perjantai 16. joulukuuta 2011

Rakkaat

Olen aivan sanaton.
En päässyt edes puoliväliin edellisen postauksen kommentteja kun silmät sumeni kyynelistä. Aivan kamala olo kun ymmärsitte, että olin kuollut. Oma vikani kun en ilmoittanut mitään. Yritin pysyä poissa vanhasta elämästä, mutta haluan olla taas minä.

Viimeinen vuosi on ollut tavattoman rankka. Olin yhtäjaksoisesti sairaalassa loppukesään saakka. En jaksa nyt tarkemmin selittää mitä kaikkea tapahtui, mutta pari leikkausta tehtiin keväällä ja kesän parantelin tulehduksia. Sen aikana piti aloittaa 'uusi elämä'. Ihan kun minun olisi pitänyt unohtaa syömishäiriö ja masennus. Helppoa se oli näytellä.

Nyt olen taas lähtöpisteessä. Vanhempien kotona jatkuvan valvonnan alla. Uutta on vain silvottu ja arpinen vartaloni. Olen takaisin ja uhmaan taas kuolemaa.

Ainoa lohtu tällä hetkellä on pupun silkkinen turkki. Ja te

maanantai 14. helmikuuta 2011

Romahdusten jälkeen

Tässä istun ja mietin olenko onnellinen, että olen selvinnyt hengissä tähän saakka. Toisaalta uupunut mieli ja keho tahtoisivat jo antaa periksi ja kiukkuavat kun minun aika ei ole koittanut vieläkään. Joulun jälkeen on taas romahdeltu pariin kertaan ja eletty siellä saduissa. Siksipä en ole päässyt päivittämään ja pahoittelen kovasti. Enempää en osaa taaskaan kirjoittaa. Pää on edelleen sekava, ajatuksista ja lääkkeistä.
Olette ihania