+s173311667.jpg)
Tein pienen pesän sänkyyni. En poistunut sieltä melkein ollenkaan eilen. Täkin alla oli lämmin olla. Kukaan ei nähnyt rumaa itkusta punasta ja turvonnutta naamaani. Välillä kurkistin peiton alta oliko ulkona jo pimeetä, että uskaltaisiko käydä parvekkeella tupakalla. Toivoin, että kaikki muut ihmiset olisivat kadonnet maan päältä kun katsoisin ikkunasta ulos. Mutta kadut kuhisivat ihmisistä. Siirsin kannettavankin sängyn viereen, mutta en uskaltanut siihen paljon koskea. Minua pelotti, että millaisia kommentteja sähläämisestäni tulisi. Onneksi ei kuitenkaan aivan kamalia. Kiitos niille jotka jaksoivat kannustaa. Se piristi.
Otin eilisen aamun ja päivän aikana yhteensä 4 diapamia, koska olo oli karsea. Nolotti. Hävetti. Vatutti. Onneksi sain pamien avulla nukuttua parin tunnin pätkissä enkä alkanut purkamaan pahaa oloa millään yhmällä tavalla. Vaikka mielessä se oli koko ajan...
Lenkille uskalsin mennä vasta illalla myöhään. Halusin olla ihan yksin ja laitoin mp3-soittimen täysille soimaan.
Olen ihan sekaisin. Tuntuu, että en saa ajatuksistani kiinni enkä tiedä mitä pitäisi ajatella. Mitä teen seuraavaksi? Mitä tein äsken? Mitä tein ennen? Haluaisin olla vain piilossa mun pesässä peiton alla. Siellä on niin turvallista. Mutta kun missään ei voi olla turvassa omilta ajatuksiltaan. Ne seuraavat kaikkialle.
