Iltapäivitys ja kyyneleitä

Kiitos ihanista kommenteista! Tulee lämmin tunne kun edes joku välittää. Välillä en tiedä välitänkö edes itse enää..

Illalla iski kamala olo kun istuin katsomaan telkkaria vanhempien kanssa. No, olen ollut olohuoneessa koko päivän, kiertäen tuolita sohvalle ja taas nojatuolille kun en halua löhötä laiskasti yhdessä kohdassa. Mutta vanhemmat tekivät poikkeuksen iltapuuhissaan ja tulivat seurakseni katsomaan elokuvaa. (Yleensä he tekevät töitä puoleenyöhön joten oli ihme, että tulivat ilman suostutteluja olohuoneeseen.) Tuntuu, että uppoudun liikaa kaikkeen mitä ajattelen tai seuraan. Nyt huomasin, että ajaudun ihan ok olotilasta täyteen epätoivoon/itsekkääseen oloon kun katsoin United 93- elokuvaa. Oli aivan kamalaa kun mietin mitä tapahtuu kun se kone nousee kohta. Kaikki ne ihmiset. Ja minä valitan...

Itkin ja isä lohdutti, mutta käyn vieläkin kierroksilla. En voinut uskoa, että ne tapahtumat on menneet jo vaikka isä kuinka yritti lohduttaa. Jokin ääni päässäni vain sanoi, että ne tapahtuu kohta uudelleen, koska elokuva jatkuu. Sammutin elokuvan niin mitään ei tapahdu. Pääsi äiti ja isäkin iltatouhuihinsa.

Olen niin vihainen itselleni kun en osaa katsoa elokuvaakaan vanhempieni kanssa. Ehkä tämä elokuva oli liian voimakas/tunteellinen..

Olen liian heikko peittämään tunteitani tällä hetkellä. Haluan mennä vain nukkumaan ja odottaa, että saan koko talon itselleni aamulla. Huomenna pitää mennä käymään sairaalalla. Ei kiva..

Täällä taas, mutta siipirikkona

Ajattelin, että ei kukaan huomaa jos olen poissa, mutta on ihmiset ilmeisesti kaivanneet. Syy poissaolooni tulee tässä ja olen todella pahoillani kun en ole päässyt ilmoitamaan mitään itsestäni.


Olin siis tasan 2 viikkoa sairaalassa ja pääsin tänään aamulla kotiin. Kaikki alkoi kun olin matkalla vanhemmilleni kävellen eikä olo ollut kamalan hyvä lähtiessäni. En ehtinyt kävellä kuin pari korttelia kun kaikki muuttui valkoiseksi ja raajat tuntui liian raskaille. Korvissa soi ja jalat oli voimattomat --sitten ei mitään. Seuraava muistikuva on ambulanssissa kun tuntui, että auto teki kamalan jyrkkiä käännöksiä. Lanssimies kyseli muistinko mitä tapahtui, mutta en edes muistanut mikä päivä oli tai omaa henkilötunnustani. Olin siis pyörtynyt kadulle ja samalla iskenyt pääni jonkun rappusen kulmaan. Sain silmäkulmaani 3 tikkiä ja ohimolla on vieläkin ihorikki ja ruma mustelma. Alkuun päähän koski aivan kamalasti, mutta kipulääkkeillä selvisin. Ne auttoivat myös psyykkiseen pahaan oloon. Hävetti kun olin pökrännyt keskelle katua ja jonkun piti soittaa lanssi. En edes halua tietää montako ihmistä näki minut. Mutta tuo tietämättömyys kaivaa minua, ahdistaa.



Ensiavusta minut siirrettiin sisätautiosastolle ja siellä olin sen kaksi viikkoa. Painoni oli tosissaan tippunut vähän viime aikoina ja painoin n.43kg kun osastolle jouduin ja nyt painan 45,8kg. Sisälläni kiehuu kun mietin painon nousua ja kontrollin menettämistä. Kamalinta osastolla olossa oli ruokailujen lisäksi glukoositippa. Alhaisten verensokeriarvojen takia jouduin sellaisen kanssa olemaan jonkin aikaa ja se oli kamalaa. En edes tiedä mitä se aine on, mutta ajattelin heti, että se on sokeria ja se lihottaa. Kuulostan todella tyhmälle, mutta sairaus tekee minusta tyhmän. Olin aivan poikki ja lopen uupunut osastolla enkä jaksanut pistää vastaan kaikissa ruokailuissa. Joskus kieltäydyn koskemasta tarjottimeen kun oli niin oksettava olo edellisestä ruokailusta..

Nyt olen vanhempieni luona ja varmaan pysyn täällä tämän viikon. Siis, vanhemmat ei päästä minua yksin ainakaan viikkoon. Isä sai sovittua lääkärin kanssa, että pääsen sairaalasta jos asun vanhempien valvonnassa vähän aikaa. Ihana isi. Enkä ole sarkastinen tällä kertaa. Vihaan sairaaloita ja jokainen sairaalareissu kasvattaa tätä vihaa. Olin niin onnellinen kun isä sai minut sieltä pois. (Mutta aika tiuhassa tarkkailussa pitää silti olla kun melkein joka päivä pitää sairaalalla käydä...) Mulla ei ollut netillistä puhelinta mukana niin en pystynyt ilmoittamaan mitenkään että missä olen. Minulla oli koko ajan huono omatunto kun mietin, että huomaakohan kukaan etten ole päivittämässä blogia..


Oli ihanaa halata pupua pitkästä aikaa. Tuntui, että se halaus lämmitti ihan sydäntä. Pupu on taas paisunut täällä isän syötettävänä ja huomaa miten sillä on virtaa kun on ollut vaan mun vanhassa huoneessa.

Olen vieläkin yliväsynyt. Olen nukkunut viimeiset 2 viikkoa, mutta en ole levännyt ollenkaan. Sille tuntuu. Päätä särkee vieläkin sen kaatumisen takia ja niska on ihan jumissa. Jalat ovat sen verran huterat etten uskalla lähteä kuistia kauemmaksi seikkailemaan. Huomenna menen ehkä pupun kanssa pihalle nauttimaan syysilmasta jos sää sallii.

Olen palannut ja olen pahoillani jos joku huolestui minusta! Olette minun tuki ja järjen ääni, ja arvostan sitä suuresti <3

Kun paha katse satuttaa

Kyykistelin juuri kukkien juurilla
rapsutellen laiskasti maata,
hyräilin itsekseni kaikenlaista,
kun samassa huomasin koulun poikien
katsovan aidan takaa,
sydän pysähtyi, laulu jäi,
koska katse kuin katse on paha silmä
kun se katsoo kätkettyyn sydämeen.

Robert Frost

Welcome to my Wonderland

Katsoin dokumenttia neroista ja sain siitä jotain ihmeen voimaa. Se toi minut ulos Ihmemaastani ja olin hetken kiinnostunut muista ihmisistä. Viime aikoina minua ei ole kiinnostanut mikään muu kuin omat juttuni. Omat turvalliset asiani. Ja, uskokaa ettei kaikki nämä asat liity syömiseen tai syömättömyyteen. Minulla on muitakin asioita (hyvin vähän kuitenkin), jotka tuovat turvaa ,mutta en halua hehkuttaa niitä täällä. Tuntuu, että olen hehkuttanut jo tarpeeksi.

Tiedän miten typerää on paeta todellisuutta ja vältellä velvollisuuksia. Tärkein niistä velvollisuuksista taitaa olla syöminen. Itselleni se tuntuu olevan blogin päivittäminen, koska omatunto kolkuttaa.

Huomaan miten mieleni sulkeutuu päivä kerrallaan enemmän ja enemmän. Jokin vetää minua sinne Ihmemaahani. Ulkomaailma tuntuu liian pahalta. Tunteet ovat liian pahoja. Katseet ovat liian pahoja. Arki on kidutusta. Tällä hetkellä teidän ihanat kommentit pitävät minua pinnalla. Ja nekin kommentit, joissa minua kehotetaan ottamaan itseäni niskasta kiinni ovat ihania. Tuntuu, että joku välittää edes vähäsen. Häettää miten vaikeaa kommentteihin vastaaminen on. Tuntuu, että koiperhosia lentelee tyhjässä pääkopassani...

Heikkouteni

Aamusta alkoi sama ahdistava olo, mikä on vainonnut minua koko viikon. Istuin lattialle ja avasin koneen, mutta en osannut tehdä mitään. Olisi paljon tekemistä, mutta en vain osaa aloitaa mitään. En jaksa. Mikään ei tunnu mielenkiintoiselle. Ajattelin vain, että säästän ne tekemiset myöemmäksi. Istuin taas lattialla tekemättä mitään puoli tuntia. Tiesin koko ajan miten aika kului ja se inhotti. Pitäisi olla tehokas ja käyttää kaikki aika hyväkseen. Vihaan itseäni kun en saa mitään aikaiseksi ja istun vaan lattialla tuijottaen seinää.

Onneksi päänsärky on jo lakannut. Ihmettelen vaan kun minulla ei ole ikinä ollut pahoja päänsärkyjä. Nyt niitä on ollut pari kertaa kesän aikana. Tänään en jaksanut tätä sietämätöntä ja tuskaista oloa niin päädyin taas lievittämään oloa kolmiokipulääkkeillä. Taas yksi syy lisää miksi vihaan itseäni ja heikkouksiani. Kuitenkin, kurjasta olosta tuli siedettävä olo. Hyvä olo verrattuna viimeaikaiseen mielentilaan...

Nyt lähden vaeltamaan vanhempieni luokse. Peter Pan tulisi telkkarista, mutta katson sen myöhemmin. Matkalla voin elää omassa Neverlandissa.

aivot rusetilla

Istun tässä lattialla ja odottelen terapiaan lähtöä. Laitoin musiikin soimaan kovalle telkkarissa, koska hiljaisuus tekee oloni vielä hermostuneemmaksi. Vihaan tällaista odottelua. Olisi parempi kun terapia olisi aamulla niin en ehtisi jännittämään ja ahdistumaan. Nyt mietin koko päivän ajan mitä se terapeutti keksii kysyä ja siinä vaiheessa kun istun siihen terapeutin pehmeään tuoliin, aivoni ovat nätillä rusetilla. En saa sanaakaan suustani.

Oho, huomasin, että sukat on eri paria. Toinen on vaaleanpunainen valkoisilla pilkuilla ja toinen mustilla pilkuilla. Mitähän seuraavaksi...

Kurjuus

Kurjuus! Aivan kamala olo. Koko päivän särkenyt päätä ja voimat pois. Kaikkein kamalinta päivässä oli kun aamulla piti käydä yhdessä tapaamisessa ja kirjastossa. Autolla ajaminen oli tuskaa kun pää tuntui räjähtävän ja silmiä särki. Aikaa meni vaikka kuinka kauan kun parkkipaikkaa ei tahtonut löytyä. Olisin lähtenyt muuten kävellen, mutta jalat ei vain kantaneet. Tuli paha mieli kun en jaksanut hymyillä kenellekään. Kaikki ajattelevat, että olen omahyväinen...

Nyt on sen verran parempi olo, että jaksoin koneen avata. En taida muuta enää jaksaakaan. Menen takaisin sänkyyn vaikka olen siellä maannut melkein koko päivän. Kun tulin päivällä kotiin, menin suoraan peiton alle. En edes vaihtanut farkkuja jalasta. Tuntui, että pyörryn siihen paikkaan jos liikun yhdenkin ylimääräisen liikkeen.

Okei, kolme on jo kysynyt, että olenko minä edellisen postauksen kuvassa :) Siinä missä tytöllä lukee paidassa 'MJ I want you back' muistaakseni. En ole siinä kuvassa, mutta halusin laittaa sen kuvan, koska 1. haluan MJn takaisin ja 2. minusta on otettu täsmälleen samanlainen kuva. Äitini on aina halunnut valokuvaajan paikalle kun olen tanssinut balettia näytöksissä tai muissa vastaavissa. Olen aina tanssinut vapaa-aikana MJ:n inspiroimana ja äiti halusi ottaa kuvasarjan studiossa. Oli fedora, nahkahousut, valkoinen käsine, 'moonwalk' ja 'toe stand'... Nyt on vain kuvat muistoina, koska tanssin virtaukseen uppoaminen on joskus liian vaarallista. Se vie mennessään...

Heräämisiä ja ehkä vähän hyvää mieltä

Aamulla heräsin 7.35 kun ovikello pärisi ja ihmettelin kuka voisi näin aikaisin kaivata minua. Heitin paniikissa lähimmät housut jalkaan ja harjasin hiukset. Postimies toi vain paketin. Sain vihdoin kauan odottamani paketin ja aamuni alkoi paremmin kuin yksikään viime viikon aamu. Olin kuitenkin liian väsynyt aloittakseni päivääni ja menin makaamaan vielä sänkyyn. Kädet ja jalat oli liian heikot kantaakseen ja silmät ei tahtoneet pysyä auki. Ajatukset ei kuitenkaan tahtoneet rauhoittua vaan olin täysin hereillä siltä kannalta. Oli pakko nousta ylös.

Aamutoimieni jälkeen aloin heti näperrellä pakettini kanssa ja mielialani nousi. On se kumma miten pieni itsensä hemmottelu nostaa mielialaa. En yleensä osta itselleni mitään ylimääräistä. Nyt päätin kuitenkin tilata yhden kalliimman jutun minkä todellakin halusin ja "hemmottelin" itseäni. Hävettää vaan miten materia saa minut paremmalle tuulelle... Mutta ehkä en jaksa tällä hetkellä nähdä niitä pieniä hyviä asioita elämässäni joiden pitäisi saada minut paremmalle tuulelle.

Kävin myös kaupassa tuossa lähellä ja suunnittelin sitä pari tuntia kotona. Alkoi heti sydän pumppaamaan ja kädet tärräämään kun piti ajatella kotoa lähtemistä. Tuli sellainen paniikki olo. En voinut kuitenkaan lykätä kauppaan menoa, koska jääkaapissa on vain valo.. Opamoxin voimin selviydyin kuitenkin kauppareissusta.

Lääke väsytti kuitenkin niin kamalasti, että melkein sammuin istualteni lattialle. Vaikka vihaan päiväunia ja etenkin nukkua meikit päällä niin annoin väsymykselle periksi ja menin takaisin nukkumaan. Nukuin 3 tuntia yhteen putkeen ja sen jälkeen oli kyllä parempi olo, täytyy myöntää.. Tosin herättyäni molemmat silmät oli vuotanu isot lätäköt tyynylle ja meikit oli tosi hienosti. Vihaan nukkua meikit päällä! Sitten silmät on täynnä jotain kökköjä ja ihan punaiset. Ei kiva.

Minun ongelmana (tai yksi monista ongelmista) on se, että nautin liikaa tästä nälän tunteesta. Ja siitä, että vatsa on tyhjä ja kramppailee. Tuntuu, että ansaitsen tämän pahan olon niin miksi mennä syömään.? Nytkin kello on kolme enkä ole avannut jääkaappia muuten kuin ottanut vettä. Nautin tästä nälän euforiasta. Tunnen itseni niin voimakkaaksi kun pystyn kontrolloimaan itseäni. Melkein 10 vuotta ja teen vieläkin tätä...

Kaipaan balettia niin, että sydäntä särkee...

Elämäni vihat ja rakkaudet

Kiitos Iceblue ja tthi!
Säännöt: Listaa haluamasi määrä asioita, joita rakastat ja joista et pidä. Haasta tämän jälkeen haluamasi määrä henkilöitä tekemään sama. Linkitä sekä haastamasi että sinut haastanut henkilö(t) postaukseen.

Rakastan
>pupuani
>sitoa hiukseni silkkinauhalla
>ukkosta
>hillosipuleita
>kuunnella musiikkia täysillä autossa tai mp3-soittimessa
>balettia
>katsoa myrskyä ikkunasta
>Helsinkiä
>postin saapumista aamulla
>tanssimista
>hyvän kirjan koukuttavasta tunteesta
>katsoa kun äitini leipoo
>kohteliaisuutta
>muumeja
>nukkua omassa sängyssäni
>lokkien laulua
>merta
>piparkakkutaikinaa
>tunnottomia jalkoja rankan lenkin jälkeen
>aamun ensimmäistä tupakkaa
>sitcom tv-sarjoja
>vaniljan tuoksua
>blogimaailman ystäviäni
>idoliani(jonka nimeä en halua hehkuttaa..)
>katsoa kuvia vanhoista balettiesityksistäni

Vihaan
>ruokaa
>kiroilua
>teinejä jotka esittää koviksia(ei pahalla)
>välittämättömyyttä
>aikaisia heräämisiä
>tungoksia
>tylsää oloa kotona
>nukkua liian pitkään
>syömisen jälkeistä katumusta
>suihkua
>taikureita/taikatemppuja
>väkivaltaa
>itsekkyyttä
>pahaa oloa jota joku ihminen ei ole ansainnut
>pitää farkkuja talvella
>valehtelemista
>huomion hakemista
>nähdä roskia maassa
>nolostumista
>vatsan turpoamista
>käsialaani
>puhua ihmisten kanssa
>nähdä tuttuja
>kun puhelimeni soi
>pilailuohjelmia(pilanpäiten,yms.)
>vessahuumoria
>seksikkyyttä
>alkoholin makua
>itseäni...


Haastan Kafi, Telina ja Kimmie :)

Aika kuluu

Tuntuu niin turvalliselle tulla kotiin ja vaihtaa kotivaatteet päälle. Kotona on pupu seurana ja sille voi puhua mitä haluan. Jos ei jaksa puhua niin ei tarvitse. En voisi kuvitellakaan eläväni kenenkään ihmisen kanssa, koska minulla ei ole energiaa keskustella joka päivä. En osasisi olla oma itseni jos joku olisi koko ajan kämpässäni. Miettisin vain, että miten voisin vältellä sitä toista henkilöä kun en jaksasisi puhua. Samanlaista oli aina osastoilla jos oli huonetovereita. Erkassa oli se ihanuus, että sai olla yksin. (tosin eristyksessä ei todellakaan ollut mukavaa maata nahkaisella kovalla pöydällä lepositeissä taju puoliksi kankaalla lääkkeistä..)

Aivan uskomatonta, että kesä on kohta jo ohi. Tämä kuukausi on mennyt ihan kamalan nopeasti. Olen istunut asunnossani sisällä koko kesän. Aloin jo tottumaan valoisiin öihin ja lenkkeilemään valoisalla. Oli oikeastaan mukavaa kun näki kaiken kauneuden mitä ei turvallisessa pimeydessä näe. Mutta kuten jo mainitsin, pimeys antaa turvallisen verhon ympärilleni. Nyt hämärässä liikkuminen on alkanut pelottamaan kun ei tiedä kuka mörkö hyökkää seuraavasta puskasta. Minulla ei ole mitään turvaa lenkillä. Mutta liikkumaan on pako lähteä. Kaloreita on pakko kuluttaa. Pakko.


On aika jännittävää kun odottelen postista saapuvia paketteja. Tilasin pari kirjaa ja konserttikokoelma DVDboxin. Piristää mieltä kun aamut alkavat pienellä toivon kipinällä, että olisiko jo tullut saapumisilmoitus postissa. Aika samanlaiselle tuntuu aina kun aamulla aukaisen sähköpostin ja katson onko kukaan muistanut minua.

Nyt lähden autolla yhdelle kioskille katsomaan jos olisi joitain uusia lehtiä tullut..

Hyvää ja huonoa.

Argh! Paino on noussut eilisestä 600g. Vihaan tätä kun mikään ei mene järjen mukaan. Eilinen oli melkein paastopäivä ja painon olisi pitänyt laskea. Tuntuu, että kaikki neste olisi vain jäänyt jumiin ihooni. Inhottava tunne. Haluan kaiken tämän ylimääräisen pois, pois, pois, pois. Tänään olen taas melkein paastonnut ja haluan vain takaisin samaan numeroon kuin eilen. Olen ihan pyörällä päästäni kun en osaa päättää mitä tekisin. Paastoamisessa menettää nesteitä, jotka tulevat heti takaisin ja se myös hidastaa aineenvaihduntaa. Syöminen taas pelottaa liikaa.

Minulla aloitettiin uusi lääke viimeeksi kun olin pienellä hengähdystauolla osastolla ja tuntuu, että se lääke auttaisi välillä. Pari kertaa päivässä, parin minuutin ajan tunnen oloni melko rauhalliseksi. Saan voimia tehdä jotain ylimääräistä. Jalkoja ja mahaa ei kipristele ahdistus. Sitten kuitenkin palaan takaisin mustaan maailmaani. Voimattomuus valtaa kehoni eikä mikään enää kiinnosta. Millään ei ole enää väliä. Se parin minuutin helpotus ei auta yhtään enkä saa ladattua pattereitani sinä aikana. Menetän kyllä lopullisesti toivoni jos lääke ei ala auttaa enempää. On jo liuta lääkkeitä kokeiltu vuosien aikana.

Odotan, että pääsisin jo lähtemään lenkille.. Pitäisi tulla hämärä ennen kun uskallan lähteä. Tuntuu, että nykyään pakkoliikunnan lisäksi haluan lähteä lenkille vain että saisin huudattaa mp3-soitintani täysillä. Kaikki ne sanat tuovat muistoja mieleen..

Lisäsin uuden postauksen/kuvan kun sain sen vihdoin muokattua. MJn muistolle

Hetken helpotus

Viime aikoina unettomuus on vienyt voimani ihan täysin ja keskittymiskyky on nollassa. Päätä on puristanut ärsyttävästi päivin ja öin. En tänään enää sitänyt tätä olotilaa ja otin kipulääkettä sen verran, että pää tuntuu ihanan kevyelle. Nyt on jotenkin siedettävä olo. Istun olohuoneen lattialla ja katselen telkkaria. Frasier saa välillä suupieleni hiipimään hymyyn ihan huomaamattani. Olen välillä kirjoittanut ruokapäiväkirjaani. Kirjoitan joka ilta kännykkääni sellaiseen Wellness Diary ohjelmaan painon, päivän syömiset, yms. Tietyin väliajoin pitää sitten kirjoittaa ne tiedot paperipäiväkirjaan. Tänään olen tenhyt sitä kun kerrankin pystyn keskittymään yhteen asiaan kerrallaan.

Minulta kysytiin, että miksi en enää päivitä painoani täällä blogissa. En ole laittanut joka postaukseen painoani, koska se on pysynyt suunnilleen samassa. Tuntuu jotenkin typerälle jos laitan sen saman numeron joka postaukseen. Ihan kun ylpeilisin sillä numerolla. En kuitenkaan tee niin. Minua hävettää numeroni, koska ne ovat niiin suuria. Olen 173cm niin pienemmissä numeroissa olisin jo aika vaarallisessa tilassa.. ja kokemusta on.

Päivitän kuitenkin painoni tässä postauksessa. Minua ahdistaa/raivostuttaa/surettaa/kiukuttaa aivan kamalasti kun en tavallaan pysty tiputta maan painoa. Lääkärini heittäisi volttia jos painoni tippuisi (tai edes tietäisi oikean painoni).

BMI14,7
44,1kg

Keijukaisia ja voikukkia

Taas yksi huonosti nukuttu yö takana. Heräilin ihan liian aikaisin ja oli pakko jatkaa unia kun väsytti niin kamalasti. Sitten kun oli aika nousta ylös, silmät eivät tahtoneet pysyä auki. Kädet ja jalat tuntuvat raskaalle kuin lyijy. Ihan kuin olisin käynyt pitkän lenkin juoksemassa ihan äsken. Enkä ole jaksanut kuin kävellä lenkkini.. On lamaantunut olo eikä koneellakaan istumien kiinnosta. Mitä nyt pitäisi tehdä? Tulee niin luuseri olo kun istun vain paikoillani tekemättä mitään. Pitäisi nauttia kesästä. Kohta valitan kuitenkin, että kesä meni ohi ennen kun ehdin huomatakaan. Niinhan se on mennytkin ohi nopeasti, mutta en jaksa nauttia kesästä.

Lapsena käytiin aina uimassa ja tehtiin seppeleitä voikukista. Sannan kanssa leikittiin keijukaisia vanhempien pihalla ja juostiin mekkojen helmat liehuten. Ei haitannut vaikka Sanna oli minua vanhempi. Sanna osasi olla vielä lapsi. Nyt minulla ei ole ketään. Ei ketään kenen kanssa voisin edes vähän uskaltaa astua turvallisesta kuplastani ulos ja nauttia kesästä. Onneksi on jäljellä muistot keijuleikeistä ja voikukkaseppeleistä. Joskus ne muistot vaan sattuvat liikaa...

Tule uni, tule.

Tämä unettomuus on aivan kamalaa. Ensin luen kirjaa ja sitten kun pitäisi mennä nukkumaan uni ei tule millään. Suljen silmäni. Odotan unta. Sitten huomaankin tuijottavani seinää silmät auki. Nousen ylös ja aukaisen koneen. Nyt muokkailen kuvia kun jostain syystä olen luovalla tuulella.

Satujen lukeminen on saanut mielikuvitukseni kulkemaan vähän vilkkaammin kuin aikaisemmin. Vetelen johtopäätöksiä kaikesta ja ajattelen kuin lapsen mielellä. Kaikki ympärillä oleva ahdistaa, mutta yritän suojata itseäni pakenemalla. Tai sitten pahimmassa tapauksessa olen taas lipsumassa psykoosin ihmeelliseen maailmaan...

Väsyttääää... olen väsynyt tähän kaikkeen.

Satu vs. todellisuus

Rohkenin tänään lähteä kirjastoon. Viime kerrasta on kulunu jo aikaa ja viime aikoina on alkanut lapsettamaan normaalia enemmän. Teki mieli lukea satuja. Satuihin voi paeta todellisuudelta sillon kun kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Rakastan Liisa Ihmemaassa ja Peter Pan satuja. Etenkin Peter Pan on lähellä sydäntä, koska en itsekään haluaisi kasvaa aikuiseksi. Haluan paeta sinne omaan maailmaani missä ei tarvitse olla aikuinen. Tove Janssonin Muumisadutkin ovat ihania. Tänään lainasin Pikku Prinssin kun kaikki lukiossa ylistivät sitä.

Onko se väärin/kummallista/outoa, että tämän ikäinen ei halua olla aikuinen ja elää mielummin omissa maailmoissaan paetakseen todellisuutta?

Istutin vihdoin sitruunan siemenet. Eihän siihe mennytkään kuin reilu 2 kuukautta. Pari sitruunaa ehti jo homehtua ja parissa uudessa sitruunassa ei ollut siemenen siementä sisällä. Stressasin ihan liikaa tuostakin pienen siemenen istuttamisesta. Siihen meni noin 10 minuuttia. Olen ajatellut että tuo istuttaminen on liian aikaa vievä homma ja lykännyt sitä vaan eteen päin. Alkuun olin niin innoissani uuden kasvin kasvattamisesta siemenestä alkaen, mutta vein ilon koko hommasta kun en jaksa aloittaa mitään uutta. Nyt ovat siemenet vaaleansinisessä ruukussa ja innolla odottelen jos jotain vihreää ilmestyisi mullan seasta. Luulempa vaan, että joko unohdan kastella tai sitten hukutan koko kasvin...

Ukkonen ja sade

Aamulla päätin, että minun on pakko lähteä asunnostani ulos, koska olen aivan vankina täällä. Eilen illalla olin aivan innoissani ajatuksesta, että lähden aikaisin aamulla torille. No... Aamulla kaikki tuntuu sille, että missään ei ole mitään järkeä. En haluaisi aloittaa uutta päivää. Kaikki suunnitelmat tuntuvat niin typerille ja vaikeille, että haluaisin vain luovuttaa. Useimmiten luovutan. Aamulla mietin 2 tuntia lähdenkö vai enkö. Olin myöhässä aikataulustani ja se teki lähdöstä vielä ahdistavampaa. Tänään kävin kuitenkin ostamassa mansikoita ja kirsikoita torilta. Piilouduin isojen aurinkolasieni taakse, mutta se ei tehnyt olosta helpompaa. Katseita joka puolella. Katseita minun vartalollani. Vihaan sitä kun näen itseni tällaisena ja uskon muidenkin näkevän saman.

Rakastan sadetta ja ukkosta. Tulee niin turvallinen ja kotoisa olo kun saa istua kotona ikkunalaudalla ja katsoa ulos. Valvon tunteja ja yritän nähdä salamoita. Joskus lähden keskellä yötä kävelylle ukkosella, jotta näkisin salamoita paremmin. Rakastan myös ukkosen jyrinää, koska se on niin voimakasta ja pelottavaa. Jostain syystä tulen paremmalle tuulelle ukkosella. Toivon joka päivä, että tulisi oikein mustia pilviä ja jyrähtäisi. Kun toiveeni toteutuu olen iloinen, mutta jos tummat pilvet lipuvat kauemmaksi tunnen oloni pettyneeksi..

Aina kun näen mustia pilviä taivaalla, asettaudun ikkunan ääreen odottamaan jospa se ukkonen tulisi. Tuntuu, että vuosien saatossa ukkosilmat ovat vain vähentyneet. Lapsena oli kesäisin kamalasti ukkosia. Ehkäpä vain pelkäsin sillon enemmän niin tuntui, että ukkosti liian usein..

BMI14,8

Olet aina sydämessäin

In my darkest hour.
In my deepest despair.
Will you still care?
Will you be there?
In my trials
and my tribulations.
Through our doubts
and frustrations.
In my violence.
In my turbulence.
Through my fear
and my confessions.
In my anguish and my pains.
Through my joy and my sorrow.
In the promise of another tomorrow.
I'll never let you part.
For you're always in my heart.

En ota kunniaa tekstistä.

Rakas koti, mutta kirottu yksinäisyys

En voi sanoin kuvailla miten ihanaa on herätä omassa sängyssä eikä kukaan tule aamulla ennen 8 ovelle huutamaan, että aamupalalle pitäisi nousta. Tai sitten pitkän väittelyn jälkeen eteeni ei tyrkätä tarjotinta ja kukaan ei tule tuijottamaan minua haukankatseellaan etten vain huijaisi syömisessä.

Oikeasti vapautta ei osaa kunnioittaa ennen kun se riistetään sinulta. En halua valittaa kuin olisin kokenut jonkin suuremmankin trauman sairaalassa, mutta minulle oma rauha on kaikkein tärkeintä. En osaa rauhoittua muualla kuin omassa asunnossani. Tämä on joskus todella yksinäistä ja kaipaisin tukea ja ihmistä jolle voisin vuodattaa kaiken ulos. Mutta tiedän toivovani liikoja. Haluan olla yksin, muilta ihmisiltä piilossa. Sitten kun paniikkiahdistus iskee niin haluaisin luotettavan ihmisen vierelleni. Aina saa haaveilla. Tyydyn puhumaan itsekseni ja toivon, että sinä siellä pilven reunalla kuulet minut.

Kotona taas!

Viime postauksesta tuntuu kuluneen ikuisuus, mutta olin viimeeksi kotona maanantaina. Lääkäri-ukko laittoi minut osastolle lepäämään tiistaista perjantaihin eli tulin eilen illalla vasta kotiin. Hajosin ihan kokonaan tiistaina lääkärin tapaamisessa enkä saanut itkua lakkaamaan. Kerroin miten vaikeaa on ollut. En edes suunnitellut kertovani mitään, mutta mun suu vain aukesi ja sanat alkoivat tulvia ulos. Vähän ajan kuluttua lääkäri sanoi ne kamalat sanat osastolle jutumisesta, jotka olen kuullut ennenkin. Ja istuin lanssissa ennen kun ehdin huomatakaan.

En oikein jaksaisi kertoa viikosta, koska osastolla vankina oleminen ei ole ollut koskaan minun mieleen. Olette varmasti sen huomanneet aikaisemmista kirjoituksistani. En tykkää muistella osastojaksoja, koska niistä tulee vain ahdistava olo. Joskus luen vanhoja päiväkirjoja ja voisin ehkä kirjoittaa joku päivä otteita niistä teksteistä tännekin.. Tämä osastojakso oli sillä tavalla eilainen, että mulle alotettiin uusi lääke ja olin muissa maailmoissa suurimman osan päivistä. Nukuin, nukuin ja yritin vältellä syömistä.

Väsymys on onneksi vähentynyt, mutta ahdistus on ennallaan. Haluan vain paeta sinne turvalliseen Ihmemaahani pääni syvimpään sopukkaan. En halua nähdä ihmisiä. Sairaalassa oli kamala hälinä ainakin minun mielestä ja ilman unen turvaa olisin seonnut täysin. Äiti toi Oton eilen myöhään illalla kun välttämättä halusin sen pehmoisen karvakasan kainalooni ensimmäiseksi yöksi kotona. Vaikka on ihana olla kotona, täällä ei ole niin turvallista ja rauhallista ilman rakasta pupua.

Tämän päivän olen mennyt niin ylikierroksilla, että en varmaan pysty rauhoittumaan ollenkaan. On huojentunut olo kun pääsin kotiin. Osastolla mietin koko ajan, että olisi niin paljon tekemistä kotona ja nyt en malta lopettaa tätä touhuamista. Käsi on vaan kamalan kipeä kun ne sairaanhoitajat sähläsivät tippaa laittaessa. Ensin osuivat hermoon ja sitten puhkasivat verisuonen (tai jotain sen tapaista). Nyt on toisessa kämmenessä kamalan näköinen iso mustelma ja toista kättä särkee vieläkin...

Pakenin Ihmemaahani

Kaikki mitä olen tehnyt on tapahtunut horroksessa ja olen ollut ihan muissa maailmoissa. Olen omassa turvapaikassani. Olen niin syvällä siellä turvallisessa Ihmemaassa, että mikään ulkopuolinen ei saisi minuun vaikuttaa. Sitä yritän. Ahdistus ja suru on sietämätöntä eikä ole muuta mahdollisuutta kuin mennä piiloon omaan Ihmemaahan pään sisälle.


Torstaina oli terppa eikä siellä ollut mukavaa kuten jo ennalta arvailin. Paino oli laskenut viime punnituksesta ja piti puhua sellaisesta aiheesta mistä on tavattoman vaikea puhua. Terapeutti osasi selittää, miksi mielialani on tällainen kun se on ollut viimeaikoina. Surua, masennusta, itkua, itkua ja vielä kerran surua. Viimeaikojen tapahtumat herättävät muistoja menneisyydestä, enkä ole käsitellyt kaikkia niitä omia muistoja.

Pyöräilin tänään vanhemmille, koska olen viimeeksi poistunut asunnostani pidemmälle kuin kioskille torstaina. Oli taas samanlainen vierailu kuin aina. Tervehdin äitiä ja isää jos he ovat kotona. Niillä on aina jotain työkiireitä kun työnarkomaaneja ovat... Mutta tänään olivat molemmat kotona tutuissa paikoissaan. Äiti keittiössä kolistelemassa kattiloitaan ja leipomassa joihinkin juhliin. Menen aina yleensä ensimmäisenä keittiöön katsomaan, jos siellä olisi taikinaa mitä voisi syödä sormella suoraan kupista :) Pullataikina on ihanaa, mutta maha paisuu ihan kamalasti siitä hiivasta vaikka söisi ihan vähänkin. Piparitaikinaa vedin ihan pienenä pentuna kokonaisen levyn kerralla.. Ei ollut tänään taikinaa, mutta äiti oli säästänyt mulle pari marenkikoristetta syötäväksi. Isä istuu yleensä aina omassa nojatuolissaan koira jalkojensa päällä ja minä käyn varastamassa koiran omaan syliini. Käyn koiran kanssa terassilla tupakalla. Rakastan sitä vanhempien terassia, koska sen saa ihan hämäräksi ja se tuntuu niin turvalliselle. Kun olen vaihtanut koiran kanssa kuulumiset niin on pakko näyttää vanhemmille miten minä osaan syödä. Äiti on aina tuputtamassa sen tekemää lämmintä ruokaa, mutta ei mene alas.. edes äidin tekemä. Mussutan leipää sitten samalla kun porukat ristikuulustelee mitä olen tehnyt kotona ja mitä mulle kuuluu. No, ei se ristikuulustelua ole, mutta kamalasti niitä kysymyksiä tuntuu olevan.

Tänään jäin vielä vähäksi aikaa katsomaan telkkaria sohvalle kun koiraa oli niin kiva rapsuttaa. Tuli ihan sellainen olo, että kuulunko mä tähän perheeseen kun olen niin erilainen. Vanhemmat on niin ilosia ja jaksaa tehdä pitkää päivää töissä. Ne on molemmat saavuttaneet elämässään paljon ja isäkin on sopeutunut Englannista uuteen maahan. Miten musta tuli tällainen vaikka mulle annettiin niin hyvät mahdollisuudet alusta alkaen? Haluaisin niin kovasti olla se pieni tyttö, joka mahtui vielä isän syliin ja jolla oli koko elämä edessä. En vain tiedä mitä valintoja tekisin toisin, koska tuntuu että elämä teki ne valinnat puolestani. Isä istui tänään taas nojatuolissaan ja muistan miten hän on istunut siinä samassa kohdassa yli 15 vuotta sitten. Muistan kun saunan jälkeen käperryin kylpytakissani isän ison mahan päälle katsomaan Kymppitonnia telkkarista ja välillä harhaannuin näpertelemään isän karheaa partaa. Siitä on jo niin kauan aikaa, mutta muistan vieläkin mille se lämmin ja kostea kylpytakki tuntui saunan jälkeen ja mille isä tuoksui. Enää minulla ei ole niitä hetkiä. Mietin tänään miksi en voisi vain kömpiä isän isoon turvalliseen syliin. En voi... Olen liian iso.

Olen ollut niin omissa maailmoissani, että olen unohtanut kaiken muun. En jaksa katsoa lempisarjojani telkkarista, koska ne ovat melkein kaikki komediaa. Tuntuu ihan väärälle että ihmiset nauravat. En tiedä mistä tämäkin ajatus tulee, mutta en voi käsittää miten muut ihmiset jaksavat olla iloisia. Minuun nauru ei tartu eikä mikään hymyilytä vaikka olen yrittänyt. Tiedän, etten todellakaan ole maailman napa ja kun minun on paha olla niin kaikilla muillakin pitäisi pitäisi olla. Ei. On vain sellainen olo, että muiden pitäisi ymmärtää suruni ja ottaa osaa suruun. Mutta eihän ihmiset tiedä mistä olen surullinen. Olen itsekäs...

Välillä saatan katsoa ikkunasta ulos ja muistaa, että oho ulkona on muitakin ihmisiä. En ole ainoa ihminen maailmassa. Kuulostaa tyhmälle, mutta on niin yksinäinen olo että en edes muista muiden ihmisten olemassaoloa välillä. Oma asunto tuntuu niin turvalliselle, että en haluaisi poistua sieltä ollenkaan enkä edes ajatella muita ihmisiä. Kun on paha olla niin välttelen todellisuutta ja ulkopuolista elämää. Haluan vain elää yksin omassa Ihmemaassani, missä kaikki on helpompaa ja turvallista. Siellä ei ole ilkeyttä, pahoja katseita, pelkoa, ahdistusta, väkivaltaa, pahaa oloa, kipua, väsymystä ja lista voisi jatkua loputtomiin.

edit/Kiitos kommenteista kaikille! olen ne lukenut ja piristystä ovat tuoneet mustaan maailmaan..