tiistai 3. marraskuuta 2009

nolotus...

Voi ei, olen idiootti! Olen koko päivän leikellyt sanomalehdistä artikkeleita taas pienessä pilleripöhnässä. Lääkkeistä alkaa iho kutisemaan ja varsinkin nenää kutittaa jatkuvasti. En sitten huomannut, että sormeni olivat värjääntyneet ihan mustiksi sanomalehdistä ja pyyhin nenääni niillä mustilla sormilla. Ovikello soi ja postimies toi paketin isälle. Katsoi minua vähän kieroon ja käveli pois hymyillen. Takaisin olohuoneeseen kävellessäni vilkaisin peiliin ja meinasin kiljaista. Olin sotannut sormillani itselleni Hitleri-viikset ja muutenkin naamani oli ihan musta. Apua, haluan maan alle piiloon. Tämä on taas tätä, että kenellekään muulle ei voi tapahtua tällaista kuin minulle. Sille se ainakin tuntuu. Olen aina nolaamassa itseni kun astun ihmisten ilmoille. Aina...

Vaikka Thriller Livessä kaikki meni pyllylleen, kävin katsomassa TII:n kaksi kertaa. Isä oli varannut minulle kolme lippua, mutta ensimmäinen jäi käyttämättä. Ensi-iltana olin paniikkikohtauksen partaalla niin en vain yksinkertaisesti uskaltanut lähteä kotoa pois. Itkin ja panikoin itsekseni omassa vanhassa vaaleanpunaisessa huoneessani kun en osaa valita vaatteita ja näytan kaikissa niin lihavalle. Huusin pehmoleluille sängyilläni kun en osaa tehdä mitään oikein ja näytän niin kamalalle. Äiti kuuli alakerrasta kun mekastin huoneessani ja tuli katsomaan. Itkin äidille ahdistustani, mutta en saanut ajatuksistani selvää..

Nyt on sellainen olo, että en halua lähteä mihinkään. Ei tekisi mieli käydä sairaalalla, koska ihmiset ahdistaa.

3 kommenttia:

SmilingGirl kirjoitti...

Et ole idiootti. Enkä usko postimiehenkään ajattelevan niin. Etkä sinä nolaa itseäsi aina.

Ole ylpeä, että olit jopa kaksi kertaa Thriller Livessä! Se, että olit siellä on jo jotain. Ehkä uskallat käydä myös sairaalalla? <3

Anonyymi kirjoitti...

Jos yhtään lohduttaa, mulle on käynyt sanomalehden kanssa samalla tavalla :) Lähdin vielä kouluun sen näköisenä ja kaverini vihjaisi asiasta n. puolen päivän aikoihin. Noloa tietenkin, mutta kaikille sattuu :)

Inga kirjoitti...

Löysin blogisi sattumalta. Kirjoitat hyvin ja blogisi on ulkoisesti kaunis. Tekstisi auttavat ymmärtämään millaista anoreksian kanssa kamppailevan elämä on. Toivon parempaa oloa ja voimia ja paranemista sinulle!