maanantai 30. marraskuuta 2009

et uskaltanut, heikko...


En sitten pääsyt kauppaan saakka. Laittauduin valmiiksi ja ajoin autolla porukoilta omalle kämpälle. Olisin jättänyt auton minulle varatulle paikalle, mutta jumituin autoon. En halunnut aukaista auton ovea ja kohtada kylmää maailmaa ulkopuolella. Olin jo mielessäni suunitellut miten se reissu sinne kaupungille menisi suunnilleen enkä sen takia uskaltanut mennä ihmisten ilmoille. Ajattelin mielessäni, että joudun kuitenkin johonkin noloon tilanteeseen ja kerään liikaa katseita. Pelkään että minulle suututaan ja joku närkästyy minuun. Hävettää mille näytän... Oli helpompi jättää menemättä ihmisten sekaan ja ajaa lämpimässä autossa takaisin porukoille. Tuli helpottunut olo kun ei tarvinnut kuluttaa energiaa ahdistumiseen, mutta kaivertaa kun en uskaltanut mennä.

Oi, Geishan muistelmat. Hatsumomo on kaunis elokuvassa, mutta kirja on paljon parempi.

uskallanko?

Niin, ehkä se on hyvä tunnustaa, että sairaala ei auta. Ei ole auttanut tähän mennessä. Hoitojaksoja on ollut yli 20. Vaihdellen muutamasta viikosta useampaan kuukauteen. Ja tässä ollaan. En todellakaan käyttäydy kuin uhmaikäinen lapsi sairaalassa. Useimmiten. Tullessani täysikäiseksi olen alkanut tekemään yhteistyötä lääkäreiden kanssa ja olen noudattanut sairaaloissa sääntöjä parhaani mukaan. En ole torjunut täysin apua, mutta on turhauttavaa kun sairaalassa olo ei vain auta.

Pitäisi alkaa tehdä joulukortteja. Ei ole mitään mahdollisuutta tehdä kaikkia, koska meiltä lähtee yleensä yli 150 korttia. Äitillä on paljon asiakkaita työn puolesta ja isällä työkavereita ympäri maailmaa. Sitten on vielä tuttavat ja sukulaiset. Olen tänä vuonna niin myöhässä, että teen itse kortit vaan porukoiden tuttaville ja meidän suvulle. Pitäisi ehtiä jos uskaltaisin vain ne loput tarvikkeet mennä ostamaan. Edellinen käynti tiimarissa oli aivan kamala enkä uskaltaisi millään mennä sinne enää ikinä. Kukaan ei ehdi käymään siellä puolestani ja on vaikea selittää mitä sieltä pitäisi tuoda. Tykkään tehdä kortteja itse, koska siinä saa ajan kulumaan. Tein kortit ensimmäisen kerran itse viime vuonna ja nytten olisi paljon uusia ideoita kokeiltavaksi.

En tiedä miten uskaltaisin vain marssia huomenna aamulla keskustaan. Kaiken pitää olla näin vaikeaa! Ei voi vain mennä ja olla! Tsiisus, kun noista huutomerkeistäkin tulee ahdistava olo. En oikeasti ole paha ihminen ja huuda ja mekasta. Joskus tunteet ottavat vallan ja alentavat minut angstaamaan, jota vihaan (vihaan tuota sanaakin) ja pidän omalla kohdallani lapsellisena.

Ehkä huomenna pitäisi lähteä tuolla asenteella liikkeelle:


sunnuntai 29. marraskuuta 2009

ei uutta..

Päivät olen viettänyt halaillen pehmoleluja ja vanhempien koiraa jos se sattuu kulkemaan ohi. Mikään ei kiinnosta. En jaksa lukea, olla netissä, tehdä mun askarteluja... Olen kirjottanut paperipäiväkirjaani kun 'säikähdin' kommentteja hieman enkä uskaltanut tulla kirjoittamaan ennen kun nyt. Otin henkilökohtaisesti kommentit vaikka ei niissä varmaan mitään pahaa ollut tarkoitettu. Kiroilua en vain kestä yhtään ja se iski kovasti..

Käyn vieläkin sairaalalla, mutta en enää joka päivä. Käyn hoitajan luona juttelemassa 2-3 kertaa viikossa ja samalla syön siellä lounaan. Joskus on lääkäri ja syön samalla käynnillä lounaan jos muistavat säästää mulle sen. En kyllä halua takaisin sairaalaan, koska tiedän kokemuksesta ettei se auta. En väitä olevani erikoistapaus, mutta vasta olin sairaalassa ja tässä ollaan taas. Vanhempani kyllä pitävät silmällä, että syön jotain. Mutta eivät hekään ole kotona päivisin. Jos olisin yksin kotona, voisin olla huonommassakin kunnossa. En jaksaisi selittää..
Olen linnoittautunut entiseen huoneeseeni ja tuijotellut seiniä. Minua on monta monta vuotta mietityttänyt se asia, että onko mahdollista vain hylätä jotkut muistot pysyvästi. Vanhassa huoneessani tulee mieleen muistoja, jotka haluaisin unohtaa. Osan olen jo painanut syvälle unohduksiin, mutta välillä nekin pilkahtavat pinnalle. Pelkään sitä päivää millon kaikki tulevat kerralla ryminällä mieleen. Vanhassa huoneessani harjoittelin nuorempana balettia yön pikkutunneille saakka ja ikävöin niin kamalasti sitä. En haluaisi edes ajatella balettia ja tanssimista kun sen muisteleminen on niin raskasta. En pääse enää siihen samaan 'tilaan' kun olin nuorempana tanssiessani. Nyt minulta on kadonnut lihasvoima ja sen myötä kaikki muu tärkeä...

maanantai 23. marraskuuta 2009

samaa väsymystä ja lopun odottelua

En ole osannut tehdä mitään viime päivinä. Istun nojatuolissa vilttiin kietoutuneena ja tuijotan tyhjää. Vanhempieni kysymykset menevät ohi ja olen liian väsynyt vastatakseni. On liian raskasta ottaa se henkäys, että saisi sanoja ulos. Keuhkot jaksavat vain hengittää, mutta ei ottaa happea puhumiseen.

Välillä mietin miten hullulle varmaan näytän kun istun samassa asennossa ikuisuuksia ja tuijotan eteeni mitään katsomatta. Tunteja menee ohi enkä tiedä mitä olen ajatellut. En vain muista mitä on tapahtunut.

En ole syönyt päiviin. On kuvottava olo. Mahan tyhjyys tuntuu turvalliselle ja hyvälle. Ei tee mieli syödä mitään. Tässä pisteessä olen ollut sen verran kauan syömättä, että ruoka on niin kuvottavaa etten vain pysty syömään. Mikään ei mene kurkusta alas. Ei mikään.

Masentaa ja on surullinen olo. Silmaluomet on kamalan raskaat ja tuntuu kuin olisin itkenyt. Silmiä kirvelee ja kutittaa, mutta itkin viimeeksi illalla.

Jos suruun voisi kuolla niin olisin mennyt jo aikoja sitten... toiveajattelua.

maanantai 16. marraskuuta 2009

Tönikää vaan

Aamulla heräsin liian myöhään ja tuntui ihan turhalle edes nousta ylös. Kävin vain katsomassa mitä posteja isä oli tuonut ja menin takaisin sänkyyn. En pystynyt enää nukkumaan, mutta silittelin pupua. Oli niin vaikeaa nousta..

Sain päivällä yhtäkkiä mieleeni lähteä kaupungille kun olin jo monta päivää suunnitellut käyväni tiimarissa. Yritin käydä muuallakin, mutta en vain pystynyt. Kävelin katse maassa suoraan tiimariin ja halusin välttää kaikkien ihmisten katseita. Liikuin niin nopeasti kun pystyin ja keräsin kortintekotarvikkeet. Menin kassajonoon ja yksi nainen käveli ihan pokkana minun edelleni. Kävi katsomassa jotain pattereita kassan vieressä ja sitten tunki itsenä minun ja edessäni olevan asiakkaan väliin. Tunsin kun paniikki alkoi tulvia kehooni enkä uskaltanut sanoa sanaakaan. Heti alkoivat äänet päässäni sanoa, että olen varmasti todella idiootti kun muut tönivät minua ympäriinsä. Olen ansainnutkin tällaisen kohtelun. Kaikki vihaavat minua.

Itsetunto on pyöreä 0 ja haluaisin vain kaivautua vanhassa huoneessa olevien pehmolelujen alle piiloon kaikelta. En jaksa...

sunnuntai 15. marraskuuta 2009

Kyylmää...

Nukahdin eilen illalla lattialle istualteen. Ensin ajattelin vain sulkea silmäni hetkeksi ja odottaa jos väsymys helpottaisi. Hätkähdin hereille kun äiti kolisi jotain keittiössä. Olin entistä väsyneempi, mutta en ikinä halua antaa väsymykselle vailtaa. En anna periksi. Kidutan itseäni, koska sen olen ansainnut. Ravistelin päätäni ja toivoin, että unihiekat tipahtelisivat samalla pois. Jatkoin touhujani olohuoneen lattialla ja välillä löin viivoittimella itseäni päähän kun silmät menivät väkisin kiinni. Jossain vaiheessa kuitenkin sammuin. Heräsin tuntia myöhemmin kun istuin lattialla ja nojasin päätäni sohvaan. Niskat ihan jumissa ja olo sekavana..

Tänään yritän rauhoittua lämpimän viltin sisällä telkkaria katsoen. Frasier :) Mulla on aivan kamalan kylmä. Sormet umpijäässä ja nenä on jäässä. Vaatteita on niin paljon kun mahtuu päälle, mutta ei auta. Käyn välillä takan edessä lämmittelemässä ja tekisi mieli linnoittautua sen eteen. Sormet on sen verran kohmeessa, että ei tekisi mieli kirjoittaa mitään koneella. Haluaisin vaan pitää niitä peiton alla lämpimässä.

edit/// Katsoin äsken kahden viltin ja vanhempien koiran kanssa telkkaria ja nauroin puoliääneen telkkarille. Isä oli kävellyt hetki sitten ohitseni täyttämään salkkuaan keittiön pöydälle ja huomasi minut. Isä tuli ja halasi minua. Kysyin miksi ja yritin kiemurrella pois. Isä sanoi, ettei ole kuullut nauruani pitkään aikaan. Pisti taas miettimään.

lauantai 14. marraskuuta 2009

Salaisuuksia

Kiitos suunnattomasti kun ajattelitte mitätöntä minua Laura, iceblue, Negai Peppiina (http://pipsjapops.blogspot.com/), SmilingGirl (www.thisstoryofmylife.blogspot.com/) ja Shrapnel (www.varjotytto.blogspot.com/). Olen otettu!



Palkinnon saaneen täytyy tehdä seuraavat 7 kohtaa:
1. Kiitä sitä, jolta sait tunnustuksen.
2. Kopioi kuva ja liitä blogiisi.
3. Laita linkki keneltä sait tunnustuksen.
4. Kerro seitsemän asiaa itsestäsi, mitä muut eivät vielä tiedä.
5. Anna tunnustus seitsemälle. Linkitä nämä blogissasi. Kerro näille seitsemälle tunnustuksesta.

1. Olen jäänyt koukkuun julkkisjuoruihin.(Etenkin tmz.com sivustoon, jossa käyn monta kertaa päivässä.) Tiedän varmaan kaikki julkkisjuorut, mutta en ole nähnyt yhtään Twilight-elokuvaa tai lukenut niitä kirjoja. Olen ihan jälkeenjäänyt.. Muutenkin olen tippunut kärryiltä kun en ole nähnyt mitään elokuvia pitkään aikaan, siis muita kuin This Is It. Olen varmasti ainoa ihminen, joka ei tiedä mitään Twilightista.

2. Olen seurustellut muutaman pojan kanssa ja yhden kanssa pidemmän aikaa. Kaikki tämä tapahtui yläasteella ja lukion ensimmäisellä kun halusin todistaa, että osaisin olla tavallinen nuori nainen. Kaikki oli kuitenkin niin teennäistä, että minun läpi nähtiin liian helposti. Minulla ei ole ollut pitkään aikaan mitään halua seurustella kenenkään kanssa. En todellakaan osaisi kuvitella itseäni perhettä perustamassa tulevaisuudessakaan..

3. Rakastan kaikkea ällön makeaa kun olen näännyttänyt itseäni tarpeeksi kauan. Lisään sokeria kaikkeen. Teen vanilja kiisseliä ja saatan syödä pari desiä sokeria ja hilloa sen kiisselin kanssa. Sillon sokeri maistuu myös murojen ja viilin kanssa. Sokerimässäilyn jälkeen tulee niin paha morkkis, etten pysty syömään mitään vähään aikaan. Pelkään ja vihaan ruokaa, mutta joskus sokeri/makea maistuu liian hyvälle.

4. Olen ollut pro-ana jossain vaiheessa teini-ikääni. Kadun sitä enemmän kuin voin kuvailla, koska olen sitä koko "yhteisöä" tai "suuntausta" vastaan. En ala tässä paasaamaan miten tuhoisa ja typerä se koko homma on, mutta tunnustan että olen itsekin sitä touhua harrastanut vuoden tai kaksi. En enää löydä niitä syitä miksi silloin palvoin Anaa ja tein kaikkea typerää tiputtaakseni painoa.

5. Olen ollut vaihdossa Saksassa kun opiskelin TAMK:issa. En ole tästäkään puhunut kun jouduin lopettamaan vaihto-ohjelman paria kuukautta aikaisemmin kuin oli tarkoitus, koska huolestuivat kunnostani. Hävettää kun en osaa tehdä mitään ilman, että huolestuttaisin ympärillä olevia ihmisiä. Enemmän hävettää se kun en saanut suoritettua vaihtoa kunnialla loppuun. Hyviä muistoja ja elinikäisiä kavereita sieltä kuitenkin jäi..

6. En tiedä uskonko jumalaan, mutta en halua olla ateistikaan.

7. En osaa sanoa kenellekään 'rakastan sinua'. En ole sanonut, koska se ei vain tule luontevasti suustani. Olisin halunnut sanoa sen yhdelle ihmiselle, mutta nyt on liian myöhäistä.

Annan tunnustuksen iceblue, Negai, Telina,
SmilingGirl, Kafi, tthi, Shrapnel (www.varjotytto.blogspot.com/)

Te varmaan tiedätte osan näistä asioista, mutta minulla meni kamalan kauan edes näiden miettimisessä.Lupasin jo eiliseksi tämän, mutta meni niin myöhölle yöhön tämän kirjoittaminen, etten jaksanut tehdä loppuun. Ja nuo linkit ei tahdo millään toimia.Argh, menee hermot kun teksti vaihtaa itsekseen väriä aina kun muokkaan tekstiä...

perjantai 13. marraskuuta 2009

unettomuutta ja unia

Unirytmi on mennyt aivan sekaisin viime aikoina. Viimeiset päivät ovat olleet suunnilleen tällaisia: 2 vuorokautta valvomista putkeen, nukutaan 12 tuntia ja taas valvotaan pari vuorokautta. Olen lopenuupunut. Koko kehoni tuntuu kymmenen kertaa painavammalle ja pelkään, että vaakakin näyttää sen. Äiti piilotti vaa'ankin... Ei ole voimia kantaa omaa painoa vaikka paino ei ole noussut.

Näin kuitenkin yksi yö ihanaa unta vanhasta kaveristani. En ole nähnyt häntä moneen moneen vuoteen, mutta tiedän että hänelle on nyt sattunut ikäviä asioita. Hän oli minulle todella tärkeä ja ikävöin häntä edelleen. Unesta en muuta muista kuin, että halasin häntä ja aloin itkemään kun ajattelin mitä hänelle on tapahtunut. Kumma kun siinä unessakin kaipasin häntä ja halusin kertoa hänelle kaiken. Unessa ystäväni yllättyi kun aloin itkemään ja kysyi hymyillen miksi itken, mutta heräsin juuri silloin..

Isän puolen sukulaisia pitäisi tulla käymään Lontoosta. En odota sitä yhtään vaikka sukulaisia he ovatkin. Silloin pitää puhua ja kertoa mitä minä olen tehnyt ja mitä suunnitelmia on. Mutta kun ei ole suunnitelmia. Ei ole edes toivoa suunnitelmista. Mitä sitten sanot? On aina niin vaikeaa puhua vieraille kun ei voi antaa enää suoraa vastausta..

Ottamani 3 unilääketta tuntuvat vaikuttavan jo vähäsen eli taidan lähteä yläkertaan enne kun alan höpisemään kaikkia salaisuuksiani tänne... Kirjoitan huomenna (siis tänään) enemmän, koska haluan vastata Kafin kysymykseen ja pitää ottaa haaste vastaan minkä olen saanut jo ilmeisesti kolmelta ;)

keskiviikko 11. marraskuuta 2009

Insomnia


En osaa muuta sanoa.
Ylikierroksilla ja ihoon koskee, pistelee.
Päässä humisee ja on vaikea erottaa
totuutta tarusta.
Tehkää tälle painajaiselle loppu!
Haluan vain nukkua ja päästä todellisuudesta
kauas pois...

perjantai 6. marraskuuta 2009

väsyttää..


Väsyttäää... Silmät ei tahdo pysyä millään auki. Olen yrittänyt lukea kirjaa koko päivän, mutta tuntuu kuin silmät pyörähtäisivät ympäri jatkuvasti. Silmät ei tahdo tarkentaa tarkentaa tekstiä, kaikki on sumuista ja rivit hyppii ympäriinsä. Tämä on niin rasittavaa. Nukahtaisin tähän istualleni jos en kävisi välillä kuistilla tupakalla herättelemässä itseäni.

Jos menen nukkumaan, koko päivä menee ohi. En saa itseäni sängystä ylös jos käyn päiväunilla. Silloin kun väsyttää, voisin nukkua useamman tunnin putkeen ja sitten valvon koko yön. Ei hyvä...

On niin paha olla. En saa tätä pahaa oloa ravistettua pois vaan se puristaa rintaa koko ajan.

tiistai 3. marraskuuta 2009

nolotus...

Voi ei, olen idiootti! Olen koko päivän leikellyt sanomalehdistä artikkeleita taas pienessä pilleripöhnässä. Lääkkeistä alkaa iho kutisemaan ja varsinkin nenää kutittaa jatkuvasti. En sitten huomannut, että sormeni olivat värjääntyneet ihan mustiksi sanomalehdistä ja pyyhin nenääni niillä mustilla sormilla. Ovikello soi ja postimies toi paketin isälle. Katsoi minua vähän kieroon ja käveli pois hymyillen. Takaisin olohuoneeseen kävellessäni vilkaisin peiliin ja meinasin kiljaista. Olin sotannut sormillani itselleni Hitleri-viikset ja muutenkin naamani oli ihan musta. Apua, haluan maan alle piiloon. Tämä on taas tätä, että kenellekään muulle ei voi tapahtua tällaista kuin minulle. Sille se ainakin tuntuu. Olen aina nolaamassa itseni kun astun ihmisten ilmoille. Aina...

Vaikka Thriller Livessä kaikki meni pyllylleen, kävin katsomassa TII:n kaksi kertaa. Isä oli varannut minulle kolme lippua, mutta ensimmäinen jäi käyttämättä. Ensi-iltana olin paniikkikohtauksen partaalla niin en vain yksinkertaisesti uskaltanut lähteä kotoa pois. Itkin ja panikoin itsekseni omassa vanhassa vaaleanpunaisessa huoneessani kun en osaa valita vaatteita ja näytan kaikissa niin lihavalle. Huusin pehmoleluille sängyilläni kun en osaa tehdä mitään oikein ja näytän niin kamalalle. Äiti kuuli alakerrasta kun mekastin huoneessani ja tuli katsomaan. Itkin äidille ahdistustani, mutta en saanut ajatuksistani selvää..

Nyt on sellainen olo, että en halua lähteä mihinkään. Ei tekisi mieli käydä sairaalalla, koska ihmiset ahdistaa.

maanantai 2. marraskuuta 2009

Hymyn takana


Olen niin väsynyt esittämään vanhemmilleni, että olen kunnossa. En edes tiedä minkälainen käsitys vanhemmillani on minusta. Minkälainen on "normaali Cassie"? Olen sairastanut jo niin kauan, että kenelläkään ei taida olla käsitystä millainen normaali Cassie on. No, vanhempani eivät varmaan tiedä, että millon minulla on ollut esitys päällä ja millon taas olen voinut hyvin. Nämä sairaudet opettavat todella hyvät näyttelijän taidot. Sisällä voi olla sellainen tuska, että haluaisit hypätä seuraavan rekan alle, mutta osaat silti hymyillä vanhemmillesi kuin ei olisi mitään hätää. Olen ehkä kasvanut/aikuistunut sen verran henkisesti, että tuon lauseen kirjoittaminen sattuu pirusti. Jokainen hymy minkä vanhempani näkevät kasvoillani on valhe. Ja sen ajatteleminen sattuu.

Tuntuu, että olen ihan eloton raato. Ei mitään elämää. Kaikki tuntuu tyhjältä sisältä. Mietin tänään syitä, että miksi hengitän. No, se ei ole tahdonalaista, mutta ei se riitä syyksi minulle. Kun saan paniikkikohtauksen, tuntuu kuin kaikki happi olisi loppu ympäriltäni. Siinä tilanteessa toivon vain enemmän kuin mitään muuta, että pystyisin taas hengittämään. Kun hengittäminen ei oikeasti onnistu, tulee paniikki eikä kuoleman toive ole aina ensimmäisenä mielessä. Tänään sohvalla istuessani toivoin, että hengittämisen voisi katkaista. Mutta en voin vain lopettaa hengittämistä ja sanoa, että minulle riitti. Syy miksi hengitän: en osaa lopettaa.

On pieniä asioita, jotka auttavat jaksamaan. Niinkin yksinkertainen asia kuin posti. Olen tilannut kaikenlaista, mikä toisi täytettä päiviin. Ja kaikki tilaamani tietysti liittyy rakastamaani... Se postin odottaminen tuo jotenkin toivoa.. Käyn melkein joka päivä hakemassa asunnoltani postin. Tiedän etten saisi lähteä yksin noin pitkille reissuille. Autolla se matka menee niin nopeasti, mutta lääkäri on vaan sitä mieltä että voin saada sairaskohtauksen milloin vain. Hipsin aina autolle aamupäivällä kun äiti on töissä ja tiedän, että isä on kiinni kaupungilla. Silti pelkään kamalasti kiinni jäämistä ja soitan molemmille ennen lähtöä.

Tuo oma aika on ihanaa kun saa ajaa autolla. Pidän autolla ajamisesta ja tietysti popitan musiikkiani täysillä autossa. Oman asunnon hiljaisuus ja tutut kuvat seinillä oikein kutsuvat jäämään vielä vähän kauemmaksi aikaa, mutta pitäisi aina kiirehtiä takaisin vanhempien kotiin. Oma asunto on ollut tyhjillään jo jonkun aikaa ja siellä on kamalan kylmä. Kylmyys saa sen oman turvapaikkani tuntumaan vieraalle. Pidin asunnossani lämpöjä aika korkealla kun minilla on kylmä aina. Joka päivä olen halunnut jäädä ja lämmittää taas turvallisen pesäni kotoisan lämpimäksi. Onneksi ovella odottaneet postit ovat piristäneet useimpina päivinä ja vieneet huomioni muualle. Painajaisista kauneuteen ja hyvyyteen.

Kello on vaille 2 yöllä eikä unesta tietoakaan. Onneksi viikonlopusta ollaan selvitty ja huomenna odottaa posti. Olen aika säälittävä tapaus...