaako?en tiedä.

Eilen en jaksanut kuin 20min ja käännyin takaisin. Kun kävelin puiston poikki ni istuin pekille ja poltin tupakan. Yhtäkkiä olin höyhenen kevyt. Kaikki tunto hävisi jaloista ja käsistä taas. Kun nousin seisomaan ni tuntui, että maa olisi kuoppia täynnä ja ihan epätasainen. Kun astuin yhden askeleen ni jalka putosikin puolen metrin kuoppaan. Toisella askeleella astuin taas maan pinnalle. Ihan kuin olisin ollut kännissä. Yritin selvitellä päätä ja istuin maassa jonkin aikaa. Lähdin horjuen kotiin jonne ei ollut enää kuin ehkä vartin matka. Ylitin katua ja katsoin vain toiseen suuntaan. Kuului sireenien ujellus ja siniset valot välkähtivät. Sydän nousi kurkkuun enkä voinut sanoo muuta kuin fuck!

Tottakai jos minä jään jonkun auton alle ni jään poliisiauton alle. Mun tuuria. Kaksi poliisisetää pysähtyi siihen kadun reunaan ja puusivät mut luokseen. Mun reaktio oli, että nuyt karkuun ja lujaa. Mitä hyötyä siitä nyt olis.. Keskustelu meni jotenkin näin

'Ollaanko sitä paljon otettu?'
'En oo kännissä'
'Ollaan sinun menoa seurattu tuolta puistosta tänne. Selvin päinkö putosit puiston penkiltä ja meinasit poliisiauton alle jäädä?'
'Ei ole kovin hyvä olo. Ei muuta.'
'Ootko mitään muuta ottanut kun pupillit näyttää noin suurille ja kävely on horjuvaa?'
'En ole mikään narkkari!'

Sitten ne pyysi mut istumaan sinne autoon. Kyseli kaikkea. En taas uskaltanut kertoa kaikkea. En halunnut mitään sairaalareissua. Ei olisi eka kerta. Ne puhallutti mut ja sanoi, että jos en edes pysy pystyssä ni pitäisi käydä sairaalan kautta. Ei.Ei.EI! Mua alkoi ahdistamaan ja korvissa soimaan. Tilanne oli liian tuttu. Haluan että joku vahva ihminen ojentaa kätensä ja auttaa mua. Mutta sitä enemmän haluan olla vapaa. Ai ristiriitaistako?

Niiden poliisien asenne muuttui heti kun sanoin, että saan jo apua. Ne poliisit kysyi hyvin tarkasti missä käyn ja nimet ja kaikki. Sanoin koko ajan, etten halua viedä niiden aikaa, mutta ne sanoi ettei ne lähde ennen kun ovat varmoja että mä oon kunnossa. Sit mua alkoi itkettämään. Mutta onneksi sain pidettyä itseni suhtkoht kasassa ja sain vakuutettua niille, että kävelen suoraan kotiin ja syön jotain. Ja mä tein niin. Ne auttoi mua. Ne tuhlasivat kallista aikaansa tällaiseen surkimukseen kuin minä ja kuuntelivat minua. Pidin lupaukseni ja söin kotona kaksi annosta puuroa.

Mulla on niin surkea olo kun osaan olla kaikille vaivaksi. Nolottaa! Ehkä mun pitäisi mennä vaan sinne jonnekin koloseen maan alle piiloon...

Kävin lenkillä koska en kestänyt ahdistella itseän kotona. Ilma tuntui tunkkaiselle kämpässä vaikka makuuhuoneen ikkuna oli raolla koko päivän. Tunkkanen ilma johtui vain siitä että istuin sohvalla nenä kirjassa kiinni. Ainoa liikunta päivän aikana oli sohvalta pöydän ääreen koneelle. En kestänyt itseäni. En halunnut olla sellainen. Lenkillä kävelin taas sen pitkän matkan ja aikaa meni 1h 45min. Kävin porukoilla matkan varrella, mutta en ottanut edes ulkovaatteita pois. Kävin näyttäytymässä. Hengissä ollaan. ainakin melkein...

Kun kuuntelin mp3-soittimelta vanhoja kappaleita, samoja mitä kuuntelin kun olin ensimmäisiä kertoja osastolla, ni tuli outo olo. Palasi muistoja mieleen ja tuli ikävä erästä ihanaa hoitajaa. En tiedä pitäisikö edes kuunnella niitä biisejä koska niistä tulee sellainen kurkkua puristava olo. Tavallaan haluaisin palata siihen hetkeen kun se hoitaja välitti musta. Toisaalta en halua ajatella niitä aikoja, koska mieli täyttyy surusta.



Katsoin just Tosipaikkaa subilta ja siinä on juttua Mestarimuistajista ja miten ne ihmiset pystyy muistamaan uskomattoman määrän numeroita ja asioita. Alkoi naurattamaan miten yksi mies muistaa 4140 binaarilukua (eli numerosarjaa jossa on pelkkiä 1 ja 0 eli 000101010010101001001) tekemällä niistä tarinan. Se meni näin: ...läimäyttää sääskeä joka lentää keittiöön kännykkään...patsaalla istuu haukka ja viirukissa syö simpukoita...Street Fighter Guile kampaa hiuksiaan... Tuo kuulostaa täsmälleen mun unilääkehumalalta. Meen aina ihan sekasin kun olen ottanut mun unilääkkeen. Alan kuulla ääniä. Kerran taisinkin erehtyä päivittämään vielä yömyöhään ja kerroin miten kymmenet latino naiset ja miehet puhui yhtäaikaa mun kämpässä mut en saanut selvää mistä ne puhui. Että sellaista. Onneksi mun lääkitys pitää äänet kurissa ettei niistä ole haittaa päivällä... En ole sekaisin ;)

Kiitos ihanista kommenteista<3>

Eilen lääkärissä

En jaksanut millään kirjoittaa eilen kun nukuin melkein koko päivän. Heräsin eilen aamulla 8.10 (!!!) kun puhelin soi ja lääkärin toimistolta soitettiin, että voisinko tullakin jo tänään klo 9.30 kun torstaina lääkäri ei voi tavata potilaita. Siis ihmiset on julmia! En mä saa läskiä persettäni noin aikasin sängystä ylös. Sanoin sitten ääni hakusessa, että voin tulla koska en halunnut suututtaa ketään. Oli aivan kamalaa nousta niin aikaisin. Olin niin väsynyt etten edes panikoinut lääkärin tapaamisesta. Ja se on todellakin ihme! Olen aina paniikkikohtauksen partaalla ennen lääkäriä.

Lääkäri meni taas samalla tavalla kuin aina aikaisemminkin. Valehtelin, että kaikki on ihan hyvin ja olen tyytyväinen elämääni. En edes ehtinyt tankata punnitukseen aamulla ni puntari näytti vähemmän kuin viimee kerralla, mutta onneksi lääkäri ei sanonu siitä mitään. Reseptit uusittiin. Lääkäri kysyi haluaisinko mennä osastolle opettelemaan syömistä ja kokeilemaan vähän voimakkaampia mielialalääkkeitä, mutta kieltäydyin taas. Kai sen lääkärin pitää kysyä sitä. Rutiinikysymys. Taisin sanoa jopa 10 lausetta koko 30 minuutin aikana. En vaan uskalla puhua etten paljasta liikaa itsestäni. Enkä halua puhua. Ei siitä mitään hyvää voi seurata jos kerron miten paha mun on olla. Ne vaan lukitsee mut taas sinne hiton Auroraan... Ei kiitos!

Kun tulin kotiin ni menin suoraan peiton alle kun olin vaihtanut lämpimät kotivaatteet päälle. Aina lääkärin jälkeen tulee sellainen olo, että tekisi mieli vetää ranteet auki. Sen lääkärin silmistä näkee säälin. En halua olla säälittävä. Nukuin tunnin pätkiä, mutta en vain yksinkertaisesti jaksanut nousta ylös. Kun lopulta nousin ni oli aivan kamala olo kun tajusin miten olin heittänyt päivän hukkaan. Illalla kiersin 17km lenkin (mittasin sen autolla kerran). Tänään onkin jumissa jalat..

BMI15,8

(-200g)

En jaksanut

En jaksanut todellakaan mennä sinne lääkäriin aamulla. Soitin kansliaan aamulla, että oon kuumeessa ni en pysty tulemaan. Enpä saanut huutoja, mutta tuli huono omatunto kun menin valehtelemaan. Torstaina uusi yritys. Olo on kyllä karsea kun kiersin liian pitkän lenkin eilen illalla. Kävin porukoilla hakemassa yhden vanhan vihkon ja kun kävelin takasin omalle kämpälle ni kiersin pidemmän lenkin. Aion tästä lähtien kiertää sitä kautta kun kävelen takaisin kotiin. Mutta nyt on jalat ihan jumissa ja oikea kylki. Imuroin äsken kun olen siinäkin lusmuillut ja sattui ihan sikana tuohon kylkeen.

Uskoin, että paino olisi jääny jumittamaan kun otin noita laksoja, mutta se olikin tippunu. Mutta heti kun syön jotain ni mun paino lähtee nousemaan, koska tuo painon lasku johtuu nestehukasta. Nyt nuo laksat hidasti taas mun suolen toimintaa ni ummetusta on odotettavissa ainakin viikon verran. Fiksu minä.. Panikoin vaan niin kovasti siitä ruuasta minkä söin sillon perjantaina. Torstaina on se lääkärikin ja pitäisi jotenkin tankata siihen punnitukseen. Apua!

BMI15,7

(-1kg)

viimeksi

mitattu

8 päivää

sitten

Todellakin on ollut tylsä päivä. Ahdistaa kamalasti. En osaa rentoutua hetkeksikään, koska en pääse ajatuksistani eroon. Tulee mieleen vanhoja epämielyttäviä muistoja. Elän uudestaan mielessäni vanhoja tapahtumia koulussa, sairaalassa, terapiassa.. Siitä tulee inhottava olo. Minulla olisi niiin paljon tekemistä ja projekteja, mutta en saa aloitettua mitään. Olisi kirjoja, lehtiä, elokuvia, siivoamista, leivottavaa, järjestelemistä, yms. Mutta kun en pysty. En jaksa. En saa itseäni liikkeele. Säästän energiani pakkolenkkeihin...

Kävin äsken lenkillä. 1h 5omin. Kun katsoin sykemittaria kotona kuoriutuessani vaatekerroksista huomasin, että olin liikkunut 10 minuuttia vaille 2 tuntia. Vitutus. Paniikki. Otin päällysväätteet pois ja laitoin ulkotohvelit jalkaan. Juoksin rappusissa ylimmästä kerroksesta alimpaan 15 minuutin ajan. Otin vielä. Pahvilaatikon täynnä lehtiä syliin. Kahdesta syystä: 1)jos joku tuli vastaan ni ne luuli et olin viemässä laatikkoa ullakolle tai lehtikeräykseen ja 2) siitä tuli ainakin 5kg lisäpainoa kun siinä laatikossa oli parikymmentä vogueta.

Toivottavasti kukaan ei tajunnu et juoksin sama laatikko sylissä rappusissa kuin joku seko...

Ei nukkumaan ennen lenkkiä

Tekisi kamalasti mieli mennä jo sänkyyn lukemaan. Oon monesti miettiny miten paljon odotan aina päivän aikanan sitä hetkeä kun saan mennä nukkumaan. On ihanaa painaa pää tyynyyn ja lukea mun superhyper jännää kirjaa. Oikeastaan odotan sitä kirjan lukemista enemmän kuin nukkumista. Päivällä on vaikea lukea, koska sammun heti. Ei kivaa..

Mut nyt meen kävelemään tonne pakkaseen ni saan mielenrauhan ennen kun luovutan tältä päivältä.