Sekavaa... ja 200. teksti!

Näin viime yönä ihan kummallisia ja häiritseviä unia. Muistan vain pätkiä, mutta jotenkin niistä unenpätkistä jäi voimakkaat tunteet ja mielikuvat. Näin unta, että yritin taas itsemurhaa lääkkeillä. Kun heräsin en avannut edes silmiäni. En tiedä tajusinko olevani edes hereillä, koska väsytti niin kovasti. Mutta mieleeni tuli eräs kerta kun otin yliannostuksen osastolla ollessani. Salakuljetin sinne lääkkeitä, koska olo oli niin toivoton etten enää kestänyt. No se överi ei onnistunut. Mutta tänä aamuna jostain syystä mietin puoliksi hereillä ollessani, että minun olisi pitänyt käyttää niitä lääkkeitä mitä käytin unessani. Aivan ihme unia minäkin näen. Ei ole koskaan tullut mieleen ottaa niistä unen lääkkeitä, mutta aamulla jotenkin tajusin sen.

Unista tuli aivan kummallinen ja ahdistava olo. En olisi halunnut nousta uuteen päivään. Unet tuntuivat jotenkin houkutteleville, koska... no tiedätte miksi.. Olisi vain helpompaa jos en olisi olemassa. Tai en osaa selittää.. En halua aiheuttaa mielipahaa läheisilleni. Mutta en pysty elämään kaiken tämän taakan kanssa. Haluaisin käyttää tiettyjä sanoja, mutta en halua kiroilla. Kidutan itseäni elämällä näin, mutta en pysty muuttamaan itseäni. Uskokaa vaan, kokeiltu on ja apua on saatu kaikilta tahdoilta... olen luopunut toivosta, mutta käyn kuitenkin terpalle vuodattamassa murheitani.

Wow, tämä on 200. blogiteksti. Jos laskin oikein... Olenkohan itse edes lukenut kaikkia tekstejäni? Kirjoitan vain ja julkaisen tekstini niitä sen kummemmin lukematta. Luin äsken ensimmäisiä tekstejäni enkä muistanutkaan miten olin koukussa sokeriin viime kesänä. Tekee oikein pahaa muistella kun lusikoin desikaupalla sokeria puuron ja murojen kanssa. Onneksi kirjoitan näitä ylös, että muistan miten paljon pystyn muuttumaan ajan kuluessa. Viime kesänä repsahdin enkä halua sitä enää. Elän jatkuvasti itsekurin kanssa. Suoritan, suoritan ja suoritan.. Kaikki pitää tehdä itsekurin avulla. Muuta minun elämään ei kyllä kuulukaan kuin tämä häiriintynyt elämä. Välillä tulee repsahdus ja itsekuri murenee käsissä. Jostain kumman syystä onnistun aina keräämään ne itsekurin pienet palaset ja elämä jatkuu.

Väsy vei voiton tänään

Tänään nukuin melkein koko päivän. Heräsin myöhään. Kävin päivälenkillä. Kyllästyin netissä roikkumiseen kun päätä koski ja menin sänkyyn. Väsytti kamalasti, mutta uni ei halunnut tulla heti. Kämppä oli kuuma eikä ikkunasta tullut viileää tuulen värettäkään. Heräsin melkein 2 tunnin päästä seuraavan kerran kun olin hiestä märkä. Housut ja toppi oli liimautunu ihoon kiinni ällöttävästi. Oli niin ällöttävä ja inhottava olo. Vaikka olin hikoillut ni tärisin kylmästä. Ihan kun olisin hikoillut litrakaupalla. En tiedä johtuuko tuo hikoileminen lääkkeistä vai mitä.. Pupukin oli vaihtanu majapaikkaa mun hikisestä kyljestä omaan häkkiinsä.

Päivätorkuilla näkyy aina ihan kummallisia unia. Ne unet muistaa yleensä herätessään ja mulla ne on aina painajaisia. Tai ainakin voimakkaita ja pelottavia unia, jotka liittyy tuttuihin ihmisiin. Päiväunien jälken olen aina hiestä läpimärkä ja olo on jotenkin sekava. Ei tule yhtään mukava olo. Kun herään ni en tiedä missä olen, mikä päivä on, onko aamu vai ilta, monelta menin nukkumaan, jne. Sitten tulee paniikki, että olen nukkunut pommiin kun kello on jo noin paljon. Olen myöhässä! Mistä ihmeestä olisin myöhässä kun en koulussa tai töissäkään käy... Se on kamala tunne kun luulee nukkuneensa pommiin. Olen aina täsmällinen kaikessa ja pommiin nukkuminen hävettää kamalasti. En muuten nukkuisi päiväunia silloin tällöin, mutta joskus silmät tahtovat mennä kiinni itsekseen. En voi taistella väsymystä vastaan ja on sinne sänkyyn kaivauduttava.

Mitä tapahtui?

Lähdin kaupunkia kohti kävelemään ja melkein ensimmäistä suojatietä ylittäessäni näin poliisiauton. Säikähdin oikein kunnolla kun sillon viimeeksi poliisit tavatessani meinasin joutua kyydillä sairaalaan. Yritin pysyä rauhallisena, mutta paiikki vei vallan ja otin jalat alleni. Aloin kyllä miettimäään miksi juoksen kun poliisiautolla ei ole edes mitään syytä lähteä perääni. Ja sehän jatkoi suoraa matkaansa. Tuskin edes huomasi minua. Olen minäkin fiksu.

Kaupan pihassa näin yhden entisen opettajani lukiosta ja pidin hänestä todella paljon. Ajattelin, että en välttämättä näe häntä enää koskaan uudestaan eli nyt on aika tunnustaa miten paljon hänestä pidin ja miten hän auttoi minua jaksamaan. Ihmettelin mistä sain kaiken sen rohkeuden puhua! Kerroin hänelle miten vaikeaa oli opiskella sh:n kanssa, mutta hän oli kuin inspiraation lähde. Tuli mukava olo kun tämä opettaja muisti minut ja oli liikuttunut kun sai hyvää palautetta. Olen aina ajatellut (ja ajattelen vieläkin), että kaikki vihaavat minua ja kerroin opettajalle että luulin hänen vihaavan minua.

Kaupan sisällä kiertelin ensin. Ja menin hedelmä-ja vihannesosaston ohi leipäosastolle kun huomasin entisen lääkärini. Hänkin huomasi minut ja käänsi samalla katseensa samalla ostoksiinsa. Minulla kiehahti päässä. Puolen tunnin aikana olen panikoinut poliisiautoa, kohdannut vanhan opettajani ja vielä tämä. Miksi kaikki saman päivän aikana? En kestä näin paljoa stressiä. En uskaltanut jatkaa matkaa leipäosastolle, koska en halunnut lääkärini uskovan että syön inhottavaa ja lihottavaa leipää. Marssin vapisevin ja voimattomin jaloin takaisin vihannesosastolle missä lääkärini seisoi. Valitsin nopeasti pienimmän kurkun minkä löysin ja tuima ilme kasvoillani meni punnitsemaan sen. Lääkärini seisoi vaa'an vieressä enkä tiennyt onko hän menossa käyttämään sitä vai ei. Sanoin vain "Anteeksi." ja punnitsin kurkun. Lääkäri väisti minua ja sanoi virnistäen "Ei se mitään." Kävin vielä etsimässä kermaviiliä, mutta en löytäyt rasvatonta joten menin kassan kautta kotiin.

Siinä vaiheessa heräsin ja silmäluomet tuntuivat niin raskaille, etten uskonut että olin juuri nähnyt unta. Uni oli niin toden tuntuinen, että se tuntui ihan todellisuudelle ja alkoi pelottamaan että nuo asiat oikeasti tapahtui. Tapahtuiko se oikeasti? Saatan nähdä huomenna entisen lääkärini sairaalassa ja pelottaa, että hän on nähnyt saman unen...

Unia

Kävin nukkumaan viime yönä 3.45 ja heräsin puoli tuntia sitten. Oho..

Näin aika outoja unia. Yksi niistä liittyi taas sairaalaan ja mun yhteen ihanaan entiseen hoitajaan. Siinä unessa se mun hoitaja oli tullut meille neuvottelemaan mun isän kanssa minun seuraavasta sairaalajaksosta. En muista tarkkaan mutta ne katseli papereista mun painoja ja ruokapäiväkirjoja. Olin itse kuin huumeissa. Minule oli aivan sama menenkö sairaalaan vai en. Olin todella laiha. Melkein yhtä laiha kuin vähän yli 2 vuotta sitten. Tai en tiedä.. Siinä unessa minua ei kiinnostanu puolustella itteäni, että en tarvii hoitoa. Istuin lattialla ja leikin vanhempien koiran kanssa. Oikeassa elämässä mua ei vois sellasessa tilanteessa vähempää kiinnostaa koirat ;) Vaikka kyllä vanhempien haukku on ihana <3

Nyt aamun aikana tuli kamala ikävä sitä hoitajaa. Se ei varmasti edes muista mua enää..

BMI16.4

(-200g)

Painajaisia2

Heräsin aamulla vähän yli viisi kun näin pahaa unta. Se oli tosi sekavaa... Entinen poikaystäväni kaatoi sulatettua kiehuvaa metallia jaloilleen. Vanha kaverini oli tv-ohjelmissa kun se oli tullut parhaaksi kaveriksi miss suomen ja mallikoulun voittajan kanssa. En jaksa edes muistella enempää, niin kauheita ne unet oli. Kun nousin sängystä ja kävin vessassa ni olin täysin hereillä. Väsytti kamalasti, mutta ei ollut tokkurainen olo kuin yleensä. Jostain uhmeen syystä mun mielessä toistui koko ajan yksi lause. "fat figured f*ck". Siis miksi ihmeessä???!!!?? Mistä sen sain päähäni ja miksi se soi päässä kun heräsin. Toistin sitä lausetta melkein ääneen. Pyörin sängyssä, koska maha kramppaili eilen illalla otetuista laksoista. Heräsin sitten kymmeneltä ja olin aivan poikki. Olen lukenut koko päivän ja tuskaillut mahakipua. Laksat päättivät toimia 18 tuntia niiden ottamisen jälkeen. Kivakiva.. Se mahakipu on kamalinta mitä tiedän, mutta nyt on ainakin tyhjä olo vaikka vielä turvottaakin. Tyhjä olo voittaa mahakrampit. Pitäisi jumpata, mutta mun kädet ja rinta on liian kipeet. Oon tehnyt liikaa punnerruksia enkä ole venytellyt. Onneksi vatsaliikkeet onnistuu.

Toivottavasti nämä kuvat mitä julkaisen tekstien kanssa ei ole liian "ana"-tyylisiä. En todellakaan halua julkaista mitään thinspo kuvia, koska en voi itsekään sietää niitä. Kun etsii tiettyyn aihepiiriin kuuluvia kuvia ni tulee vastaan niitä thinspoja. Itse rakastan tosi synkkiä ja kauniita kuvia. Jotkut kuvat kuvaavat niin mahtavasti omia tunteita, että on pakko julkaista vaikka siinä olisi vähän thinspoakin mukana. (En keksinyt yhtään monimutkaisempaa tapaa kirjoittaa...)