maanantai 2. marraskuuta 2009

Hymyn takana


Olen niin väsynyt esittämään vanhemmilleni, että olen kunnossa. En edes tiedä minkälainen käsitys vanhemmillani on minusta. Minkälainen on "normaali Cassie"? Olen sairastanut jo niin kauan, että kenelläkään ei taida olla käsitystä millainen normaali Cassie on. No, vanhempani eivät varmaan tiedä, että millon minulla on ollut esitys päällä ja millon taas olen voinut hyvin. Nämä sairaudet opettavat todella hyvät näyttelijän taidot. Sisällä voi olla sellainen tuska, että haluaisit hypätä seuraavan rekan alle, mutta osaat silti hymyillä vanhemmillesi kuin ei olisi mitään hätää. Olen ehkä kasvanut/aikuistunut sen verran henkisesti, että tuon lauseen kirjoittaminen sattuu pirusti. Jokainen hymy minkä vanhempani näkevät kasvoillani on valhe. Ja sen ajatteleminen sattuu.

Tuntuu, että olen ihan eloton raato. Ei mitään elämää. Kaikki tuntuu tyhjältä sisältä. Mietin tänään syitä, että miksi hengitän. No, se ei ole tahdonalaista, mutta ei se riitä syyksi minulle. Kun saan paniikkikohtauksen, tuntuu kuin kaikki happi olisi loppu ympäriltäni. Siinä tilanteessa toivon vain enemmän kuin mitään muuta, että pystyisin taas hengittämään. Kun hengittäminen ei oikeasti onnistu, tulee paniikki eikä kuoleman toive ole aina ensimmäisenä mielessä. Tänään sohvalla istuessani toivoin, että hengittämisen voisi katkaista. Mutta en voin vain lopettaa hengittämistä ja sanoa, että minulle riitti. Syy miksi hengitän: en osaa lopettaa.

On pieniä asioita, jotka auttavat jaksamaan. Niinkin yksinkertainen asia kuin posti. Olen tilannut kaikenlaista, mikä toisi täytettä päiviin. Ja kaikki tilaamani tietysti liittyy rakastamaani... Se postin odottaminen tuo jotenkin toivoa.. Käyn melkein joka päivä hakemassa asunnoltani postin. Tiedän etten saisi lähteä yksin noin pitkille reissuille. Autolla se matka menee niin nopeasti, mutta lääkäri on vaan sitä mieltä että voin saada sairaskohtauksen milloin vain. Hipsin aina autolle aamupäivällä kun äiti on töissä ja tiedän, että isä on kiinni kaupungilla. Silti pelkään kamalasti kiinni jäämistä ja soitan molemmille ennen lähtöä.

Tuo oma aika on ihanaa kun saa ajaa autolla. Pidän autolla ajamisesta ja tietysti popitan musiikkiani täysillä autossa. Oman asunnon hiljaisuus ja tutut kuvat seinillä oikein kutsuvat jäämään vielä vähän kauemmaksi aikaa, mutta pitäisi aina kiirehtiä takaisin vanhempien kotiin. Oma asunto on ollut tyhjillään jo jonkun aikaa ja siellä on kamalan kylmä. Kylmyys saa sen oman turvapaikkani tuntumaan vieraalle. Pidin asunnossani lämpöjä aika korkealla kun minilla on kylmä aina. Joka päivä olen halunnut jäädä ja lämmittää taas turvallisen pesäni kotoisan lämpimäksi. Onneksi ovella odottaneet postit ovat piristäneet useimpina päivinä ja vieneet huomioni muualle. Painajaisista kauneuteen ja hyvyyteen.

Kello on vaille 2 yöllä eikä unesta tietoakaan. Onneksi viikonlopusta ollaan selvitty ja huomenna odottaa posti. Olen aika säälittävä tapaus...

5 kommenttia:

Freda kirjoitti...

Suosittelen Postcrossingia, jos tykkäät saada postia. :))

Anonyymi kirjoitti...

Et sä ole säälittävä tapaus. On ihanaa, että löydät iloa edes jostain. Vaikutat niin herkältä ihmiseltä. Tekisi mieli vaan leipoa sulle kakku ja syödä sitä sun kanssa. Vaikka en edes tunne sua.
Ja niinkuin ylempänä neuvottiin, kannattaa kokeilla Postcrossingia!
Anteeksi kun en osaa oikein lohduttaa sua tai sanoa mitään, mutta toivottavasti tämä viikko olisi sulle vähän valoisampi.

Anonyymi kirjoitti...

Voi toivottavasti jaksat päästä heikkojenkin hetkien ylitse ja jaksat vielä uskoa että vaikeidenkin aikojen jälkeen koittaa vielä hyviäkin aikoja. Halauksia.

Anonyymi kirjoitti...

Itse olen ns. normaali, mutta usein tekisi mieli vajoutua ja 'keinuttautua höyheniin',jäädä sänkyyn lepäämään eikä noustakaan kouluun, kun ei vaan meinaa jaksaa.
Ja kaiken teen että vaikuttaisin olevani normaali. Alan palaa loppuun.
Joten ymmärrän todellakin tuon hymyjutun.
Voimia sinulle.<3

Nillenalle kirjoitti...

Anonyymi joka sanoi haluavansa jäädä sänkyyn eikä lähteä kouluun: olen ihan samassa jamassa. Ainoa ero että äiti tietää. Kannattaa kertoa, se helpottaa ehkä... Mutta sitten on sitä hälinää ympärillä, ja äitikin käskee yrittää esittää normaalia... että esittämisestä en minä päässyt. Mutta ´voimia blogin kirjoittajalle, voisinpa kirjoittaa sulle kirjeen! :)))