Heräämisiä ja ehkä vähän hyvää mieltä

Aamulla heräsin 7.35 kun ovikello pärisi ja ihmettelin kuka voisi näin aikaisin kaivata minua. Heitin paniikissa lähimmät housut jalkaan ja harjasin hiukset. Postimies toi vain paketin. Sain vihdoin kauan odottamani paketin ja aamuni alkoi paremmin kuin yksikään viime viikon aamu. Olin kuitenkin liian väsynyt aloittakseni päivääni ja menin makaamaan vielä sänkyyn. Kädet ja jalat oli liian heikot kantaakseen ja silmät ei tahtoneet pysyä auki. Ajatukset ei kuitenkaan tahtoneet rauhoittua vaan olin täysin hereillä siltä kannalta. Oli pakko nousta ylös.

Aamutoimieni jälkeen aloin heti näperrellä pakettini kanssa ja mielialani nousi. On se kumma miten pieni itsensä hemmottelu nostaa mielialaa. En yleensä osta itselleni mitään ylimääräistä. Nyt päätin kuitenkin tilata yhden kalliimman jutun minkä todellakin halusin ja "hemmottelin" itseäni. Hävettää vaan miten materia saa minut paremmalle tuulelle... Mutta ehkä en jaksa tällä hetkellä nähdä niitä pieniä hyviä asioita elämässäni joiden pitäisi saada minut paremmalle tuulelle.

Kävin myös kaupassa tuossa lähellä ja suunnittelin sitä pari tuntia kotona. Alkoi heti sydän pumppaamaan ja kädet tärräämään kun piti ajatella kotoa lähtemistä. Tuli sellainen paniikki olo. En voinut kuitenkaan lykätä kauppaan menoa, koska jääkaapissa on vain valo.. Opamoxin voimin selviydyin kuitenkin kauppareissusta.

Lääke väsytti kuitenkin niin kamalasti, että melkein sammuin istualteni lattialle. Vaikka vihaan päiväunia ja etenkin nukkua meikit päällä niin annoin väsymykselle periksi ja menin takaisin nukkumaan. Nukuin 3 tuntia yhteen putkeen ja sen jälkeen oli kyllä parempi olo, täytyy myöntää.. Tosin herättyäni molemmat silmät oli vuotanu isot lätäköt tyynylle ja meikit oli tosi hienosti. Vihaan nukkua meikit päällä! Sitten silmät on täynnä jotain kökköjä ja ihan punaiset. Ei kiva.

Minun ongelmana (tai yksi monista ongelmista) on se, että nautin liikaa tästä nälän tunteesta. Ja siitä, että vatsa on tyhjä ja kramppailee. Tuntuu, että ansaitsen tämän pahan olon niin miksi mennä syömään.? Nytkin kello on kolme enkä ole avannut jääkaappia muuten kuin ottanut vettä. Nautin tästä nälän euforiasta. Tunnen itseni niin voimakkaaksi kun pystyn kontrolloimaan itseäni. Melkein 10 vuotta ja teen vieläkin tätä...

Kaipaan balettia niin, että sydäntä särkee...

Elämäni vihat ja rakkaudet

Kiitos Iceblue ja tthi!
Säännöt: Listaa haluamasi määrä asioita, joita rakastat ja joista et pidä. Haasta tämän jälkeen haluamasi määrä henkilöitä tekemään sama. Linkitä sekä haastamasi että sinut haastanut henkilö(t) postaukseen.

Rakastan
>pupuani
>sitoa hiukseni silkkinauhalla
>ukkosta
>hillosipuleita
>kuunnella musiikkia täysillä autossa tai mp3-soittimessa
>balettia
>katsoa myrskyä ikkunasta
>Helsinkiä
>postin saapumista aamulla
>tanssimista
>hyvän kirjan koukuttavasta tunteesta
>katsoa kun äitini leipoo
>kohteliaisuutta
>muumeja
>nukkua omassa sängyssäni
>lokkien laulua
>merta
>piparkakkutaikinaa
>tunnottomia jalkoja rankan lenkin jälkeen
>aamun ensimmäistä tupakkaa
>sitcom tv-sarjoja
>vaniljan tuoksua
>blogimaailman ystäviäni
>idoliani(jonka nimeä en halua hehkuttaa..)
>katsoa kuvia vanhoista balettiesityksistäni

Vihaan
>ruokaa
>kiroilua
>teinejä jotka esittää koviksia(ei pahalla)
>välittämättömyyttä
>aikaisia heräämisiä
>tungoksia
>tylsää oloa kotona
>nukkua liian pitkään
>syömisen jälkeistä katumusta
>suihkua
>taikureita/taikatemppuja
>väkivaltaa
>itsekkyyttä
>pahaa oloa jota joku ihminen ei ole ansainnut
>pitää farkkuja talvella
>valehtelemista
>huomion hakemista
>nähdä roskia maassa
>nolostumista
>vatsan turpoamista
>käsialaani
>puhua ihmisten kanssa
>nähdä tuttuja
>kun puhelimeni soi
>pilailuohjelmia(pilanpäiten,yms.)
>vessahuumoria
>seksikkyyttä
>alkoholin makua
>itseäni...


Haastan Kafi, Telina ja Kimmie :)

Aika kuluu

Tuntuu niin turvalliselle tulla kotiin ja vaihtaa kotivaatteet päälle. Kotona on pupu seurana ja sille voi puhua mitä haluan. Jos ei jaksa puhua niin ei tarvitse. En voisi kuvitellakaan eläväni kenenkään ihmisen kanssa, koska minulla ei ole energiaa keskustella joka päivä. En osasisi olla oma itseni jos joku olisi koko ajan kämpässäni. Miettisin vain, että miten voisin vältellä sitä toista henkilöä kun en jaksasisi puhua. Samanlaista oli aina osastoilla jos oli huonetovereita. Erkassa oli se ihanuus, että sai olla yksin. (tosin eristyksessä ei todellakaan ollut mukavaa maata nahkaisella kovalla pöydällä lepositeissä taju puoliksi kankaalla lääkkeistä..)

Aivan uskomatonta, että kesä on kohta jo ohi. Tämä kuukausi on mennyt ihan kamalan nopeasti. Olen istunut asunnossani sisällä koko kesän. Aloin jo tottumaan valoisiin öihin ja lenkkeilemään valoisalla. Oli oikeastaan mukavaa kun näki kaiken kauneuden mitä ei turvallisessa pimeydessä näe. Mutta kuten jo mainitsin, pimeys antaa turvallisen verhon ympärilleni. Nyt hämärässä liikkuminen on alkanut pelottamaan kun ei tiedä kuka mörkö hyökkää seuraavasta puskasta. Minulla ei ole mitään turvaa lenkillä. Mutta liikkumaan on pako lähteä. Kaloreita on pakko kuluttaa. Pakko.


On aika jännittävää kun odottelen postista saapuvia paketteja. Tilasin pari kirjaa ja konserttikokoelma DVDboxin. Piristää mieltä kun aamut alkavat pienellä toivon kipinällä, että olisiko jo tullut saapumisilmoitus postissa. Aika samanlaiselle tuntuu aina kun aamulla aukaisen sähköpostin ja katson onko kukaan muistanut minua.

Nyt lähden autolla yhdelle kioskille katsomaan jos olisi joitain uusia lehtiä tullut..

Hyvää ja huonoa.

Argh! Paino on noussut eilisestä 600g. Vihaan tätä kun mikään ei mene järjen mukaan. Eilinen oli melkein paastopäivä ja painon olisi pitänyt laskea. Tuntuu, että kaikki neste olisi vain jäänyt jumiin ihooni. Inhottava tunne. Haluan kaiken tämän ylimääräisen pois, pois, pois, pois. Tänään olen taas melkein paastonnut ja haluan vain takaisin samaan numeroon kuin eilen. Olen ihan pyörällä päästäni kun en osaa päättää mitä tekisin. Paastoamisessa menettää nesteitä, jotka tulevat heti takaisin ja se myös hidastaa aineenvaihduntaa. Syöminen taas pelottaa liikaa.

Minulla aloitettiin uusi lääke viimeeksi kun olin pienellä hengähdystauolla osastolla ja tuntuu, että se lääke auttaisi välillä. Pari kertaa päivässä, parin minuutin ajan tunnen oloni melko rauhalliseksi. Saan voimia tehdä jotain ylimääräistä. Jalkoja ja mahaa ei kipristele ahdistus. Sitten kuitenkin palaan takaisin mustaan maailmaani. Voimattomuus valtaa kehoni eikä mikään enää kiinnosta. Millään ei ole enää väliä. Se parin minuutin helpotus ei auta yhtään enkä saa ladattua pattereitani sinä aikana. Menetän kyllä lopullisesti toivoni jos lääke ei ala auttaa enempää. On jo liuta lääkkeitä kokeiltu vuosien aikana.

Odotan, että pääsisin jo lähtemään lenkille.. Pitäisi tulla hämärä ennen kun uskallan lähteä. Tuntuu, että nykyään pakkoliikunnan lisäksi haluan lähteä lenkille vain että saisin huudattaa mp3-soitintani täysillä. Kaikki ne sanat tuovat muistoja mieleen..

Lisäsin uuden postauksen/kuvan kun sain sen vihdoin muokattua. MJn muistolle

Hetken helpotus

Viime aikoina unettomuus on vienyt voimani ihan täysin ja keskittymiskyky on nollassa. Päätä on puristanut ärsyttävästi päivin ja öin. En tänään enää sitänyt tätä olotilaa ja otin kipulääkettä sen verran, että pää tuntuu ihanan kevyelle. Nyt on jotenkin siedettävä olo. Istun olohuoneen lattialla ja katselen telkkaria. Frasier saa välillä suupieleni hiipimään hymyyn ihan huomaamattani. Olen välillä kirjoittanut ruokapäiväkirjaani. Kirjoitan joka ilta kännykkääni sellaiseen Wellness Diary ohjelmaan painon, päivän syömiset, yms. Tietyin väliajoin pitää sitten kirjoittaa ne tiedot paperipäiväkirjaan. Tänään olen tenhyt sitä kun kerrankin pystyn keskittymään yhteen asiaan kerrallaan.

Minulta kysytiin, että miksi en enää päivitä painoani täällä blogissa. En ole laittanut joka postaukseen painoani, koska se on pysynyt suunnilleen samassa. Tuntuu jotenkin typerälle jos laitan sen saman numeron joka postaukseen. Ihan kun ylpeilisin sillä numerolla. En kuitenkaan tee niin. Minua hävettää numeroni, koska ne ovat niiin suuria. Olen 173cm niin pienemmissä numeroissa olisin jo aika vaarallisessa tilassa.. ja kokemusta on.

Päivitän kuitenkin painoni tässä postauksessa. Minua ahdistaa/raivostuttaa/surettaa/kiukuttaa aivan kamalasti kun en tavallaan pysty tiputta maan painoa. Lääkärini heittäisi volttia jos painoni tippuisi (tai edes tietäisi oikean painoni).

BMI14,7
44,1kg

Keijukaisia ja voikukkia

Taas yksi huonosti nukuttu yö takana. Heräilin ihan liian aikaisin ja oli pakko jatkaa unia kun väsytti niin kamalasti. Sitten kun oli aika nousta ylös, silmät eivät tahtoneet pysyä auki. Kädet ja jalat tuntuvat raskaalle kuin lyijy. Ihan kuin olisin käynyt pitkän lenkin juoksemassa ihan äsken. Enkä ole jaksanut kuin kävellä lenkkini.. On lamaantunut olo eikä koneellakaan istumien kiinnosta. Mitä nyt pitäisi tehdä? Tulee niin luuseri olo kun istun vain paikoillani tekemättä mitään. Pitäisi nauttia kesästä. Kohta valitan kuitenkin, että kesä meni ohi ennen kun ehdin huomatakaan. Niinhan se on mennytkin ohi nopeasti, mutta en jaksa nauttia kesästä.

Lapsena käytiin aina uimassa ja tehtiin seppeleitä voikukista. Sannan kanssa leikittiin keijukaisia vanhempien pihalla ja juostiin mekkojen helmat liehuten. Ei haitannut vaikka Sanna oli minua vanhempi. Sanna osasi olla vielä lapsi. Nyt minulla ei ole ketään. Ei ketään kenen kanssa voisin edes vähän uskaltaa astua turvallisesta kuplastani ulos ja nauttia kesästä. Onneksi on jäljellä muistot keijuleikeistä ja voikukkaseppeleistä. Joskus ne muistot vaan sattuvat liikaa...

Tule uni, tule.

Tämä unettomuus on aivan kamalaa. Ensin luen kirjaa ja sitten kun pitäisi mennä nukkumaan uni ei tule millään. Suljen silmäni. Odotan unta. Sitten huomaankin tuijottavani seinää silmät auki. Nousen ylös ja aukaisen koneen. Nyt muokkailen kuvia kun jostain syystä olen luovalla tuulella.

Satujen lukeminen on saanut mielikuvitukseni kulkemaan vähän vilkkaammin kuin aikaisemmin. Vetelen johtopäätöksiä kaikesta ja ajattelen kuin lapsen mielellä. Kaikki ympärillä oleva ahdistaa, mutta yritän suojata itseäni pakenemalla. Tai sitten pahimmassa tapauksessa olen taas lipsumassa psykoosin ihmeelliseen maailmaan...

Väsyttääää... olen väsynyt tähän kaikkeen.

Satu vs. todellisuus

Rohkenin tänään lähteä kirjastoon. Viime kerrasta on kulunu jo aikaa ja viime aikoina on alkanut lapsettamaan normaalia enemmän. Teki mieli lukea satuja. Satuihin voi paeta todellisuudelta sillon kun kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Rakastan Liisa Ihmemaassa ja Peter Pan satuja. Etenkin Peter Pan on lähellä sydäntä, koska en itsekään haluaisi kasvaa aikuiseksi. Haluan paeta sinne omaan maailmaani missä ei tarvitse olla aikuinen. Tove Janssonin Muumisadutkin ovat ihania. Tänään lainasin Pikku Prinssin kun kaikki lukiossa ylistivät sitä.

Onko se väärin/kummallista/outoa, että tämän ikäinen ei halua olla aikuinen ja elää mielummin omissa maailmoissaan paetakseen todellisuutta?

Istutin vihdoin sitruunan siemenet. Eihän siihe mennytkään kuin reilu 2 kuukautta. Pari sitruunaa ehti jo homehtua ja parissa uudessa sitruunassa ei ollut siemenen siementä sisällä. Stressasin ihan liikaa tuostakin pienen siemenen istuttamisesta. Siihen meni noin 10 minuuttia. Olen ajatellut että tuo istuttaminen on liian aikaa vievä homma ja lykännyt sitä vaan eteen päin. Alkuun olin niin innoissani uuden kasvin kasvattamisesta siemenestä alkaen, mutta vein ilon koko hommasta kun en jaksa aloittaa mitään uutta. Nyt ovat siemenet vaaleansinisessä ruukussa ja innolla odottelen jos jotain vihreää ilmestyisi mullan seasta. Luulempa vaan, että joko unohdan kastella tai sitten hukutan koko kasvin...

Ukkonen ja sade

Aamulla päätin, että minun on pakko lähteä asunnostani ulos, koska olen aivan vankina täällä. Eilen illalla olin aivan innoissani ajatuksesta, että lähden aikaisin aamulla torille. No... Aamulla kaikki tuntuu sille, että missään ei ole mitään järkeä. En haluaisi aloittaa uutta päivää. Kaikki suunnitelmat tuntuvat niin typerille ja vaikeille, että haluaisin vain luovuttaa. Useimmiten luovutan. Aamulla mietin 2 tuntia lähdenkö vai enkö. Olin myöhässä aikataulustani ja se teki lähdöstä vielä ahdistavampaa. Tänään kävin kuitenkin ostamassa mansikoita ja kirsikoita torilta. Piilouduin isojen aurinkolasieni taakse, mutta se ei tehnyt olosta helpompaa. Katseita joka puolella. Katseita minun vartalollani. Vihaan sitä kun näen itseni tällaisena ja uskon muidenkin näkevän saman.

Rakastan sadetta ja ukkosta. Tulee niin turvallinen ja kotoisa olo kun saa istua kotona ikkunalaudalla ja katsoa ulos. Valvon tunteja ja yritän nähdä salamoita. Joskus lähden keskellä yötä kävelylle ukkosella, jotta näkisin salamoita paremmin. Rakastan myös ukkosen jyrinää, koska se on niin voimakasta ja pelottavaa. Jostain syystä tulen paremmalle tuulelle ukkosella. Toivon joka päivä, että tulisi oikein mustia pilviä ja jyrähtäisi. Kun toiveeni toteutuu olen iloinen, mutta jos tummat pilvet lipuvat kauemmaksi tunnen oloni pettyneeksi..

Aina kun näen mustia pilviä taivaalla, asettaudun ikkunan ääreen odottamaan jospa se ukkonen tulisi. Tuntuu, että vuosien saatossa ukkosilmat ovat vain vähentyneet. Lapsena oli kesäisin kamalasti ukkosia. Ehkäpä vain pelkäsin sillon enemmän niin tuntui, että ukkosti liian usein..

BMI14,8

Olet aina sydämessäin

In my darkest hour.
In my deepest despair.
Will you still care?
Will you be there?
In my trials
and my tribulations.
Through our doubts
and frustrations.
In my violence.
In my turbulence.
Through my fear
and my confessions.
In my anguish and my pains.
Through my joy and my sorrow.
In the promise of another tomorrow.
I'll never let you part.
For you're always in my heart.

En ota kunniaa tekstistä.

Rakas koti, mutta kirottu yksinäisyys

En voi sanoin kuvailla miten ihanaa on herätä omassa sängyssä eikä kukaan tule aamulla ennen 8 ovelle huutamaan, että aamupalalle pitäisi nousta. Tai sitten pitkän väittelyn jälkeen eteeni ei tyrkätä tarjotinta ja kukaan ei tule tuijottamaan minua haukankatseellaan etten vain huijaisi syömisessä.

Oikeasti vapautta ei osaa kunnioittaa ennen kun se riistetään sinulta. En halua valittaa kuin olisin kokenut jonkin suuremmankin trauman sairaalassa, mutta minulle oma rauha on kaikkein tärkeintä. En osaa rauhoittua muualla kuin omassa asunnossani. Tämä on joskus todella yksinäistä ja kaipaisin tukea ja ihmistä jolle voisin vuodattaa kaiken ulos. Mutta tiedän toivovani liikoja. Haluan olla yksin, muilta ihmisiltä piilossa. Sitten kun paniikkiahdistus iskee niin haluaisin luotettavan ihmisen vierelleni. Aina saa haaveilla. Tyydyn puhumaan itsekseni ja toivon, että sinä siellä pilven reunalla kuulet minut.

Kotona taas!

Viime postauksesta tuntuu kuluneen ikuisuus, mutta olin viimeeksi kotona maanantaina. Lääkäri-ukko laittoi minut osastolle lepäämään tiistaista perjantaihin eli tulin eilen illalla vasta kotiin. Hajosin ihan kokonaan tiistaina lääkärin tapaamisessa enkä saanut itkua lakkaamaan. Kerroin miten vaikeaa on ollut. En edes suunnitellut kertovani mitään, mutta mun suu vain aukesi ja sanat alkoivat tulvia ulos. Vähän ajan kuluttua lääkäri sanoi ne kamalat sanat osastolle jutumisesta, jotka olen kuullut ennenkin. Ja istuin lanssissa ennen kun ehdin huomatakaan.

En oikein jaksaisi kertoa viikosta, koska osastolla vankina oleminen ei ole ollut koskaan minun mieleen. Olette varmasti sen huomanneet aikaisemmista kirjoituksistani. En tykkää muistella osastojaksoja, koska niistä tulee vain ahdistava olo. Joskus luen vanhoja päiväkirjoja ja voisin ehkä kirjoittaa joku päivä otteita niistä teksteistä tännekin.. Tämä osastojakso oli sillä tavalla eilainen, että mulle alotettiin uusi lääke ja olin muissa maailmoissa suurimman osan päivistä. Nukuin, nukuin ja yritin vältellä syömistä.

Väsymys on onneksi vähentynyt, mutta ahdistus on ennallaan. Haluan vain paeta sinne turvalliseen Ihmemaahani pääni syvimpään sopukkaan. En halua nähdä ihmisiä. Sairaalassa oli kamala hälinä ainakin minun mielestä ja ilman unen turvaa olisin seonnut täysin. Äiti toi Oton eilen myöhään illalla kun välttämättä halusin sen pehmoisen karvakasan kainalooni ensimmäiseksi yöksi kotona. Vaikka on ihana olla kotona, täällä ei ole niin turvallista ja rauhallista ilman rakasta pupua.

Tämän päivän olen mennyt niin ylikierroksilla, että en varmaan pysty rauhoittumaan ollenkaan. On huojentunut olo kun pääsin kotiin. Osastolla mietin koko ajan, että olisi niin paljon tekemistä kotona ja nyt en malta lopettaa tätä touhuamista. Käsi on vaan kamalan kipeä kun ne sairaanhoitajat sähläsivät tippaa laittaessa. Ensin osuivat hermoon ja sitten puhkasivat verisuonen (tai jotain sen tapaista). Nyt on toisessa kämmenessä kamalan näköinen iso mustelma ja toista kättä särkee vieläkin...

Pakenin Ihmemaahani

Kaikki mitä olen tehnyt on tapahtunut horroksessa ja olen ollut ihan muissa maailmoissa. Olen omassa turvapaikassani. Olen niin syvällä siellä turvallisessa Ihmemaassa, että mikään ulkopuolinen ei saisi minuun vaikuttaa. Sitä yritän. Ahdistus ja suru on sietämätöntä eikä ole muuta mahdollisuutta kuin mennä piiloon omaan Ihmemaahan pään sisälle.


Torstaina oli terppa eikä siellä ollut mukavaa kuten jo ennalta arvailin. Paino oli laskenut viime punnituksesta ja piti puhua sellaisesta aiheesta mistä on tavattoman vaikea puhua. Terapeutti osasi selittää, miksi mielialani on tällainen kun se on ollut viimeaikoina. Surua, masennusta, itkua, itkua ja vielä kerran surua. Viimeaikojen tapahtumat herättävät muistoja menneisyydestä, enkä ole käsitellyt kaikkia niitä omia muistoja.

Pyöräilin tänään vanhemmille, koska olen viimeeksi poistunut asunnostani pidemmälle kuin kioskille torstaina. Oli taas samanlainen vierailu kuin aina. Tervehdin äitiä ja isää jos he ovat kotona. Niillä on aina jotain työkiireitä kun työnarkomaaneja ovat... Mutta tänään olivat molemmat kotona tutuissa paikoissaan. Äiti keittiössä kolistelemassa kattiloitaan ja leipomassa joihinkin juhliin. Menen aina yleensä ensimmäisenä keittiöön katsomaan, jos siellä olisi taikinaa mitä voisi syödä sormella suoraan kupista :) Pullataikina on ihanaa, mutta maha paisuu ihan kamalasti siitä hiivasta vaikka söisi ihan vähänkin. Piparitaikinaa vedin ihan pienenä pentuna kokonaisen levyn kerralla.. Ei ollut tänään taikinaa, mutta äiti oli säästänyt mulle pari marenkikoristetta syötäväksi. Isä istuu yleensä aina omassa nojatuolissaan koira jalkojensa päällä ja minä käyn varastamassa koiran omaan syliini. Käyn koiran kanssa terassilla tupakalla. Rakastan sitä vanhempien terassia, koska sen saa ihan hämäräksi ja se tuntuu niin turvalliselle. Kun olen vaihtanut koiran kanssa kuulumiset niin on pakko näyttää vanhemmille miten minä osaan syödä. Äiti on aina tuputtamassa sen tekemää lämmintä ruokaa, mutta ei mene alas.. edes äidin tekemä. Mussutan leipää sitten samalla kun porukat ristikuulustelee mitä olen tehnyt kotona ja mitä mulle kuuluu. No, ei se ristikuulustelua ole, mutta kamalasti niitä kysymyksiä tuntuu olevan.

Tänään jäin vielä vähäksi aikaa katsomaan telkkaria sohvalle kun koiraa oli niin kiva rapsuttaa. Tuli ihan sellainen olo, että kuulunko mä tähän perheeseen kun olen niin erilainen. Vanhemmat on niin ilosia ja jaksaa tehdä pitkää päivää töissä. Ne on molemmat saavuttaneet elämässään paljon ja isäkin on sopeutunut Englannista uuteen maahan. Miten musta tuli tällainen vaikka mulle annettiin niin hyvät mahdollisuudet alusta alkaen? Haluaisin niin kovasti olla se pieni tyttö, joka mahtui vielä isän syliin ja jolla oli koko elämä edessä. En vain tiedä mitä valintoja tekisin toisin, koska tuntuu että elämä teki ne valinnat puolestani. Isä istui tänään taas nojatuolissaan ja muistan miten hän on istunut siinä samassa kohdassa yli 15 vuotta sitten. Muistan kun saunan jälkeen käperryin kylpytakissani isän ison mahan päälle katsomaan Kymppitonnia telkkarista ja välillä harhaannuin näpertelemään isän karheaa partaa. Siitä on jo niin kauan aikaa, mutta muistan vieläkin mille se lämmin ja kostea kylpytakki tuntui saunan jälkeen ja mille isä tuoksui. Enää minulla ei ole niitä hetkiä. Mietin tänään miksi en voisi vain kömpiä isän isoon turvalliseen syliin. En voi... Olen liian iso.

Olen ollut niin omissa maailmoissani, että olen unohtanut kaiken muun. En jaksa katsoa lempisarjojani telkkarista, koska ne ovat melkein kaikki komediaa. Tuntuu ihan väärälle että ihmiset nauravat. En tiedä mistä tämäkin ajatus tulee, mutta en voi käsittää miten muut ihmiset jaksavat olla iloisia. Minuun nauru ei tartu eikä mikään hymyilytä vaikka olen yrittänyt. Tiedän, etten todellakaan ole maailman napa ja kun minun on paha olla niin kaikilla muillakin pitäisi pitäisi olla. Ei. On vain sellainen olo, että muiden pitäisi ymmärtää suruni ja ottaa osaa suruun. Mutta eihän ihmiset tiedä mistä olen surullinen. Olen itsekäs...

Välillä saatan katsoa ikkunasta ulos ja muistaa, että oho ulkona on muitakin ihmisiä. En ole ainoa ihminen maailmassa. Kuulostaa tyhmälle, mutta on niin yksinäinen olo että en edes muista muiden ihmisten olemassaoloa välillä. Oma asunto tuntuu niin turvalliselle, että en haluaisi poistua sieltä ollenkaan enkä edes ajatella muita ihmisiä. Kun on paha olla niin välttelen todellisuutta ja ulkopuolista elämää. Haluan vain elää yksin omassa Ihmemaassani, missä kaikki on helpompaa ja turvallista. Siellä ei ole ilkeyttä, pahoja katseita, pelkoa, ahdistusta, väkivaltaa, pahaa oloa, kipua, väsymystä ja lista voisi jatkua loputtomiin.

edit/Kiitos kommenteista kaikille! olen ne lukenut ja piristystä ovat tuoneet mustaan maailmaan..

Suru ja kyyneleet

En osaa keksiä parempaa sanaa olotilalleni kuin surun murtama. Kaikki vanhat muistot hiipivät hiljaa mieleeni ja itken vähän väliä. En osaa käsitellä kuolemaa.

Anteeksi nämä tynkäpostaukset, mutta mieleni ei jaksa keskittyä lauseiden tuottamiseen. Aloitan kirjoittamaan ja sitten ajatus katkeaa. Tuijotan valkoista ruutua ja mieleni on yhtä tyhjä valkoinen ruutu. Olen vain seikkaillut netissä kuvia ja runoja etsien. Välillä pysähdyn kun luen jonkin koskettavan tekstin tai näen ihanan kuvan ja silmäni täyttyvät kyynelillä. Sitten se on menoa. En saa koottua itseäni ja itken.. Olen etsinyt uusimpia uutisia tietystä aiheesta ja painanut päivitä-nappulaa 5 minuutin välein. En vain saa rauhaa tässä asiassa.. Tästä nyt ei kukaan ymmärrä mitään...

Tuntuu, että jätän kertomatta paljon mutta en uskalla enkä kehtaa(nolottaa) kertoa. Tiedän, että minun bloginihan tämä on. En vain osaa tästä aiheesta kertoa samalla "virtauksella" kirjoittaa kuin muista aiheista. Ehkä saan aikaiseksi paremman kirjoituksen kun saan ajatukset kasaan ja vähän rohkaistua itseäni.

huomenna on terapia ja punnitus pelottaa kun en ole saanut syötyä mitään kunnollista. Ahdistus vie voiton aina.

Väsynyt ja anteeksi

Onkohan se tuo helle mikä tekee oloni ihan vetämättömäksi. Koko keho tuntuu niin raskaalle. Kädet ja jalat painavat kuin lyijy. Eikä siis todellakaan tee mieli syödä mitään. Kävin pienellä kävelyllä kun hain kioskilta uutislehdet. Kun näin tiskin vieressä kaikki suklaapatukat niin teki mieli oksentaa. Kaikki makea oksettaa tällä hetkellä ja tekisi mieli vain juoda vettä. Ei muuta.

En ole saanut aikaiseksi mitään. Olen nukkunut pitkään. Ihan liian pitkään, mutta pehmoinen sänky tuntuu niin turvalliselta. En muista mitä olen tehnyt viikonloppuna kun päivät ovat menneet niin nopeasti ja jotenkin sulautuneet toisiinsa. Nytkin oli parin päivän tauko postaukissa, josta olen pahoillani. Jospa saisin voimia taas jostain...

Kaiken tämän murheen lisäksi mun mielessä on pyörinyt vain yksi asia enkä odottanut sen vaikuttavan minuun näin kovasti. Joku tajuaa tuon kuvan ja aikaisemman postauksen yhteyden... tai ei. Nytkin silmät täyttyivät kyynelistä. Äh, ei minusta ole mihinkään..

Naapurin poika on tupakalla parvekkeella ja savu kulkeutuu mun avonaisesta ikkunasta sisään. Pitää mennä itsekin kunhan se poika on mennyt takaisin asntoonsa. En ole koukussa..

Eilisestä terapiakäynnistä

Eilen:

Eilinen päivä alkoi niin hienosti. Se alkoi jo 19 tunnin valvomisen jälken, mutta laskin sen alkaneeksi aamulla. En käynyt nukkumaan, koska jaksoin valvoa ne muutamat hassut tunnit. Väsytti aivan kamalasti, mutta silmät vain seisoivat päässä apposen ammollaan. Kävin ylikierroksilla ja koko vartaloa kihelmöi. Koko maailma tuntui menevän eteenpäin pikakelauksella, mutta minun liikkeet olivat kuin hidastetussa filmissä. Kädet ja jalat olivat liian väsyneet toimiakseen normaalia vauhtia. Yritin laittaa hiuksia kiinni sillein puoliksi ettei ne olisi naamalla koko ajan, mutta kädet väsyivät ja luovutin. Olisin halunnut jäädä kotiin yksin ahdistuksen kanssa, mutta kävelin ratikalle odottamaan. Ratikka oli täynnä ahdistavia ihmisiä. Ainakin minulle se näytti täydeltä.

Odotin terpalla kauan kunnes aulassa oli minä ja joku mies. Terapeutti tuli 5 minuuttia myöhässä hiljaiseen aulaan kutsumaan minut sisään. Toiselle miehelle hän sanoi hymyillen, että tässä menee vain hetki. Olin aivan hämilläni. Tuli välittömästi sellainen nolo ja nöyryyttävä olo, koska luulin tulleeni väärään aikaan. Tulinko väärään aikaan? Mitä? Halusin juosta oikeasti karkuun. En halua kuulla, että olen tullut jonkun toisen potilaan ajalla ja nolostua ja punastua siinä terpan edessä. Istuin pehmeään inhottavan vihreään tuoliin ja terppa sanoi, että olikin vahingossa varannut kaksi päällekkäistä aikaa. Meillä on aina sama aika niin miksi hän on varannut jollekin toiselle minun vakiajan?

Paniikkiolo muuttui pettymyksen ja pienen suuttumuksen sekoitukseksi. Terppa kysyi, että miten olen voinut viime tapaamisen jälkeen. Sanoin, että olen nukkunut huonosti. Mainitsin etten saanut nukuttua viime yönä ollenkaan. Hän kirjoitti samalla jotain kalenteriinsa ja sanoi, että nyt on viikonloppu tulossa niin pitäisi saada nukuttua. Siis mitä... Joo kyllähän se autta kun nyt tulee viikonlopu! No ei todellakaan! Mulle kaikki päivät on samanlaisia eli viikonloput sulautuu arkipäiviin. Olisi auttanut jos olisin saanut jutella, mutta toivon taas liikoja.

Eilen yritin mennä nukkumaan sen terapiakäynnin jälkeen, mutta ei tullut mitään. Suututti enkä tiennyt mitä tehdä. Yhdeltä iltapäivällä sain vihdoin unta, mutta sekin oli sellaista koiranunta että heräsin jokaiseen kolahdukseen ulkoa ja ulko-oven avaamiseen. Heräsin aina aivan hikisenä ja oli kylmä. Kamala olo.

Tänään:

Olen ihan oikeasti järkyttyny kun Michael Jackson kuoli! Tuli kylmä hiki ja sydän alkoi pumppaamaan kun luin yhdeltä keskustelu palstalta siitä. En vieläkään haluaisi uskoa sitä todeksi. Olen miettinyt aina, että kaikki nämä minun ikäpolven julkkikset tulevat vielä kuolemaan minun aikanani. Ja minä tulen näkemään vaikka Brad Pitin ja muut tosi vanhana. Ihan outoa. Olen aina pitänyt Michaelista todella paljon ja kuuntelin sitä pentuna. En kehdannut tunnustaa sitä kavereilleni, koska eihän se ollut mikään Backstreet Boysien tai Spice Girlsien veroinen julkkis. Mutta minun on käynyt Michaelia sääliksi kun on joutunut kamalaan mylläkkään julkisuudessa ja sillä on varmasti osallisuutensa sydänkohtauksessa. Voi voi... Vieritin kyyneliäkin kun MTVllä oli joku juttu Michaelin muistoksi. Surku :'(

Aamulla jouduin pomppimaan vaa'alla melkein vartin kun en meinannut uskoa tulosta. Molemmat vaa'at kyllä oli samaa mieltä vaikka heitteleekin aina parisataa grammaa. Oon syöny karkkia ihan liikaa ja silti paino ei ole sen mukainen.. Pitää kirjottaa myöhemmin siitä kun kohta lähden porukoilla käymään pupun kanssa.

MJ

I hope you finally find your Neverland.

Helsingin öiset kadut ja tytön äänettömät askeleet

Kello näyttää 3:41 keskiviikon ja torstain välisenä yönä ja tulin yölenkiltä. Yritin käydä nukkumaan, mutta on todella turhauttavaa vain pyöriä sängyssä kun päässä surisee ja silmät tahtovat pysyä täysin auki. Koitin rentoutua ja sulkea silmät, mutta hetken päästä huomasin tuijottavani seinää silmät apposen ammollaan. Kävin ylikierroksilla ja ahdistus oli valtava. Kaiken sen sekasorron keskellä päässäni jaksoin vielä ahdistua päivän kaloreista. Niitä ei oltu kulutettu tarpeeksi. Vanhempien luona käyntiä ei lasketa, koska kävin siellä autolla ja seisoin vain pupun kanssa pihalla. en jaksanut pyöriä enää sängssäkään, koska olin aivan varma ettei uni tule. Se ei ole tullut ennenkään ennen kun olen päässyt ahdistuksesta eroon.

Laitoin lenkkivaatteet päälle. Tarkastin vielä ikkunanraosta onko ilma viilentynyt yhtään ja olihan se. Huppari niskaan vielä juoksupaidan päälle. Kello oli vähän yli 2 yöllä ja oli hieman hämärää. Olin ehtinyt jo kymmenen minuuttia kävellä kun katuvalot(tai puistonlamput) sammui ja tuli orpo olo. Kuka nyt näkee jos mun kimppuun hyökkää joku! Mutta sitä hämärää kesti vain hetken. Olen oikeastaan jo tottunut kesän yöttömiin öihin vaikka valitin aikaisemmin kaipaavani pimeyden turvaa. Kesäöissä on jotain raikasta ja surullista, mikä viehättää minua. Kadut olivat hiljaisia lukuunottamatta takseja ja muutamia ohikulkijoita.

Mietin siellä Helsingin hiljaisilla kaduilla, että mitäköhän ne ihmiset tekevät tähän aikaan ulkona. No, samaan postinkantajaan törmäsin kaksi kertaa ja se katsoi vähän kieroon.. Muutaman humalaisen tunnistin, mutta muista en osaa sanoa. Oliko ne tulossa juhlista? Oliko ne viettäneet pitkän illan poika- tai tyttöystävänsä kanssa? Vai eikö nekään saaneet unta niin kuin minä? Kuka haluaa lähteä yksinäisille kaduille kulkemaan keskellä yötä?

Lenkin aikana päässäni pyöri ikäviä asioita. Välillä olisin halunnut lähteä juoksemaan ja ehkä ajatukset karisisivat matkan varrelle. Mutta ei se toimi niin. Valitettavasti. Omia ajatuksia pakoon juokseminen ei ole ikinä toiminut. Ne seuraavat aina mukana. Olisin halunnut jäädä istumaan varjoisen kadun kulmaan ja taas toivoa oikein kovasti, että olisin näkymätön. Olisin halunnut jäädä siihen istumaan ja katsoa huomaako kukaan minua. Olenko muuttunut näkymättömäksi vai en.

Nyt olisi päätettävä menenkö takaisin sänkyyn yrittämään jos uni tulisi vai valvonko koko yön. Mulla on huomenna, siis tänään, aamulla 9.30 terppa ja sinne pitäisi olla valmiina lähtemään kämpältä 8.30. Musta tuntuu, että en saa itseäni parin tunnin unen jälkeen sängystä ylös. Nyt on olo sellainen, että ehkä jaksaisin valvoa. Pari tuntia vielä ja sit meen suihkuun ja laitan itseni valmiiksi. En kyllä jaksa kävellä sinne vaan pitääpi mennä ratikalla. Ahdistavaa..

Mitäköhän tästäkin tulee... Mitäköhän terppa sanoo.. Veikkaan, että ei mitään.

Sisällä kyyhötän

On koko ajan sellainen olo, että pitäisi tehdä jotain ja mennä nautimaan kauniista ilmasta. Aurinko paistaa ja on lämmintä, mutta minä kyyhötän sisällä. Kohta on päivä jo ohi ja minä olen saanut auringon lämpimiä säteitä iholleni vain yhteensä puolen tunnin ajan istuessani pihakeinussa tupakalla. Pitäisi ja Pitäisi mennä ulos, mutta en Halua. Ei minkäänlaista mielenkiintoa mennä ulos. Aurinko ei ole piristänyt minua lainkaan. En vain uskalla mennä tuonne ihmisten täyttämille kaduille. Kaikilla on kivaa kun on kesälomat ja saa syödä jäätelöä sen kunniaksi. Tällaisella kelillä vaatetus on sen mukaista. Minä en kehtaa. Omasta mielestäni minua on liikaa kesävaatteissa ja joka paikasta pullottaa, mutta kadulla minua saatetaan katsoa kieroon. Haluaisin olla se Näkymätön Ninni..

Tänään sain kuitenkin aika paljon aikaiseksi kun kyyhötin sisällä. Vaihdoin mattoja ja imuroin. Siivosin pupun häkinkin vaikka sen just siivosinkin. Pupu osaa sotkea... Vielä pitäisi istuttaa ne sitruunan siemenet, mutta ei jaksa. Katsoin äsken niitä sitruunoita mistä on tarkoitus kaivaa siemenet pois ja istuttaa ne, mutta toinen sitruuna olikin homehtunut kokonaan. Ne oli seissyt avonaisessa muovipussissa 3 päivää keittiön pöydällä.. Just tällein mulle käy aina kun ostan jotainylimääräistä mitä en ole aikonut syödä. Se homehtuu kun en tajua ahdistua siitä ja käydä hypistelemässä sitä sormissani vähän väliä. No, onneksi toinen sitruuna oli vielä elossa ja toivotaan että se selviää huomiseen. Jospa jaksaisin huomenna parin pillerin avulla taikoa itseni puutarhuriksi.

Huomenna taidan huristella pupun kanssa autolla porukoille ja pupukin pääsee nauttimaan raikkaasta ulkoilmasta. Täällä kaupungissa en uskalla sitä ottaa ulos vaikka se ei ole ikinä yrittänytkään lähteä pakoon, mutta ainahan on mahdollisuus. Porukoilla on häkkikin ulkona.

Kuin kukkaa kämmenellä

Aamulla herättyäni huomasin, että olen onnistunut tappamaan taas yhden kukkani. Tai ei se ole kukka vaan istutin ruukkuun jonkin kukkapuskan. Punaisia ja sinisiä pieniä kukkia. Nyt ne nuokkuvat nahistuneina kun eivät ole saaneet vettä. Nyt mietin pitäisikö heitää ne menemään vai vieläkö ne virkistyvät..? Minun oli tarkoitus istuttaa vielä kahteen ruuukkuun lisää kukkia, mutta en tiedä uskallanko koska tapan nekin aivan varmasti. Alussa olen niin innostunut uudesta elämästä kämpässäni ja kauniista asioista ikkunalaudallani. Sitten unohdan ainoan asian mitä ne kaipaavat minulta: veden. Minä en sitten osaa pitää mitään kaunista elossa. Paitsi rakkaan pupuni ;)

Tänä viikonloppuna olen uppoutunut tekemään käsitöitä. Olen istunut lattialla ja näperrellyt erään käsityön parissa melkein kymmenen tuntia päivässä. Kunhan saan aikaa kulutettua. En osanut juhannusta viettää, koska minulla ei ole yhtään läheistä ystävää. Kukaan ei ole minulta kysynyt mitä teen jussina. Olen antanut luvan itselleni kieriskellä itsesäälissä... Mutta en osaa edes viritellä mieltäni juhlatuulelle. Tämä viikonvaihde on kuin mikä tahansa muukin viikonvaihde. Juhannus tuntui tavalliselle perjantaille. Ja minulle kaikki päivät tuntuvat ihan samoille, oli sitten keskiviikko tai sunnuntai. Se taitaa johtua siitä, että minulla on sama rutiini joka päivä. En käy töissä enkä koulussa joten vietän kaikki päivät kotona ahdistellen.

Ja näin päästään pahaa maailmaa karkuun...

Ratkaisuni tämän hetkiseen pahaan oloon, huonoon itsetuntoon, ahdistukseen ja musertavaan masennukseen oli pistää pää turraksi vanhoilla kolmiokipulääkkeillä. Kiitos vielä lääkäriukolle kun en saa apua ahdistukseen. Koko vartalo on puutunut ja olo on ihan siedettävä. Ilman raastavaa ahdistusta kirjoittaminen tuntuu helpommalle. Mutta ei tämä ole mikään ratkaisu vaan typerä repsahdus. Nämä kolmiolääkkeet ovat tosi huonoja mun maksalle kun siinä on jo ennestään vikaa.

Haluaisin vielä selvittää yhden asian. En pidä Anonyymien kommentteja, no sanotaan nyt, vittuiluna. Vaikka syömishäiriö alistaa minun ajatusmaailmani lapsen tasolle, luulen silti osaavani ottaa kommentit aikuismaisesti vastaan. Täysin tuntemattomien ihmisten kommentit tuovat liikutuksen kyyneleet silmiini. En voi käsittää miten joku voisi välittää minusta. Kukaan ei ole välittänyt minusta niin miten täälläkään kukaan voisi välittää minusta. Varsinkin äskettäin yksi Anonyymi vilpittömästi ravisteli minua taas maan pinnalle kun olen leijunut omissa maailmoissani. Ehkä tarvitsen sitä ravistelua aina välillä, mutta muutos on pelottavaa. Muutos on pelottavaa, koska se ei ole ikinä toiminut kaikesta rankasta työstä huolimatta. Kaikki kyyneleet mitkä olen niellyt ruoan mukana ovat mennet hukkaan.

Kadulta kuuluu ihmisten huutoa ja metelöintiä. Se muistuttaa minua, että ilonpito alkaa ja minä olen täysin yksin. Kukaan ei ole kysynyt minulta mitä teen juhannuksena. Olen jo unohtanut mitä juhannuksena kuuluu tehdä. Mitä te teette juhannuksena? Kadulla ajoi ambulanssi pillit päällä ja toivoin, että se tulisi pelastamaan minut. Toivon aina niin kun kuulen ambulanssin. Säälittävää..

Hiljaisuuden salaisuus

Jos et halua jotain, älä puhu mitään. Kadut. Jos haluat jotain, älä puhu mitään. Et saa.

En jaksaisi muuta kertoa, koska tuo lause kuvaa tydellisesti eilistä tapaamistani lääkärin kanssa. Avasin suuni. Uskalsin vaikka paniikki kaiveli kurkkuani. Kerroin kuinka lääkkeet eivät auta lainkaan ahdistukseen. Mikä oli lääkärin reaktio? Ukko oli täysin välinpitämätön. Ei mitään vastausta. Hetken hiljaisuuden jälkeen siirtyi seuraavaan asiaan eli verikokeiden tuloksiin missä ei ollut mitään suurempia vialla. Eli kiitos siitä rakas lääkärini. Sait minut tuntemaan itseni vielä pienemmäksi ja mitättömämmäksi. Täysin näkymättömäksi. On siis parasta pitää suuni kiinni. Kukaan ei kuitenkaan ikinä kuuntele minua ja senhän todistin eilen. Onneksi minulla on tämä blogi, jossa saan tukea ihanilta ihmisiltä.

Lääkärin välinpitämättömän reaktion jälkeen tunsin kuinka masennus alkoi painamaan minua kasaan kuin lyijy. Sanoin eilen tapaamisessa vain sen miten paha minulla on olla ahdistuksen kanssa. Koko loppu ajan olin hiljaa ja tuijotin käsiäni. En kyennyt vastaamaan kysymyksiin kun olo oli täysin lamaantunut. Jos minulla olisi yhtään enemmän rohkeutta olisin haistattanut *skat sille ukolle. Kiukku ja suuttumus on minulle aika harvinainen tunne, mutta eilen pisti vihaksi. En tiedä, mutta eilen minua ei kohdeltu oikein..

Eilisen tapaamisen jälkeen olin totaalisen voimaton. Kiukku ja itku veivät viimeisetkin voimani. Tämän päivän olen viettänyt sängyssä. Nousin pari kertaa tupakalle, mutta en jaksanut vielä aloittaa uutta päivää. Kaivauduin takaisin peiton alle vaikka lenkillä olisi käytävä ja kaikkea. Nousin nyt iltapäivällä vihdoin ylös enkä tiedä mitä tehdä. Teksisi mieli mennä takaisin turvaan peiton alle, mutta toisaalta olisi saatava aikaiseksi jotain tänään. En halua elää. Maailmaa peittää harmaa verho vaikka on kesä. Itkettää.

Näkymätön Ninni

Pakenen usein kamalaa ja ahdistuksen täyteistä arkeani mielikuvitusmaailmaan. Yksi lempipaikkani on muumilaakso. Saa nauraa ;) Siellä kaikki ovat niin ystävällisiä. Kaikki jotka ovat pentuna katsoneet nenä ruudussa muumeja muistavat varmasti Ninnin. Sen näkymättömän tytön, jonka muumit saivat taas näkyviin kun olivat sille niin kilttejä. Tunnen olevani usen Ninni. Kaikki ihmiset ovat julmia, vihaavat minua, eivät välitä, kävelevät päin... Haluaisin Ninnin lailla muuttua näkymättömäksi ja lakata puhumasta kokonaan, koska maailma on vain liian julma pienelle tytölle. Näkymättömänä ei tarvitse kohdata muiden ihmisten katseita. Voi vain sulautua taustaan.

Haluaisin, että joku pelastaisi minut ja haluaisi parantaa minut. Saada minut taas näkyviin. Minun ei tarvitsisi piilotella ketään. Uskaltaisin kohdata muiden katseet niin kuin Ninni teki. Muumit olivat kilttejä ja ystävällisiä Ninnille. He kohottivat hänen itseluottamusta ja Ninni tuli taas näkyviin.

Luulenpa, että toivon taas liikoja koska olen ollut monta monta vuotta terapiassa ja hoidossa. Olen tavannut useita ihmisiä ja olen edelleen näkymätön. En vain osaa sanoin kuvailla pahaa oloani. En halua tunnustaa lääkärille, että lääkkeet ei toimi. En halua aiheuttaa pettymystä, koska hänhän on lääkäri ja lääkäri parantaa aina. Kaunistelen asioita. Sitten kun minun pitäisi pyytää jotain, en uskalla avata suutani. Näpertelen vain käsilläni ja tuijotan lattiaa. Miten pyydetään tukea? Pitääkö minun vain avata suuni... Huomenna lääkäri.

Siivousta

Eilisestä ahdistuksesta huolimatta sain tänään ihmeellisen siivousvimman. Pyyhin pölyjä, tiskasin, imuroin, jne. Löysin vieläkin talvikenkiä eteisestä mitä laitoin kaappiin kesäksi pois. Mun asunto varmaan kuulostaa yhdeltä kaaokselta, mutta ei se ole. Mulla on vaan kamalasti tavaraa ja pieni asunto. Asunto pysyy muutenkin tosi siistinä pakko-oireiden takia, mutta ikinä ei tunnu olevan tarpeeksi siistiä. Mua alkaa häiritsemään jos kaikki ei ole siisteissä pinoissa tai tavarat on väärin päin. Aina on liikaa tavaraa esillä. Mun vaatehuone on ihan täynnä tavaraa eikä sinne mahtuisi enää yhtään mitään. Mutta vielä olisi tiivistettävä ja pitäisi saada lisää tilaa.

Olen taas touhunnut niin paljon, että nälästä ei ole tietoakaan. Söin suklaapatukan ja rasvattoman jugurtin päivällä etten pyörtyisi roskienvienti matkalla. Aina kun alan siivoamaan tai pyörin kaupungilla koko päivän ni unohdan syödä. Olen tahallani syömättä iltapäivään saakka ja siihen mennessä on tullut jo hyvänolontunne syömättömyydestä. Sitten se on liian helppoa..

Nyt jämähdin taas tähän lattialle istumaan kun pitäisi lenkille lähteä tuonne tuuleen. Vihaan lenkkeilyä tuulisessa säässä kun siitä tulee niin levoton olo. Ajatukset harhailee, että en pystyisi millään keskittyä kirjottamaan. Tai ei niitä ajatuksia mun päässä paljon ole, mutta ne muutamat sinkoilee puolelta toiselle. Mahdotonta istua paikallaan.

Miksi löydän itseni odottamassa malttamattomana seuraavaa terapeutin tapaamista?

Liikaa katseita, liikaa kaikkea.

Nolasin itseni tänään ihmistenilmoilla ja keräsin liikaa katseita. Vihaisia ja epämielyttäviä katseita. Nyt haluaisin vain sulkeutua asuntooni koko loppuelämäkseni ja sulkea kaikki ihmiset elämästäni pois. En halua nähdä enää yhdenkään tuntemattoman ihmisen tuomitsevaa ja arvostelevaa katsetta. Ne katseet ovat liikaa voimilleni. Vihaan itseäni!

Ahdistaa niin kamalasti. Vihaan itseäni. En osaa ikinä tehdä mitään oikein. Teen aina kaiken väärin. Ihan kaiken. En osaa käyttäytyä kuin normaali ihminen. Miksi ihmeessä teen aina samoja virheitä enkä opi ikinä.?. Inhottavaa kun levoton ja ahdistava olo leviää koko vartaloon ja tekisi mieli vain huutaa niin kovaa kun keuhkoista lähtee. Teepä niin kerrostalossa. Hakkasin taas käsivarttani seinään ja ahdistus lievittyi kivun myötä hieman. Kirjoittamisestakaan ei tule mitään kun ajatukset pomppii minne sattuu ja tuo käyttökatkos häiritsee vaikka siihen on vielä 2 tuntia.

Olisi taas tarve puhua jonkun kanssa, mutta kenelle puhuisin.. ei minulla ole ketään. Ja sitten kun on seuraavan kerran terpalle aika niin tähän väliin on kerennyt tulla uusia ahdistuksia. En varmaan edes uskalla sitten enään puhua tästä kun tunteet ovat laantuneet siihen mennessä. Terppa on käskenyt useamman kerran soittaa kriisipuhelimeen, mutta ei minulla ole rohkeutta. En vaan uskalla, koska puhelimessa on muutenkin kiusallista puhua. Siis minun mielestä.

Tällaisessa olotilassa sitten pitäisi mennä nukkumaan. Ei taida onnistua..

Näin käy hulluille

Kun ihminen särkyy ajatukset kaikkoavat hänestä kuin kohmeiset varpuset.

Se käy niin hitaasti ettei hänen äitinsäkään ehdi huomata mitään.

Hänen itkunsa ei kuulu enää, kyyneleet ovat jäätyneet kiinni hänen menneisyyteensä.

Eikä hän ole kukaan.

Me huomaamme sen vasta kun hänen silmänsä ovat poissa, katse hyytynyt.

Vielä vähän aikaa hän kulkee edelleen kuin liikkeen omalla voimalla.

Kun hän seisahtaa hänen ympärillään tule hiljaista.

Hän se oli, hän se oli jossa kerran piili ilon rakkauden yhteenkuuluvuuden kaikki mahdollisuudet.

(suom. Pentti Saaritsa)

Yhdestä kirjasta kopsasin...

auh..

Eilen illalla alkoi särkeä päätä ihan kamalasti eikä se helpottanu kun vasta äsken. Eli makasin sängyssä melkein 21 tuntia. Se kipu oli aivan järkyttävää enkä pystyny todellakaan tekemään mitään muuta kun makaamaan puolitajuttomana. Koko päätä puristi ja tuntui, että se räjähtää.

Nyt on sellanen olo, että olisin jäänyt junan alle. Vieläkin jomottaa vähän päätä ja vaikea uskoa, että on jo ilta. Koko päivä meni multa ohi. Tänään jaksoin katsoa vaan kaksi kertaa kelloa kännykästä. Klo 13 ja 19. Tiedän, että olin ainakin noihin aikoihin hereillä. Viime yönä heräsin vähän väliä ja tuntui että en saanut nukuttua ollenkaan. Päänsärky ei helpottanut missään asennossa ja pyörin vaan sängyssä tuskissani. Tuntui, että yö ei lopu ikinä, mutta yliväsyneenä nukahdin ja nukuin koko päivän. Toivottavasti en saa ikinä enää tällaista päänsärkyä. Viimeeksi mulla on koskenu päätä varmaan yli kuukausi sitten.

Söin ensimmäisen kerran tänään 20.00 pienen kupin puuroa. Oli ällöttävä olo eikä tehnyt muuta mieli, mutta oli pakko jotain syödä. Sappinesteitä ei ole kiva oksentaa.. Ennen puuroa kävin parvekkeella tupakalla ja se taisi olla erehdys, koska multa meni jalat alta. En saanut mistään kiinni ni menin suoraan kylmälle betonilattialle. Tupakasta mulle tulee tosi heikko olo joskus ja nyt olin vielä paastonnut toista vuorokautta. Hyvä minä...

Karkkipäivä on joka päivä

Olen saanut 'ahdistustärinävapinaitkukohtauksia' koko päivän enkä keksi mitään syytä niille. No vaakalukema on jämähtänyt paikoilleen kun ensin nousi parisataa grammaa viikonlopun takia. Se raivostuttaa... Mä oikeastaan tiedän miksi olen ahdistellut koko päivän, mutta miksi reagoin näin suuresti.?. Olen kauan miettinyt sitä yhtä sananlaskua, jonka postasin tänne aiemminkin. Taisi mennä jotenkin, että et ole elänyt ennen kun olet löytänyt jotain, jonka edestä olet valmis kuolemaan. Minä olen menettänyt toivon jo kauan sitten ja olen vain sinnitellyt eteen päin. On varmaan ihme, että olen vielä elossa kaikista minun hölmöilyistä huolimatta. Tuuria vaan. Tuota sananlaskua olen pyöritellyt mielessäni ja tuntuu, että nyt odottelen vaan loppua. Ei minulla ole enää mitään odotettavaa elämältä. JA olen valmis kuolemaan tämän laihan vartalon vuoksi. Moneen vuoteen ei ole ollut toivoakaan, että masennus helpottaisi. Saatikka sitten syömisen kanssa häröily. Uskonko, että parannun joskus? En tiedä. En jaksa uskoa. Kohta on lääkkeet käyty läpi. Toivoisin edes pientä valoa tunnelin päässä.

Sen olen huomannut, että en tee ikinä mitään helpottaakseni oloani.
Jos on nälkä en edes katso jääkaapille päin.
Olen ansainnut nälkäkrampit vatsassa.
Jos huulet ovat kuivat ja haljenneet, en laita huulirasvaa.
Olen ansainnut ne kipeät huulet.
En käy ostamassa mitään luontaistuotteita, jotta iho ei olisi niin kuiva tai kynnet kasvaisivat vahvempina.
En jaksa välittää.
En käytä vitamiineja tai rautaa.
En ole ansainnut niitä.
Onneksi olen perinyt isäni puolelta paksut ja tummat hiukset. Vain kerran ne alkoi tippua päästä tukkoina, mutta sillon BMI olikin 12 puolella. Hiukset kasvoi melkein yhtä paksuiksi takasin, mutta ei ne yhtä hyväkuntoiset ole enää.

Mun ruokavalio on mennyt ihan pyllylleen. Olen taas jäänyt koukkuun sokeriin. En ihan niin rankasti kuin viime kesänä kun söin sokeria mlkein suoraan lusikasta. Nyt olen selvinnyt pari viikkoa syömällä pelkkää makeeta. Syön sellaisen 100g pussin karkkia ja jäätelön kerran päivässä. Niin, ja juon vieläkin kaakaomukin makeutusaineen kera päivittäin. Saan pienen sokerihumalan ja sillä pärjää päivän. Elimistö tykkää kun kohta alkaa varmasti puutoksia tulemaan. Ihme kyllä, en ole lihonnut yhtään vaikka olen syönyt karkkia joka päivä. Paino on laskenut jos kalorit menee miinukselle. Ihan outoa...

ahdistusta..

Söin taas viikonvaihteena liikaa. Olin vanhemmilla kun niillä oli jotku vaalipippalot. En vieläkään tiedä mistä oli kyse, mutta piti käydä näyttäytymässä ja todistamassa että kyllä minä syön. Ja minut pistettiin syömään pitsaa ja sämpylä. Oli kamalaa kun halusin vaan pyyhkiä sen koko illan elämästäni pois niiden kaloreiden takia. En tiedä yhtään paljonko kaloreita tuli yhteensä, mutta varmasti paljon. Vihaan muiden tekemiä ruokia kun en osaa laskea kaloreita niistä. En jaksanut hymyillä lainkaan ahdistuneena ja panikoin itsekseen entisessä huoneessani. Itkin suolaisia kyyneliä kun en pystynyt pakenemaan sitä ahdistavaa tilannetta. En päässyt oksentamaan mihinkään vaikka turvaudun siihenkin vain hyvin harvoin. Talo oli täynnä vanhempieni tuttavia enkä tuntenut ketään. Sain taas ne tutut kommentit, että näytän teini-ikäiselle ja olen niin pieni. juu... Nyt aion rauhoittua kotona pari päivää ennen kun uskallan lähteä mihinkään.

Mulle soitti päivällä lehtimyyjä ja sanoin jotenkin töykeästi ettei mulla ole varaa tilata lehtiä. Tuli kamalan huono mieli siitä. En tiedä mitä niille lehtimyyjille pitäisi sano kun en halua tilata mitään... En halua olla epäkohtelias tai töykeä kellekään. Kerran olin vaan tuppisuuna kun lehtimyyjä soitti ja se tietysti luuli, että olen kiinnostunut lehden tilaamisesta. Myyjä luetteli varmaan 30 lehteä ja kaikkia tarjouksia. 5 minuutin päästä osasin avata suuni ja sanoin, että mulla ei ole varaa tilata lehteä. Myyjä sanoi vihaisesti, että 'voi kun kiva' ja paiskasi luurin korvaan. Mulle tuli siitäkin tosi huono omatunto ja muistan sen puhelun vieläkin. Ei tällaisten pienten asioiden pitäisi jäädä kaivamaan mieltä, mutta kun en voi sille mitään.

Olen tappanut osan itsestäni

Heräsin täysin voimattomana. Iltalääkkeet ja varsinkin seroquel tekee olon ihan vetämättömäksi aamulla. Kaikki jäsenet on makaroonia ja sängystä ylösnouseminen vaatii todella paljon voimia. Kävely makuuhuoneesta keittiöön alkaa jo hengästyttämään, mutta onneksi tätä kestää vain aamun. Tulee tosi läski olo kun pienestä kävelymatkasta hengästyy ja vartalo tuntuu painavan ainakin tonnin. Haluaisin vain jäädä makaamaan sänkyyn silmät kiinni, mutta huono omatunto estää. On pakko herätä uuteen päivään ja kuluttaa kaloreita. On pakko ottaa taas aamulääkkeet, että järki ei lähtisi juoksemaan karkuun ja pää menisi aivan sekaisin. On pakko pakko pakko..

Kävin päivälenkillä ja äiti otti mut matkalta kyytiin. Ärsytti kun taas se sai mut kiinni kesken lenkin enkä pystynyt kävelemään koko matkaa. Ensin sain paskahalvauksen (joo kielenkäyttö..) kun auto tööttäsi mun kohdalla ja luulin taas ajautuneeni autokaistalle jalkakäytävältä. Mutta äiti heilutti kättään meidän mustan maasturin ikkunasta. meinasin jo lähteä karkuun juoksemaan, mikä on ensimmäinen reaktio kaikkeen kun jään jostain kiinni. Tekohymy päälle ja mentiin niille.

Oli ihana istua tupakalla vanhempien kuistilla niiden koira sylissä ja olla vaan. Koira on aivan ihana, vaikka ei yhtä ihana kuin Otto, mutta sen katseessa on sellaista viisautta että voisin kertoa sille kaikki murheeni. Siinä kuistilla en kuitenkaan alkanut vuodattamaan murheitani kun vanhemmat oli kotona. Etsin aina sellaisia rauhallisia paikkoja itselleni, missä voin käydä tupakalla ja olla vaan. Vanhempien kuisti on ollut yksi rauhallinen paikka missä olen viihtynyt. Siitä on ihana katsoa hyvin hoidettua pihaa. Kukkia ja kauniin vihreää nurmikkoa.

Tänään mietin kuistilla istuessani, että miten äiti saa kaiken pidettyä elossa. Se lähti siitä kun piha on niin kaunis ja niiden jääkaapissa on aina kaikki niin tuoretta. Ikinä en ole nähnyt mitään pilaantunutta tai vanhaa ruokaa jääkaapissamme. Itse en ikinä jaksaisi pitää kaikkea kasassa niin kuin äiti. Sillä on oma yritys ja sitten vielä koti. Käy meillä siivooja pari kertaa viikossa, mutta silti.. Äiti on pitänyt elossa minutkin näin kauan. No en ole asunut kotona moneen, moneen vuoteen mutta silti.

Minä onnistun tappamaan aina kaiken. Jos aloitetaan pienimmistä asioista niin olen tappanut kaikki kasvit mitä olen ikinä saanut tai itse istuttanut. Jos ostan joskus jotain ylimääräistä jääkaappiini mikä ei kuulu turvaruokiini niin se istuu siellä jääkaapissa kunnes on pilalla. Yleensä suurin osa ostamistami hedelmistä menee pilalle ennen kun ehdin syödä ne. Kaappejani siivotessa olen löytänyt pari vuotta vanhoja avaamattomia makarooni pusseja. Pilaan kaiken.. Pupu on minun ensimmäinen oma lemmikki ja siitä pidän kiinni vaikka oman henkeni uhalla! Pupustani olen pitänyt huolta, mutta oman elämäni olen tappanut. Olen tappanut jo osan itsestäni. Se osa on jo rikki eikä se millään lääkkeillä korjaannu vaan ne turruttavat sen kivun.

Sekavaa... ja 200. teksti!

Näin viime yönä ihan kummallisia ja häiritseviä unia. Muistan vain pätkiä, mutta jotenkin niistä unenpätkistä jäi voimakkaat tunteet ja mielikuvat. Näin unta, että yritin taas itsemurhaa lääkkeillä. Kun heräsin en avannut edes silmiäni. En tiedä tajusinko olevani edes hereillä, koska väsytti niin kovasti. Mutta mieleeni tuli eräs kerta kun otin yliannostuksen osastolla ollessani. Salakuljetin sinne lääkkeitä, koska olo oli niin toivoton etten enää kestänyt. No se överi ei onnistunut. Mutta tänä aamuna jostain syystä mietin puoliksi hereillä ollessani, että minun olisi pitänyt käyttää niitä lääkkeitä mitä käytin unessani. Aivan ihme unia minäkin näen. Ei ole koskaan tullut mieleen ottaa niistä unen lääkkeitä, mutta aamulla jotenkin tajusin sen.

Unista tuli aivan kummallinen ja ahdistava olo. En olisi halunnut nousta uuteen päivään. Unet tuntuivat jotenkin houkutteleville, koska... no tiedätte miksi.. Olisi vain helpompaa jos en olisi olemassa. Tai en osaa selittää.. En halua aiheuttaa mielipahaa läheisilleni. Mutta en pysty elämään kaiken tämän taakan kanssa. Haluaisin käyttää tiettyjä sanoja, mutta en halua kiroilla. Kidutan itseäni elämällä näin, mutta en pysty muuttamaan itseäni. Uskokaa vaan, kokeiltu on ja apua on saatu kaikilta tahdoilta... olen luopunut toivosta, mutta käyn kuitenkin terpalle vuodattamassa murheitani.

Wow, tämä on 200. blogiteksti. Jos laskin oikein... Olenkohan itse edes lukenut kaikkia tekstejäni? Kirjoitan vain ja julkaisen tekstini niitä sen kummemmin lukematta. Luin äsken ensimmäisiä tekstejäni enkä muistanutkaan miten olin koukussa sokeriin viime kesänä. Tekee oikein pahaa muistella kun lusikoin desikaupalla sokeria puuron ja murojen kanssa. Onneksi kirjoitan näitä ylös, että muistan miten paljon pystyn muuttumaan ajan kuluessa. Viime kesänä repsahdin enkä halua sitä enää. Elän jatkuvasti itsekurin kanssa. Suoritan, suoritan ja suoritan.. Kaikki pitää tehdä itsekurin avulla. Muuta minun elämään ei kyllä kuulukaan kuin tämä häiriintynyt elämä. Välillä tulee repsahdus ja itsekuri murenee käsissä. Jostain kumman syystä onnistun aina keräämään ne itsekurin pienet palaset ja elämä jatkuu.

Väsy vei voiton tänään

Tänään nukuin melkein koko päivän. Heräsin myöhään. Kävin päivälenkillä. Kyllästyin netissä roikkumiseen kun päätä koski ja menin sänkyyn. Väsytti kamalasti, mutta uni ei halunnut tulla heti. Kämppä oli kuuma eikä ikkunasta tullut viileää tuulen värettäkään. Heräsin melkein 2 tunnin päästä seuraavan kerran kun olin hiestä märkä. Housut ja toppi oli liimautunu ihoon kiinni ällöttävästi. Oli niin ällöttävä ja inhottava olo. Vaikka olin hikoillut ni tärisin kylmästä. Ihan kun olisin hikoillut litrakaupalla. En tiedä johtuuko tuo hikoileminen lääkkeistä vai mitä.. Pupukin oli vaihtanu majapaikkaa mun hikisestä kyljestä omaan häkkiinsä.

Päivätorkuilla näkyy aina ihan kummallisia unia. Ne unet muistaa yleensä herätessään ja mulla ne on aina painajaisia. Tai ainakin voimakkaita ja pelottavia unia, jotka liittyy tuttuihin ihmisiin. Päiväunien jälken olen aina hiestä läpimärkä ja olo on jotenkin sekava. Ei tule yhtään mukava olo. Kun herään ni en tiedä missä olen, mikä päivä on, onko aamu vai ilta, monelta menin nukkumaan, jne. Sitten tulee paniikki, että olen nukkunut pommiin kun kello on jo noin paljon. Olen myöhässä! Mistä ihmeestä olisin myöhässä kun en koulussa tai töissäkään käy... Se on kamala tunne kun luulee nukkuneensa pommiin. Olen aina täsmällinen kaikessa ja pommiin nukkuminen hävettää kamalasti. En muuten nukkuisi päiväunia silloin tällöin, mutta joskus silmät tahtovat mennä kiinni itsekseen. En voi taistella väsymystä vastaan ja on sinne sänkyyn kaivauduttava.

Toimii taas!

Sain koneeni takaisin ja netti toimii.. jotenkuten.. Vieäkin pitää käyttää nettiä jossain ihme tilassa kun ei osattu korjata kunnolla, mutta onneksi pääsen kuitenkin tänne. Hirvitti antaa mun kone äitin atk-kaverille kun mulla on sellasia juttuja koneella mitä ei muut sais nähdä. Blogikirjoitusten kopiot, päiväkirjamerkintöjä ja kuvia... No, ei sitä vissiin kiinnosta tonkia muiden koneita kun kiireinen ihminen on kuulemma.

Siivosin tänään mun käsiaukkua kun sinne ilmestyy itsekseen tavaraa :/ Laukku tursusi käytetyistä nenäliinoista kun olen itkeny kaikilla terapiakäynneilläni. Olisi aikamoinen kokoelma niitä jos olisin säästänyt ne kaikki. Kuka nyt itkee fysioterapiassakin? Tänään fysioterapeutti kysyi vain, että miten minulla on mennyt ja minä aloin itkemään. Hävettää itkeä aina, mutta en voi sille mitään. Mun ääni katoaa ja naama muuttuu punaiseksi. Kyyneleet virtaavat sitä tahtia ettei niitä ehdi yhdellä nenäliinalla pyyhkiä. On miltei mahdotonta jatkaa mitään keskustelua tai vaihtaa aihetta itkemisen jälkeen. Yleensä terppa vain lohduttelee ja höpisee kun minä yritän vastailla piipittävällä äänelläni.

Lääkärin luona en ole osannut itkeä. Tai psykologi/lääkäri se mies taitaa olla. Välimme ovat kylmentyneet. Tai en tiedä mitä hän ajattelee minusta, mutta näen välimme tollaisena. Kaikki minun sanomiset menee ohi. Niitä ei oteta huomioon. Päätökset tehdään selkäni takana. mistään ei kerrota minulle. Saan tietää asioista vasta sitten kun jotain tapahtuu. Ja näin ei pitänyt käydä niiden lupausten mukaan... Olen käynyt siellä samassa paikassa jo vuosia, vaikka välillä on ihmiset vaihtuneet. En tiedä mitä ajattelen tästä...

Älkää välittäkö musta!

Unohtakaa kokonaan!

Olempahan sitten yksin ongelmieni kanssa...