Satu vs. todellisuus

Rohkenin tänään lähteä kirjastoon. Viime kerrasta on kulunu jo aikaa ja viime aikoina on alkanut lapsettamaan normaalia enemmän. Teki mieli lukea satuja. Satuihin voi paeta todellisuudelta sillon kun kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Rakastan Liisa Ihmemaassa ja Peter Pan satuja. Etenkin Peter Pan on lähellä sydäntä, koska en itsekään haluaisi kasvaa aikuiseksi. Haluan paeta sinne omaan maailmaani missä ei tarvitse olla aikuinen. Tove Janssonin Muumisadutkin ovat ihania. Tänään lainasin Pikku Prinssin kun kaikki lukiossa ylistivät sitä.

Onko se väärin/kummallista/outoa, että tämän ikäinen ei halua olla aikuinen ja elää mielummin omissa maailmoissaan paetakseen todellisuutta?

Istutin vihdoin sitruunan siemenet. Eihän siihe mennytkään kuin reilu 2 kuukautta. Pari sitruunaa ehti jo homehtua ja parissa uudessa sitruunassa ei ollut siemenen siementä sisällä. Stressasin ihan liikaa tuostakin pienen siemenen istuttamisesta. Siihen meni noin 10 minuuttia. Olen ajatellut että tuo istuttaminen on liian aikaa vievä homma ja lykännyt sitä vaan eteen päin. Alkuun olin niin innoissani uuden kasvin kasvattamisesta siemenestä alkaen, mutta vein ilon koko hommasta kun en jaksa aloittaa mitään uutta. Nyt ovat siemenet vaaleansinisessä ruukussa ja innolla odottelen jos jotain vihreää ilmestyisi mullan seasta. Luulempa vaan, että joko unohdan kastella tai sitten hukutan koko kasvin...

Mitä tapahtui?

Lähdin kaupunkia kohti kävelemään ja melkein ensimmäistä suojatietä ylittäessäni näin poliisiauton. Säikähdin oikein kunnolla kun sillon viimeeksi poliisit tavatessani meinasin joutua kyydillä sairaalaan. Yritin pysyä rauhallisena, mutta paiikki vei vallan ja otin jalat alleni. Aloin kyllä miettimäään miksi juoksen kun poliisiautolla ei ole edes mitään syytä lähteä perääni. Ja sehän jatkoi suoraa matkaansa. Tuskin edes huomasi minua. Olen minäkin fiksu.

Kaupan pihassa näin yhden entisen opettajani lukiosta ja pidin hänestä todella paljon. Ajattelin, että en välttämättä näe häntä enää koskaan uudestaan eli nyt on aika tunnustaa miten paljon hänestä pidin ja miten hän auttoi minua jaksamaan. Ihmettelin mistä sain kaiken sen rohkeuden puhua! Kerroin hänelle miten vaikeaa oli opiskella sh:n kanssa, mutta hän oli kuin inspiraation lähde. Tuli mukava olo kun tämä opettaja muisti minut ja oli liikuttunut kun sai hyvää palautetta. Olen aina ajatellut (ja ajattelen vieläkin), että kaikki vihaavat minua ja kerroin opettajalle että luulin hänen vihaavan minua.

Kaupan sisällä kiertelin ensin. Ja menin hedelmä-ja vihannesosaston ohi leipäosastolle kun huomasin entisen lääkärini. Hänkin huomasi minut ja käänsi samalla katseensa samalla ostoksiinsa. Minulla kiehahti päässä. Puolen tunnin aikana olen panikoinut poliisiautoa, kohdannut vanhan opettajani ja vielä tämä. Miksi kaikki saman päivän aikana? En kestä näin paljoa stressiä. En uskaltanut jatkaa matkaa leipäosastolle, koska en halunnut lääkärini uskovan että syön inhottavaa ja lihottavaa leipää. Marssin vapisevin ja voimattomin jaloin takaisin vihannesosastolle missä lääkärini seisoi. Valitsin nopeasti pienimmän kurkun minkä löysin ja tuima ilme kasvoillani meni punnitsemaan sen. Lääkärini seisoi vaa'an vieressä enkä tiennyt onko hän menossa käyttämään sitä vai ei. Sanoin vain "Anteeksi." ja punnitsin kurkun. Lääkäri väisti minua ja sanoi virnistäen "Ei se mitään." Kävin vielä etsimässä kermaviiliä, mutta en löytäyt rasvatonta joten menin kassan kautta kotiin.

Siinä vaiheessa heräsin ja silmäluomet tuntuivat niin raskaille, etten uskonut että olin juuri nähnyt unta. Uni oli niin toden tuntuinen, että se tuntui ihan todellisuudelle ja alkoi pelottamaan että nuo asiat oikeasti tapahtui. Tapahtuiko se oikeasti? Saatan nähdä huomenna entisen lääkärini sairaalassa ja pelottaa, että hän on nähnyt saman unen...