sunnuntai 31. tammikuuta 2010

Nukutaan

Anteeksi, mutta en jaksa alkaa purkamaan kaikkia kommentteja nyt. Aivot eivät vain toimi. Kiitän kuitenkin kaikista kommenteista enkä olisi ikimaailmassa uskonut, että kukaan välittäisi noin paljoa.

Olen nukkunut koko viikon. Siis koko viikon. En jaksa tätä järkyttävän huonoa oloa ja jatkuvaa pyörryttävää päätä. Ei tätä pääse pakoon kuin nukkumalla. Pari viimeistä päivää olen napsinut unilääkkeitä, jotta pysyisin untenmailla... Nyt taitaa olla aika palata todellisuuteen, mutta tämä ei todellakaan tunnu hyvälle. Kaikki hyppii silmille. Mainokset telkkarissa ärsyttää. En jaksa siivota asuntoani saatikka nostella tavaroita tai vaatteita lattialta. En keksi mitään tekemisen arvoista tekemistä.

En ole oma itseni.

maanantai 25. tammikuuta 2010

olen hämmentynyt

Avauduin minulle ehkä vaikeimmasta asiasta edellisessä postauksessa enkä uskonut joutuvani katumaan sitä. Pyydän siis anteeksi jos pidätte tätä valittamisena kun kerron murheistani. Teille serkkuni menettäminen ehkä kuulostaa pienelle menetykselle, josta keksin vain valittamisen aihetta. Sydämeni tuntee kuitenkin toisin. Haluaisin kirjoittaa tänne suoraan sydämestäni, mutta näytän vain käännyttäväni kaikki minua vastaan.

Kysymys kuuluu: pidänkö ongelmani omana tietonani?

lauantai 23. tammikuuta 2010

Kurjaa...

On taas sellainen olo, ettei surulla olisi loppua. On ikävä ihmisiä ketä ei saa enää takaisin. Aika kuluu liian nopeaan ja haluaisin vain pysähtyä tähän hetkeen. Tai mielummin haluaisin kääntää aikaa taakse päin. Haluaisin elää uudestaan joitain rakkaita muistoja. Onhan kaikki muistot minulla tallessa päässäni, mutta ne ovat haalistuneet ajan kuluessa. Värit eivät ole enää niin kirkkaita ja äänet ovat epäselviä. Haluaisin toisen mahdollisuuden tehdä joitain menneisyyden asioita toisin. Tuntuu, että kaikki ongelmat ja huonot asiat ovat minun aiheuttamia. Haluaisin yrittää tehdä jotain toisin.

Minulla on niin ikävä rakasta serkkuani joka kuoli auto-onnettomuudessa vuosia sitten. Ajattelen Minnaa melkein joka päivä enkä ole vieläkään päästänyt hänestä irti. Olen maininnut hänestä aikaisemminkin täällä blogissa, mutta Minnasta puhuminen on erittäin vaikeaa. Minna oli minulle kuin isosisko. Olen perheeni ainut lapsi ja Minna otti piti minusta huolta. Toivon vain, että joku pitää nyt Minnasta huolta.

Katsoin pari viikkoa sitten 'Riivatut talot' (kyllä, olen siihen koukussa) ja siinä oli meedio/selvännäkijä, joka keskusteli henkien kanssa. En nyt ala koko ohjelmaa selittämään, mutta tämä meedio keskusteli hengen kanssa joka oli poistunut elävien maailmasta tekemällä itsemurhan. Sillä ihmisellä oli ollut surkea elämä, mutta itsemurhan jälkeen hänestä tuli onnellisempi. Eli kuolemanjälkeisessä elämässä voisi ehkä päästä näistä tuskista mistä joutuu maanpäällä kärsimään. En tiedä miksi kirjoitan tästäkin tänne, mutta ajattelen kuolemaa usein. En ole 'uskovainen' eli en siinä mielessä mieti kuolemanjälkeistä elämää. Mietin vain, että vapautuisinko kaikista kahleistani itsemurhalla... Onneen maan päällä en jaksa enää uskoa...

Itkua ja naurua

Olen varmasti säälittävin ihminen maan päällä. Itkin silmät päästäni kun katsoin Conanin viimeisen jakson. Tyhmää, vai mitä?

Meinasin jo aamulla jämähtää sohvalle, mutta en halunnut heittää taas yhtä päivää hukkaan. Batteryn avulla pyyhin pölyjä ja siivoilin vaatekomeroani. Energiaa riitti tunniksi. Sitten kädet alkoivat tuntumaan lyijynraskaille ja henkeä ahdistamaan. Olisi niin paljon tekemistä. En ole imuroinutkaan aikoihin ja se ahdistaa.

Nyt jatkan Jerry Lewisin elokuvien katsomista. Pystyn jopa unohtamaan ja hymyilemään välillä. Jerry Lewisin komiikka saa ainakin minut hymyilemään. Muistin vasta vähän aikaa sitten, että nuorempana hänen elokuviaan katsoessani nauroin niin paljon, että kyyneleet valui enkä saanut henkeä :)

perjantai 22. tammikuuta 2010

Miten ollaan tultu tähän?

Luin ensimmäisiä tekstejäni äsken ja huomasin, että olen muuttunut ajan kuluessa. Olenko muuttunut? Ehkä pidän vain lihomisesta valittelut omassa päässäni. Lihominen on minulle kamalinta mitä voi tapahtua ja seuraan painoani hulluna. Tämä sairaus tekee ihmisen todella itsekkääksi ja vihaan sitä piirrettä ihmisissä. Yritän olla valittelematta turhista asioista, mutta se on vaikeaa, koska arjessani ei tapahdu paljon isoja asioita. Tuntuisi aivan kamalalle sanoa, että 'Apua olen lihonnut 100g eilisestä!' kun Haitilla ihmiset näkevät nälkää ja käyvät läpi kamalia asioita. Mutta se ääni päässäni sanoo, että 'Idiootti, lihosit eilisestä sen 100g!'

Tavallaan blogi on kasvattanut minua. En valita niin pienen pienistä asioista ja joskus ne unohtuvat arjessa. Se, että unohdan stressata vaikka siitä, että en pääse joka ilta lenkille on iso parannus.

Sitä en vain pysty ymmärtämään, että blogillani on yli 200 lukijaa tai tuohon boxiin on ilmoittautunut sen verran lukijoita. Miten ihmeessä näin mitätöntä ihmistä ja surkeaa kirjoittajaa voi seurata noin monta ihmistä? Aloitin blogin ensin omaksi ilokseni ja sitä se on vieläkin. Vasta vähän ajan kuluttua blogin aloittamisesta huomasin, että täältä saa vertaistukea. Blogin vertaistuesta on tullut suuri palanen elämääni.

Kommentit ovat kuin terapiaa ja saavat minut hymyilemään. Tunnen, että kuulun tänne. Baletin jälkeen en uskonut, että tuntisin näin enää koskaan. En ole ikinä kuulunut mihinkään. Koulussa minua kiusattiin julmasti, mutta baletissa kuuluin siihen maailmaan. En ole saanut palata baletin maailmaan moneen vuoteen. Minut eristettiin ainoasta rakastamastani asiasta. Täällä blogimaailmassa olen palannut hieman kontaktiin ihmisten kanssa ja se tuntuu hyvälle. Tämä ei ole niin pelottavaa.

Tänään unohdan murheeni tilapäisesti kolmiokipulääkkeiden avulla. Vihaan itseäni kun olen niin heikko, että sorrun tähän näin usein.

torstai 21. tammikuuta 2010

Ruususen uneen....

Tänään ei ole ollut mitään tekemistä. Jumituin jo aamulla sohvalle istumaan enkä ole päässyt tästä mihinkään. Pää on ihan sumussa eikä ajatuksista saa mitään selvää. Nukuin tänä aamuna ihmeen pitkään kun otin tupla-annoksen unilääkettä illalla. Väsytti kamalasti ja enkä osaannut päättää mitä tekisin. Raahaisinko painavan kehoni parvekkeelle? Kohta, kun huone lakkaa pyörimästä. Tarkenenko mennä parvekkeelle jäätymään tupakalle? Pakko kun on pakko. Minkä ohjelman katson digiboxilta? Ei jaksa keskittyä kun ajatukset harhailee. Avaanko kirjan, jota olen yrittänyt lukea syksystä saakka? En, koska nukahdan parin sivun jälkeen eikä päivällä saa nukkua.

Osaan kirjoittaa tänne blogiin jos olen energinen tai sitten tuskissani. Jos olotila on tuolta väliltä en saa sanoja päästäni ruudulle. Kokonaisten lauseiden muodostaminen siinä 'harmaassa' ja toivottomassa tunteessa on liian vaikeaa. Yritä usein, mutta en vain saa kirjoitettua sitä mitä haluaisin.

Tänään ei ollut edes missään terapiassa tai sairaalalla käyntiä eli sain olla lämpimän viltin sisällä koko päivän. Kylmät farkut saivat olla komerossa. En haluaisi mennä nukkumaan, koska se tarkoittaa, että pitää herätä taas huomenna kamalaan oloon. Haluaisin vaipua Ruususen uneen ja herätä vasta kun joku tai jokin tulee pelastamaan minut. Herään sitten kun on keksitty se tabletti, mikä parantaa masennuksen ja anoreksian. Ja tiedetään, että ruoka on se pelastus, mutta kaikki ei ole niin yksinkertaista...

keskiviikko 20. tammikuuta 2010

Liian aikaisin hereillä

Heräsin jo 5.30 enkä saanut unta sen jälkeen. 4,5 yöunien jälkeen ei ole kovin virkeä olo. Yritin pakottaa itseni nukkumaan, mutta ei uni tule vaikka miten kovasti yrittää silmät laittaa kiinni. Luovutin 8 aikoihin ja katselin aamuliikennettä viltti niskassa. Anteeksi kun olen ilkeä, mutta tulee jotenkin turvallinen olo kun ajattelen miten kaikkien noiden ihmisten on pitänyt nousta aikaisin ja nyt ne väsyneinä menevät töihin tai kouluun. Minun ei tarvitse. Heräsin ehkä tarpeeksi aikaisin, mutta voimia ei olisi lähteä mihinkään.

On aivan voimaton ja väsynyt olo. Silti silmät mollottaa pyöreinä eikä nukkumaan voisi mennä mitenkään. Väsyttää, mutta ei nukuta. Päässä humisee kun on valvonut liikaa. Tai sitten se on sitä tyhjyyttä...

Kone on vielä rikki eli kuvia en valitettavasti voi laittaa. Isän kanssa olen sen verran sopinut, että Englannin tuliaiset kävin hakemassa...

tiistai 12. tammikuuta 2010

Energiaa hetkeksi

Heräsin taas liian lyhyiden yöunien jälkeen 8.30. Torkutin kännykän herätystä varmaan kymmenen kertaa. Olin puoliksi hereillä, mutta en jaksanut avata silmiäni ja nousta ylös. Lopulta oli kuitenkin pakko nousta vaihtamaan vaatteet kun isä tuli hakemaan sairaalalle. Siellä en jaksanut välittää mistään. Alussa jaksoin esittää hyvinvoivaa ja olla pirteänä, mutta en enää. Vaivaa se, että minua pidetään varmasti töykeänä kun en hymyile leveästi ja tervehdi kaikkia. En näe vaivaa ylläpitää keskusteluja. En jaksaisi edes osallistua keskusteluun.

Olen jäänyt taas koukkuun uuteen asiaan. En selviä päivästä ilman energiajuomaa. Se maistuu aivan kamalalle, mutta saan asunnon siivottua ja puuhailtua omia juttuja. Joskus tulee jopa ihan ok olo. Mikään hyvä ei kuitenkaan kestä kauaa ja energinen olo hiipuu pois muutamassa tunnissa. Jämähdän paikoilleni ja säästän voimiani, että jaksaisin käydä tupakalla aivan liian usein.

sunnuntai 10. tammikuuta 2010

Kaaoksen selvittäminen

Okei, olen ollut pienen ajan poissa kuten selitinkin edellisessä postauksessa. Kone vaan hidastui ja hidastui kunnes se jämähti paikoilleen. Mikään ei enään toiminut eikä kone suostu käynnistymään. Olen pahasti koukussa nettiin kun tulee tuskainen olo monta kertaa päivässä ellen pääse tarkastamaan tmz:tä, blogeja ja sähköpostiani. Onneksi puhelimen netti toimii vihdoin vaikka pari postausta pyyhin jo vahingossa.

Oloni ei ole mennyt parempaan suuntaan... Ahdistaa ehkä vähemmän kun olen ollut enemmän omalla kämpälläni. Saan vihdoin piiloutua omaan rauhaani ja huokaista. Saan itkeä tuskaani eikä tarvitse pelätä että joku tulee kohta töistä kotiin. Tuntuu paremmalle kun kotona kaikki tavarat on omilla paikoillaan eikä tarvitse eitsiä mitään. Vanhemmille piti viedä kamalasti tavaraa mukaan ja koko ajan siellä ollessa tuli mieleen mitä puuttui ja pitäisi käydä hakemassa kämpältä. Haluan että kaikki kaaos loppuisi!

En ole vieläkään puhunut kunnolla isän kanssa. Isä on käyttänyt minua sairaalalla muutaman kerran ja oli mukana yhdessä palaverissa. Saatiin sovittua, että käyn osastolla päivittäin/sovitusti isän kyydillä ja saan muuttaa omalle kämpälleni. En haluaisi millään käydä sairaalalla. Haluan vapaata. En jaksa. En jaksa pukea kylmiä farkkuja jalkaan ja mennä kylmään ulkoilmaan. Herään jokaiseen päivään toivoen, että olisi jo iltapäivä ettei tarvitsisi mennä sairaalalle.

Olen saanut päähäni kaikenlaisia pieniä projekteja,joita voisin tehdä kämpässäni ja saisin ajan kulumaan. On vaan kauhean vaikeaa saada mitään aluilleen kun ei jaksaisi edes kättä nostaa. Blogitekstinkin aloittaminen on hankalaa kun mietin, että mitä kritiikkiä tulee. Negatiivista ja painavaa palautetta on vaikea ottaa vastaan, mutta olen päättänyt kirjoittaa sydämestäni.

Kone ei toimi, mutta puhelin toivottavasti...

Olen täällä, mutta koneeni kaatui ihan totaalisesti uuden vuoden jälkeen. En ole saanut sitä korjattavaksi kun välini isän känssa ovat vielä vähän huonot. Itse en osaa tehdä koneelle mitään. Me tilattiin isän kanssa minulle uusi puhelin ennen joulua ja se saapui vasta pari päivää sitten. En osannut tähänkään asentaa nettiasetuksia, joten olen elänyt ilman nettiä monta päivää. Nyt pitäisi toimia netti tässä uudessa puhelimessa ja toivottavasti tämän tekstin julkaisu onnistuu. Aivan ihanaa kun on "tietokoneen näppäimet" puhelimessa eli kaikki aakkoset näppäiminä. Olen jo aivan koukussa tähän puhelimeen.

Kirjoitan myöhemmin lisää kunhan tiedän, että tämä tekstien julkaisu toimii varmasti. On ollut orpo olo ilman nettiä ja blogia.