Eilisestä terapiakäynnistä

Eilen:

Eilinen päivä alkoi niin hienosti. Se alkoi jo 19 tunnin valvomisen jälken, mutta laskin sen alkaneeksi aamulla. En käynyt nukkumaan, koska jaksoin valvoa ne muutamat hassut tunnit. Väsytti aivan kamalasti, mutta silmät vain seisoivat päässä apposen ammollaan. Kävin ylikierroksilla ja koko vartaloa kihelmöi. Koko maailma tuntui menevän eteenpäin pikakelauksella, mutta minun liikkeet olivat kuin hidastetussa filmissä. Kädet ja jalat olivat liian väsyneet toimiakseen normaalia vauhtia. Yritin laittaa hiuksia kiinni sillein puoliksi ettei ne olisi naamalla koko ajan, mutta kädet väsyivät ja luovutin. Olisin halunnut jäädä kotiin yksin ahdistuksen kanssa, mutta kävelin ratikalle odottamaan. Ratikka oli täynnä ahdistavia ihmisiä. Ainakin minulle se näytti täydeltä.

Odotin terpalla kauan kunnes aulassa oli minä ja joku mies. Terapeutti tuli 5 minuuttia myöhässä hiljaiseen aulaan kutsumaan minut sisään. Toiselle miehelle hän sanoi hymyillen, että tässä menee vain hetki. Olin aivan hämilläni. Tuli välittömästi sellainen nolo ja nöyryyttävä olo, koska luulin tulleeni väärään aikaan. Tulinko väärään aikaan? Mitä? Halusin juosta oikeasti karkuun. En halua kuulla, että olen tullut jonkun toisen potilaan ajalla ja nolostua ja punastua siinä terpan edessä. Istuin pehmeään inhottavan vihreään tuoliin ja terppa sanoi, että olikin vahingossa varannut kaksi päällekkäistä aikaa. Meillä on aina sama aika niin miksi hän on varannut jollekin toiselle minun vakiajan?

Paniikkiolo muuttui pettymyksen ja pienen suuttumuksen sekoitukseksi. Terppa kysyi, että miten olen voinut viime tapaamisen jälkeen. Sanoin, että olen nukkunut huonosti. Mainitsin etten saanut nukuttua viime yönä ollenkaan. Hän kirjoitti samalla jotain kalenteriinsa ja sanoi, että nyt on viikonloppu tulossa niin pitäisi saada nukuttua. Siis mitä... Joo kyllähän se autta kun nyt tulee viikonlopu! No ei todellakaan! Mulle kaikki päivät on samanlaisia eli viikonloput sulautuu arkipäiviin. Olisi auttanut jos olisin saanut jutella, mutta toivon taas liikoja.

Eilen yritin mennä nukkumaan sen terapiakäynnin jälkeen, mutta ei tullut mitään. Suututti enkä tiennyt mitä tehdä. Yhdeltä iltapäivällä sain vihdoin unta, mutta sekin oli sellaista koiranunta että heräsin jokaiseen kolahdukseen ulkoa ja ulko-oven avaamiseen. Heräsin aina aivan hikisenä ja oli kylmä. Kamala olo.

Tänään:

Olen ihan oikeasti järkyttyny kun Michael Jackson kuoli! Tuli kylmä hiki ja sydän alkoi pumppaamaan kun luin yhdeltä keskustelu palstalta siitä. En vieläkään haluaisi uskoa sitä todeksi. Olen miettinyt aina, että kaikki nämä minun ikäpolven julkkikset tulevat vielä kuolemaan minun aikanani. Ja minä tulen näkemään vaikka Brad Pitin ja muut tosi vanhana. Ihan outoa. Olen aina pitänyt Michaelista todella paljon ja kuuntelin sitä pentuna. En kehdannut tunnustaa sitä kavereilleni, koska eihän se ollut mikään Backstreet Boysien tai Spice Girlsien veroinen julkkis. Mutta minun on käynyt Michaelia sääliksi kun on joutunut kamalaan mylläkkään julkisuudessa ja sillä on varmasti osallisuutensa sydänkohtauksessa. Voi voi... Vieritin kyyneliäkin kun MTVllä oli joku juttu Michaelin muistoksi. Surku :'(

Aamulla jouduin pomppimaan vaa'alla melkein vartin kun en meinannut uskoa tulosta. Molemmat vaa'at kyllä oli samaa mieltä vaikka heitteleekin aina parisataa grammaa. Oon syöny karkkia ihan liikaa ja silti paino ei ole sen mukainen.. Pitää kirjottaa myöhemmin siitä kun kohta lähden porukoilla käymään pupun kanssa.

MJ

I hope you finally find your Neverland.

Helsingin öiset kadut ja tytön äänettömät askeleet

Kello näyttää 3:41 keskiviikon ja torstain välisenä yönä ja tulin yölenkiltä. Yritin käydä nukkumaan, mutta on todella turhauttavaa vain pyöriä sängyssä kun päässä surisee ja silmät tahtovat pysyä täysin auki. Koitin rentoutua ja sulkea silmät, mutta hetken päästä huomasin tuijottavani seinää silmät apposen ammollaan. Kävin ylikierroksilla ja ahdistus oli valtava. Kaiken sen sekasorron keskellä päässäni jaksoin vielä ahdistua päivän kaloreista. Niitä ei oltu kulutettu tarpeeksi. Vanhempien luona käyntiä ei lasketa, koska kävin siellä autolla ja seisoin vain pupun kanssa pihalla. en jaksanut pyöriä enää sängssäkään, koska olin aivan varma ettei uni tule. Se ei ole tullut ennenkään ennen kun olen päässyt ahdistuksesta eroon.

Laitoin lenkkivaatteet päälle. Tarkastin vielä ikkunanraosta onko ilma viilentynyt yhtään ja olihan se. Huppari niskaan vielä juoksupaidan päälle. Kello oli vähän yli 2 yöllä ja oli hieman hämärää. Olin ehtinyt jo kymmenen minuuttia kävellä kun katuvalot(tai puistonlamput) sammui ja tuli orpo olo. Kuka nyt näkee jos mun kimppuun hyökkää joku! Mutta sitä hämärää kesti vain hetken. Olen oikeastaan jo tottunut kesän yöttömiin öihin vaikka valitin aikaisemmin kaipaavani pimeyden turvaa. Kesäöissä on jotain raikasta ja surullista, mikä viehättää minua. Kadut olivat hiljaisia lukuunottamatta takseja ja muutamia ohikulkijoita.

Mietin siellä Helsingin hiljaisilla kaduilla, että mitäköhän ne ihmiset tekevät tähän aikaan ulkona. No, samaan postinkantajaan törmäsin kaksi kertaa ja se katsoi vähän kieroon.. Muutaman humalaisen tunnistin, mutta muista en osaa sanoa. Oliko ne tulossa juhlista? Oliko ne viettäneet pitkän illan poika- tai tyttöystävänsä kanssa? Vai eikö nekään saaneet unta niin kuin minä? Kuka haluaa lähteä yksinäisille kaduille kulkemaan keskellä yötä?

Lenkin aikana päässäni pyöri ikäviä asioita. Välillä olisin halunnut lähteä juoksemaan ja ehkä ajatukset karisisivat matkan varrelle. Mutta ei se toimi niin. Valitettavasti. Omia ajatuksia pakoon juokseminen ei ole ikinä toiminut. Ne seuraavat aina mukana. Olisin halunnut jäädä istumaan varjoisen kadun kulmaan ja taas toivoa oikein kovasti, että olisin näkymätön. Olisin halunnut jäädä siihen istumaan ja katsoa huomaako kukaan minua. Olenko muuttunut näkymättömäksi vai en.

Nyt olisi päätettävä menenkö takaisin sänkyyn yrittämään jos uni tulisi vai valvonko koko yön. Mulla on huomenna, siis tänään, aamulla 9.30 terppa ja sinne pitäisi olla valmiina lähtemään kämpältä 8.30. Musta tuntuu, että en saa itseäni parin tunnin unen jälkeen sängystä ylös. Nyt on olo sellainen, että ehkä jaksaisin valvoa. Pari tuntia vielä ja sit meen suihkuun ja laitan itseni valmiiksi. En kyllä jaksa kävellä sinne vaan pitääpi mennä ratikalla. Ahdistavaa..

Mitäköhän tästäkin tulee... Mitäköhän terppa sanoo.. Veikkaan, että ei mitään.

Sisällä kyyhötän

On koko ajan sellainen olo, että pitäisi tehdä jotain ja mennä nautimaan kauniista ilmasta. Aurinko paistaa ja on lämmintä, mutta minä kyyhötän sisällä. Kohta on päivä jo ohi ja minä olen saanut auringon lämpimiä säteitä iholleni vain yhteensä puolen tunnin ajan istuessani pihakeinussa tupakalla. Pitäisi ja Pitäisi mennä ulos, mutta en Halua. Ei minkäänlaista mielenkiintoa mennä ulos. Aurinko ei ole piristänyt minua lainkaan. En vain uskalla mennä tuonne ihmisten täyttämille kaduille. Kaikilla on kivaa kun on kesälomat ja saa syödä jäätelöä sen kunniaksi. Tällaisella kelillä vaatetus on sen mukaista. Minä en kehtaa. Omasta mielestäni minua on liikaa kesävaatteissa ja joka paikasta pullottaa, mutta kadulla minua saatetaan katsoa kieroon. Haluaisin olla se Näkymätön Ninni..

Tänään sain kuitenkin aika paljon aikaiseksi kun kyyhötin sisällä. Vaihdoin mattoja ja imuroin. Siivosin pupun häkinkin vaikka sen just siivosinkin. Pupu osaa sotkea... Vielä pitäisi istuttaa ne sitruunan siemenet, mutta ei jaksa. Katsoin äsken niitä sitruunoita mistä on tarkoitus kaivaa siemenet pois ja istuttaa ne, mutta toinen sitruuna olikin homehtunut kokonaan. Ne oli seissyt avonaisessa muovipussissa 3 päivää keittiön pöydällä.. Just tällein mulle käy aina kun ostan jotainylimääräistä mitä en ole aikonut syödä. Se homehtuu kun en tajua ahdistua siitä ja käydä hypistelemässä sitä sormissani vähän väliä. No, onneksi toinen sitruuna oli vielä elossa ja toivotaan että se selviää huomiseen. Jospa jaksaisin huomenna parin pillerin avulla taikoa itseni puutarhuriksi.

Huomenna taidan huristella pupun kanssa autolla porukoille ja pupukin pääsee nauttimaan raikkaasta ulkoilmasta. Täällä kaupungissa en uskalla sitä ottaa ulos vaikka se ei ole ikinä yrittänytkään lähteä pakoon, mutta ainahan on mahdollisuus. Porukoilla on häkkikin ulkona.

Kuin kukkaa kämmenellä

Aamulla herättyäni huomasin, että olen onnistunut tappamaan taas yhden kukkani. Tai ei se ole kukka vaan istutin ruukkuun jonkin kukkapuskan. Punaisia ja sinisiä pieniä kukkia. Nyt ne nuokkuvat nahistuneina kun eivät ole saaneet vettä. Nyt mietin pitäisikö heitää ne menemään vai vieläkö ne virkistyvät..? Minun oli tarkoitus istuttaa vielä kahteen ruuukkuun lisää kukkia, mutta en tiedä uskallanko koska tapan nekin aivan varmasti. Alussa olen niin innostunut uudesta elämästä kämpässäni ja kauniista asioista ikkunalaudallani. Sitten unohdan ainoan asian mitä ne kaipaavat minulta: veden. Minä en sitten osaa pitää mitään kaunista elossa. Paitsi rakkaan pupuni ;)

Tänä viikonloppuna olen uppoutunut tekemään käsitöitä. Olen istunut lattialla ja näperrellyt erään käsityön parissa melkein kymmenen tuntia päivässä. Kunhan saan aikaa kulutettua. En osanut juhannusta viettää, koska minulla ei ole yhtään läheistä ystävää. Kukaan ei ole minulta kysynyt mitä teen jussina. Olen antanut luvan itselleni kieriskellä itsesäälissä... Mutta en osaa edes viritellä mieltäni juhlatuulelle. Tämä viikonvaihde on kuin mikä tahansa muukin viikonvaihde. Juhannus tuntui tavalliselle perjantaille. Ja minulle kaikki päivät tuntuvat ihan samoille, oli sitten keskiviikko tai sunnuntai. Se taitaa johtua siitä, että minulla on sama rutiini joka päivä. En käy töissä enkä koulussa joten vietän kaikki päivät kotona ahdistellen.

Ja näin päästään pahaa maailmaa karkuun...

Ratkaisuni tämän hetkiseen pahaan oloon, huonoon itsetuntoon, ahdistukseen ja musertavaan masennukseen oli pistää pää turraksi vanhoilla kolmiokipulääkkeillä. Kiitos vielä lääkäriukolle kun en saa apua ahdistukseen. Koko vartalo on puutunut ja olo on ihan siedettävä. Ilman raastavaa ahdistusta kirjoittaminen tuntuu helpommalle. Mutta ei tämä ole mikään ratkaisu vaan typerä repsahdus. Nämä kolmiolääkkeet ovat tosi huonoja mun maksalle kun siinä on jo ennestään vikaa.

Haluaisin vielä selvittää yhden asian. En pidä Anonyymien kommentteja, no sanotaan nyt, vittuiluna. Vaikka syömishäiriö alistaa minun ajatusmaailmani lapsen tasolle, luulen silti osaavani ottaa kommentit aikuismaisesti vastaan. Täysin tuntemattomien ihmisten kommentit tuovat liikutuksen kyyneleet silmiini. En voi käsittää miten joku voisi välittää minusta. Kukaan ei ole välittänyt minusta niin miten täälläkään kukaan voisi välittää minusta. Varsinkin äskettäin yksi Anonyymi vilpittömästi ravisteli minua taas maan pinnalle kun olen leijunut omissa maailmoissani. Ehkä tarvitsen sitä ravistelua aina välillä, mutta muutos on pelottavaa. Muutos on pelottavaa, koska se ei ole ikinä toiminut kaikesta rankasta työstä huolimatta. Kaikki kyyneleet mitkä olen niellyt ruoan mukana ovat mennet hukkaan.

Kadulta kuuluu ihmisten huutoa ja metelöintiä. Se muistuttaa minua, että ilonpito alkaa ja minä olen täysin yksin. Kukaan ei ole kysynyt minulta mitä teen juhannuksena. Olen jo unohtanut mitä juhannuksena kuuluu tehdä. Mitä te teette juhannuksena? Kadulla ajoi ambulanssi pillit päällä ja toivoin, että se tulisi pelastamaan minut. Toivon aina niin kun kuulen ambulanssin. Säälittävää..

Hiljaisuuden salaisuus

Jos et halua jotain, älä puhu mitään. Kadut. Jos haluat jotain, älä puhu mitään. Et saa.

En jaksaisi muuta kertoa, koska tuo lause kuvaa tydellisesti eilistä tapaamistani lääkärin kanssa. Avasin suuni. Uskalsin vaikka paniikki kaiveli kurkkuani. Kerroin kuinka lääkkeet eivät auta lainkaan ahdistukseen. Mikä oli lääkärin reaktio? Ukko oli täysin välinpitämätön. Ei mitään vastausta. Hetken hiljaisuuden jälkeen siirtyi seuraavaan asiaan eli verikokeiden tuloksiin missä ei ollut mitään suurempia vialla. Eli kiitos siitä rakas lääkärini. Sait minut tuntemaan itseni vielä pienemmäksi ja mitättömämmäksi. Täysin näkymättömäksi. On siis parasta pitää suuni kiinni. Kukaan ei kuitenkaan ikinä kuuntele minua ja senhän todistin eilen. Onneksi minulla on tämä blogi, jossa saan tukea ihanilta ihmisiltä.

Lääkärin välinpitämättömän reaktion jälkeen tunsin kuinka masennus alkoi painamaan minua kasaan kuin lyijy. Sanoin eilen tapaamisessa vain sen miten paha minulla on olla ahdistuksen kanssa. Koko loppu ajan olin hiljaa ja tuijotin käsiäni. En kyennyt vastaamaan kysymyksiin kun olo oli täysin lamaantunut. Jos minulla olisi yhtään enemmän rohkeutta olisin haistattanut *skat sille ukolle. Kiukku ja suuttumus on minulle aika harvinainen tunne, mutta eilen pisti vihaksi. En tiedä, mutta eilen minua ei kohdeltu oikein..

Eilisen tapaamisen jälkeen olin totaalisen voimaton. Kiukku ja itku veivät viimeisetkin voimani. Tämän päivän olen viettänyt sängyssä. Nousin pari kertaa tupakalle, mutta en jaksanut vielä aloittaa uutta päivää. Kaivauduin takaisin peiton alle vaikka lenkillä olisi käytävä ja kaikkea. Nousin nyt iltapäivällä vihdoin ylös enkä tiedä mitä tehdä. Teksisi mieli mennä takaisin turvaan peiton alle, mutta toisaalta olisi saatava aikaiseksi jotain tänään. En halua elää. Maailmaa peittää harmaa verho vaikka on kesä. Itkettää.

Näkymätön Ninni

Pakenen usein kamalaa ja ahdistuksen täyteistä arkeani mielikuvitusmaailmaan. Yksi lempipaikkani on muumilaakso. Saa nauraa ;) Siellä kaikki ovat niin ystävällisiä. Kaikki jotka ovat pentuna katsoneet nenä ruudussa muumeja muistavat varmasti Ninnin. Sen näkymättömän tytön, jonka muumit saivat taas näkyviin kun olivat sille niin kilttejä. Tunnen olevani usen Ninni. Kaikki ihmiset ovat julmia, vihaavat minua, eivät välitä, kävelevät päin... Haluaisin Ninnin lailla muuttua näkymättömäksi ja lakata puhumasta kokonaan, koska maailma on vain liian julma pienelle tytölle. Näkymättömänä ei tarvitse kohdata muiden ihmisten katseita. Voi vain sulautua taustaan.

Haluaisin, että joku pelastaisi minut ja haluaisi parantaa minut. Saada minut taas näkyviin. Minun ei tarvitsisi piilotella ketään. Uskaltaisin kohdata muiden katseet niin kuin Ninni teki. Muumit olivat kilttejä ja ystävällisiä Ninnille. He kohottivat hänen itseluottamusta ja Ninni tuli taas näkyviin.

Luulenpa, että toivon taas liikoja koska olen ollut monta monta vuotta terapiassa ja hoidossa. Olen tavannut useita ihmisiä ja olen edelleen näkymätön. En vain osaa sanoin kuvailla pahaa oloani. En halua tunnustaa lääkärille, että lääkkeet ei toimi. En halua aiheuttaa pettymystä, koska hänhän on lääkäri ja lääkäri parantaa aina. Kaunistelen asioita. Sitten kun minun pitäisi pyytää jotain, en uskalla avata suutani. Näpertelen vain käsilläni ja tuijotan lattiaa. Miten pyydetään tukea? Pitääkö minun vain avata suuni... Huomenna lääkäri.

Siivousta

Eilisestä ahdistuksesta huolimatta sain tänään ihmeellisen siivousvimman. Pyyhin pölyjä, tiskasin, imuroin, jne. Löysin vieläkin talvikenkiä eteisestä mitä laitoin kaappiin kesäksi pois. Mun asunto varmaan kuulostaa yhdeltä kaaokselta, mutta ei se ole. Mulla on vaan kamalasti tavaraa ja pieni asunto. Asunto pysyy muutenkin tosi siistinä pakko-oireiden takia, mutta ikinä ei tunnu olevan tarpeeksi siistiä. Mua alkaa häiritsemään jos kaikki ei ole siisteissä pinoissa tai tavarat on väärin päin. Aina on liikaa tavaraa esillä. Mun vaatehuone on ihan täynnä tavaraa eikä sinne mahtuisi enää yhtään mitään. Mutta vielä olisi tiivistettävä ja pitäisi saada lisää tilaa.

Olen taas touhunnut niin paljon, että nälästä ei ole tietoakaan. Söin suklaapatukan ja rasvattoman jugurtin päivällä etten pyörtyisi roskienvienti matkalla. Aina kun alan siivoamaan tai pyörin kaupungilla koko päivän ni unohdan syödä. Olen tahallani syömättä iltapäivään saakka ja siihen mennessä on tullut jo hyvänolontunne syömättömyydestä. Sitten se on liian helppoa..

Nyt jämähdin taas tähän lattialle istumaan kun pitäisi lenkille lähteä tuonne tuuleen. Vihaan lenkkeilyä tuulisessa säässä kun siitä tulee niin levoton olo. Ajatukset harhailee, että en pystyisi millään keskittyä kirjottamaan. Tai ei niitä ajatuksia mun päässä paljon ole, mutta ne muutamat sinkoilee puolelta toiselle. Mahdotonta istua paikallaan.

Miksi löydän itseni odottamassa malttamattomana seuraavaa terapeutin tapaamista?

Liikaa katseita, liikaa kaikkea.

Nolasin itseni tänään ihmistenilmoilla ja keräsin liikaa katseita. Vihaisia ja epämielyttäviä katseita. Nyt haluaisin vain sulkeutua asuntooni koko loppuelämäkseni ja sulkea kaikki ihmiset elämästäni pois. En halua nähdä enää yhdenkään tuntemattoman ihmisen tuomitsevaa ja arvostelevaa katsetta. Ne katseet ovat liikaa voimilleni. Vihaan itseäni!

Ahdistaa niin kamalasti. Vihaan itseäni. En osaa ikinä tehdä mitään oikein. Teen aina kaiken väärin. Ihan kaiken. En osaa käyttäytyä kuin normaali ihminen. Miksi ihmeessä teen aina samoja virheitä enkä opi ikinä.?. Inhottavaa kun levoton ja ahdistava olo leviää koko vartaloon ja tekisi mieli vain huutaa niin kovaa kun keuhkoista lähtee. Teepä niin kerrostalossa. Hakkasin taas käsivarttani seinään ja ahdistus lievittyi kivun myötä hieman. Kirjoittamisestakaan ei tule mitään kun ajatukset pomppii minne sattuu ja tuo käyttökatkos häiritsee vaikka siihen on vielä 2 tuntia.

Olisi taas tarve puhua jonkun kanssa, mutta kenelle puhuisin.. ei minulla ole ketään. Ja sitten kun on seuraavan kerran terpalle aika niin tähän väliin on kerennyt tulla uusia ahdistuksia. En varmaan edes uskalla sitten enään puhua tästä kun tunteet ovat laantuneet siihen mennessä. Terppa on käskenyt useamman kerran soittaa kriisipuhelimeen, mutta ei minulla ole rohkeutta. En vaan uskalla, koska puhelimessa on muutenkin kiusallista puhua. Siis minun mielestä.

Tällaisessa olotilassa sitten pitäisi mennä nukkumaan. Ei taida onnistua..

Näin käy hulluille

Kun ihminen särkyy ajatukset kaikkoavat hänestä kuin kohmeiset varpuset.

Se käy niin hitaasti ettei hänen äitinsäkään ehdi huomata mitään.

Hänen itkunsa ei kuulu enää, kyyneleet ovat jäätyneet kiinni hänen menneisyyteensä.

Eikä hän ole kukaan.

Me huomaamme sen vasta kun hänen silmänsä ovat poissa, katse hyytynyt.

Vielä vähän aikaa hän kulkee edelleen kuin liikkeen omalla voimalla.

Kun hän seisahtaa hänen ympärillään tule hiljaista.

Hän se oli, hän se oli jossa kerran piili ilon rakkauden yhteenkuuluvuuden kaikki mahdollisuudet.

(suom. Pentti Saaritsa)

Yhdestä kirjasta kopsasin...

auh..

Eilen illalla alkoi särkeä päätä ihan kamalasti eikä se helpottanu kun vasta äsken. Eli makasin sängyssä melkein 21 tuntia. Se kipu oli aivan järkyttävää enkä pystyny todellakaan tekemään mitään muuta kun makaamaan puolitajuttomana. Koko päätä puristi ja tuntui, että se räjähtää.

Nyt on sellanen olo, että olisin jäänyt junan alle. Vieläkin jomottaa vähän päätä ja vaikea uskoa, että on jo ilta. Koko päivä meni multa ohi. Tänään jaksoin katsoa vaan kaksi kertaa kelloa kännykästä. Klo 13 ja 19. Tiedän, että olin ainakin noihin aikoihin hereillä. Viime yönä heräsin vähän väliä ja tuntui että en saanut nukuttua ollenkaan. Päänsärky ei helpottanut missään asennossa ja pyörin vaan sängyssä tuskissani. Tuntui, että yö ei lopu ikinä, mutta yliväsyneenä nukahdin ja nukuin koko päivän. Toivottavasti en saa ikinä enää tällaista päänsärkyä. Viimeeksi mulla on koskenu päätä varmaan yli kuukausi sitten.

Söin ensimmäisen kerran tänään 20.00 pienen kupin puuroa. Oli ällöttävä olo eikä tehnyt muuta mieli, mutta oli pakko jotain syödä. Sappinesteitä ei ole kiva oksentaa.. Ennen puuroa kävin parvekkeella tupakalla ja se taisi olla erehdys, koska multa meni jalat alta. En saanut mistään kiinni ni menin suoraan kylmälle betonilattialle. Tupakasta mulle tulee tosi heikko olo joskus ja nyt olin vielä paastonnut toista vuorokautta. Hyvä minä...

Karkkipäivä on joka päivä

Olen saanut 'ahdistustärinävapinaitkukohtauksia' koko päivän enkä keksi mitään syytä niille. No vaakalukema on jämähtänyt paikoilleen kun ensin nousi parisataa grammaa viikonlopun takia. Se raivostuttaa... Mä oikeastaan tiedän miksi olen ahdistellut koko päivän, mutta miksi reagoin näin suuresti.?. Olen kauan miettinyt sitä yhtä sananlaskua, jonka postasin tänne aiemminkin. Taisi mennä jotenkin, että et ole elänyt ennen kun olet löytänyt jotain, jonka edestä olet valmis kuolemaan. Minä olen menettänyt toivon jo kauan sitten ja olen vain sinnitellyt eteen päin. On varmaan ihme, että olen vielä elossa kaikista minun hölmöilyistä huolimatta. Tuuria vaan. Tuota sananlaskua olen pyöritellyt mielessäni ja tuntuu, että nyt odottelen vaan loppua. Ei minulla ole enää mitään odotettavaa elämältä. JA olen valmis kuolemaan tämän laihan vartalon vuoksi. Moneen vuoteen ei ole ollut toivoakaan, että masennus helpottaisi. Saatikka sitten syömisen kanssa häröily. Uskonko, että parannun joskus? En tiedä. En jaksa uskoa. Kohta on lääkkeet käyty läpi. Toivoisin edes pientä valoa tunnelin päässä.

Sen olen huomannut, että en tee ikinä mitään helpottaakseni oloani.
Jos on nälkä en edes katso jääkaapille päin.
Olen ansainnut nälkäkrampit vatsassa.
Jos huulet ovat kuivat ja haljenneet, en laita huulirasvaa.
Olen ansainnut ne kipeät huulet.
En käy ostamassa mitään luontaistuotteita, jotta iho ei olisi niin kuiva tai kynnet kasvaisivat vahvempina.
En jaksa välittää.
En käytä vitamiineja tai rautaa.
En ole ansainnut niitä.
Onneksi olen perinyt isäni puolelta paksut ja tummat hiukset. Vain kerran ne alkoi tippua päästä tukkoina, mutta sillon BMI olikin 12 puolella. Hiukset kasvoi melkein yhtä paksuiksi takasin, mutta ei ne yhtä hyväkuntoiset ole enää.

Mun ruokavalio on mennyt ihan pyllylleen. Olen taas jäänyt koukkuun sokeriin. En ihan niin rankasti kuin viime kesänä kun söin sokeria mlkein suoraan lusikasta. Nyt olen selvinnyt pari viikkoa syömällä pelkkää makeeta. Syön sellaisen 100g pussin karkkia ja jäätelön kerran päivässä. Niin, ja juon vieläkin kaakaomukin makeutusaineen kera päivittäin. Saan pienen sokerihumalan ja sillä pärjää päivän. Elimistö tykkää kun kohta alkaa varmasti puutoksia tulemaan. Ihme kyllä, en ole lihonnut yhtään vaikka olen syönyt karkkia joka päivä. Paino on laskenut jos kalorit menee miinukselle. Ihan outoa...

ahdistusta..

Söin taas viikonvaihteena liikaa. Olin vanhemmilla kun niillä oli jotku vaalipippalot. En vieläkään tiedä mistä oli kyse, mutta piti käydä näyttäytymässä ja todistamassa että kyllä minä syön. Ja minut pistettiin syömään pitsaa ja sämpylä. Oli kamalaa kun halusin vaan pyyhkiä sen koko illan elämästäni pois niiden kaloreiden takia. En tiedä yhtään paljonko kaloreita tuli yhteensä, mutta varmasti paljon. Vihaan muiden tekemiä ruokia kun en osaa laskea kaloreita niistä. En jaksanut hymyillä lainkaan ahdistuneena ja panikoin itsekseen entisessä huoneessani. Itkin suolaisia kyyneliä kun en pystynyt pakenemaan sitä ahdistavaa tilannetta. En päässyt oksentamaan mihinkään vaikka turvaudun siihenkin vain hyvin harvoin. Talo oli täynnä vanhempieni tuttavia enkä tuntenut ketään. Sain taas ne tutut kommentit, että näytän teini-ikäiselle ja olen niin pieni. juu... Nyt aion rauhoittua kotona pari päivää ennen kun uskallan lähteä mihinkään.

Mulle soitti päivällä lehtimyyjä ja sanoin jotenkin töykeästi ettei mulla ole varaa tilata lehtiä. Tuli kamalan huono mieli siitä. En tiedä mitä niille lehtimyyjille pitäisi sano kun en halua tilata mitään... En halua olla epäkohtelias tai töykeä kellekään. Kerran olin vaan tuppisuuna kun lehtimyyjä soitti ja se tietysti luuli, että olen kiinnostunut lehden tilaamisesta. Myyjä luetteli varmaan 30 lehteä ja kaikkia tarjouksia. 5 minuutin päästä osasin avata suuni ja sanoin, että mulla ei ole varaa tilata lehteä. Myyjä sanoi vihaisesti, että 'voi kun kiva' ja paiskasi luurin korvaan. Mulle tuli siitäkin tosi huono omatunto ja muistan sen puhelun vieläkin. Ei tällaisten pienten asioiden pitäisi jäädä kaivamaan mieltä, mutta kun en voi sille mitään.

Olen tappanut osan itsestäni

Heräsin täysin voimattomana. Iltalääkkeet ja varsinkin seroquel tekee olon ihan vetämättömäksi aamulla. Kaikki jäsenet on makaroonia ja sängystä ylösnouseminen vaatii todella paljon voimia. Kävely makuuhuoneesta keittiöön alkaa jo hengästyttämään, mutta onneksi tätä kestää vain aamun. Tulee tosi läski olo kun pienestä kävelymatkasta hengästyy ja vartalo tuntuu painavan ainakin tonnin. Haluaisin vain jäädä makaamaan sänkyyn silmät kiinni, mutta huono omatunto estää. On pakko herätä uuteen päivään ja kuluttaa kaloreita. On pakko ottaa taas aamulääkkeet, että järki ei lähtisi juoksemaan karkuun ja pää menisi aivan sekaisin. On pakko pakko pakko..

Kävin päivälenkillä ja äiti otti mut matkalta kyytiin. Ärsytti kun taas se sai mut kiinni kesken lenkin enkä pystynyt kävelemään koko matkaa. Ensin sain paskahalvauksen (joo kielenkäyttö..) kun auto tööttäsi mun kohdalla ja luulin taas ajautuneeni autokaistalle jalkakäytävältä. Mutta äiti heilutti kättään meidän mustan maasturin ikkunasta. meinasin jo lähteä karkuun juoksemaan, mikä on ensimmäinen reaktio kaikkeen kun jään jostain kiinni. Tekohymy päälle ja mentiin niille.

Oli ihana istua tupakalla vanhempien kuistilla niiden koira sylissä ja olla vaan. Koira on aivan ihana, vaikka ei yhtä ihana kuin Otto, mutta sen katseessa on sellaista viisautta että voisin kertoa sille kaikki murheeni. Siinä kuistilla en kuitenkaan alkanut vuodattamaan murheitani kun vanhemmat oli kotona. Etsin aina sellaisia rauhallisia paikkoja itselleni, missä voin käydä tupakalla ja olla vaan. Vanhempien kuisti on ollut yksi rauhallinen paikka missä olen viihtynyt. Siitä on ihana katsoa hyvin hoidettua pihaa. Kukkia ja kauniin vihreää nurmikkoa.

Tänään mietin kuistilla istuessani, että miten äiti saa kaiken pidettyä elossa. Se lähti siitä kun piha on niin kaunis ja niiden jääkaapissa on aina kaikki niin tuoretta. Ikinä en ole nähnyt mitään pilaantunutta tai vanhaa ruokaa jääkaapissamme. Itse en ikinä jaksaisi pitää kaikkea kasassa niin kuin äiti. Sillä on oma yritys ja sitten vielä koti. Käy meillä siivooja pari kertaa viikossa, mutta silti.. Äiti on pitänyt elossa minutkin näin kauan. No en ole asunut kotona moneen, moneen vuoteen mutta silti.

Minä onnistun tappamaan aina kaiken. Jos aloitetaan pienimmistä asioista niin olen tappanut kaikki kasvit mitä olen ikinä saanut tai itse istuttanut. Jos ostan joskus jotain ylimääräistä jääkaappiini mikä ei kuulu turvaruokiini niin se istuu siellä jääkaapissa kunnes on pilalla. Yleensä suurin osa ostamistami hedelmistä menee pilalle ennen kun ehdin syödä ne. Kaappejani siivotessa olen löytänyt pari vuotta vanhoja avaamattomia makarooni pusseja. Pilaan kaiken.. Pupu on minun ensimmäinen oma lemmikki ja siitä pidän kiinni vaikka oman henkeni uhalla! Pupustani olen pitänyt huolta, mutta oman elämäni olen tappanut. Olen tappanut jo osan itsestäni. Se osa on jo rikki eikä se millään lääkkeillä korjaannu vaan ne turruttavat sen kivun.

Sekavaa... ja 200. teksti!

Näin viime yönä ihan kummallisia ja häiritseviä unia. Muistan vain pätkiä, mutta jotenkin niistä unenpätkistä jäi voimakkaat tunteet ja mielikuvat. Näin unta, että yritin taas itsemurhaa lääkkeillä. Kun heräsin en avannut edes silmiäni. En tiedä tajusinko olevani edes hereillä, koska väsytti niin kovasti. Mutta mieleeni tuli eräs kerta kun otin yliannostuksen osastolla ollessani. Salakuljetin sinne lääkkeitä, koska olo oli niin toivoton etten enää kestänyt. No se överi ei onnistunut. Mutta tänä aamuna jostain syystä mietin puoliksi hereillä ollessani, että minun olisi pitänyt käyttää niitä lääkkeitä mitä käytin unessani. Aivan ihme unia minäkin näen. Ei ole koskaan tullut mieleen ottaa niistä unen lääkkeitä, mutta aamulla jotenkin tajusin sen.

Unista tuli aivan kummallinen ja ahdistava olo. En olisi halunnut nousta uuteen päivään. Unet tuntuivat jotenkin houkutteleville, koska... no tiedätte miksi.. Olisi vain helpompaa jos en olisi olemassa. Tai en osaa selittää.. En halua aiheuttaa mielipahaa läheisilleni. Mutta en pysty elämään kaiken tämän taakan kanssa. Haluaisin käyttää tiettyjä sanoja, mutta en halua kiroilla. Kidutan itseäni elämällä näin, mutta en pysty muuttamaan itseäni. Uskokaa vaan, kokeiltu on ja apua on saatu kaikilta tahdoilta... olen luopunut toivosta, mutta käyn kuitenkin terpalle vuodattamassa murheitani.

Wow, tämä on 200. blogiteksti. Jos laskin oikein... Olenkohan itse edes lukenut kaikkia tekstejäni? Kirjoitan vain ja julkaisen tekstini niitä sen kummemmin lukematta. Luin äsken ensimmäisiä tekstejäni enkä muistanutkaan miten olin koukussa sokeriin viime kesänä. Tekee oikein pahaa muistella kun lusikoin desikaupalla sokeria puuron ja murojen kanssa. Onneksi kirjoitan näitä ylös, että muistan miten paljon pystyn muuttumaan ajan kuluessa. Viime kesänä repsahdin enkä halua sitä enää. Elän jatkuvasti itsekurin kanssa. Suoritan, suoritan ja suoritan.. Kaikki pitää tehdä itsekurin avulla. Muuta minun elämään ei kyllä kuulukaan kuin tämä häiriintynyt elämä. Välillä tulee repsahdus ja itsekuri murenee käsissä. Jostain kumman syystä onnistun aina keräämään ne itsekurin pienet palaset ja elämä jatkuu.

Väsy vei voiton tänään

Tänään nukuin melkein koko päivän. Heräsin myöhään. Kävin päivälenkillä. Kyllästyin netissä roikkumiseen kun päätä koski ja menin sänkyyn. Väsytti kamalasti, mutta uni ei halunnut tulla heti. Kämppä oli kuuma eikä ikkunasta tullut viileää tuulen värettäkään. Heräsin melkein 2 tunnin päästä seuraavan kerran kun olin hiestä märkä. Housut ja toppi oli liimautunu ihoon kiinni ällöttävästi. Oli niin ällöttävä ja inhottava olo. Vaikka olin hikoillut ni tärisin kylmästä. Ihan kun olisin hikoillut litrakaupalla. En tiedä johtuuko tuo hikoileminen lääkkeistä vai mitä.. Pupukin oli vaihtanu majapaikkaa mun hikisestä kyljestä omaan häkkiinsä.

Päivätorkuilla näkyy aina ihan kummallisia unia. Ne unet muistaa yleensä herätessään ja mulla ne on aina painajaisia. Tai ainakin voimakkaita ja pelottavia unia, jotka liittyy tuttuihin ihmisiin. Päiväunien jälken olen aina hiestä läpimärkä ja olo on jotenkin sekava. Ei tule yhtään mukava olo. Kun herään ni en tiedä missä olen, mikä päivä on, onko aamu vai ilta, monelta menin nukkumaan, jne. Sitten tulee paniikki, että olen nukkunut pommiin kun kello on jo noin paljon. Olen myöhässä! Mistä ihmeestä olisin myöhässä kun en koulussa tai töissäkään käy... Se on kamala tunne kun luulee nukkuneensa pommiin. Olen aina täsmällinen kaikessa ja pommiin nukkuminen hävettää kamalasti. En muuten nukkuisi päiväunia silloin tällöin, mutta joskus silmät tahtovat mennä kiinni itsekseen. En voi taistella väsymystä vastaan ja on sinne sänkyyn kaivauduttava.

Toimii taas!

Sain koneeni takaisin ja netti toimii.. jotenkuten.. Vieäkin pitää käyttää nettiä jossain ihme tilassa kun ei osattu korjata kunnolla, mutta onneksi pääsen kuitenkin tänne. Hirvitti antaa mun kone äitin atk-kaverille kun mulla on sellasia juttuja koneella mitä ei muut sais nähdä. Blogikirjoitusten kopiot, päiväkirjamerkintöjä ja kuvia... No, ei sitä vissiin kiinnosta tonkia muiden koneita kun kiireinen ihminen on kuulemma.

Siivosin tänään mun käsiaukkua kun sinne ilmestyy itsekseen tavaraa :/ Laukku tursusi käytetyistä nenäliinoista kun olen itkeny kaikilla terapiakäynneilläni. Olisi aikamoinen kokoelma niitä jos olisin säästänyt ne kaikki. Kuka nyt itkee fysioterapiassakin? Tänään fysioterapeutti kysyi vain, että miten minulla on mennyt ja minä aloin itkemään. Hävettää itkeä aina, mutta en voi sille mitään. Mun ääni katoaa ja naama muuttuu punaiseksi. Kyyneleet virtaavat sitä tahtia ettei niitä ehdi yhdellä nenäliinalla pyyhkiä. On miltei mahdotonta jatkaa mitään keskustelua tai vaihtaa aihetta itkemisen jälkeen. Yleensä terppa vain lohduttelee ja höpisee kun minä yritän vastailla piipittävällä äänelläni.

Lääkärin luona en ole osannut itkeä. Tai psykologi/lääkäri se mies taitaa olla. Välimme ovat kylmentyneet. Tai en tiedä mitä hän ajattelee minusta, mutta näen välimme tollaisena. Kaikki minun sanomiset menee ohi. Niitä ei oteta huomioon. Päätökset tehdään selkäni takana. mistään ei kerrota minulle. Saan tietää asioista vasta sitten kun jotain tapahtuu. Ja näin ei pitänyt käydä niiden lupausten mukaan... Olen käynyt siellä samassa paikassa jo vuosia, vaikka välillä on ihmiset vaihtuneet. En tiedä mitä ajattelen tästä...

Älkää välittäkö musta!

Unohtakaa kokonaan!

Olempahan sitten yksin ongelmieni kanssa...

#%@&n netti

Mun netti ei halua toimia millään enkä ole osannut sitä otse korjata. Toivottavasti pääsen parin päivän sisällä taas kirjoittamaan. Jos en muuten niin sitten porukoiden koneelta jolla olen nytkin. Kommentit tulee onneksi säpon kautta puhelimeen :)

Pahoittelen... ärsyttää kamalasti kun olisi niin paljon kirjoitettavaa mielessä...

Selvisin hengissä kotiin sieltä verikokeista. Mutta oli taas yhtä vaikeaa kuin aikaisemminkin. Pyörrytti kun sattui ja ajatukset pahensi sitä pyörryttävää oloa. Halusin vaan sanoa niille tädeille, että luovuttakaa jo! Ei mussa ole sitten verta jos ei teidän neulat sitä löydä... Vihaan verikokeita! Varmasti edellisestä postauksesta saitte sen jo selville...

Olin koko aamun syömättä, koska kokeisiin piti olla ravinnotta. Nyt oli tekosyy olla syömättä. Pitää aina keksiä tekosyitä ja nyt oli ihan oikea sellainen. Venytin sitten sitä paastoa ja söin vasta illalla. Tuli 24 tunnin paasto. Oli ihanaa kun pää tuntui turralle kerrankin. Pää humisi tyhjyyttään ja samoin vatsakin. Rakastan sitä tunnetta. Kotimatka oli aika tuskaa kun hengästyi pienimmästäkin mäestä ja välillä silmissä pimeni täysin. Kävelepä sitten kadulla ihmisten ja autojen seassa. Vaaka näytti 44,5kg kun tulin kotiin kaupingilta. Naama vääntyi hymyyn, koska se on alin paino vähään aikaan. Nyt on kuitenkin lupa syödä edes vähän jotain kevyttä, koska paino laskee muuten liian nopeaa mun välitavoitteen ohi. Tunnen kyllä mun kehossa paastoamisen ja rääkkäyslenkkien vaikutuksen. Olisi hidastettava.

Pitäisi käydä taas kampaajalla kun hiukset on kasvaneet liian pitkiksi. Tuntuu, että ne kasvaa ainakin 5 senttiä kuussa. Ei ihan, mutta melkein kerran kuussa pitää käydä kampaajalla ettei hiukset ulotu ihan takapuoleen saakka. Äiti leikkasi ennen mun hiukset, mutta olen alkanut käymään kampaajalla koska haluan että ne leikataan kerroksittain. on helpompi pitää selvänä kun on melkein käsivarren paksuiset hiukset. melkein ;)

Takaisin nukkumaan vai neulalla tökittäväksi?

Tämä on kidutusta nousta ylös näin aikaisin! Miten kukaan jaksaa olla pirteänä tähän aikaan aamusta? Olen ollut jo tunnin hereillä ja olo vain pahenee. 9.20 Olisi aika verikokeisiin sairaalalle ja pelottaa kamalasti. En edes halua teitää kuinka monta kertaa minulta on otettu verikokeita eli uusi asia tämä ei tosissaan ole. Joka kerta se neulan saaminen sinne suoneen on kamalan vaikeaa ja koko prosessi on todella epämiellyttävää. Pitää tökkiä ja muljutella sitä neulaa siellä kädessä. Sattuu kamalasti ja käydään kaikki suonet molemmissa käsissä läpi kaikilla mahdollisilla neuloilla. Suonet haluaa piilotella. Mut laitetaan yleensä lämmittelemään käsiä kuuman vesihanan alle, että kädet lämpiäisi. Olen ehdottanut, että kävisin juoksemassa portaissa, koska liikunnan jälkeen suonet mollottaa kädessä tosi näkyvästi. Hoitajatädit vaan katsoo kieroon..

Nyt haluaisin vain lämpimän peiton alle takaisin. Silmät ei tahdo pysyä auki ja levoton olo leviää koko vartaloon. Vielä pitäisi etsiä jotain vaatteita ja siinä menee ikuisuus. Miksi ihmeessä menin suostumaan noihin kokeisiin näin aikaisin aamusta. Oli taas järki mukana!

Tulen myöhemmin kertomaan monta kertaa pyörryin.

Omatunto myytävänä

Olen käynyt viime aikoina vanhemmilla aika usein, koska äiti on tuonut töistään ylimääräisiä hedelmiä kotiin. Äitillä on oma pitopalvelu yritys ja se tuo aina kaikkea hyvää kotiin kun ne on leiponu ja on jääny ylimääräistä. Eli viime viikolla söin melkein ainoastaan mansikoita, hunajamelonia ja tavallista melonia. Pelkää vettähän tuo on eli paino on edelleen lasku suunnassa. Olin niin onnellinen kun BMI kävi 14 puolella, mutta omatunto kävi kolkuttamaan... Pyörii vaan mielessä lääkärin sanat. "Jos tuolla tavalla ja vauhdilla pudotat painoa niin käy taas huonosti...jne." Inhottaa kun omatunto astuu väliin laihuttaessa. Argh... Toisaalta kaipa se on hyväksi välillä...

Mulla on lihakset ihan juntturassa kun olen lenkkeillyt niin paljon enkä ole tajunnut venytellä ollenkaan. Eilen en meinannut päästä sängystä ylös kun peppu oli niin kipeä. Jalat ei kantanu ollenkaan kun sattu niin kamalasti lonkkiin ja jalkojen sivuille ylös. Tuskaa..

Huono yö, mutta virkeänä aamulla

Viime yönä nukuin taas tosi kevyttä unta. Heräsin pienipäänkin kolahdukseen ja ääneen kadulta. Heräsin vähän väliä ja aloin aina miettimään olinko edes nukkunut. Oli turhauttavaa kun luulin koko yön etten ollut edes saanut unenpäästä kiinni. Heräsin kuitenkin tuntia ennen kuin herätyskello olisi soinut ja olin suhteellisen virkeä. Johtuu varmaan siitä, että nukuin eilen päivällä ahdistuksen jälkeen.

Tänään lähden käymään vanhempieni luona, koska äiti soitti eilen illalla että se tuo töistä mansikoita kotiin. Meinaan kyllä kävellä tuon matkan, sanoivat vanhemmat sitten mitä tahansa. Matkaa tulee yhtensä vähän yli 20km, mutta se on sopiva koko päivän lenkkimäärä. Ja olen kävellyt tuon matkan vanhemmille ainakin sata kertaa. Saisivat porukat huolehtia vähemmän... Käyn vanhemmillani monta kertaa viikossa, mutta isä yleensä ottaa minut kyytiin kun tulee töistä keskustasta.

Pompin taas aiheesta toiseen ja haluan kiittää teitä lukijoita. Kommentit merkitsevät minulle enemmän kuin osaatte arvatakaan ja antavat minulle voimia jatkaa eteen päin. Ei minun elämässäni tapahdu nykyään mitään ja päivän kohokohta on se kun sähköpostiin ilmestyy ilmoitus uudesta kommentista. Tiedetään, olen surkimus, mutta en jaksa ylläpitää muuta elämää... Saan täältä tukea paljon enemmän kuin nykyisestä terapiasuhteestani. Huomasin, että blogillani on jo 101 lukijaa :o Mitä ihmettä! En ole ikinä ollut se suosittu tyttö koulussa tai harrastuksissa (enkä usko että olen nytkään), mutta miten ihmeessä olen saanut näin paljon ihmisiä ympärilleni.

Kiitos teille<3

Jatkoa ahdistukselle

Osasin odottaa huonoa oloa tälle päivälle, koska eilinen oli niin ahdistusta täynnä. Kävin eilen illalla postauksen jälkeen lenkillä, koska en kestänyt olla neljän seinän sisällä. Kotona oli terä ja lääkkeitä tarpeeksi yliannostukseen. En oikeasti ollut jo laskemassa lääkkeitä, mutta mielessä se vain pyöri. Ja miten pelottavalle se kuulostaakin, niin houkuttavalle se tuntui. Anteeksi jos tämä menee liian rankaksi joskus. Tämä on vain elämääni.

Lenkillä otin jalat alleni heti kun pääsin ihmisten ilmoilta pois. Huomasin, että kasvoni vääntyivät tuskasta, hengitys salpaantui ja kyyneleet alkoivat virrata. En nähnyt kunnolla eteeni kun silmät olivat kyyneliä täynnä, mutta halusin juosta kunnes olen tunnoton. En halua edes tietää kuinka monta ihmistä näki punaiset ja kyynelistä kimaltelevat kasvoni. Hävetti kamalasti, mutta en jaksanut välittää. Oli niin paha olla, että en osaa sitä sanoin kuvailla. Välillä oli pakko pysähtyä vetämään henkeä, koska itkeminen ja juokseminen yhtä aikaa ei ole helppoa. Purskahdin itkuun lenkin aikana useita kertoja ja kotiin päästyä oli turta olo. Mikään ei tuntunut millekään. Jalat olivat turrat niin kuin oli pääkin. Olin viipynyt lenkillä jo vähän yli tunnin, koska istuin puiston penkillä aika kauan. Lenkki oli lyhyt, koska olin aivan uupunut kaikesta ahdistuksesta.

Tänään yritin nukkua mahdollisimman pitkään koska en halunnut herätä uuteen päivään. Tunsin kuinka ahdistus hiipi mieleen aamupäivän ajan ja iltapäivällä oli hengiteltävä paperipussiin. Päivällä laskin tämän viikon kaloreita ja se taisi olla virhe. Ruoan ajatteleminen alkoi ahdistamaan kamalasti. Aloin panikoimaan, että söin kaiken sen ruoan mitä kirjoitin vihkoon juuri äsken. Hullua, eikö vain!? Tuntui kuin molemmat keuhkot lakkaisivat toimimasta. Niitä pisteli ja rinnan päällä oli kamala paino. Oli hirveä olo. Missään asennossa olo ei helpottanut. Menin lopulta peiton alle ja nukahdin.

Nyt olo on äärettömän väsynyt, mutta rauhallinen. Vain lopen uupuneena saan rauhallisen tunteen.

Toivon, toivon...

En kestäisi elämää enää kauempaa eli tässä olisi "toivomuslistani":

Toivon, että ihmiset lakkaisivat odottamasta asioita minulta.
Toivon, että minun ei tarvitsisi nähdä ja tavata enää yhtää ihmistä. Toisaalta haluaisin, että ystäväni muistaisivat minua välillä teksiviestillä.
Toivon, että lääkäriini ja terapeuttini jättäisivät minut rauhaan.

Toivon, että voisin heittää kännykkäni mereen.
Toivon, että vanhempani eivät olisi niin huolissaan minusta.
Toivon, että voisin itkeä tämän pahan olon pois.

Toivon, että jaksaisin loputtomasti syömättä mitään.

Toivon, että pääsisin painotavoitteeseeni ja pysyisin siinä.
Toivon, että kaikki lakkaisivat tarkkailemasta minua.
Toivon, että voisin lievittää pahaa oloa muuten kuin viiltämällä tai satuttamalla itseäni.

Toivon, että eläminen olisi helpompaa.

Toivon, että lääkkeeni tehoaisivat.

Toivon, että minua ymmärrettäisiin paremmin.
Toivon, että olisi olemassa yksi ihminen johon voisin luottaa ja kertoa hänelle kaiken sensuroimatta mitään. Ja hän osaisi kuunnella ja antaa apua kuin ammattilainen.
Toivon, että minulla olisi joku jolle voisin purkaa pahaa oloa kun tarve vaatii.
Toivon, että ihmiset eivät tuijottaisi minua kuin olisin todella outo.
Toivon, että joku sanoisi minulle että kaikki on kunnossa ja kaikki tulee olemaan hyvin.
Toivon, että terapeuttini oikeasti välittäisi minusta ja haluaisi kuunnella.

Toivon, että menneisyyteni ihmiset muistaisivat minut ja oikeasti välittäisivät minusta.

Toivon, että kuoleminen olisi helpompaa.

Itkua ja masennusta

Viikonvaihde tuntui kuin tanssille verrattuna tähän ahdistuseen ja masennukseen. Maanantaina rauhoituin kun kävin rannalla lokkien laulua kuuntelemassa. Eilen olin vainoharhainen ja kuvittelin olevani maailman napa ;) kun kaikki kyyläsivät tekemisiäni. Mutta tämä ilta ei ole mitään verrattuna viime viikkoihin ja päiviin. Tällä hetkellä haluaisin vain puhua jollekin ammattilaiselle, joka ymmärtäisi. Haluaisin purkaa tätä ahdistusta ja tuskaa sydämeltäni jollekin. En kestä enää kauaa tätä! En vain tiedä mitä tehdä. En uskalla tehdä mitään. Tarttua puhelimeen.. Koko ajan pyörii mielessä, että pitäisi tarttua terään ja lievittää ahdistusta, mutta mutta.. Jos en pääse puhumaan jollekin pelkään tekeväni jotain pahaa itselleni.

Kerron minkä takia tällaiseen olotilaan jouduin. Näin tänään sairaalassa erästä ihmistä ja muistot tulvivat mieleeni. Tämä ihminen oli erittäin tärkeä minulle vaikka hän ei sitä tiedä eikä ikinä uskoisikaan.

Nytkin itkettää kamalasti, koska on kamala ikävä sitä ihmistä jota näin pitkästä aikaa. Hän on töissä samalla osastolla/kerroksessa missä käyn lääkärin luona ja terapiassa. Olen siellä samassa paikassa käynyt vuosia, mutta en olle nähnyt häntä pitkään aikaan. Olin käytävällä odottamassa lääkäriä ja tämä ihminen vaihtoi pari lausetta kanssani. Olin kauhusta jäykkänä enkä edes tajunnut mitään. En uskonut, että hän olisi puhunut minulle koska hän vaikutti aina sille ettei olisi välittänyt minusta yhtään. Silti opin vuosien saatossa arvostamaan häntä ja kiinnyin häneen. Vain ne pari sanaa tänään aiheuttivat kamalan ikävän ja kaipuun.

Tuntuu, että olen ihan lukossa kun ajatus katkeaa koko ajan. Aloitin kirjoittamaan tätä jo pari tuntia sitten, mutta on ollut tuskaista päästä eteen päin. Keskittymiskyky on täysi nolla. Ja oikeasti on vaikea kirjoittaa kun meikit valuvat poskia pitkin mustina vanoina ja silmiä kirvelee.

Paranoiaa

Olen ollut niin vainoharhainen taas. Tuntuu, että kaikki kyylää mun tekemisiä taas. Kaikki katsoo mua ikkunoista kun käyn ulkona. Täytyi laittaa verkot kiinni kun en halua, että kukaan katsoo mun ikkunoista sisään. Kaikki tuijottaa mua autoistaan. Arveluttaa nuo sisäpihaan ajavat autotkin. Mitä ne täällä tekee... Ulkona on liikaa ihmisiä. Ahdistaa kamalasti ja haluaisin vaan ottaa tauon tästä kaikesta. Pelottaa ja masentaa ja ahdistaa. Rauhottavia olen napsinut päivän mittaan, mutta mikään ei ole auttanut. (siis sallittavan määrän) Jalkoja kihelmöi ja raajat on melkein tunnottomat, mutta päässä on tohinaa. Ahdistus ei halua jättää mua rauhaan. Taidan mennä jo makaamaan sängyn nurkkaan ja otan pupun viereen turvaksi. Sitä on hyvä rutistaa kun on paha olla. Onneksi Otto on sellainen sylipupu joka viihtyy sylissä rapsuteltavana.

Eilen oli ihanaa käydä katsomassa merta. En edes muista millon viimeeksi kävin siellä. Muistan vaan, että kävin mun vakio paikassa melkein joka ilta kun palasin Tampereelta Helsinkiin. Koko elämäni pyörin Helsingissä ja olin niin kyllästynyt tähän kaupunkiin siihen aikaan kun pääsin TAMKiin opiskelemaan. Oli virkistävää päästä uusiin maisemiin, mutta vasta siellä huomasin miten oma kotikaupunki on rakas. Mulle tuli ikävä mun asuntoa (tai mummoni entistä asuntoa, nyt minun) ja opin vihaamaan uutta opiskelija-asuntoani. Se ei tuntunut omalle enkä voinut ajatella muuta kuin asunnon entisiä asukkaista. Yh, vaikea selittää, mutta siisteyshulluna se oli ahdistavaa.. Ikävöin omia vakio lenkkejäni ja tuntui kuin olisin muuttanut ulkomaille. Ikävöin kaikkea eikä täysi-ikäiselle ihmiselle pitäisi tulla koti-ikävää! nyt on turvallinen olo asua rakkaassa Kaisaniemessä ♥

Tuntuu, että pompin taas aiheesta toiseen ja sen on varmasti todella ärsyttävää lukea. Sanokaa oikeasti jos mun tekstit on liian epäselviä. Nytkin pomppasin vainoharhaisuudesta Tampereella asumiseen. ei hyvää päivää... mutta tekisi vain mieli kirjoittaa ja kirjoittaa.

Taas yksi turha päivä

Taas yksi tylsä päivä takana ja mitä sainkaan aikaan? En yhtään mitään. Istuin koko päivän olohuoneen lattialla pupu vierelläni ja katsoin telkkaria samalla kun räpläsin läppäriä. Tyypillinen päivä. Onneksi kommentit piristivät valtavasti päivääni enkä tuntenut oloani täysin yksinäiseksi. Olen koukussa niin moneen asiaan ja digiboksi on yksi niistä. Tallennan sille päivässä tuntitolkulla ohjelmaa ja katson sitä sitten seuraavana päivänä. Mun häntäluu on varmaan jo hiusmurtumilla kun se on niin kamalan kipeä lattialla istumisesta. Vatsojn tekeminen on yhtä tyskaa.. Ja iho häntäluun kohdalta on sillein inhottavasti kuivunut ja muuttunut vaalean ruskeaksi. Nättiä... Mutta ansaitsen sen.



Oli mulla varmasti asiaakin, mutta unohdin sen kun olen jo ottanut nukahtamislääkkeen.

Huomenna aion kävellä katsomaan merta jos on hyvä päivä. Mun on saatava itseni ulos kämpältäni muutenkin kuin pakkolenkeille. En käy töissä. En käy koulussa. En näe kavereitani ikinä. Päivänvalolla liikkuminen on ahdistavaa, mutta huomenna kokeilen jos uskaltaisin. Haluan vain eroon näistä ahdistavista ajatuksista ja rauhoittua kuuntelemalla lokkien laulua ja katselemalla meren vellovaa pintaa.

Kyselystä ja mittani

Tein täällä pari viikkoa sitten kyselyn ja kysymys kuului "Ilmoitanko painoni ja BMI:n täällä blogissa?" Vastauksia tuli seuraavasti.

Kyllä molemmat.
107 (83%)

Paino.
7 (5%)

Painoindeksi (BMI).
14 (10%)

Et.
4 (3%)

Et todellakaan!
3 (2%)

Ääniä yhteensä: 128



Syy tähän kyselyyn oli se, että halusin tietää häiritseekö joitain lukijoita jos ilmoitan täällä välillä painoni. Luulin todellakin, että äänet menisivät puoliksi eli puolet haluaisivat minun ilmoittavan painoni ja puolet ei todellakaan. Olin väärässä. Kerta vain muutamalla on jotain sitä vastaan niin en anna sen häiritä.

Jossain vaiheessa minua alkaa kuitenkin hävttämään läskit numeroni enkä niitä kehtaa täällä ilmoitella. Mutta tiedämpähän ainakin ettei lukioitani häiritse..

Olen täällä aiemminkin ilmoittanut mittojani, mutta paljastetaan ne tässä kaikki kerralla. Olen 173cm ja tänä aamuna vaaka näytti 45,2kg. Eli BMI on 15,1. Hävettää kun vaa'an lukema on noin iso verrattuna kaikkiin muihin... :( Olen aina halunnut olla lyhyempi että vaa'an lukematkin voisivat olla pienempiä. Vaikea selittää ja tyhmää.. (Väli)tavoitepainooni ei ole enää kuin kilo matkaa ja taidan jäädä siihen vähäksi aikaa. En ole ikinä ollut täysin tyytyväinen pienissäkään painossa ja on sellainen olo että pitää aina vaan laihduttaa enemmän ja enemmän.. En ole tyytyväinen tähän painoon enkä näytä mielestäni laihalle. Vihaan itseäni!

sietämätön olo

Nyt illan aikana iski aivan järkyttävä ahdistus. En voi olla hetkeäkään paikallaan kun vatsanpohjaa kihelmöi ja on niin levoton olo. Sitten taas olen niin väsynyt etten jaksaisi olla jalkeilla ollenkaan. Haluaisin mennä jo nukkumaan, mutta tämä karsea olo ei anna unen tulla. Mahaan koskee ja tuntuu, että kurkku sulkeutuu kohta umpeen. Raajat on painavat kuin lyijy, mutta niitä kihelmöi ihan kun jännittäisin jotain. Tuntuu kun pitäisi lähteä kohta johonkin ja jännittää. Perhosia vatsanpohjassa ja levoton olo ajaa mut hulluksi. Koko ajan tulee vilunväreitä ja pitää lähteä liikkeelle.

Haluaisin huutaa niin kovaa kun keuhkoista lähtee. Haluaisin purkaa ahdistusta johonkin, mutta voimat ovat loppu tältä päivältä. Tämän postauksen kirjoittamisen aikana on pitänyt nousta ainakin sata kertaa lattialta seisomaan, koska levottomat väreet on aivan kamalan tuntuisia.

En kestä tätä elämää enää. Tämä on liikaa... Edes rauhoittavat ei ole auttaneet ja otin vielä ylimääräisen mielialalääkkeen. terään en saisi turvautua, mutta en tiedä miten saan tämän pahan olon pois tällä kertaa.