torstai 30. lokakuuta 2008


On ihan luuseri-fiilis. Kaikki on mennyt niin pieleen kun voi vaan mennä. Sovittiin, että porukat hakee mut nille matkalla takaisin Espoosta. No eihän ne tietysti muistanu. Odotteli kotona että isä soittais, mutta ei kuulunu mitään. (Meen porukoille pari kertaa viikossa saunaan.) Ulkona satoi kaatamalla, mutta lähdin kävelemään. Olin helvetin suuttunu kun mua ei muistettu ja matkalla keksin mitä huutaisin porukoille. Mun ulkokengät on tosi vanhat ja niistä tuli vesi läpi. Sukat oli ihan märät ja hiekka hiersi varpaiden välissä. Märät kengät hiersi vielä kivat rakkulat kantapäihin. Sytkäri päätti vielä kuolla ni jäi tupakat polttamatta. Poltan aina kaksi meno matkalla, kaksi porukoiden kuistilla ja kaksi paluu matkalla. Ahdisti ja suututti hitosti vielä se. Kotona syytin äitiä siitä kun ulkona satoi kaatamalla ja isää syytin siitä että mun kengät oli ihan märät ja jalat rakkuloilla. Sillon kun suutun ni mikään ei ole minun vika ja syytän kaikkia muita ihan perusteettomista jutuista. Kävin saunassa parissa minuutissa ja lähdin ovet paukkuen matkalle kotia kohti.
Hyvä puoli tuossa raivarissa oli se, että en ainakaan sortunut syömään mitään porukoilla. Aina kun mulla on riitaa vanhempien kanssa ni en suostu syömään mitään. Monta kertaa olen kasannut porukoiden jääkaapista ruokaa lautaselle, mutta päätynyt heittämään lautasen roskiin suutuspäissäni. Isä osaa sanoa juuri oikeat sanat että tunnen itseni luuseriksi ja mitättömäksi paskaksi. En löydä sopivia sanoja että voisin sanoa jotain vastaan. Ilmaisen kiukkuni heitämällä ruuat roskiin niiden nenän edessä.

Suututtaa ihan helvetisti. Tekisi mieli hakata nyrkillä seinään ja huutaa. En uskalla enää vahingoittaa seiniä kun kerran olen jo murtanu peukalon. Siitä on jo pari vuotta mutta se kipu pelottaa vieläkin. Suutuin sillon siitä kun lääkäri soitti yhtenä aamuna ja sanoi, että on tultava hoitopalaveriin heti. Veriarvot oli kuulemma päin persettä ja osastojaksosta olisi neuvoteltava. Olin huijannu jo verikokeissa(verensokeri) ja tiesin että ne ei tykkäis mun oikeista veriarvoista. Heitin puhelimen lattialle. Hajosi kahteen osaan. Löin nyrkillä ihan täysillä kiviseinään. Kuului poks ja peukalo murtui. Hyvä minä! Olen fiksu, tiedän sen.

Hävettää


Hävettää ihan kauheesti kun porukat menee tänään tapaamaan yhtiä perhetuttavia, enkä minä uskalla mennä mukaan. Olen käynyt heidän luonaan tosi useasti, mutta viimeeksi nähtiin monta kuukautta sitten. Olin sen perheen tytön kanssa parhaita kavereita. En ole vastannut kun hän on soittanut tai tekstannu. En kehtaa nähdä häntä enää ikinä kun en keksi mitään syytä miksi minua ei ole voinut tavoittaa. Totuus on, että en vain halua nähdä ketään tuttavia koska olen niin lihava ja masentavaa seuraa. En jaksa pitää yllä keskustelua ni parempi on olla yksin. Viimeeksi kun nähtiin ni sanoin että oon ollu kipeenä. Olen paha ihminen.



Ennen kun kuulin, että porukat lähtee sinne Espooseen ni mulle soitti lehtimyyjä. En ikinä uskalla sanoa suoraan, että ei ole varaa ostaa lehtiä. Sanon vaan joo, joo, niin. Oikein pirteä myyjä luetteli lehtiä ja kertoi tarjouksista ainakin 5 minuuttia. En uskaltanut sanoa mitään. Sitten kun hän kysyi mistä lehdestä olisin kiinnostunut ni sanoin ettei ole varaa tilata uusia lehtiä. Myyjä sanoi vihaisesti "tosi kiva" ja länttäsi luurin korvaan. Meinasin purskahtaa itkuun ja sydäntä kouraisi. en voi kestää sitä jos joku suuttuu mulle. Nytkin mulle suuttui lehtimyyjä jota en tunne enkä tule ikinä näkemään. Silti otin sen henkilökohtaisesti. Tiedän, että mulle on nyt vihaisena yksi ihminen enemmän kuin eilen. Ja sitten vielä se "entinen paras kaveri". En halua edes tietää mitä ne on musta puhuneet siellä. Mitäköhän tekosyitä porukoiden pitää keksiä mun puolesta..
Jos hirttäisin itteni ilmapalloihin ni veisköhän ne mut parempaan paikkaan?


Haluan kadota maan päältä! En olisi kenellekään vaivaksi. Eikä kenenkään tarvitsisi pahoittaa mieltään tai suuttua mun takia.

keskiviikko 29. lokakuuta 2008

Mun bubu <3 id="BLOGGER_PHOTO_ID_5290882287678041842" style="DISPLAY: block; MARGIN: 0px auto 10px; WIDTH: 320px; CURSOR: hand; HEIGHT: 180px; TEXT-ALIGN: center" alt="" src="http://3.bp.blogspot.com/_TqB7gxTzJc0/SWz9aIl0rvI/AAAAAAAAASo/XifHV30oPDU/s320/Kuva47.jpg" border="0">

Tyhjää vieläkin..


Sama olo kuin eilen. Tyhjää. Uskalsin käydäaamulla kaupungillakin. Yleensä panikoin aina kun suunnittelen missä paikoissa pitää käydä kaupungilla. Tänään menin vaan. Ostin loppuviikoksi ruuat. Eli pepsi maxia ja sorbettia. Ja tietysti itselleni ja kanille porkkanaa. Me syödään joka päivä yhdessä porkkanaa :)

Nyt lenkille. En halua roikkua sisällä koko iltaa. Tulen ulkonta vasta kun olen kuluttanut 400 kaloria sykemittarin mukaan. En voi elää itseni kanssa jos luovutan ennen kun tuo kaloriraja menee. Kirjoitan vielä myöhemmin jos keksin jotain älykästä.

tiistai 28. lokakuuta 2008

Tyyntä ennen myrskyä


Tiedän, että romahdan taas pian. Kaksi päivää olen ollut kuin horroksessa. Yhtäkään ajatusta ei ole päässä, en tunne mitään, en näe mitään. Tyhjää, sisälläni ei ole kuin tyhjää. Ja pari kiloa porkkanaa, karkkia ja pepsi maksia. Ihan liikaa, mutta jokin on vialla kun en ole panikoinut pahasti vielä. Ihan ontto olo, koska en ole ahdistunut. En yksinkertaisesti tunne yhtään mitään. Huolestuttaa, koska tämä sama outo olo tulee säännöllisesti ja tiedän mitä siitä seuraa. Romahdan täysin. Itken hysteerisesti ja itsetuhoisuus pääsee valloilleen. Eilen meinasin itkeä kun katsoin Sairaala-sarjaa. Kyyneleitä ei vain löytynyt.

Aina on liian ahdistunut tai liian tyhjä olo. Koskaan ei ole hyvä olla. En edes muista milloin viimeeksi olisin ollut onnellinen. Siis kauempaa kuin 5 minuuttia. Viimeeksi olin onnellinen kun paino oli tippunut. Ja sehän ei kestä kauaa, koska paino ei ole ikinä tippunut tarpeeksi paljoa.


Lähden vielä lenkille pimeän turvin. Huppu päähän ni kukaan ei näe mua. Rakastan pimeää, koska silloin minusta tulee näkymätön. Tummissa vaatteissa huppu päässä minua ei tunnista kukaan. Paitsi ei mulla ole ketään tuttavia enää Helsingissä, koska olin niin kauan Tampereella. On silti mukavampi liikkua ulkona kun tietää ettei kukaan pysähdy juttelemaan.

lauantai 25. lokakuuta 2008

Juokse itseäsi pakoon


Kamala olo. Jalkoja pakottaa ihan älyttömästi. Polvia vihloo niin kovasti, että tekisi mieli itkeä. Oon varmaan lenkkeillyt liikaa. Eilen kävelin 7,5km. Kävelin niin lujaa kuin jaloista lähti. Oli niin paljon ihmisiä liikkeellä etten kehdannut juosta. Tuntuu että perse ja reidet pomppii puolelta toiselle kun hölkkään. En halua ihmisten näkevän mun läskien hyllyvän.

Tänään heräsin aamulla 4.45 enkä saanut enää unta millään. Ihme, koska en ikinä pysty nousemaan ennen 9.30. Kävin vaa'alla ja alkoi ahdistamaan lukema. Olo tuntui virkeälle ja ahdistus pääsi kasvamaan. Katsoin ikkunasta ulos ja oli vielä pimeää. Seisoin nenä kiinni ikkunassa 5 minuuttia ja kadut näyttivät autioille. Ohi ajoi pari taksia, mutta ihmisiä ei näkynyt. Vedin ulkovaatteet päälle ja lähdin lenkille.

Oli ihanaa kun ei tullut ketään vastaan. Kukaan ei kyylänny mun läskejä. Helsinki oli vain minun käytössä. Välillä näkyi pari juoppoa, mutta ne ei huomannu mua. Kiihdytin vauhtini kävelystä juoksuun. Jalat tuntuivat makaronille, mutta jatkoin juoksemista. Puiston suojissa juoksin niin kovaa kuin jaloista lähti. Korvia vihloi kylmä tuuli. Juoksin 30 minuuttia. Enempää en pystynyt. Korvissa alkoi vinkumaan ja silmissä näkyi vain mustaa. Oli pakko kävellä kotiin. (Ja alkoi pelottamaan ne Kaisaniemen puiston raiskaajat..)

Nousin vaa'alle ja paino oli 400g vähemmän kuin aiemmin. Painoindeksini oli 17,1. Liikaa!!!!! BMI 14 on vielä matkaa. Se on mun lopullinen tavoite. Luulin, että mun paino olisi noussut enemmän. Olin ällistynyt aamulla vaa'an lukemaan. Hetken olin iloinen kun paino oli noussut tosi vähän nyt kun oon syöny aika vapaasti. Se ilo kesti vain hetken, koska BMI17,1 on helvetin läski.

En voi käsittää miten ravitsemusterapeutti on sanonut, että jos syön 1500kcal päivässä ni laihdun silti. Se on vale! Jos syön vaikka 400kcal päivässä ni mun paino nousee. Se laskee vasta kun paastoan tai syön max 300kcal päivässä. Miten joku voi laihtua vaikka syö 1500kcal.?Olen niin monta kertaa todistanut että tuo ei pidä paikkaansa. Ja mulle on sanottu että paino pysyy samassa lukemassa jos syön 2000kcal päivittäin. Olen aina lihonnut kun olen syönyt niin paljon. Miksi??

torstai 23. lokakuuta 2008

Huhuu, itsekuri missä olet?


Arg! En vieläkään saa itseäni lopettamaan tätä mussuttamista. Olen syönyt aikkea pientä koko päivän. Onneksi en kuitenkaan ole syönyt mitään tosi kaloripitoista, paitsi rusinoita. Viikko sitten meni niin hyvin, että laihduin pari kiloa. Olin syömättä päivän ja parina päivänä söin alle 400 kaloria. Sitten ajattelin pitää yhden mässypäivän, että aineenvaihdunta pysyisi käynnissä. Sen mässypäivän jälkeen oli tarkoitus palata paastoamaan, mutta eihän se onnistunut.
Oon polttanut taas ihan liikaa. Aina kun tekisi mieli mennä jääkaapille ni menen parvekkeelle odottamaan, että nälkä menisi pois. Mutta ei se mihinkään häviä.
Huomenna joudun touhuamaan kaikkea päivällä ni ehkä syöminen unohtuisi. Ensimmäinen paasto päivä on aina hankalin, mutta kun siitä selviää ni alkaa nauttimaan nälästä. Tarvitsen aina sen yhden paasto päivän, että pääsen vauhtiin. Itsetunto nousee kun todistaa itselleen, että pystyy vastustamaan ruokaa. Se on aivan mahtava tunne kun on paastonnut ja maha kääntyy solmuille, mutta pystyy silti vastustamaan ruokaa. Ruokaan sortuminen on hekkoutta, mutta lujalla itsekurilla pystyn vastustamaan ruokahimoa. Pitäisi päästä sen ensimmäisen vaikean päivän yli...

Kamalan huono omatunto kun en ole lukemaan muiden blgeja vähään aikaan. Huomenna luen kyllä kaikkien kuulumiset. Jospa saisin motivaatiota, koska tarvitsen sitä todella.

keskiviikko 22. lokakuuta 2008

Nyyh...


Itkettää taas aivan sairaasti. naama on ihan punainen ja turvonnut. Nättiä... Ei ole edes tapahtunut mitään lähiaikoina, koska olen ollut kotona enkä ole puhunut kenenkään kanssa kahteen päivää. Järki sanoo ettei ole mitään syytä olla surullinen, mutta milloin olenkaan kuunnellut järkeä.?. Se pieni anoreksian ääni, joka huutaa korvaan että "olet läski paska jolla ei ole syytä elää jos jatkat samaan tahtiin!" on ainut ääni jota kuuntelen. Surullinen olo johtuu siis siitä, että sorruin taas aivan syömään liikaa vaikka lupasin aloittavani paaston. Itkettää koska tunnen kuinka läskiä kertyy enemmän ja enemmän ympäri vartaloa. Paniikki ja pakokauhu! Läskiä ei pääse pakoon.

Hih, nelosen uutisissa oli, että joku yrittäjä oli aloittanut syömalakon 6 viikkoa sitten. 15kg lähtenyt. Jos itse olisin tehnyt saman ni painoindeksini olisi 13.5. Pistää miettimään, koska 6 viikkoa ei ole niin pitkä aika. Pitäisi olla luja eikä antaa periksi houkutuksille.

Nyt lenkille. En voi tehdä mitään ennen kun saan juostua itseni näännyksiin. Söin liikaa eli ansaitsen kärsiä. En voi istua koneella kauempaa tai käydä edes nukkumaan ellen kuluta ylimääräisiä kaloreita pois. Juoksen niin kauan kunnes jaloista lähtee tunto ja silmissä sumenee.

tiistai 21. lokakuuta 2008

Olenko todella noin säälittävä?

Itsetunto on tänäänkin pyöreä nolla. Joka päivä todistan itselleni uudestaan ja uudestaan, että olen epäonnistunut. En osaa pitää lupauksistani kiinni. Milloin oikein tajuan, että on lakattava valittamasta? Ei se ole kenenkään muun vika, että lihoan koko ajan ja vihaan itseäni.



Tänään kävin aamulla työvoimatoimistossa kun piti jokin paperi täyttää. Minun yhteyshenkilö oli n. 55-vuotias mies. Hän vaikutti ensin aika kuivalle ja kyseli vähän töksähdellen asioista. Hän kyseli miksi en pysty hakemaan töitä ja mitkä mun tulevaisuudensuunnitelmat on. En ikinä osaa vastata tuollaisiin kysymyksiin suoraan vaan kiertelen kysymyksen ympärillä. En halua, että kaikki saa tietää miten epätoivoinen ja kurja olo minulla on. Enkä edes usko että ketään kiinnostaa kuunnella ongelmistani, varsinkaan kiireisiä työvoimatoimiston virkailijoita. Yritin vastata miehen kysymyksiin niin ettei tulisi jatkokysymyksiä ja lopulta joutuisin kertomaan asiat juurtajaksain. Hän kuitenkin pysähtyi kuuntelemaan ja jouduin kertomaan mielenterveydestäni. Kun kerroin hänelle diagnoosini(anoreksia, vaikea masennus,ja muita) hän liikuttui kyyneliin. Tuntui että väri hävisi kasvoiltani ja sydän jysähti maahan. Olo oli valtavan vaivaantunut ja kadutti että olin mennyt rehellisesti kertomaan olostani. Hän ilmoitti olevansa huolissaan. Niin vissiin.. Hän tarjosi neuvoja ja kyseli vielä enemmän, mutta vetäydyin takaisin kuoreni sisään. Vastasin loppuihin kysymyksiin yhdellä tai kahdella sanalla. Miksi menin avautumaan? Aiheutan vain muille huolia.
En voi uskoa, että sain keski-ikäisen miehen itkemään. Olenko todella noin säälittävä?



En ole osannu tehdä koko päivänä mitään kun jännitti tuo työkkärissä käynti. Kiersin koko aamupäivän kehää enkä uskaltanut istua edes dataamaan. Nyt on ihan rauhallinen olo kun ei ole mitään tekemistä koko loppu päivänä. Pilkoin porkkanoita kulhoon ja pepsi maxi on kylmenemässä pakkasessa. Voin rauhottua kun tiedän että olen yksin eikä tarvitse esittää mitään roolia kenellekään.

maanantai 20. lokakuuta 2008

pomppikaa itsetuntoni päällä kuralätäkössä...

Loukkaannun niin pienistä asioista.
Tiedän ettei kukaan halua loukata minua tahallaan, mutta en jaksa uskoa siihen.
Jos joku on unohtanut minut niin hän on tehnyt sen tahallaan, ei vahingossa.
En halua huomiota, mutta loukkaanun kun kukaan ei huomaa minua.
Minut unohdetaan tahallaan, jotta jäisin taustalle.
Seurastani ei pidetä eikä mielipiteitäni oteta huomioon, joten miksi edes yrittäisin?
Kaikki ajattelevat minusta pahaa.
Uskon, että maailmassa ei ole yhtäkään ihmistä joka keksisi minusta jotain hyvää sanottavaa.
(miksi kukaan edes yrittäisi..)

EDIT//pienen pieni asia sai itsetuntoni katoamaan kokonaan.
anteeksi valivaliteksti...

lauantai 18. lokakuuta 2008

Ääh..viikonloppu alkoi


Vihaan viikonloppuja. Sillon kun olin vielä koulussa ni elin vain viikonloppuja varten. Vihasin aikaisin heräämistä ja ja koulussa käymistä, joten viikonloppuisin sain nukkua niin pitkään kuin halusin ja olla omissa oloissani. Muuta en halunnutkaan elämältä.

Opiskelin Tampereella 4 vuotta ja muutin sinne kun olin sairastellut reilun vuoden. Uudessa kaupungissa pelot pääsivät valloilleen ja eristyin piiloon muiden katseilta. En jaksanut pitää yllä kaverisuhteita ja pelkäsin tulla nähdyksi. Ainut turvapaikka oli oma asunto, jossa sain olla ihan yksin. Ihmispelon alettua hakeuduin vain omiin oloihin ja aloin arvostamaan yksinäisyyttä. Työpäivät olivat tuskaa, vapaapäivät olivat pelastus.

Koulun loputtua muutin takaisin Helsinkiin ja olen ollut työttömänä suurimman osan ajasta. Tavallaan olen onnellinen kun ei tarvitse raahautua työpaikalle väsyneenä ja kohdata ihmisten katseet. Mutta toisaalta tulee omantunnon tuskia koska olen kuitenkin 23-vuotias ja laskut pitää maksaa. Mielummin pysyn kotona.

Olen ollut kotona niin kauan, että päivät alkaa sulautua toisiinsa. Tiedän vain onko viikonloppu vai arkipäivä meneillään. Olen alkanut vihaamaan viikonloppuja, koska silloin ihmisillä on vapaapäivät ja he kulkevat kaupungilla. Ihmispaljous ahdistaa. Viikonloppuisin kaupat ovat myös auki vain lyhyen ajan. En käy kaupassa kuin kerran viikossa, mutta silti minua ahdistaa kun en voi mennä kauppaan heti aamusta mummojen seassa tai pimeän tultua juuri ennen sulkemisaikaa. Arkipäivisin tulee turvallisempi olo kun voi käydä kaupassa mihin aikaan päivästä tahansa.

Nolottaa tunnustaa, mutta arkiaamuisin tuntuu mukavalle käpertyä pehmeeseen sänkyyn vilttien alle ja samalla miettiä miten ihanalle tuntuu kun ei tarvitse nousta 6 aamulla töihin. Kun kuulen ihmisten ääniä kadulta niin mietin monelta niiden piti nousta aamulla ylös ja miten niitä väsytti. Kuulen meidän rappukäytävästä joka ikisen ulko-oven aukaisun koska se vanha puuovi pamahtaa kiinni niin kovaa että lattia melkein tärisee. Jotkut lähtevät jo 5.30 ulos. En voi käsittää miten joku jaksaa lähteä niin aikaisin. Minulle teetti tuskaa kesällä nousta 7.30 kauppaan töihin. Sekin työ loppui lyhyeen, koska en vaan yksinkertaisesti jaksanut sitä kaikkea ahdistusta. Kaikki asiat ahdistavat ja jos niitä on vielä monta päällekäin ni en pysty olemaan.


Kamalan hidasta kirjoittaa näitä tekstejä kun jään aina miettimään miten voisin kirjoittaa selkeämmin. Tuntuu etten saa pointtiani selitettyä ja kiertelen asian ympärillä. Olen myös surkea kieliopissa ja toistelen asiota. Mutta pitäisi varmaan antaa vain ajatuksen juosta ja kirjoittaa sen mukaan.

keskiviikko 15. lokakuuta 2008

Voimat hukassa


Aamulla heräsin kamalaan päänsärkyyn ja huonoon oloon. Eilen söin 90kcal ni verensokerit tippui varmaan liian alas. Se ainakin selittäisi päänsäryn. Olisi tehnyt mieli oksentaa aamulla jos se olisi helpottanu oloa, mutta en uskaltanu. Kurkkua poltteli jo valmiiksi ja tiesin että oksentaisin vain sappinesteet. Yleensä aina jos oon syöny vähän edellisenä päivänä ni tulee ulos vaan sellaista vihreää litkua. Yök.. Kerran olen meinannut tukehtua siihen koska vedin sitä henkeen. Se oli pelottavaa, koska en voinu kuin haukkoa henkeä enkä voinut hengittää ilmaa sisään. Meinasin jo mennä ryömimään rappukäytävään ja koputtamaan naapurin ovea, koska luulin oikeasti kuolevani.


Söin aamulla pussillisen pikapuuroa ja mahakipu lähti onneksi pois. En halunnut lähteä ulos ja oksentaa lenkilä keskelle katua. On ollu niin voimaton olo, etten oo jaksanu jumpata. Paino on tippunut onneksi 2,5kg viime perjantaista kun punnutsin itseni. Tuokin on voinut olla pelkkää nestettä kun "paastosin" eilisen. Viikonloppuna söin aivan liikaa enkä uskaltanut hypätä puntarille. Huomenna olisi pakko punnita ja alkaa seuraamaan painon kehitystä. Tiedän että paino on noussut huomiseen mennessä, koska söin tänään iltapäivällä ainakin 1000 kaloria. Oksensin niistä puolet pois.. Mutta silti se ruoka oli ehtinyt lillua mahassani tunnin.


Nyt on lähdettävä kävelemään ulos, koska on pakko päästä pois tästä tunkkaisesta kämpästä. Pelottaa aika paljon kun se nainen oli raiskattu tuolla kaisaniemen puistossa. Se on ihan asuntoni lähellä. Tekisi mieli ottaa leipäveitsi takin hihaan piiloon turvaksi. Onnistuisin varmaan puukottamaan itseäni ennen kuin saisin sen hihasta ulos vaaran uhatessa...


Saa nähdä onnistunko miettimään mitään mielenkiintoista kerrottavaa vielä tänään.

tiistai 14. lokakuuta 2008

Kyyneleet loppuivat...


...mutta itku ja paha olo ei. Haluan haihtua höyrynä ilmaan.


Lohduttaa vähän se että söin tänään vain viilin, koska mahahapot polttelivat ikävästi vatsaa. Mutta olisin voinut jättää senkin syömättä. Miksi söin sen 80kcal?


Nyt on ihan turta olo. Naama on turvonnut ja silmiä kirvelee ja polttelee. Kättäkin pakottaa havojen kohdalta. Itkemisestä tulee täysin tyhjä olo. Se olo on hyvä tällä hetkellä. En halua tuntea mitään.


Tämän päivän teksteistä taisi tulla aika synkkiä.. Mutta mielessäni ei liikukaan muita kuin synkkiä ajatuksia.

Haluan kuolla, mutta se on liian monimutkaista


Olen itkenyt hysteerisesti koko päivän. Tuntuu, että olen yksin tässä maailmassa. Tiedän että olen yksin. Kuka minusta välittäisi? Ei kukaan. Olin aikaisemmin tänään valmis tekemään jotain pahaa itselleni. Laskin taas pillerikätkön sisällön varmistaakseni, että niillä lähtee henki. Halusin niin kovasti vain mennä nukkumaan enkä herätä unesta. Tosi on, että en vain pysty siihen. En uskalla.

Lääkäri kysyi tänään tarvitsenko sairaalaa lievittämään huonoa oloani. Itkin jo odotushuoneessa ennen tapaamista. En voinut kyyneleille mitään.Itku tuli väkisin, kyyneleet ei loppuneet. En pystynyt edes puhumaan lääkärille. Nyyhkytysten välissä sain sanottua, että pääni ei kestä enää yhtäkään romahdusta. Tunsin, että romahdus oli tulossa. Lääkäri sanoi, ettei ole normaalia itkeä hysteerisesti kun mitään ei ole tapahtunut. Kukaan ei ole kuollut eikä mitään dramaattista ole tapahtunut. Itkin silti. Eniten minua itketti lääkärin luona se ajatus, että hän välittää minusta. Hän välittää edes sen verran, että huomaa jonkin olevan pielessä. Olin liikuttunut, että hän tarjosi turvapaikkaa sairaalassa. Ääni pääni sisällä huusi, että tarvitsen apua NYT. Mutta en saanut sitä sanottua. Sanoin, että pärjään. Olenhan pärjännyt ennenkin.

Kun astuin poliklinikalta ulos aloin itkeä äneen. Halusin rojahtaa keskelle katua itkemään. Halusin hypätä auton alle ja kuolla. Kävelin jo ratikalle päin, mutta en kehdannut mennä sinne. En halunnut, että ihmiset huomaisivat itkusta turvonneet kasvoni ja punaiset silmät. Kävelin pitkän matkan kotiin. Olin aivan voimaton, mutta halusin pistää itseni kärsimään.

Itku jatkui kotona. En jaksanut välittää että naapurit kuulevat parkumiseni. He vihaavat minua jo ennestään. Olin niin pettynyt itseeni, että tartuin terään ja tein 4 viiltoa ranteeseen. Niistä ei tullut niin syviä kuin toivoin, mutta se kipu oli tarpeeksi kova. Lisäksi hakkasin kättäni vielä oven kulmaan. Halusin murtaa käteni, että kipu veisi ajatukseni johonkin kauas pois.

Lääkärin luona tunsin olevani joku. Minusta välitettiin ja minulle puhuttiin. Heti kun astuin ovesta ulos minusta tuli taas näkymätön ja kuin ilmaa muille. Kadulla ihmiset eivät väistä minua. Kukaan ei edes tiedä että olen olemassa. Tiedän että lääkärini unohti minut heti kun poistuin huoneesta. Muutun taas näkyväksi seuraavalla lääkärin tapaamisella, mutta vain hetkeksi.

En ole pystynyt lopettamaan itkua vieläkään. Kyyneleitä valuu poskia pitkin ja tippuu koneen näppäimille. Silmiä kirvelee ja näkyy vain sumua. En oo syöny tänään mitään ja kello on vaille kolme. On liian paha olo että voisin syödä. Tiedän etten pysty syömään mitään koko päivänä.

maanantai 13. lokakuuta 2008

Tyhjä pää


Tuntuu ettei minulla ole mitään kirjoittamisen arvoista ajatusta päässä. Pari päivää on mennyt niin huonosti kuin voi vaan mennä syömisen kannalta. Taas sitä samaa tekosyiden keksimistä.. "Voin syödä vielä tämän kun paastoan huomisen kumminkin." No eihän siitä paastosta tule mitään. Nyt aion yrittää täyttää itseni nesteillä. Juon niin paljon vettä kunnes tulee huono olo. Vihaan veden makua. Kaikki sanoo ettei se maistu millekään, muttä KYLLÄ se maistuu jollekin. Se maistuu pahalle ja siitä jää kamala maku suuhun. Juon vettä ainoastaan kun otan lääkkeet tai olen todella janoinen. Ennen join aina laitti kokista janoon ja tulin riippuvaiseksi siitä. Päivässä meni 1,5l pullo. Heräsin usein öisin kamalaan janoon ja polttavaan tunteeseen vatsassa. Siihen helpotti vain kokiksen juonti. Nyt juon vähän varovaisemmin Pepsiä etten jää niin pahasti koukkuun.


Ei tahdo tulla kirjoittamisesta mitään kun televisiosta tulee mun "must see" ohjelmia 18-22. Kirjoitan aina mainoskatkoilla. Argh, vihaan syvästi Brittien huippumallia. Ne ihmiset osaa riidellä ja ärsyttää toisiaan. En pidä ihmisistä jotka pitävät itseään täydellisenä Mut Jenilee on ihana.. Ei vedä vertoja Australian huippumallille. Alice oli aivan mahtava!

lauantai 11. lokakuuta 2008

Laiska!!!


Vihaan itteeni niin hirveesti nyt. En ole liikkunut tänään kuin sohvalta parvekkeelle tupakalle 1000000 kertaa ja kävin kaupassa kadun toisella puolella. Muuten oon vaan istunu nojatuolissa ja datannu. Söin koko päivän vähäkalorista ruokaa ni kaloreita ei kerty ku enintään 250kcal KUNNES unohdin itsekurin ja menin porukoilla käymään. Olisin voinut kävellä tai edes pyöräillä, mutta en jaksanut ja pomppasin bussiin. Bussissa tuli hirveeeee ahdistus. Olis tehny mieli hypätä kyydistä kesken matkan ja kävellä lopun matkan. Mutta ei. Kotona tuli vielä huonompi olo kun oli päällekäin en-ole-liikkunut-tarpeeksi-ahdistus + olen-lihava-ahdistus + olen-laiska-ahdistus + lihoan-vielä-enemmän-ahdistus. Vedin naamaani 2 leipää juustolla ja pullanpalasen. Kuivattuja luumuja otin myös, jospa se auttaisi mahakipuun... Kun on päällä tämä kaikki masennus, ahdistus, liikaa syöminen ja liian vähän kuluttaminen yhtä aikaa niin olo on yhtä helvettiä.


Tekis mieli taas rojahtaa lattialle nukkumaan. Vaikka PITÄISI jumpata, läski! Kun on ihan väsynyt ni on ihana tuntea kuinka oman vartalon paino painaa kovaa maata vasten. Rintakehä tuntuu raskaalle. Se on jotenkin rauhoittavaa. Samaa tunnetta ei tule sängyssä pehmeän patjan päällä. Sitten vielä noi "lainaelukat" tunkee kainaloon nukkumaan. Olen aina ihan jäässä vaikka olisi miljoona vaatekerrosta. Lämmön tunne on ihanaa. Toinen laittoi päänsä mun mahan päälle ja oli mukava tuntea toiseen lämpö. <3


Tunnen kuinka lihoan. Siis fyysisesti tunnen kuinka reidet ja perse kasvaa. Kuinka rasva kasvaa niissä. Se on sellanen kihelmöivä tunne. Varsinkin juostessa reisiä vihloo. Kävellessäkin tuntee kuinka reisien heiluessa ihoa kihelmöi ja pistelee. Kuivittelenko vaan vai onko muilla kokemusta samasta?
Haluan nukkua tämän masennuksen ja väsymyksen pois. Mutta ei se nukkuminen koskaan auta.Mitä tekisin.....

perjantai 10. lokakuuta 2008

En jaksa elämää...


On liian paha olo. En pysty kirjoittamaan mitään fiksua.(no milloin edes pystyisin..) Väsyttää niin paljon, että rajat on kuin lyijyä ja ajatteleminen vihloo päätä. Nukahdin äsken lattialle kun aloin jumppaamaan. Olen niin paska ihminen, että en voinut edes jumpata ja kuluttaa paria kaloria. Nukuin 1h 10min. Fuck!

Masentaa nämä läskit.. Itkettää yksinäisyys.


Haluaisin kuolla... edes vähäksi aikaa.

-cassie epäonnistui taas

keskiviikko 8. lokakuuta 2008

Syömisen hallitseminen


Päivän syömiset menee ihan perseelleen jos syön ennen klo.15 jotain, mikä pitää pureskella. Otan esim. omenan niin on mahdotonta lopettaa siihen yhteen omenaan. Keksin typeriä tekosyitä itselleni, että voisin syödä vielä jotain lisää. Ja sen ensimmäisen omenan jälkeen kaikki ruoka tuntuu vastustamattomalta. Joskus olen syönyt aivan liikaa ja on pakko oksentaa. Mutta se onnistuu vain jos on syöny jotain nestemäistä ja helposti oksennettavaa.

Jos juon vain pepsiä tai juotavaa jugurttia koko päivän ni on älyttömän helppoa vastustaa ruokaa. Se pureskelu jotenkin käynnistää ruokahimon, mutta juominen ei. Siksi olen yrittänyt nukkua iltapäivään saakka ja olla ajattelematta ruokaa. Pystyisimpä nukkua rajattomasti, ettei tarvitsisi kestää tätä hirveää ahdistusta... Kun herää joskus kolmen aikaan iltapäivällä ni tulee aivan ihana olo. Olen niin ylpeä itsestäni(mikä ei koskaan tapahdu noin vaan) ja onnellinen kun en ole pilannut koko päivää ahmimalla mahan täyteen.

Jokainen päivä on kuitenkin erilainen. Joskus pystyn syömään vain sen yhden omenan aamulla ja joskus taas illalla tulee aivan kauhee ruokahimo kun on paastonnut koko päivän. Joskus pystyn olemaan koko päivän syömättä ja joskus en voi lopettaa sikailua koko päivänä. Vaikka olisin syönyt 200kcal päivässä niin ahdistus on samanlainen kun olisi syönyt 2000kcal. Jos pärjäsin vain 200kcal päivän ni olisin yhtä hyvin voinut olla kokonaan syömättä. Jos olisin syönyt 2000kcal niin joutuisin oksentamaan melkein pakosti ja siitä tulee morkkis...

Miksi niin perusasia kuin syöminen voi olla näin hankalaa?? Melkein jokaiselle ihmiselle päivän rutiineihin kuuluu syöminen. (Kirjoitin "melkein kaikille", koska syömishäiriöisille ruoka ei ole aina rutiininomaista puuhaa.) Kun katson vanhempieni syömistä ni ihmettelen aina miten ne voi syödä niin paljon ja rauhallisesti. Ja silti ne on molemmat normaalipainoisia ja hoikkia. Jos söisin itse saman verran kuin ne niin lihoisin ainakin pari kiloa viikossa. Minulle annoskoot ovat nykyään ihan vieraita käsitteitä. En tiedä mikä määrä ruokaa on sopivan verran minulle. En ole syönyt lämmintä kotiateriaa moneen viikkoon. Ainut "kunnon ruoka" mitä olen syönyt lähiaikoina on maksalaatikko. Ja se salaatti siellä helvetin ravintolassa.


Miten kukaan voi syödä ruokaa ahdistumatta tai hyvällä omatunnolla? Sitä en ymmärrä... Ruokahan on paha.

tiistai 7. lokakuuta 2008

Odottelua...


Mun painon on pakko tippua! Pakko! Huomenna vaa'an on näytettävä ainakin kilon vähemmän kuin tänä aamuna. Otin äsken laksoja 3 kertaa pakkauksen suositusta enemmän. Niiden on toimittava. Joskus otin 25 pilleriä kerralla enkä saanut kuin kamalat kivut. En pystynyt kävelemään. Oli pakko kontata, koska kipu oli niin älytöntä liikkuessa, että oli välillä käperryttävä sikoöasestoon ja odottaa kivun lieventymistä. Se on helvettiä. Vihaan laksoja, mutta olen pahasti koukussa. Teen mitä tahansa että laihtuisin. Olen tehnytkin... Olen kolme kertaa käyttänyt erittäin vaarallista ja kallista tapaa laihtua. Kaduttaa jälkikäteen...


Liikuin tänääm aika paljon. Menin taas haravoimaan porukoiden pihan. Ketään ei ollut kotona niin pystyin käyttämään omia outoja tapoja kuluttaa mahd. paljon kaloreita. Eli haravoin koko pihan kolme kertaa. Ensin haravoin sillein, että pihalle jäi osa lehdistä. Sen jälkeen haravoin koko pihan ettei yhtäkään lehteä jäänyt maahan. Jätin lehtikasat pihalle, odotin että tuuli puhalsi kasoista lehtiä ja haravoin kolmannen kerran. Siihen meni 3,5 tuntia ja olin ihan poikki koko homman jälkeen. Ainakin sain käsi-, vatsa- ja selkälihastreenin.


Onneksi kukaan ei ole katsomassa outoja rutiinejani. En ikinä pystyisi asumaan kämppäkaverin tai poikaystävän kanssa. Tarvitsen oman rauhan ja tilan. On helpottavaa kun ei tarvitse miettiä aina, että näkeekö joku muu mitä teen. Enkä halua kenenkään vahtivan tekemisiäni ja syömisiäni. Minulla on sellasia pakko-oireita, mitkä on tosi ärsyttäviä ja rasittävia. Enkä ikinä halua kenenkään näkevän niitä. Jos käännyn ympäri väärään suuntaan ni minun on käännyttävä uudestaan ympäri. Esim. kun poistun vessasta ni minun on käännyttävä vasempaan(vastapäivään). Sitten on mietittävä kummalla jalalla astun ensimmäiseksi tai kumpaan jalkaan laitan kengän ensimmäiseksi. Kaikessa, siis kaikessa, on toimittava tietyn kaavan mukaan. Joudun tekemään asioita kerta toisensa perään, että saan mielenrauhan. Silti jää mieleen, että jos teinkin jotain väärässä järjestyksessä. Se on pelottavaa miettiä mitä siitä seuraa.


Pitää rientää tupakalle, että ehtii polttaa muutaman ennen kun Skins alkaa. *koukussa*

maanantai 6. lokakuuta 2008


Ei se ravintolassa syöminen ollut ihan niin kamalaa kuin luulin. Ahdistavaa kuitenkin. En kestä sitä kun muut katsoo syömistäni. Tuntui kuin kaikki ihmiset ravintolassa olis tuijottanu mua kun mussutin. Tunsin kaikkien katseet selässäni. Ei mun tartteis syödä yhtään enempää.Otin menun ainoan salatin, mutta siinä oli grillattua broileria. Meinasin pyörtyä kun näin miten rasvasia ne suikaleet oli! Niistä valui sitä rasvaa lautasen pohjalle ja se tarttui salattiin. Tiesin, että porukat katto koko ajan mun syömistä. Meinasi alkaa riita siitä kun tilasin salatin. Ravintola oli painottunu pihveihin ja mä mussutin salattia. Aina kun muut ei katsoneet tiputin broileria pöyän alle, piilotin lautasliinaan ja hautasin salsakastikkeen alle. Onneksi siinä oli salsaa ja jotain muuta töhnää ni sain niiden alle piilotettua broileria. Isä kysyi miksi en syö kaikkea loppuun ni pystyin vastaamaan etten tykkää tulisista kastikkeista. Söin loppujen lopuksi salaattia ja kurkua. Onneksi se on melkein vettä. Mutta söin kuitenkin... Ja osassa salattia oli sitä rasvaa... Argh!


Positiivista tässä päivässä oli se, että mahduin 26 tuumasiin H&M farkkuihin. Ne ovat rakkaimmat farkuit ikinä <3> mahduin silti niihin 8D En ollut uskoa silmiäni. Olen 173cm pitkä enkä ikinä löydä sopivia housuja. Jos ne mahtuvat päälle ni ne on liian lyhyet. Jos jos ne on sopivan pituisen ni ne on liian löysät. Rasittavaa...


Tein myös muita löytöjä kirpputorilta ja H&Mltä.


Taidan ottaa huomenna taas laksoja kun ahdistaa tuo raflassa syöminen. Tuskaa odotettavissa, muta painon on pakko tippua. Pakko!

Ravintolaan


APUA!! Sain äsken vasta tietää, että tänään mennään koko perheen ja mummin kanssa ravintolaan syömään. Siihen on vain 4 tuntia aikaa. Miksi en saanut tietää siitä aikasemmin? Olisin ehtinyt keksiä jonkin tekosyyn ettei tarvitsisi mennä mukaan tai edes tottua ajatukseen. Paniikki! Mitä syön siellä? En millään ehdi katsoa netistä niiden ruokalistaa ja laskea missä annoksessa on vähiten kaloreita. Mitä laitan päälleni? En ole pukeutunut ns. hienompiin vaatteisiin pitkään aikaan enkä tiedä missä vaatteissa en näyttäisi näin läskille. Muutenkin pukeutumiseen menee älyttömästi aikaa kun en osaa ikinä päättää mitkä vaatteet peittää läskit. Mulla on ihan likaa vaatteita ja mikään niistä ei sovi mun päälle. Oon lihonnu 3kg parin kuukauden aikana kun oon syöny vapaasti mitä haluan. Ihan varmasti kaikki vaatteet on liian pieniä tai lyhyitä. En haluais edes koittaa niitä päälle, koska masennun ihan täysin kun oon liian iso vaatteisiini. Haluan pistää pussin päähän ettei kukaan näkis mua...

Gah!!!

sunnuntai 5. lokakuuta 2008

Tuskaa




Tänään meni hienosti syömisten kannalta. Elin koko päivän Pepsi Maxilla ja kofeiinitableteilla. Kuuden aikoihin päätin palkita itseni jäätelöllä. Löysin perjantaina meidän lähikaupasta sokeritonta jäätelöä ja siinä 0,5l tonkassa on ihan tosi vähän kaloreita. Pari sataa kaloria ei ole liikaa yhdeltä päivältä. Ahdisti silti, koska se on kuitenkin jäätelöä. Jäätelö on ollut aina ihan ehdoton EI. Jos sitä olen syönyt niin se on pakko oksentaa. Ja jäätelö on helpompaa oksentaa. Miksi jättää se sisälle muuttumaan läskiksi kun sen voi oksentaakin. Ajattelin, ettei se jääteö voi olla niin vaarallista kun se on kumminkin sokeritonta. Sen sokerittoman jäätelön syöminen olikin paha virhe. Maha meni ihan sekasin ja tuntuu, että koko vatsa on solmussa. Turvottaa ja näyttää kun olisin nielassut jalkapallon. Tai kaksikin. Liikkuminen on ihan mahdotonta ja paikalla olokin sattuu. Minä kun luulin löytäneeni uuden turvaruuan, mutta en aio ikinä enää syödä sitä uudestaan. Miksi mulle sopii sitten muut sokerittomat.? WTF!!


Onko teillä ollut samanlaisia kokemuksia sokerittomasta jäätelöstä??




Pitää vissiin kontata tuonne sänkyyn ja ottaa matkalla unilääke ettei tarvitse koko yötä kärsiä kun maha elää omaa elämäänsä.

lauantai 4. lokakuuta 2008

Raivari


Sain tänään ihan älyttömän raivokohtauksen. Kävin äidin kanssa kaupungilla asioilla ja oltiin taas kauppojen sukemisaikaan liikkeellä. Äiti kävi lemmikkitarvikeliikkeessä koiralleen takkia ostamassa ja siinä meni tosi kauan. Kun päästiin autolle ni meillä oli 6 minuuttia aikaa ajaa kirjakauppaan hakemaan mun tilaama kirja. Autossa aloin huutamaan äitille että aina kun mulla on kiire johonkin ni se viivyttelee ja viivyttelee. Sillon taas kun sillä on kiire ni mä en saa katsoa mitään vaan kiirehtiä sen takia. En ole pitkään aikaan huutanu ja kiroillu niin kovaa. Heittelin tavaroita ja taisi koirakin lentää kerran. Argh! Kaasuttelin suutuspäissäni sen verran kovaa, että ehdin sinne kirjakauppaan. Sain kirjani. Olisin kyllä saanut sen huomennakin. Mutta en jaksa laittautua kahtena päivänä peräkkäin sen näköiseksi, että kehtaan mennä ihmisten ilmoille. Olin ottanut jo rauhoittavan niin oli helpompi käydä ulkomaailmassa.

Miksi oikein edes raivosin?? En tiedä. En näe vanhempiani kuin pari kertaa viikossa, jos sitäkään ja silloin kun näen ni suutun tosi helposti. Sen raivarin jälkeen meni ehkä tunti, että pystyin taas ajattelemaan järkevästi. Nyt on ihan ok olo (jos ei lasketa älytöntä läskiahdistusta.) Pitäisi vissiin päästä yli tästä uhmaiästä ja kasvaa aikuiseksi.
Anteeksi äiti.
Anteeksi, että olen olemassa.

torstai 2. lokakuuta 2008

Ei tuu mitään


Miksi en pysty lopettamaan syömistä. Olen jo monta viikkoa suunnitellut että tänään voin vielä syödä normaalisti ja huomenna alotan paaston. En oo edes syöny mitään herkkuja vaan kotiruokaa ja muuta ei-niin-epäterveellistä ruokaa. Leipää ja maksalaatikkoa menee kauheesti. Niin, maksalaatikkoa, en tiedä mistä tuo himo syntyi... Oon laskeskellut tarkasti monelta saan viimestään syödä, että otan laksayliannostuksen tyhjään vatsaan. Kaiken ruuan on pitäny jo kulkeutua niin pitkälle että laksat tyhjentävät koko systeemin. Pelottaa vaan aina tuo laksoilla leikkiminen, koska ne on jo melkeinpä tuhonnu mun sisäelimet... En todellakaan toivo kenenkään käyttävän niitä tai tämän kirjoituksen kannustavan siihen. Laksojen seurausten lisäksi pelottaa ne kamalat kouristukset ja kivut. Ne kestää niin tuskallisen kauan. Haluisin hakata päätä seinään, että ne kivut lievenisi. Sitten pitää vielä suunnitella menot sillein ettei tarvitse lähteä kauas vessan läheisyydestä pariin päivään. Nyt viikonloppuna on otollinen aika siihen joten uusi laihis alkaa huomenna. En vaan kestä tätä jatkuvaa aihdistusta. Aamulla kun katson peilistä itseäni niin iskee pakokauhu kun tiedän etten voi noin vaan ottaa sitä ylimääräistä läskiä pois. Sen eteen on kärsittävä.

Otin tänään itsestäni kuvia ja pari niistä olisi sellaista ettei mua niistä tunnista. En vaan tiedä haluaako kukaan katsella mun läskejä täällä blogissa. Uskallanko?

keskiviikko 1. lokakuuta 2008

Kuuleeko kukaan?

Tuntuu, että kirjoitukseni eivät ole kamalan mielenkiintoisia. En ole ennen kirjoittanut blogia ja on vielä vähän hakusessa mitä uskallan kirjoittaa tänne. Tarkotuksena olisi kirjoittaa kuin päiväkirjaan, mutta pelottaa kamalasti että joku tunnistaa mut jos kerron kamalan yksityiskohtaisesi asioista. Toinen syy teksiten laatuun on keskittymiskyvyn puute. Mielessä pyörii koko ajan miljoona asiaa, mutta alan kirjoittaa tekstiä pää tyhjenee. Ajatukset haihtuu höyrynä korvista ulos.. Rasittavaa. Iltaisin on huomattavasti helpompi kirjoittaa kun on ottanut iltalääkkeet, mitkä rentouttaa vähäsen. Olen kerännyt jo monta vuotta kuvia tietokoneelle eri sivuilta ja yritän karsia niitä sillein, että laitan tänne blogiin vain kuvia mitkä liittyy tekstien sisältöön ja sen hetkiseen mielialaan..

Olisi erittäin mukava saada kommentteja :)

Uusi kämppä?


Isä löysi mulle uuden asunnon mut en tiiä haluanko muuttaa. Se asunto on isän kaverin omistama ja se vapautuis marraskuun alussa. Oikeastaan se ei olis kauheen iso muutto kun tohon Kaisaniemeen ei ole niin pitkä matka.. Mutta oon niin rakastunu tähän nykyiseen kämppään. Tää on just sopivan pieni ja kotoisa. Vieraaseen asuntoon sopeutuminen on aina hankalaa kun mietin vaan mitä se aikasempi asukas on tehnyt siellä. Missä se on kävellyt, mihin se on koskenut, miten se on viettäny aikaansa, miten usein se on siivonnut... Menee ainakin kolme kuukautta ennen kuin asunto alkaa tuntua omalle. Siinä toisessa kämpässä on ihana näköala kun näkyy muutakin kuin kerrostaloja ja asfalttia. Mutta tässä asunnossa on parveke, mikä on välttämätön. En tiiä... Mietintämyssy päähän.