keskiviikko 29. heinäkuuta 2009

Aika kuluu



Tuntuu niin turvalliselle tulla kotiin ja vaihtaa kotivaatteet päälle. Kotona on pupu seurana ja sille voi puhua mitä haluan. Jos ei jaksa puhua niin ei tarvitse. En voisi kuvitellakaan eläväni kenenkään ihmisen kanssa, koska minulla ei ole energiaa keskustella joka päivä. En osasisi olla oma itseni jos joku olisi koko ajan kämpässäni. Miettisin vain, että miten voisin vältellä sitä toista henkilöä kun en jaksasisi puhua. Samanlaista oli aina osastoilla jos oli huonetovereita. Erkassa oli se ihanuus, että sai olla yksin. (tosin eristyksessä ei todellakaan ollut mukavaa maata nahkaisella kovalla pöydällä lepositeissä taju puoliksi kankaalla lääkkeistä..)

Aivan uskomatonta, että kesä on kohta jo ohi. Tämä kuukausi on mennyt ihan kamalan nopeasti. Olen istunut asunnossani sisällä koko kesän. Aloin jo tottumaan valoisiin öihin ja lenkkeilemään valoisalla. Oli oikeastaan mukavaa kun näki kaiken kauneuden mitä ei turvallisessa pimeydessä näe. Mutta kuten jo mainitsin, pimeys antaa turvallisen verhon ympärilleni. Nyt hämärässä liikkuminen on alkanut pelottamaan kun ei tiedä kuka mörkö hyökkää seuraavasta puskasta. Minulla ei ole mitään turvaa lenkillä. Mutta liikkumaan on pako lähteä. Kaloreita on pakko kuluttaa. Pakko.


On aika jännittävää kun odottelen postista saapuvia paketteja. Tilasin pari kirjaa ja konserttikokoelma DVDboxin. Piristää mieltä kun aamut alkavat pienellä toivon kipinällä, että olisiko jo tullut saapumisilmoitus postissa. Aika samanlaiselle tuntuu aina kun aamulla aukaisen sähköpostin ja katson onko kukaan muistanut minua.

Nyt lähden autolla yhdelle kioskille katsomaan jos olisi joitain uusia lehtiä tullut..

maanantai 27. heinäkuuta 2009

Hyvää ja huonoa.

Argh! Paino on noussut eilisestä 600g. Vihaan tätä kun mikään ei mene järjen mukaan. Eilinen oli melkein paastopäivä ja painon olisi pitänyt laskea. Tuntuu, että kaikki neste olisi vain jäänyt jumiin ihooni. Inhottava tunne. Haluan kaiken tämän ylimääräisen pois, pois, pois, pois. Tänään olen taas melkein paastonnut ja haluan vain takaisin samaan numeroon kuin eilen. Olen ihan pyörällä päästäni kun en osaa päättää mitä tekisin. Paastoamisessa menettää nesteitä, jotka tulevat heti takaisin ja se myös hidastaa aineenvaihduntaa. Syöminen taas pelottaa liikaa.

Minulla aloitettiin uusi lääke viimeeksi kun olin pienellä hengähdystauolla osastolla ja tuntuu, että se lääke auttaisi välillä. Pari kertaa päivässä, parin minuutin ajan tunnen oloni melko rauhalliseksi. Saan voimia tehdä jotain ylimääräistä. Jalkoja ja mahaa ei kipristele ahdistus. Sitten kuitenkin palaan takaisin mustaan maailmaani. Voimattomuus valtaa kehoni eikä mikään enää kiinnosta. Millään ei ole enää väliä. Se parin minuutin helpotus ei auta yhtään enkä saa ladattua pattereitani sinä aikana. Menetän kyllä lopullisesti toivoni jos lääke ei ala auttaa enempää. On jo liuta lääkkeitä kokeiltu vuosien aikana.

Odotan, että pääsisin jo lähtemään lenkille.. Pitäisi tulla hämärä ennen kun uskallan lähteä. Tuntuu, että nykyään pakkoliikunnan lisäksi haluan lähteä lenkille vain että saisin huudattaa mp3-soitintani täysillä. Kaikki ne sanat tuovat muistoja mieleen..

Lisäsin uuden postauksen/kuvan kun sain sen vihdoin muokattua. MJn muistolle

sunnuntai 26. heinäkuuta 2009

Hetken helpotus


Viime aikoina unettomuus on vienyt voimani ihan täysin ja keskittymiskyky on nollassa. Päätä on puristanut ärsyttävästi päivin ja öin. En tänään enää sitänyt tätä olotilaa ja otin kipulääkettä sen verran, että pää tuntuu ihanan kevyelle. Nyt on jotenkin siedettävä olo. Istun olohuoneen lattialla ja katselen telkkaria. Frasier saa välillä suupieleni hiipimään hymyyn ihan huomaamattani. Olen välillä kirjoittanut ruokapäiväkirjaani. Kirjoitan joka ilta kännykkääni sellaiseen Wellness Diary ohjelmaan painon, päivän syömiset, yms. Tietyin väliajoin pitää sitten kirjoittaa ne tiedot paperipäiväkirjaan. Tänään olen tenhyt sitä kun kerrankin pystyn keskittymään yhteen asiaan kerrallaan.

Minulta kysytiin, että miksi en enää päivitä painoani täällä blogissa. En ole laittanut joka postaukseen painoani, koska se on pysynyt suunnilleen samassa. Tuntuu jotenkin typerälle jos laitan sen saman numeron joka postaukseen. Ihan kun ylpeilisin sillä numerolla. En kuitenkaan tee niin. Minua hävettää numeroni, koska ne ovat niiin suuria. Olen 173cm niin pienemmissä numeroissa olisin jo aika vaarallisessa tilassa.. ja kokemusta on.

Päivitän kuitenkin painoni tässä postauksessa. Minua ahdistaa/raivostuttaa/surettaa/kiukuttaa aivan kamalasti kun en tavallaan pysty tiputta maan painoa. Lääkärini heittäisi volttia jos painoni tippuisi (tai edes tietäisi oikean painoni).

BMI14,7
44,1kg

maanantai 20. heinäkuuta 2009

Keijukaisia ja voikukkia

Taas yksi huonosti nukuttu yö takana. Heräilin ihan liian aikaisin ja oli pakko jatkaa unia kun väsytti niin kamalasti. Sitten kun oli aika nousta ylös, silmät eivät tahtoneet pysyä auki. Kädet ja jalat tuntuvat raskaalle kuin lyijy. Ihan kuin olisin käynyt pitkän lenkin juoksemassa ihan äsken. Enkä ole jaksanut kuin kävellä lenkkini.. On lamaantunut olo eikä koneellakaan istumien kiinnosta. Mitä nyt pitäisi tehdä? Tulee niin luuseri olo kun istun vain paikoillani tekemättä mitään. Pitäisi nauttia kesästä. Kohta valitan kuitenkin, että kesä meni ohi ennen kun ehdin huomatakaan. Niinhan se on mennytkin ohi nopeasti, mutta en jaksa nauttia kesästä.

Lapsena käytiin aina uimassa ja tehtiin seppeleitä voikukista. Sannan kanssa leikittiin keijukaisia vanhempien pihalla ja juostiin mekkojen helmat liehuten. Ei haitannut vaikka Sanna oli minua vanhempi. Sanna osasi olla vielä lapsi. Nyt minulla ei ole ketään. Ei ketään kenen kanssa voisin edes vähän uskaltaa astua turvallisesta kuplastani ulos ja nauttia kesästä. Onneksi on jäljellä muistot keijuleikeistä ja voikukkaseppeleistä. Joskus ne muistot vaan sattuvat liikaa...

sunnuntai 19. heinäkuuta 2009

Tule uni, tule.

Tämä unettomuus on aivan kamalaa. Ensin luen kirjaa ja sitten kun pitäisi mennä nukkumaan uni ei tule millään. Suljen silmäni. Odotan unta. Sitten huomaankin tuijottavani seinää silmät auki. Nousen ylös ja aukaisen koneen. Nyt muokkailen kuvia kun jostain syystä olen luovalla tuulella.

Satujen lukeminen on saanut mielikuvitukseni kulkemaan vähän vilkkaammin kuin aikaisemmin. Vetelen johtopäätöksiä kaikesta ja ajattelen kuin lapsen mielellä. Kaikki ympärillä oleva ahdistaa, mutta yritän suojata itseäni pakenemalla. Tai sitten pahimmassa tapauksessa olen taas lipsumassa psykoosin ihmeelliseen maailmaan...

Väsyttääää... olen väsynyt tähän kaikkeen.

perjantai 17. heinäkuuta 2009

Satu vs. todellisuus


Rohkenin tänään lähteä kirjastoon. Viime kerrasta on kulunu jo aikaa ja viime aikoina on alkanut lapsettamaan normaalia enemmän. Teki mieli lukea satuja. Satuihin voi paeta todellisuudelta sillon kun kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Rakastan Liisa Ihmemaassa ja Peter Pan satuja. Etenkin Peter Pan on lähellä sydäntä, koska en itsekään haluaisi kasvaa aikuiseksi. Haluan paeta sinne omaan maailmaani missä ei tarvitse olla aikuinen. Tove Janssonin Muumisadutkin ovat ihania. Tänään lainasin Pikku Prinssin kun kaikki lukiossa ylistivät sitä.

Onko se väärin/kummallista/outoa, että tämän ikäinen ei halua olla aikuinen ja elää mielummin omissa maailmoissaan paetakseen todellisuutta?

Istutin vihdoin sitruunan siemenet. Eihän siihe mennytkään kuin reilu 2 kuukautta. Pari sitruunaa ehti jo homehtua ja parissa uudessa sitruunassa ei ollut siemenen siementä sisällä. Stressasin ihan liikaa tuostakin pienen siemenen istuttamisesta. Siihen meni noin 10 minuuttia. Olen ajatellut että tuo istuttaminen on liian aikaa vievä homma ja lykännyt sitä vaan eteen päin. Alkuun olin niin innoissani uuden kasvin kasvattamisesta siemenestä alkaen, mutta vein ilon koko hommasta kun en jaksa aloittaa mitään uutta. Nyt ovat siemenet vaaleansinisessä ruukussa ja innolla odottelen jos jotain vihreää ilmestyisi mullan seasta. Luulempa vaan, että joko unohdan kastella tai sitten hukutan koko kasvin...

keskiviikko 15. heinäkuuta 2009

Ukkonen ja sade

Aamulla päätin, että minun on pakko lähteä asunnostani ulos, koska olen aivan vankina täällä. Eilen illalla olin aivan innoissani ajatuksesta, että lähden aikaisin aamulla torille. No... Aamulla kaikki tuntuu sille, että missään ei ole mitään järkeä. En haluaisi aloittaa uutta päivää. Kaikki suunnitelmat tuntuvat niin typerille ja vaikeille, että haluaisin vain luovuttaa. Useimmiten luovutan. Aamulla mietin 2 tuntia lähdenkö vai enkö. Olin myöhässä aikataulustani ja se teki lähdöstä vielä ahdistavampaa. Tänään kävin kuitenkin ostamassa mansikoita ja kirsikoita torilta. Piilouduin isojen aurinkolasieni taakse, mutta se ei tehnyt olosta helpompaa. Katseita joka puolella. Katseita minun vartalollani. Vihaan sitä kun näen itseni tällaisena ja uskon muidenkin näkevän saman.



Rakastan sadetta ja ukkosta. Tulee niin turvallinen ja kotoisa olo kun saa istua kotona ikkunalaudalla ja katsoa ulos. Valvon tunteja ja yritän nähdä salamoita. Joskus lähden keskellä yötä kävelylle ukkosella, jotta näkisin salamoita paremmin. Rakastan myös ukkosen jyrinää, koska se on niin voimakasta ja pelottavaa. Jostain syystä tulen paremmalle tuulelle ukkosella. Toivon joka päivä, että tulisi oikein mustia pilviä ja jyrähtäisi. Kun toiveeni toteutuu olen iloinen, mutta jos tummat pilvet lipuvat kauemmaksi tunnen oloni pettyneeksi..

Aina kun näen mustia pilviä taivaalla, asettaudun ikkunan ääreen odottamaan jospa se ukkonen tulisi. Tuntuu, että vuosien saatossa ukkosilmat ovat vain vähentyneet. Lapsena oli kesäisin kamalasti ukkosia. Ehkäpä vain pelkäsin sillon enemmän niin tuntui, että ukkosti liian usein..

BMI14,8

tiistai 14. heinäkuuta 2009

Olet aina sydämessäin



In my darkest hour.
In my deepest despair.
Will you still care?
Will you be there?
In my trials
and my tribulations.
Through our doubts
and frustrations.
In my violence.
In my turbulence.
Through my fear
and my confessions.
In my anguish and my pains.
Through my joy and my sorrow.
In the promise of another tomorrow.
I'll never let you part.
For you're always in my heart.

En ota kunniaa tekstistä.

maanantai 13. heinäkuuta 2009

Rakas koti, mutta kirottu yksinäisyys

En voi sanoin kuvailla miten ihanaa on herätä omassa sängyssä eikä kukaan tule aamulla ennen 8 ovelle huutamaan, että aamupalalle pitäisi nousta. Tai sitten pitkän väittelyn jälkeen eteeni ei tyrkätä tarjotinta ja kukaan ei tule tuijottamaan minua haukankatseellaan etten vain huijaisi syömisessä.

Oikeasti vapautta ei osaa kunnioittaa ennen kun se riistetään sinulta. En halua valittaa kuin olisin kokenut jonkin suuremmankin trauman sairaalassa, mutta minulle oma rauha on kaikkein tärkeintä. En osaa rauhoittua muualla kuin omassa asunnossani. Tämä on joskus todella yksinäistä ja kaipaisin tukea ja ihmistä jolle voisin vuodattaa kaiken ulos. Mutta tiedän toivovani liikoja. Haluan olla yksin, muilta ihmisiltä piilossa. Sitten kun paniikkiahdistus iskee niin haluaisin luotettavan ihmisen vierelleni. Aina saa haaveilla. Tyydyn puhumaan itsekseni ja toivon, että sinä siellä pilven reunalla kuulet minut.

lauantai 11. heinäkuuta 2009

Kotona taas!



Viime postauksesta tuntuu kuluneen ikuisuus, mutta olin viimeeksi kotona maanantaina. Lääkäri-ukko laittoi minut osastolle lepäämään tiistaista perjantaihin eli tulin eilen illalla vasta kotiin. Hajosin ihan kokonaan tiistaina lääkärin tapaamisessa enkä saanut itkua lakkaamaan. Kerroin miten vaikeaa on ollut. En edes suunnitellut kertovani mitään, mutta mun suu vain aukesi ja sanat alkoivat tulvia ulos. Vähän ajan kuluttua lääkäri sanoi ne kamalat sanat osastolle jutumisesta, jotka olen kuullut ennenkin. Ja istuin lanssissa ennen kun ehdin huomatakaan.

En oikein jaksaisi kertoa viikosta, koska osastolla vankina oleminen ei ole ollut koskaan minun mieleen. Olette varmasti sen huomanneet aikaisemmista kirjoituksistani. En tykkää muistella osastojaksoja, koska niistä tulee vain ahdistava olo. Joskus luen vanhoja päiväkirjoja ja voisin ehkä kirjoittaa joku päivä otteita niistä teksteistä tännekin.. Tämä osastojakso oli sillä tavalla eilainen, että mulle alotettiin uusi lääke ja olin muissa maailmoissa suurimman osan päivistä. Nukuin, nukuin ja yritin vältellä syömistä.

Väsymys on onneksi vähentynyt, mutta ahdistus on ennallaan. Haluan vain paeta sinne turvalliseen Ihmemaahani pääni syvimpään sopukkaan. En halua nähdä ihmisiä. Sairaalassa oli kamala hälinä ainakin minun mielestä ja ilman unen turvaa olisin seonnut täysin. Äiti toi Oton eilen myöhään illalla kun välttämättä halusin sen pehmoisen karvakasan kainalooni ensimmäiseksi yöksi kotona. Vaikka on ihana olla kotona, täällä ei ole niin turvallista ja rauhallista ilman rakasta pupua.

Tämän päivän olen mennyt niin ylikierroksilla, että en varmaan pysty rauhoittumaan ollenkaan. On huojentunut olo kun pääsin kotiin. Osastolla mietin koko ajan, että olisi niin paljon tekemistä kotona ja nyt en malta lopettaa tätä touhuamista. Käsi on vaan kamalan kipeä kun ne sairaanhoitajat sähläsivät tippaa laittaessa. Ensin osuivat hermoon ja sitten puhkasivat verisuonen (tai jotain sen tapaista). Nyt on toisessa kämmenessä kamalan näköinen iso mustelma ja toista kättä särkee vieläkin...

sunnuntai 5. heinäkuuta 2009

Pakenin Ihmemaahani

Kaikki mitä olen tehnyt on tapahtunut horroksessa ja olen ollut ihan muissa maailmoissa. Olen omassa turvapaikassani. Olen niin syvällä siellä turvallisessa Ihmemaassa, että mikään ulkopuolinen ei saisi minuun vaikuttaa. Sitä yritän. Ahdistus ja suru on sietämätöntä eikä ole muuta mahdollisuutta kuin mennä piiloon omaan Ihmemaahan pään sisälle.


Torstaina oli terppa eikä siellä ollut mukavaa kuten jo ennalta arvailin. Paino oli laskenut viime punnituksesta ja piti puhua sellaisesta aiheesta mistä on tavattoman vaikea puhua. Terapeutti osasi selittää, miksi mielialani on tällainen kun se on ollut viimeaikoina. Surua, masennusta, itkua, itkua ja vielä kerran surua. Viimeaikojen tapahtumat herättävät muistoja menneisyydestä, enkä ole käsitellyt kaikkia niitä omia muistoja.

Pyöräilin tänään vanhemmille, koska olen viimeeksi poistunut asunnostani pidemmälle kuin kioskille torstaina. Oli taas samanlainen vierailu kuin aina. Tervehdin äitiä ja isää jos he ovat kotona. Niillä on aina jotain työkiireitä kun työnarkomaaneja ovat... Mutta tänään olivat molemmat kotona tutuissa paikoissaan. Äiti keittiössä kolistelemassa kattiloitaan ja leipomassa joihinkin juhliin. Menen aina yleensä ensimmäisenä keittiöön katsomaan, jos siellä olisi taikinaa mitä voisi syödä sormella suoraan kupista :) Pullataikina on ihanaa, mutta maha paisuu ihan kamalasti siitä hiivasta vaikka söisi ihan vähänkin. Piparitaikinaa vedin ihan pienenä pentuna kokonaisen levyn kerralla.. Ei ollut tänään taikinaa, mutta äiti oli säästänyt mulle pari marenkikoristetta syötäväksi. Isä istuu yleensä aina omassa nojatuolissaan koira jalkojensa päällä ja minä käyn varastamassa koiran omaan syliini. Käyn koiran kanssa terassilla tupakalla. Rakastan sitä vanhempien terassia, koska sen saa ihan hämäräksi ja se tuntuu niin turvalliselle. Kun olen vaihtanut koiran kanssa kuulumiset niin on pakko näyttää vanhemmille miten minä osaan syödä. Äiti on aina tuputtamassa sen tekemää lämmintä ruokaa, mutta ei mene alas.. edes äidin tekemä. Mussutan leipää sitten samalla kun porukat ristikuulustelee mitä olen tehnyt kotona ja mitä mulle kuuluu. No, ei se ristikuulustelua ole, mutta kamalasti niitä kysymyksiä tuntuu olevan.

Tänään jäin vielä vähäksi aikaa katsomaan telkkaria sohvalle kun koiraa oli niin kiva rapsuttaa. Tuli ihan sellainen olo, että kuulunko mä tähän perheeseen kun olen niin erilainen. Vanhemmat on niin ilosia ja jaksaa tehdä pitkää päivää töissä. Ne on molemmat saavuttaneet elämässään paljon ja isäkin on sopeutunut Englannista uuteen maahan. Miten musta tuli tällainen vaikka mulle annettiin niin hyvät mahdollisuudet alusta alkaen? Haluaisin niin kovasti olla se pieni tyttö, joka mahtui vielä isän syliin ja jolla oli koko elämä edessä. En vain tiedä mitä valintoja tekisin toisin, koska tuntuu että elämä teki ne valinnat puolestani. Isä istui tänään taas nojatuolissaan ja muistan miten hän on istunut siinä samassa kohdassa yli 15 vuotta sitten. Muistan kun saunan jälkeen käperryin kylpytakissani isän ison mahan päälle katsomaan Kymppitonnia telkkarista ja välillä harhaannuin näpertelemään isän karheaa partaa. Siitä on jo niin kauan aikaa, mutta muistan vieläkin mille se lämmin ja kostea kylpytakki tuntui saunan jälkeen ja mille isä tuoksui. Enää minulla ei ole niitä hetkiä. Mietin tänään miksi en voisi vain kömpiä isän isoon turvalliseen syliin. En voi... Olen liian iso.

Olen ollut niin omissa maailmoissani, että olen unohtanut kaiken muun. En jaksa katsoa lempisarjojani telkkarista, koska ne ovat melkein kaikki komediaa. Tuntuu ihan väärälle että ihmiset nauravat. En tiedä mistä tämäkin ajatus tulee, mutta en voi käsittää miten muut ihmiset jaksavat olla iloisia. Minuun nauru ei tartu eikä mikään hymyilytä vaikka olen yrittänyt. Tiedän, etten todellakaan ole maailman napa ja kun minun on paha olla niin kaikilla muillakin pitäisi pitäisi olla. Ei. On vain sellainen olo, että muiden pitäisi ymmärtää suruni ja ottaa osaa suruun. Mutta eihän ihmiset tiedä mistä olen surullinen. Olen itsekäs...

Välillä saatan katsoa ikkunasta ulos ja muistaa, että oho ulkona on muitakin ihmisiä. En ole ainoa ihminen maailmassa. Kuulostaa tyhmälle, mutta on niin yksinäinen olo että en edes muista muiden ihmisten olemassaoloa välillä. Oma asunto tuntuu niin turvalliselle, että en haluaisi poistua sieltä ollenkaan enkä edes ajatella muita ihmisiä. Kun on paha olla niin välttelen todellisuutta ja ulkopuolista elämää. Haluan vain elää yksin omassa Ihmemaassani, missä kaikki on helpompaa ja turvallista. Siellä ei ole ilkeyttä, pahoja katseita, pelkoa, ahdistusta, väkivaltaa, pahaa oloa, kipua, väsymystä ja lista voisi jatkua loputtomiin.

edit/Kiitos kommenteista kaikille! olen ne lukenut ja piristystä ovat tuoneet mustaan maailmaan..

keskiviikko 1. heinäkuuta 2009

Suru ja kyyneleet

En osaa keksiä parempaa sanaa olotilalleni kuin surun murtama. Kaikki vanhat muistot hiipivät hiljaa mieleeni ja itken vähän väliä. En osaa käsitellä kuolemaa.

Anteeksi nämä tynkäpostaukset, mutta mieleni ei jaksa keskittyä lauseiden tuottamiseen. Aloitan kirjoittamaan ja sitten ajatus katkeaa. Tuijotan valkoista ruutua ja mieleni on yhtä tyhjä valkoinen ruutu. Olen vain seikkaillut netissä kuvia ja runoja etsien. Välillä pysähdyn kun luen jonkin koskettavan tekstin tai näen ihanan kuvan ja silmäni täyttyvät kyynelillä. Sitten se on menoa. En saa koottua itseäni ja itken.. Olen etsinyt uusimpia uutisia tietystä aiheesta ja painanut päivitä-nappulaa 5 minuutin välein. En vain saa rauhaa tässä asiassa.. Tästä nyt ei kukaan ymmärrä mitään...

Tuntuu, että jätän kertomatta paljon mutta en uskalla enkä kehtaa(nolottaa) kertoa. Tiedän, että minun bloginihan tämä on. En vain osaa tästä aiheesta kertoa samalla "virtauksella" kirjoittaa kuin muista aiheista. Ehkä saan aikaiseksi paremman kirjoituksen kun saan ajatukset kasaan ja vähän rohkaistua itseäni.

huomenna on terapia ja punnitus pelottaa kun en ole saanut syötyä mitään kunnollista. Ahdistus vie voiton aina.