Tapojen orja

Revin itseni päivällä pakolla sängyn pohjalta ylös. Viime yönä nukuin koko yön heräämättä ollenkaan ja aamulla oli tuskaa nousta ylös. Olisin halunnut vain jatkaa uniani, mutta pääni pakotti minut kuluttamaan kaloreita. Ei sängyssä makaaminen ole sallittua. Lepääminen olisi oikea lääke väsymykseen ja uupumukseen, mutta sh vei voiton tänään. Olen armottomasti jäljessä tämän viikon liikuntatavoitteesta kun olen synkistellyt sängyn pohjalla. Sängyssä maatessani valveilla en voi ajatella mitään muuta kuin kaloreiden kulutusta ja ruokaa. Ne ajatukset vainoavat minua. Niistä ei pääse eroon ja se tekee minut hulluksi. On tehnyt jo viimeiset 10 vuotta...

Kävelin vanhempieni luokse Vartiokylään jonne matkaa kertyy vajaa 11km. Yritin pukeutua lämpimästi mutta kylmä tuuli meni syöraan kahden paksun fleecetakin läpi. Se oli kamala lenkki, koska tärisin kauttaaltani. Purin vain hampaitani yhteen ja koitin kävellä niin lujaa kuin vaan jaksoin. Silmät vuotivat koko matkan ajan kun kaikkea möhnää lensi silmiin. Näytin varmasti, että olin itkenyt kun päsin vihdoin vanhemmille. Isä kysyi heti ensimmäisenä, että onko kaikki kunnossa. Näytin kuulemma isän mielestä, että en olisi syönyt moneen päivään mitään. Kumma kun minä en huomaa mitään. Hmm...

Isä vei minut puoliväkisin takaisin kämpälleni autolla. Vanhempani eivät tykkää, että kävelen heidän luokse kun matkaa tulee edes takaisin kuitenkin yli 20km. Tykkään kävellä sen matkan ja olen tottunut siihen, mutta vanhemmat ei. Äiti alkoi valittamaan kun ovat ostaneet mulle oman auton ja maksavat autopaikasta enkä kuitenkaan käytä autoa. Ollaan sovittu, että käyttäisin autoa aina kun menen heillä käymään. Mutta kun siitä tulisi juuri sopiva kävelylenkki..

Olin kyllä aivan poikki kun pääsin lopulta kämpälleni takaisin. Jalkoja pakottaa ja on kylmä. Vihaan tuulista ilmaa.. Ajattelin, että keväinen ilma ja kävelylenkki piristäisivät, mutta jokin kiskoo minua syvemmälle ja syvemmälle masennuksen mustaan aukkoon. Olenkohan jo pudonnut sinne mustaan aukkoon eikä paluuta takaisin enää ole?

Kiitos ihanista kommenteista teille<3

Olenko näkymätön?

Olen viime päivinä syöksynyt syvemmälle masennukseen ja on ollut mahdotonta saada ajatuksia kasaan. En jaksa nousta sängystä ja kaikki näyttää harmaalta. Nyt on kevät ja kaikkienhan pitäisi olla iloisia! Mä en vaan jaksa mitään. Syöminen on entistä vaikeampaa. Nyt ei riitä pelkkä ahdistumien tämän päivän ruokailusta vaan masennun jokaisesta suupalasesta. Olen alkanut ajattelemaan, että ei mun tänään tarvitse syödä kun söin jo eilen. Aikaisemmin saatoin ajatella, että olen jos syönyt 500kcal tänään eli riittää tältä pääivältä. Olen vain liian väsynyt välittääkseni.

Eilen mietin illalla, että olen väsynyt tähän kaikkeen. Siis en sillä mielellä, että haluaisin hoitoon parantuakseni. Tuntui pahalle ajatella kaikkea mitä olen viime kuukaudet tehnyt. Mitä olen saanut aikaan. Ja mitä en ole saanut aikaan. Olin vain väsynyt kaikkeen. Haluaisin vain nukkua ja nukkua tuntematta mitään. Välillä minulle tulee hetkiä jolloin mietin minkä takia rääkkään ja kidutan itseäni, mutta en saa pidettyä siitä ajatuksesta kiinni. Näitä ajatuksia minulle on tullut aina kun olen päässyt alhaisiin painolukemiin. Ne ajaukset menevät kuitenkin ohi yhdessä hujauksessa..

Viime aikoina olen myös tuntenut itseni täysin hyljätyksi terapiassa. Ehkä suurentelen asioita päässäni, mutta tuntuu kuin minulle luvattaisiin asioita ja sitten jätettäisiin tyhjän päälle. Luvattiin tiheämpiä tapaamisia terapeutin kanssa kun olo on huonompi. Kerroin huonosta olosta terapeutille viikko sitten ja hän lupasi soittaa minulle ja sopia lisää aikoja. Ei ole kuulunut soittoa. Eilen oli taas meidän toinen viikottainen tapaaminen eikä hän puhunut mitään aikojen varaamisesta. Tuli sellainen olo kuin olisin ilmaa vain.

Okei, vihatkaa vaan kaikki minua. Tiedän että olen hyödytön, ärsyttävä, maan vaiva, jne, mutta se silti satuttaa kun siitä muistutetaan minulle. Jos ette halua nähdä minua ja vaivaan teitä niin paljon niin unohtakaa minut kokonaan!

Piti kirjoittaa enemmänkin, mutta itkettää niin etten näe näppäimiä...

väsy

En nukkunut taaskaan kuin pari tuntia. Arvasin eilen illalla, että koko päivän laiskottelu kostautuu ja niin kävi. Puolenyön jälkeen kävin vielä iltalenkillä, koska jalat olivat niin puutuneet ja levottomat. Jalat olivat ihan unessa enkä olisi millään jaksanut kävellä, mutta pakotin itseni jatkamaan. Ei mikään mukava lenkki.

Olen viime aikoina alkanut pelkäämään rappukäytävässä liikkumista öisin. Siis voiko minulle tulla valittamaan siitä, että lähden ulos aamun pikkutunneilla ja paukuttelen ovia? En tietenkään tahallani paukuttele ovia vaan yritän mielestäni olla mahdollisimman hiljaa. Olen aina ollut yöeläjä ja tykkään käydä tupakalla tai lenkillä vielä yöllä.

Kotona lenkin jälkeen yritin päästä mahdollisimman nopeasti nukkumaan, mutta ei siitä mitään tullut. Konetta en saanut kiinni millään, koska aina löytyi jotain tarkastettavaa. Piti katsoa oliko joku päivittänyt blogiaan tai muuta sen tapaista. Hampaiden ja naaman pesu on kamalan vaikeaa. Viivyttelen ja välttelen sitä mahdollisimman myöhään. Vessassani tulee tosi kylmää vettä ja kasvojen pesu on tosi inhottavaa. Kun vihdoin pääsin sänkyyn vähän 3 jälkeen olin vielä täysin virkeä. Luin kirjaa kunnes 4.45 vihdoin luovutin väsymykselle. Ulkona oli täysin valoisaa ja linnut lauloivat. Oli ihan outoa käydä nukkumaan niin valoisalla. Päässä humisi ja silmät näytti ihan kummia väsymyksestä.

Unohdin siirtää herätystä ja kello soi 7.15. Pomppasin sängystä täysin virkeänä ylös ja huomasin vasta matkalla vessaan, että nyt on jokin pielessä. Tuntui kuin olisin nukkunut täydet 12 tuntia, koska ei väsyttänyt yhtään. Ehkä en ollut edes päässyt kunnolla nukkumaan kun ei väsyttänyt. Heräsin sitten 11 aikoihin kun naapurin tv kuulutti täysillä jumalanpalvelusta. Mihinkään ei ole inhottavampaa herätä kuin tuollaiseen. En tunnusta olevani ateisti, mutta en tiedä uskonkokaan. Jumalanpalveluksen kuuleminen herätti melkein inhoa, koska kuulin täsmälleen mitä siellä sanottiin enkä voinut olla samaa mieltä. Toivottavasti en nyt suututa tai aiheuta pahaa mieltä kenellekään sanomalla tämän.

Aamulla jatkui eilinen tyhjä ja ahdistava olo. Otin pupun viereeni ja halasin sitä. Tuli ikävä jotain. Ensin tuli mieleen vanhemmat. Tuntui kun olisin ollut taas lapsi ja olisi ollut ikävä äitiä ja isää. Samanlainen tunne kuin joskun lapsena lähdin aamulla kouluun enkä olisi millään halunnut, koska tuli ikävä vanhempia. Mutta ei se ollut sitä ikävää. En saanut oikein tunteesta kiinni ja se jäi vellomaan irtonaisena päähän. Minulla oli vain ikävä jotain, mutta en tiedä mitä.

Nyt väsyttää enkä jaksaisi tehdä mitään. En jaksanut mennä edes vaa'alle. Eli painoni paljastan ensi viikon alussa. Olen niin väsynyt, että en tiedä miten heikko mieleni jaksaisi jos paino olisi noussut..

Olen taas hukannut tämän päivän. Olen istunut koko päivän lattialla ja katsonut koneella elokuvia. Takapuoli on ihan puutunut kun istuinluut haluavat kaivautua ihosta läpi. Häntäluuhun koskee mielettömästi, mutta kai olen sen ansainnut. Ainut asia mistä piristyin päivällä oli pihakeinussa istuminen tupakalla. Oli mukavaa kun keksin uuden "turvapaikan". Tältä päivältä jäi luitenkin sisälle tyhjä ja ahdistava olo. Olisi pitänyt saada aikaiseksi jotain, mutta en tiedä mitä. Olisi pitänyt kuluttaa kaloreita, mutta toisaalta en syönyt melkein mitään joten ei olisi ollut mitään kulutettavaa.

Tälle mitättömälle päivälle en osaa keksiä edes otsikkoa. Kuvat eivät taho latautua millään, joten antaa olla.

Huominen ei saa olla samanlainen kuin tämä päivä. Pitäisi tehdä edes jotain hyödyllistä.

Kevään ihmettelyä

En osaa innostua keväästä enää samalla tavalla kuin nuorempana. Ennen vihasin masentavan pimeää ja kylmää talvea enkä olisi millään jaksanut odottaa kevään tuloa. Talvet tuntuivat loputtoman pitkille kun joka aamu oli herättävä armottoman aikaisin ja käveltävä pimeässä kouluun. Päivien piteneminen ja lumen sulaminen loivat kuitenkin toivoa, että lämmin kesä on tulossa. Rakastin kevään tuoksua. Uusia silmuja puissa. Vihreitä ruohonkorsia pilkisti kuolleiden viime syksyn lehtien alta. Masentava talvi oli ohi ja iloinen kesä on edessä. Miksi minulla ei ole samaa tunnetta nyt? Haluaisin vain pimeän ja masentavan talven takaisin. Haluaisin kaivautua sängyn pohjalle peiton alle ja nukkua kunnes valoisa kesä on ohi.

Tältä kesältä ei ole mitään odotettavissa. Ei suunnitelmia. Kalenterin sivut ovat täynnä tapaamisia terapeutin ja lääkärin kanssa. En haluaisi taas yhtä kuumaa ja pölyistä kesää kaupungissa. Haluaisin äältä pois jonnekin missä on raikasta ilmaa. Jonnekin missä on vapaata eikä muita ihmisiä. Kun vain olisi olemassa sellainen paikka..

Aamulla taas surin rakasta serkkuani. Hän kuoli auto-onnettomuudessa kun olin 16-vuotias. En ole kai päässyt siitä vieläkään yli, koska Sanna on mielessäni lähes joka päivä. Hänen ajatteleminen tuo kyyneleet silmiini yleisillä paikoillakin. Olisi pitänyt käydä kaupassa ostamassa maitoa ja hedelmiä viikonlopuksi, mutta en kehdannut lähteä näyttämään punaista naamaani kenellekään.

Tein tuon kyselyn, koska arvelin että jotkut saattaisi suuttua jos alan ilmoittamaan painoni ja/tai painoindeksini postauksissa. En tiennyt häiritseekö joitain lukijoita jos ilmoitan painoni.. Ilmeisesti tällä hetkellä 5 lukijaa ei halua tietää kumpaakaan. Minä arvelin kyselyä suunnitellessani, että tuloksesta tulisi noin 50-50. Eli puolet haluaisi tietää painoni ja puolet ei todellakaan haluaisi minun ilmoittavani sitä. Olimpa väärässä. Huomenna katson uudestaan kun on kysely loppunut. Ei tästä tänään enempää..

Ikävä

Sannalle siellä jossain.

On kamala ikävä sua.

Huono päivä

Terapeutin luona meni huonosti tänään. Ei ollut ensimmäinen kerta. Olen vasta pari kertaa hänen luonaan käynyt, mutta tänään olin itkeä silmät päästäni. En tiedä mistä se itku tuli, koska ei puhuttu mistään ihmeellisestä. Itken todella paljon itsekseen kotona, mutta vieraille se on vaikea näyttää. Tänään olen itkenyt monta kertaa. Olen seonnut laskuissa. Hävetti kamalasti näyttää punaista ja pöhöttynyttä naamaani terpeutille. Hävettää mennä sinne ensi viikolla. En tiedä panikoinko ja perunko ajan viimetipassa.

Riitelin tänään vanhempieni kanssa. En osaa puhua asioista normaalilla äänellä vaan alan aina huutamaan. Äiti alkaa huutamaan kanssa ja sitten molemmat huudetaan. Harvoin me riidellään, mutta välillä on selviteltävä asioita. Ihan kuin vanhempani välttelisivät herkkiä aiheita etteivät vain pahoittaisi mieltäni. En säry niin pienestä...

Huomenna minulla alkaa viikonloppu. Päivällä vain yksi meno ja sitten olen vapaalla koko loppu viikon. Ei lääkärin tapaamisia. Ei terapeutin kanssa keskusteluja. Ei neulalla tokkimisiä tai sydänfilmejä. Huomenna istun iso karkkipussi sylissä katsomaan viikonlopun Frasierit. Odotan sitä, mutta sen vaan halua kertoa mitä karkeille tapahtuu. En jaksaisi tätä jatkuvaa sairaalalla ramppaamista.

Tänään olen selvinnyt pelkillä nesteillä. Vanhemmilla otin pari haukkua leivästä, mutta riidan takia jätin tahallani syömättä. Enkä vihaisena pysty IKINÄ syömään. Mitäköhän vaaka näyttää huomenna... Pelottaa ja jännittää.

Pimeä aurinko

Miten ihmiset voivat piristyä kevään tulosta ja päivien pitenemisestä? Minun olo tuntuu päivä päivältä vaikeammalta ja ahdistuneemmalta. Se johtuu valoisista päivistä ja ihmispaljoudesta kaduilla. Talvella ihmiset eivät vaivaantuneet lähteä kävelemään loskapaska kelillä ja pystyin käyttämään tilannetta hyväkseni. Kohta on valoisaa 24 tuntia vuorokaudessa ja minun pää varmaan räjähtää. Miten pääsen pakoon valoisuutta? Minun musta mieli kaipaa pimeyttä. Valo koskee silmiin.

Aurinkoinen ilma tuo ihmisiä kaduille ja näihin aikoihin olisi pitänyt jo vaihtaa kevät vaatteisiin. Pitääkö minun jo laittaa talvivarastoon pipo, trikoohousut(lämpöhousut päällyshousujen alle), toppatakki, villahuivi ja lasketteluhousut? Jos niitä vielä saattaisikin tarvita. Haluaisin pitää kesä vaatteita, mutta tuntuu etten ole vieläkään tarpeeksi laiha. Paljastetaan, että BMI on 15,6 tällä hetkellä. En haluaisi paljastaa paksua ihoani kenellekään, koska se on niin inhottavan näköinen. Toisaalta en haluaisi pitää liian paljastavia vaatteita vanhempieni lähellä, koska he kauhistelevat aina kuinka laihalle näytän. Olen kyllästynyt siihen ja suutun siitä hyvin nopeasti.. Siis en käytä paljastavia vaatteita, mutta kaikki hupparia kevyemmät vaatteet ovat paljastavia minun mielestä ;)

Rakastan kuitenkin keväisin sitä hetkeä kun alkaa hämärtyä ja lokkeja lentelee ympäriinsä. Siitä tietää, että on tullut kevät. Ulkona on muutakin elävää kuin minä. Voisin kävellä vaikka loputtomiin iltaisin lenkillä kun lokit rääkkyvät ja hämärä imaisee minut vähitellen pimeyteen.

Paino sanoo ylös ja alas!

Rakastan tuota kuvaa!

Vappu meni minulta lenkkeillessä ja kotona mököttäessä. Pelottaa, että erotuin liikaa joukosta kun kävin perjantaina ja lauantaina hölkkälenkillä puolenyön aikoihin. Oli aika paljon ihmisiä liikkeellä. Minulla oli lenkkivaatteet päällä ja kaikilla oli hienot baarivaatteet päällä. En edes halua teitää mitä musta kuiskittiin kun näytin niin kamalalle. Asun kaisaniemessä ni törmäsin pakosta ihmisiin että pääsin syrjäsemmille seuduille lenkkeilemään. Hävetti... Halusin vaan pitää ajatukseni poissa aikaisempien vappujen tapahtumista. Halusin juosta ajatuksiani karkuun. Valitettavasti se ei aina toimi..

Onnistuin muutamassa päivässä pudottamaan melkein kilon. En tiedä yritinkö edes. Vaa'alle astuessani ajattelin vain "hups". Ja ihan vain sen takia, että söin yhtenä päivänä enemmän kuin normaalisti. Söin 2 leipää ja vappumunkin, mikä on minulle paljon kun normaalisti elän kaakaolla ja minun turvaruuilla. Olen kauan pinnistellyt ja rääkännyt itseäni jotta pääsisin seuraavaan alempaan kilolukuun. En edes muista millon viimeeksi olen ollut siinä luvussa. Ainakin vuosi siitä on aikaa.

Tästä painosta minulla olisi vajaa 2kg painoon, jossa voisin olla tyytyväinen jonkin aikaa. Tuo kilomäärä ei ole edes iso. En kuitenkaan uskalla alkaa näännyttämään itseäni parin vaivaisen kilon takia, koska minulla on jo ennestään sydämessä ja maksassa vikaa. Minun oikeasti pitäisi rankaista itseäni, koska olen näin hyödytön ihminen ja vaivaksi kaikille ihmisille. Nälkään nääntyminen on yksi pahimmista rangaistuksista mitä tiedän...

Nämä nopeat laihdutukset menee kuitenkin usein pieleen. Ajattelen painon tippumisen jälkeen, että kyllä mä voin vähän syödä nyt kun paino on laskenut. Sitten en osaa lopettaa syömistä vaikka syönkin vain parisataa kcal enemmän päivässä kuin normaalisti. Silti paino nousee vähitellen takaisin ja jää jumittamaan. Noin se menee melkein aina..

Vappu

Miksi tämä päivä tuntuu samalle kuin mikä tahansa muu päivä tällä viikolla? Tajusin vasta tänään, että on vappu kun vanha koulukaverini soitti ja kysyi mitä teen vappuna.Piti kysyä millon vappu on.. Olen ihan pihalla ajankulusta kun ei ole mitään tekemistä. Päivät sulautuvat toisiinsa. En halunnut lähteä kaverin ja sen kavereiden kanssa juhlimaan. En ole nähnyt kaveriani moneen kuukauteen enkä tunne sen kavereita. Olen niin surkea sosiaalisissa tilanteissa, että menisin paniikkiin kun en osaa keksiä mitään juteltavaa.

Kadulta kuuluu ihmisten huutoja ja autoista musiikkia. Iloista meininkiä. En ole ollenkaan juhlatuulella, koska vappu on aina ollut masennusta täynnä. Olen kerran yrittänyt päättää elämäni vappuna. En varmasti ole ainoa ihminen joka on yrittänyt itsaria vappuna. Siitä on jo 5 vuotta, mutta jokainen vappu muistuttaa siitä tapahtumasta. Otin lääkkeitä ja alkoa sekasin. Eksyin vielä kavereistani ja sammuin ilmeisesti johonkin pusikkoon Kaisaniemenpuistoon. Viimeinen mitä muistan oli kun poliisit tuli herättelemään ja yritin näyttää miten hyvin osaan kävellä. Kaaduin toisen poliisin syliin.. Siitä seuraavaksi muistan kun mulla meni sitä inhottavaa hiilijuomaa nenään kun yritettiin juottaa sitä ensiavussa sairaalassa. Maha pumpattiin, mut siitä en muista mitään. Vihaan noita muistoja...

Tuli surullinen olo sen jälkeen kun kaverini soitti mulle ja kysyi voinko lähtee vappua viettämään. Olin hänen kanssaan sillon kun yritin itsaria. Hän tietää miten vaikeaa vappu on minulle, mutta silti kysyi lähdenkö ulos. Kerroin hänelle tänään että minulla on vaikeaa... No, ei se ole minun kavereiden tehtävänä katsoa perääni...

Tavallaan tulee kotoisa olo kun katsoo omasta ikkunasta muita ihmisiä juhlimassa kadulla. Olen kotona turvassa. Ei tarvitse palella ulkona. Ei tarvitse pelätä että joku tekisi pahaa minulle kännipäissään. Ei tarvitse kävellä kilometrejä ulkona väsyneenä. Ei tarvitse ahdistua alkoholin kaloreista. Ei tarvitse ahdistua siitä, että kaikki näkee mut ulkona ja mun ison vartalon. Kotona on turvallista olla piilossa kaikilta ihmisiltä.

Meidän rapun eteen on leiriytyny joitakin nuoria ja ne pitää kamalaa meteliä. Inhottaa kun ne kiroilee ja huutelee kaikkea.. Okei, en ole vappu-tuulella..

Hauskaa vappua kaikille :)

Tässäkö se sitten oli?

You have not lived until you
have found something worth dying for.

Olen valmis kuolemaan laihuuden edestä.

Olenko elänyt jo elämäni?

Eikö tältä elämältä tarvitse odottaa

enää mitään muuta?

Kaikki kyylää

Heräsin kamalan aikaisin tänään. Minulle 9 herääminen on tosi aikaisin kun olen tottunut nousemaan sängystä vasta 12 tai 12.30. Kävin eilen illalla 11 aikoihin nukkumaan kun väsytti aivan kamalasti. Nukahdin varmaan ennen kun pää osui tyynyyn. Aamulla lähdin kaupungille melkein heti herättyäni ja kävin HM:ltä etsimässä farkkuja. En ole mistään löytäny sopivaa kokoa.. pitäs olla 24''/32'' mut mun lempi farkkuja ei oo siinä koossa.. Tein kuitenkin löytöjä lastenosastolta. Naistenosastolla kaikki on kallista..

Kaupassa tuli paniikki olo kun lastenosastolla kierrellessäni tuntui kuin kaikki olisi tuijottaneet mua. keräsin vaan kaikki vaatteet mukaan ja suunnistin kassalle suoraan. Pois, pois, äkkiä pois ihmisten katseilta. Tuli taas sellainen olo, että olisin halunnut haihtua ilmaan tai tulla näkymättömäksi. Miksi kaikki katsoo mua?

Nautin äsken kaakaokuppini ja katselin samalla seinfeldiä boksilta. Hetken oli rento olo ja unohdin murheeni. Katosi se puristava tunne kurkusta kun ei tarvinnut ajatella kaikkia asioita mitä pitäisi tehdä ja mitä tulee tapahtumaan. Reilun tunnin päästä se rauhallinen olo kuitenkin katosi ja palasin mustaan arkeen. Murehdin tulevista lääkärin, terpan ja sossun tapaamisista. Hel*etillisestä ahdistusesta liittyen painoon ja syömiseen. Paino on jymähtänyt paikoilleen. Kaiken järjen mukaan pitäisi painon tippua, mutta minun tuurilla ei tietenkään. Teen aina jotain väärin.

Kaikki ahdistaa taas kerran!

Koomasta herätys

Olen koomannut sängyssä lämpimän peiton alla melkein koko loppu viikon. Mulla on ollut kauhea päänsärky joka päivä. En ole jaksanut nousta ylös kuin tupakalle ja särkylääkettä ottamaan. Päänsärkykin on vaan pahentunut kun en ole syönyt mitään. Koko päätä vihloo ja valot koskee silmiin. En jaksaisi tätä enää yhtää kauempaa.

Kävin iltapäivällä vaa'alla kun jaksoin vihdoin nousta sängystä. Tällä viikolla reilu kilo tippunut.. Painoindeksini on 15,2 eli olen samassa painossa (tai hieman vähemmän) kuin ennen sairaalaan joutumista helmikuussa. Olen tässä välissä tiputtanut sen 3kg minkä paisuin sairaalassa ja vähän yli. Se painon nostaminen siellä sairaalassa oli niin vaikeaa ja vuodatin jatkuvasti katkeria kyyneliä ahdistuksissani. Ärsyttää, että petin lupaukseni lääkäreille ja vanhemmille. Ei minuun kai voi luottaa. Niin kun ei ole koskaan voinut. Toisaalta olin tyytyväinen kun vaaka näytti pienempää numeroa. En voinut olla hymyilemättä. Olen varmaan sekoamassa kun sanon tämän, mutta kun katsoin peilistä itseäni niin näytin hoikemmalle mitä vaaka näytti. Mulla on varmasti silmissä vikaa kun olen nukkunut niin paljon. Näytän yleensä aina paljon läskimmälle peilistä mitä vaaka luku sanoo, mutta tänään se meni toisin päin. Kuten sanoin, olen sekoamassa...

Mitä tapahtui?

Lähdin kaupunkia kohti kävelemään ja melkein ensimmäistä suojatietä ylittäessäni näin poliisiauton. Säikähdin oikein kunnolla kun sillon viimeeksi poliisit tavatessani meinasin joutua kyydillä sairaalaan. Yritin pysyä rauhallisena, mutta paiikki vei vallan ja otin jalat alleni. Aloin kyllä miettimäään miksi juoksen kun poliisiautolla ei ole edes mitään syytä lähteä perääni. Ja sehän jatkoi suoraa matkaansa. Tuskin edes huomasi minua. Olen minäkin fiksu.

Kaupan pihassa näin yhden entisen opettajani lukiosta ja pidin hänestä todella paljon. Ajattelin, että en välttämättä näe häntä enää koskaan uudestaan eli nyt on aika tunnustaa miten paljon hänestä pidin ja miten hän auttoi minua jaksamaan. Ihmettelin mistä sain kaiken sen rohkeuden puhua! Kerroin hänelle miten vaikeaa oli opiskella sh:n kanssa, mutta hän oli kuin inspiraation lähde. Tuli mukava olo kun tämä opettaja muisti minut ja oli liikuttunut kun sai hyvää palautetta. Olen aina ajatellut (ja ajattelen vieläkin), että kaikki vihaavat minua ja kerroin opettajalle että luulin hänen vihaavan minua.

Kaupan sisällä kiertelin ensin. Ja menin hedelmä-ja vihannesosaston ohi leipäosastolle kun huomasin entisen lääkärini. Hänkin huomasi minut ja käänsi samalla katseensa samalla ostoksiinsa. Minulla kiehahti päässä. Puolen tunnin aikana olen panikoinut poliisiautoa, kohdannut vanhan opettajani ja vielä tämä. Miksi kaikki saman päivän aikana? En kestä näin paljoa stressiä. En uskaltanut jatkaa matkaa leipäosastolle, koska en halunnut lääkärini uskovan että syön inhottavaa ja lihottavaa leipää. Marssin vapisevin ja voimattomin jaloin takaisin vihannesosastolle missä lääkärini seisoi. Valitsin nopeasti pienimmän kurkun minkä löysin ja tuima ilme kasvoillani meni punnitsemaan sen. Lääkärini seisoi vaa'an vieressä enkä tiennyt onko hän menossa käyttämään sitä vai ei. Sanoin vain "Anteeksi." ja punnitsin kurkun. Lääkäri väisti minua ja sanoi virnistäen "Ei se mitään." Kävin vielä etsimässä kermaviiliä, mutta en löytäyt rasvatonta joten menin kassan kautta kotiin.

Siinä vaiheessa heräsin ja silmäluomet tuntuivat niin raskaille, etten uskonut että olin juuri nähnyt unta. Uni oli niin toden tuntuinen, että se tuntui ihan todellisuudelle ja alkoi pelottamaan että nuo asiat oikeasti tapahtui. Tapahtuiko se oikeasti? Saatan nähdä huomenna entisen lääkärini sairaalassa ja pelottaa, että hän on nähnyt saman unen...

Paluu kylmyyteen

Yöh. Huomenna pitäisi mennä vanhempien kanssa syömään ravintolaan. Äidillä on joku työporukan lounas, jonne se haluaa mut ja isänkin. Tosi kivaa kun isä tuntee kaikki äitin työkaverit ni mä olen taas ulkopuolinen. En haluaisi mennä sinne, koska ensinnäkään ei tee yhtään mieli ruokaa. Miksi me mennään ulos syömään aina kun mun ei tee mieli syödä? Ja sitten kun tekisi todella mieli jotain hyvää ravintolaruokaa niin pitää kituutella kotona. Ja tehdä kaikkensa ettei lankeaisi houkutuseen ja marssisi lähimpään ruokakauppaan tai heseen. En todellakaan odota huomista.

Päivät ovat vain lämmenneet, mutta en ole vieläkään luopunut talvivaatteistani. Naulakossani roikkuu paksu untuvatakki, jota olen käyttänyt kun käyn myöhään puolenyön jälkeen iltalenkillä. No lääkärin mielestä pitäisi vielä tehdä kävelylenkkejä, koska keuhkokuumeesta menee oma aika paranemiseen. Tunnen kyllä olevani tarpeksi kunnossa juoksulenkkejä varten.. En vaan haluaisi astua ulos tuonne kylmään ilmaan. Miten olen tarennut ulkoilla kun on ollut -10 astetta pakkasta... Olen maannut melkein pari kuukautta sängyssä sisällä niin viileä ulkoilma tuntuu pureutuvan luihin saakka ja alan tärsemään hetkessä. En haluaisi luopua villasukista, pitkistä lämpöhousuista ja paitakerroksistani. Haluan vain hautautua vaatekerroksiin, että pidän luuni lämpiminä ja läskini piilossa.

huomenna kotiin...

Huomenna pääsen palaamaan omalle kämpälle. Olen niin tohkeissani, että en jaksaisi mennä nukkumaan. Olen ravannut sohvan ja terassin väliä koko illan. Olo on jo sen verran terve, että olen luopunut tupakkarajoituksista..Olen tämän päivän keräillyt tavaroitani jotka ovat jostain syystä vaeltaneet ihan itsekseen ympäriinsä vanhempieni taloa. On kirjoja(joita en ole lukenut paria sivua pidemmälle), vihkoja(numeroita ja numeroita...), vaatteita(mitä mulla on miljoona kun olen aina jäässä) ja kaikkea muuta mahdollista.

Haluaisin nyt vihdoin asettua kotiin. Olla omassa maailmassani missä kaikki on omalla paikallaan ja pupu juttelu kaverina. Ei tarvitse katsella kellosta, että millon joku tulee kotiin. Minulle tulee aina täällä vanhempien kotona paniikki kun kuulen auton ajavan pihaan, koska haluan ettei minun jäljiltäni ole tiskejä tiskaamatta tai minun vaatteita ympäriinsä. Eipähän tarvitse omassa asunnossa stressata koko ajan, että joku tulee. Pidän oman asuntoni siistinä, mutta siivoan aina omalla ajallani kun jaksan.

Huomisesta alkaa uuden terpan stressaaminen. Pelottaa, että millonka puhelin soi tai tuleeko ajanvaraus postista.

Kello on jo yli 1, mutta aivan varmasti löydän itseni tästä nojatuolista vielä tunnin päästä. Väsyttää kamalasti, mutta uni ei tule millään. Sama juttu joka ikinen ilta. Pyöriskelen kunnes kello on suunnilleen 3.30-4. En jaksaisi millään tätä.

Ajatusten harhauttaminen

Istun taas sohvalla kaakaokuppi lämmittämässä jäisiä käsiäni ja katson Raymondia digiboksilta. Tämä on elämääni. Elämässäni ei ole muuta kuin mahan täyttäminen kaakao kupilla kerran päivässä ja komediasarjojen katsominen boksilta. Yritän parhaani mukaan harhauttaa ajatuksiani. En halua ajatella tätä kaikkea p*skaa koko ajan. Kun nukun tai katson turhanpäiväisiä ohjelmia ajatukseni pysyvät jotenkuten poissa ikävistä asioista. Lukeminen on tullut entistä vaikeammaksi, koska ajatukset lähtevät harhailemaan. Eilen kävin illalla äidin kyydillä kirjastossa ja hain kasan kirjoja, mutta illalla nukahdin jo heti kun sain herätyskellon asennettua. En ehtinyt kirjaa edes avata.

Eilen mulle kerrottiin, että terapeuttini vaihtuu. En ole kamalan innoissani koko terapiasta, joten en ole siitä täälläkään kertonut. Terppa yrittää saada mut puhumaan painostamalla. Se on vaan hiljaa ja painostaa hiljaisuudella ja mun pitäisi ilmeisesti tuntea oloni vaivaantuneksi. On se hiljaisuus inhottavaa kun terppa vaan katsoo mua sanomatta mitään ja minun pitäisi alkaa puhua pulputtaa. En toimi niin valitettavasti. Saa mua painostaa kuinka paljon tahansa, mutta uskalla puhua vain sellaiselle ihmiselle keneen luotan. Kerran olen luottanut yhteen aivan ihanaan ja sympaattiseen lähihoitaja harjoittelijaan sairaalassa kuin yhteenkään terapuittiini. Ei minulla ole ennestään sellaista asennetta, että kaikki terapeutit ovat ajanhukkaa. Tähän mennessä kaikki paitsi yksi ovat olleet. Pelottaa se uusi...

Kaakaoaddiktio

Olen aivan umpijäässä.Tänään käytiin äitin kanssa katsomassa serkkupoikien jääkiekkopeliä ja jouduttiin vähän auttamaankin. Siellä oli aivan kamalan kylmä! Äitin veli on joku seuran puuhajäsen ja meidätkin värvättiin makkaranpaistoon. Vihaan makkaran hajua ja oikeasti pelkään sitä. Se rasvan rätinä ja makkaran höyryt oli pelottavia. Pelkään että ne höyryt lisää muhun kaloreita. Pelkään, että kaikkien herkkujen hajut voisi lisätä muhun kaloreita. Olen tärähtänyt, mutta en voi sille mitään. Järki sanoo, että tämä ajattelu on typerää mutta kaikki muu päässä sanoo että eikä ole. Onneksi pääsin sieltä rasvan hajuisesta teltasta pois ja pääsin myymään arpoja. Oli älyttömän kylmä ja olisin vaan halunnut kotiin lämpimän viltin alle. Mutta seisoin siellä hölmö hymy naamalla ja yritin olla pyörtymättä. Luovutin puolen tunnin jälkeen ja menin takaisin katsomaan peliä..

En kotoa lähtiessä tajunnut, että jäähallissa voisi olla kylmä ni mä tärisin huulet sinisenä kymmenen minuutin jälkeen saapumisesta. Hain isän jätti-ison talvitakin autosta ja näytin varmasti ihan idiootille se päällä. Kitisin koko ajan, että haluan lähteä ennen kun kuolen hypotermiaan. Tärisin ja hytisin koko illan. Vasta kotona tajusin, että olin jännittänyt hartioitani koko illan. Kotona istuin vihdoin nojatuoliin ni huomasin, että olen ollut ihan kippurassa koko päivän. Nyt on alaselkä ja hartiat ihan jumissa ja päätä särkee. Tiedän, voi nyyh... Mutta oli aivan mahtavan ihanaa vaihtaa kotona kylmät farkut pois ja laittaa lämpimät collegehousut jalkaan. Ja kolme paitaa ja fleecetakki.

Voiko kaakaoon jäädä koukkuun? Mun on pakko juoda joka päivä 16.00 iso mukillinen (4dl) kaakaota. Odotan koko aamun ja päivän sitä kaakaota ja se tuntuu ihanalle kun saan vihdoin sen kuuman kupin jääkylmiä käsiäni lämmittämään. Sitten iltapäivän ja illan olenkin ihan ähkytäynnä siitä kaakaosta, mutta yöllä alan taas odottamaan sitä kaakaota. Se kuppi höyryävää makeutta on mun päivän kohokohta. Olen varmaan sokeriholisti kun tarvitsen mun makean kaakaon joka päivä... Eniten mua pelottaa siinä se maito jossa on proteiinia.

Hävettää kamalasti kun en ole jaksanut päivittää blogia niin usein kuin pitäisi. Olen varmaan nukkunut liikaa, koska päässä ei ole tarpeeksi ajatuksia, että voisi niistä jotain kirjoittaa. Täällä vanhemmilla olen ihan hajallaan enkä saa mitään aikaiseksi. Haluaisin takaisin omaan maailmaani, missä kaikki on oikealla paikallaan ja saan tehdä omat valintani. Maseentaa kaikki. Nyt on päivät alkaneet pidentyä ja aurinko näyttää kirkkaammalle, mutta mun päällä on edelleen se musta verho jonka läpi kaikki näyttää harmaalle.

Hyvä vs. paha

Kävin tänään omalla asunnolla kun isän piti hakea jotain papereita töistä keskustasta. Ehdin hakea vaatteita, kirjoja ja kaikkea pientä tavaraa jota olen kaivannut. Oli tosi outoa käydä kämpällä pitkästä aikaa. Ihan kun siellä olisi ollut vieras tuoksu ja tavaratkin oli ihan sekaisin. Olisin halunnut jäädä siivoomaan, mutta ei ollut aikaa enkä jaksanut. Keräsin postin eteisestä ja luovutin rappusten kiipeemisestä hengästyneenä ja menin parvekkeelle lepäämään/tupakalle. Mun talossa on hissi, mutta en ole käyttänyt sitä kuin hätä tapauksissa. Rappuset on pakko juosta aina ylös, mutta keuhkokuumeen jälkeen se ei ollutkaan niin fiksu juttu.. Parvekkeella oli hyvä rauhottua, mutta kaikki oli niin erilaista. Íhan kun olisin ollut poissa monta kuukautta. Onko mun katu ollut aina näin likainen ja äänekäs? Kaikki näytti ja kuulosti niin erilaiselle.

Haluan mun aikaisemman elämän takaisin! Ennen tämän vuoden sairaalareissuja mulla oli suht tasainen elämä, mutta nyt mulla pitää olla joku katsomassa että syön ja pysyn paikoillani. Haluaisin olla vain yksin. Päivisin on ihana olla yksin täällä vanhemmilla, mutta saan sätkyn aina kun kuulen auton ajavan pihaan. Tulee huono olo kun tiedän, että joku tulee kotiin ja on esitettävä parempivointista mitä oikeasti olen ja pitää kertoa mitä olen tehnyt(eli syönyt) päivän aikana. Se kiltti tyttö mun sisällä haluaisi kertoa porukoille miten muhun koskee, mutta syömishäiriön ääni on voimakkaampi ja käskee olemaan hiljaa. Se ääni soi mun päässä koko ajan ja ehkä siksi kieltäydyn ruuasta ja käyttäydyn itsetuhoisesti. Kotona kyllästyn päivä päivältä enemmän ja enemmän näyttämään iloista naamaa ja olen alkanut tiuskimaan porukoille. En jaksa katsella sitä kaikkea ruokaa, koska en aio syödä sitä. Olen pettynyt itseeni kun en osaa pitää tunteitani salassa paremmin...

Olen vain katsonut kun porukat lähtevät aikaisin aamulla töihin ja jaksavat vielä kotiin tultuaan olla pirteitä ja tehdä kaikkea. En tiedä miten he tekevät seen. Minä en jaksa edes pysyä hereillä koko päivää sohvalla istuen saatikka sitten olla pirteä ja sutella kenenkään kanssa. Heräsin juuri 4 tunnin unilta ja makasin puoli tuntia sohvalla ennen kun jaksoin nousta ylös. Olin paljon väsyneempi ja voimattomampi unien jälkeen kuin ennen unia. Mutta oli pakko kuitenkin mennä nukkumaan kun silmät ei pysyny auki.

Telkkarista tulee Maailman ympäri 80 päivässä. Se oli yksi mun lempisarja lapsena kun se tuli piirrettynä telkkarista. Se oli kamalan jännitävä ja mä itkin kun se prinsessa meinattiin polttaa siellä viidakossa. Toivottavasti en pilannut elokuvan kulkua... Voi kun saisin nähdä sen piirretyn vielä kerran. Mä nauhotin nyt syksyn aikana Muumilaakson tarinoita sarjankin dvd-lle ihan kokonaa. Kaikki 101 jaksoa :)

siis tuolla tytöllä on täsmälleen samanlaiset hiukset kuin mulla. säikähdin sikana et musta on otettu kuva :D

Ei ole tapahtunut mitään kirjoittamisen arvoista. Olen vaan viettänyt päiväni peiton alla sohvalla tai nojatuolissa. jipii.. Tuntuu, että vähitellen alkaa keuhkojen kapasiteetti palaamaan eikä kaikesta kävelemisestä hengästy. Ajattelin huomenna mennä tuon porukoiden karvakasan kanssa pihalle tai tielle vähän tallustelemaan. Kun otan tuon koiran mukaan niin voin olla varma etten kävele liian nopeasti, koska tuon koiran jalat on ehkä 10cm pitkät ja voitte kuvitella miten kovaa se kulkee. Sen kanssa menee yli tunti että puolen kilometrin lenkistä selviää. Mutta koiran kanssa on ihana olla ulkona ja se on ihanan pehmeä lämpöpatteri kainalossa sohvalla.

Mä olen lipsunut pahasti syömisessä. Paino on joko juminut tai tippunut parisataa grammaa päivässä. Tänä aamuna vaaka näytti 700g vähemmän kuin eilen aamulla. Ei vain huvita syödä. Ei tee mieli mitään. Tai oikeastaan tekisi mieli syödä karkkia, mutta en saa ennen kun paino olisi vielä vähän laskenut. Ainoa "ruoka"mitä odotan päivässä on kupillinen kaakaota klo.16. Sen jälkeen en haulaisi enää mitään.

Kurkkua puristaa

Täällä peiton alla möllötän ja ihmettelen normaalien ihmisten elämää. Ne syö! Siis oikeasti olen unohtanut miten syödään. Ihmettelin jo eilen vanhempien täyttä jääkaappia. Ja te ette voi käsittää miten täysi se todellakin on kun mun äiti on kokki ja sillä on pitopalvelu ja se jemmaa osan sen firman ruuasta kodin jääkaappiin. Minä eläisin sillä ruokamäärällä vähintään vuoden, mutta äiti on jo panikoinut ettei ehdi tehdä ruokaostoksia ennen pääsiästä. Meille tuli kamala riita kun sanoin, että niiden jääkaappi ja ruokakaapithan pursuaa ruokaa. Söisivät ensin ne ja ostaisivat sitten uutta kun kaikki on syöty loppuun. Niin minäkin teen. Porukat jäi vaan katsomaan mua monttu auki ja sitten alkoivat väittämään, että pitäähän pääsiäiseksi olla ruokaa enemmän.

Kurkkua puristaa edelleen kun se letku tuntui niin inhottavalle. Ei tekisi niellä mitään. On sellainen olo kun olisin niellyt jonkun kovan pallon ja se olisi jäänyt jumiin kurkkuun. Tänään olen juonut kaksi mukia kuumaa kaakaota eikä tekisi mieli muuta syödäkään. Ehkä käyn Ahdistaa kun katselen vanhempieni syömistä. Tuntuu, että jokainen ruokapalanen minkä ne syö menee suoraan mun mahaan. En halua katsoa.

Illan aikana ahdistus on kasvanut ihan kamalasti. Tuntuu, että pamahdan kohta. En tiedä mitä huominen tuo tullessaan. Haluisin mennä juoksemaan ulos itseni läkähdyksiin, mutta tiedän että se on kiellettyä. Haluaisin mennä terassille polttamaan tupakkaa, mutta sekin on kiellettyä koska saldoni on jo täynnä tälle päivälle. En kestä, koska kaikki on kiellettyä enkä saa olla minä. En jaksa olla kukaan muu enkä jaksa leikkiä ketään muuta noudattamalla muiden sääntöjä. Saan koko ajan sellaisia puistatuksia, tule kylmiä väreitä ja mahaa kihelmöi. Ahdistaaaaa...

Tahdon voimani takaisin!

Viime yö oli aivan karsea. En saanut ollenkan unta, koska olin nukkunut koko päivän. Ja edellisen viikon. Eilen nukuin päivän ja heräsin illalla puoli 9. Seuraavan kerran sain unta 6 aamulla ja heräsin parin tunnin välein siihen kun mietin olinko nukkunut vai en. Olen saanut väsymystä nukuttua pois, mutta fyysinen heikotus on vieläkin voimakas. Päätin leiriytyä tähän vanhempien jättisohvalle, josta on lyhyt matka sekä terassille että vessaan. Muualle en jaksa kävellä. Jalat on maitohapoilla ja tärisee vaikka ei tekisi mitään. On niin avuton olo... Harjasin eilen hiukset ensimmäistä kertaa neljään päivään eikä siitä tullut mitään. Käsissä ei vaan ollut voimia enkä jaksanut pitää käsiä ylhäällä. Tuntui kuin veri olis paennut käsistä. Ja mulla on melkein alaselkään asti rannen paksuiset hiukset ni nissä on selvittämistä kun ei harjaa joka päivä. Valitin äitille, että ajan pääni kaljuksi niin sitten se tuli selvittämään mun hiukset.

Tunnen kuinka alan herätä vähitellen tästä kuumeisesta horteesta ja ahdistus alkaa hiipiä selän takaa. Sairaalassa olin aivan pihalla, mutta muistan kyllä lanssireissun ja ensimmäisen yön. Minulle laitettiin nenämahaletku ensimmäisenä aamuna enkä ollut siitä ollenkaan iloinen. Yritin todella väittää vastaan ja taistellakin, mutta voimat eivät todellakaan riittäneet reilun 39 asteen kuumeessa. Letku on pahinta mitä tiedän. Sen laittaminen tuntuu fyysisesti epämiellyttävälle, mutta se ei ole mitään verrattuna siihen mille se tuntuu psyykkisesti. Kun letkuun laitetaan sitä litkua niin tiedän, että peli on menetetty enkä saa mitenkään pysäytettyä sen litkun menemistä letkua pitkin mahaani. Se on kamala tunne. Ja 5 kertaa päivässä. Mutta onneksi tällä kertaa ei ole niin tarkkaa muistikuvaa siitä kuin aikaisemmilta kerroilta.

Mä odotan huomista päivää kun saan talon itselleni. Äiti ja isä lähtevät aamulla aikaisin töihin ja jään tänne yksin isoon taloon. No on mulla pupu ja koira. Nekin on pidettävä erillään kun mun pupu alkaa puskea ja töniä vanhempien koiraa välillä. Vanhempien koira on sellanen mopin näkönen mistä ei tiedä missä on pää ja missä on peppu. Onkohan se joku kiinanpalatsikoira tai jotain joku palatsikoira kuitenkin.. Pupu ei kuitenkaan tykkää siitä ja niitä pitäisi vahtia koko ajan. Eli pupu on evakossa mun huoneessa yläkerrassa aina kun mä en pysty vahtimaan niitä kahta. Koira on kainalossa patterina. Tuntuu ihan kun olisin taas ala-asteella ja olisin kipeenä eikä huomenna tartteis mennä kouluun. Rakastin niitä päiviä kun olin kipeenä (flunssa, yms.) kotona ja sain koko talon itselleni.

Kiitos kaikille kommenteista! Alan kohta vastailmaan niihin<3

Houreissa

Hei kaikki rakkaat ihmiset! En tiedä oletteko ihmetelleet missä olen ollut mutta tässä tulee selitys.

Olin taas sairaalassa. Tällä kertaa keuhkokuumeen takia. Viime viikon perjantaiyönä heräsin siihen kun palelin ja olin umpijäässä. Ei ole ikinä ollut niin kylmä ja ajattelin, että on ikkuna auki tai lämmitys mennyt rikki asunnosta. Mittasin kuumeen ja se oli 39,1 astetta. Odottelin, että saisin unta, mutta hengitys alkoi tuntua vaikealle kun edellisen päivän oli rintaa puristanut. Soitin hädissäni äitille ja se sai ylipuhuttua mut. Soitin lanssin ja Sairaalaressu no.2 alkoi. Pelotti ihan oikeasti, koska mentiin pillit päällä.

Taas tökittiin neuloilla ja otettiin kuvia. CRP oli yli 250 ja kuume pysytteli 40 paikkeilla 4 päivää. Tiputuksessa olin kuusipäivää. Mulla oli niin pa*ka olo kun voi vaan olla. Joka paikkaa kolotti. Oli sairaan heikko olo. Niin heikko olo, että en jaksanut seistä jaloilani joten mun pissata sängyssä sellaseen kaukaloon helvetti soikoon. Glamour elämää sairastella! En muista melkein mitään sairaalaan saapumisen jälkeen. Olin kuin horroksessa. Lääkäri oli kirjoittanut uloskirjautumislappuun, että heikko yleiskunto ja keuhkokuume aiheuttivat psykoosin kaltaisen tilan. En tiedä... En tiedä nyt ihan psykoosista, mutta kuumehoureissa ainakin olin.

Tänään pääsin kotiin. Keuhkokuumeen oireet helpotti eilen illalla ja verikokeissa ei ollu mitään vialla. Ne olis halunnu pitää mua siellä tarkkailtavana, mutta halusin kotiin. Mun äiti tuli neuvottelemaan lääkärin kanssa ja taas kiristettiin. Sanoin sairaalassa, että haluan välttämättä pois täältä ja kotiin mutta lääkärin mielestä ei ollut hyvä idea mennä yksin kotiin. Pääsin kotiin sillä ehdolla, että asun vanhempieni kotona 10 päivää. Tiesin, että ei ne voi oikeasti tollaista ehtoa laittaa, koska olen täysi-ikäinen mutta en jaksanut väittää vastaan ja olen oikeasti liian väsynyt pitämään itsestäni huolta. Ja halusin kotiin!

Nyt en tiedä mitä ajatella kun pitäis levätä 2 viikkoa eikä saa liikkua niin, että hengästyy. Tällä hetkellä pitää ottaa tukea seinistä, että pääsee vessaan eli ei mihinkään lenkille tee mieli mennä. Onneks mulla on ainakin oma läppäri että voin tappaa aikaa vaikka väsyttää koko ajan kamalasti.