torstai 31. joulukuuta 2009

Hyvää uutta vuotta!


Jes, istun kämppäni lattialla läppäri sylissä ja mietin, että viettääköhän kukaan muu tässä maailmassa uuden vuoden aattoa yksin. Ehkä viettääkin, mutta toivooko kukaan muu, ettei olisi koskaan syntynyt näin monimutkaiseen maailmaan. En vain tiedä miksi en osaa vain viettää uutta vuotta ja jättää kaikki murheet pois yhdeksi päiväksi. Vain tällaisina päivinä huomaa miten yksinäinen ja hylätty on kun yksikään ihminen ei ole toivottanut hyvää uutta vuotta (jos ei oteta blogia mukaan) tai kysynyt mitä aion tehdä tänään. Toisaalta onneksi olen yksin, koska en kestäisi sitä kiusaantunutta oloa jos pitäisi olla näin ahdistuneena jonkun seurassa. Parasta vain olla yksin poissa muiden tieltä...

Olen aina rakastanut ilotulituksia, mutta nyt en jaksa välittää. Tämä päivä ei tunnu miltään. Huomenna pitää vain kääntää kalenteria ja opetella kirjoittamaan uusi vuosiluku.

Juhlikaa minunkin puolesta.

tiistai 29. joulukuuta 2009

mikään ei ole hyvä


Odotin, että omassa asunnossa saisin mielenrauhan, mutta ei. Täällä tuntuu jotenkin oudolle kun on kylmä ja outo haju. No, kylmä ja outo haju johtuu siitä, että kukaan ei ole asunut täällä kuukausiin. Haluaisin kovasti tehdä tästä taas oman kotini eli laittaa lämmityksen päälle ja järjestellä kaikki paikat, mutta en tiedä kuinka kauan olen täällä. Sairaalalla ei tiedetä, että en ole enää porukoilla vaikka meillä oli "sopimus". Sopimukseen kuului se, että saan olla avohoidossa jos asun vanhemmillani. Tälle viikolle piti olla terapiakäynnit, mutta terapeutti onkin sairaana. Eli toivottavasti saan olla täällä kämpälläni ensi viikkoon saakka ennen kun tarvitsee kertoa kenellekään.


Mulla ei ole mitään syötävää täällä enkä uskalla mennä kaupassakaan käymään. Ehkä kioskilla uskallan mennä käymään, mutta en ilman rauhoittavia. Tälle huonolle päivälle tuli vielä huonompi loppu kun söin nuudeleita mitä ei olisi saanut syödä. En ole syönyt kun jotain ananaspurkkeja ja pilttejä, mutta en silti olisi saanut syödä nuudeleita. Vihasin itseäni niin kovasti kun söin ja mietin, että mitäköhän pupukin ajattelee minusta. Pupu tulee aina minun luokse kun on syötävää tarjolla kun isä on kouluttanut siitä samanlaisen kun niiden ylipainoisesta koirasta. Mietin, että pupu varmasti ajatteli minun sortuneen taas syömään lihottavaa ruokaa ja pitää minua luuserina. No, pupu kuitenkin seuraa mua kuin hai laivaa ja haluaisi koko ajan syliin. Kai se minusta pitää edes vähäsen.

Huomenna on pakko olla parempi päivä tai muuten... en tiedä.

Kotona vihdoin


Mulla on niin paha ja ahdistava olo. Kaikki hälinä kotona on todellakin vienyt multa voimat. En saa hetkeksikään rauhaa alakerrassa. Olen linnoittautunut tähän sohvalle ja nukkunut tässä koko syksyn. Vanhemmat tavallaan pakottivat minut jäämään tähän, että voisivat "valvoa" minua. Tosi hyvin toimiikin kun ovat töissä/poissa kotoa melkein 12 tuntia päivässä... Nyt meillä on ollut kotona äitin sukulaisia melkein joka päivä ja mun täti oli miehensä kanssa 2 yötä täällä. En jaksanut mitenkään esittää normaalia ja tädin kysymykset alkoi mennä vähän liian henkilökohtaisiksi.

Joulupäivänä raahasin kaikki tavarani entiseen huoneeseeni yläkertaan, koska olin niin kyllästynyt niihin arvosteleviin katseisiin. Tunsin kuinka kiukku alkoi kiehua sisälläni ja tiesin, että kiehahdan yli kohta. Vanhassa huoneessani on kamalan kylmä kun siellä ei pidetä enää lämmitystä täysillä päällä. Puin päälleni kaikki lämpimät vaatteet mitkä löysin, mutta tärisin silti kylmästä. Isä tuli katsomaan, että miksi vein tavarani pois olohuoneesta ja sanoin, että en jaksa enää kaikkia ihmisiä. Halusin omaa rauhaa ja hiljaisuutta. Isä alkoi huutamaan, että miksi en voisi edes kerran vuodessa jutella vieraiden kanssa. "Tämä ei ole normaalia." "Käyttäydyt kuin pentu." Isä vaan huusi ja huusi. Minä olin pidätellyt kiukkua monta viikkoa joten aloin huutamaan takaisin. Minun huutaminen muuttui hysteeriseksi itkuksi. Otin tavarani ja pupun ja ajoin autolla omalle kämpälleni. En olisi millään kestänyt enää vanhemmillani vaikka isä lähtikin samana päivänä pois.

Isä lähti taas Lontooseen sukulaistensa luo niinkuin joka jouluna. Hän vietti jouluaaton kotona, mutta lähti joulupäivänä. Joulupäivän riidan jälkeen en ole puhunut isälle. Isä on soittanut, mutta en vastannut. Riita tulee koko ajan mieleen ja silmät täyttyy kyynelistä. Olen itkenyt vähän väliä vaikka pitäisi olla onnellinen omasta rauhasta. Äitikin yrittää soittaa, mutta olenhan pentu niin pidän mykkäkoulua..

torstai 24. joulukuuta 2009

Hyvää joulua kaikille!

Hyvää joulua kaikille!

Älkää lukeko jos ette halua masentua jouluaattona.

En olisi halunnut nousta aamulla sängystä. Valvoin eilen illalla aivan liian pitkään. No, en olisi halunnut valvoa, mutta en saanut unta. Erehdyin katsomaan digiboxilta katsomatta jääneitä ohjelmia ja päädyin itkemään koko yön. Vanhemmat oli jo nukkumassa ja uskalsin olla oma itseni pitkästä aikaa. En saanut itkua loppumaan ja tuli todella etova olo. Alkoi oksettamaan..

Aamulla heräsin aivan uupuneena ja silmät oli turvonneet melkein kiinni. Heti aamusta vieritin jo pari kyyneltä kun en tiedä miten kestän tämän päivän ja kaikki ihmiset. Meille tulee kamalasti sukulaisia ja pari isän tuttua syömään illemmalla. Ja minä olen täällä loukussa.

Yritän nyt unohtaa kaiken muun ja uppoudun katsomaan lastenohjelmia rauhottavien kanssa.

Hyvää joulua vielä kaikille ja toivottavasti kaikki viettävät ihanan rauhallisen joulun perheittensä kanssa!

maanantai 21. joulukuuta 2009

Ahdistelua vieraista

Joulun aikaan meille tulee yleensä äidin puolelta sukulaisia käymään ja muitakin vanhempien tuttuja. Jotkut tuovat vain kukan, mutta jotkut jäävät kahville. Aina kun pihaan ajaa auto niin mahasta kouraisee. En haluaisi tavata ketään vieraita ihmisiä enkä tuttujakaan sen enempää. Tutuille on niin kiusallista kertoa mitä olen suunnitellut tulevaisuudelle, siis mitä en ole suunnitellut. Pitäisi olla suuret suunnitelmat opiskelupaikasta tai työpaikasta. Ja kaikki ihmettelevät miksi en ole töissä vaikka olen ammattiin valmistunut. Vihaan keksiä syitä miksi olen tässä pisteessä paljastamatta oikeaa syytä.

En ole avannut ovea pariin kertaan kun joku on tullut soittamaan ovikelloa. Jälkeen päin olen miettinyt, että minut on tosi helppo nähdä keittiön ikkunasta kun tulee ovelle... Olen kuitenkin mennyt piiloon lattialla ryömien ja odottanut, että ovella kolkuttaja on luovuttanut ja lähtenyt. En löydä mistään rohkeutta mennä ovelle ja vääntää tätä masentunutta naamaa hymyyn. On todella vaikea puhua tutuillekin vaikka vanhemmat ovat läsnä. Isä tietää miten vaikea minun on aukaista suutani niin hän aloittaa keskustelun vieraiden kanssa ja ottaa minut siihen sitten mukaan. Kaikkein eniten kuitenkin pelkään ovikellon soidessa, että se johtaa vieraiden kutsumiseen kahville ja sitten minunkin pitää mennä syömään. Tuntuu, että kaikki tuijottavat minua ja pelkään että olen sotkenut koko naamani ruualla. Äiti muistuttaa minua vähän väliä, että olenko ottanut jo sitä ja tätä ruokaa, ja tunnen itseni ihan siaksi kun joudun aina syömään itseni ähkyksi.

Nyt vuorossa vanhempien koiran pesu jos jaksan.

sunnuntai 20. joulukuuta 2009

Joulun etsiskelyä ja kyyneliä.

Ei ole oikein mitään uutta kerrotavaa. Illan aikana hyppäsin vaihteeksi paniikkikierroksille kun kuulin Brittany Murphyn kuolleen. Aivan kamala olo tuli kun häneen/hänen rooleihin on ollut niin helppo samaistua. En todellakaan osaa käsitellä kuolemaa ja olen itkenyt peittoni sisällä koko illan. Vähänkin merkityksellisemmän(?) ihmisen kuolema saa minut suistumaan raiteiltani. Olen vain iso sotku monta paivää...

Päivät ovat menneet samaa tahtia ja sulautuneet yhteen. Olen yrittänyt vältellä vanhempiani ja esittää pirteää kun heidän tielleen joudun täällä. Olen lopen uupunut ja päivittäin olen nukahtanut lattialla nojaten päätä sohvaan. En haluaisi antaa väsymykselle periksi, mutta joskus nuukahdan lattialle.

Ei ole mitään käsitystä minä päivänä ensi viikolla joulu on, mutta en ole vieläkään jouluisella tuulella. Muutama päivä olisi aikaa vielä innostua joulusta, mutta tämä tuntuu jo pakottamiselta. Olen energiajuomien avulla saanut koristeltua vanhempien kotia ja voin sanoa, että ihan hyvä on lopputulos.

Nyt joulun ajan olen vastuussa syömisistäni. Tai vanhempani ovat myös vastuussa siitä, että pidän ruoka-ajoista kiinni, mutta kai se suurin vastuu on minulla. Olisin saanut terapiaa nyt joulun aikanakin, mutta en halunnut. No, lääkäri suositteli terapiaa joulunkin ajan, mutta kai minä pärjään viikon ilman kahta terapiakäyntiä. Toivottavasti en tule katumaan...

maanantai 14. joulukuuta 2009

julman kylmä

Ulkona on aivan järkyttävän kylmä. Ei tekisi mieli mennä ollenkaan ulos, mutta tupakalle on pakko päästä. Tänään olen raahannut lämpimän pesäni sohvalta mukaan ulos, mutta nopeasti siellä kylmä tulee. Koiraakin piti vähän tokkiä, että menisi kuistin edustaa pidemmälle tarpeilleen.. En varmasti lähde sitä lenkillä käyttämään kun sitä saa vetää perässä. Nyt iltapäivällä iski tylsyys ja samalla masennus puskee päälimmäiseksi. Millään ei ole mitään väliä eikä kiinnosta mikään. Kävin kuistilla ja otin lapaset pois käsistä. Istuin siellä niin kauan kun pystyin. Sormet oli punaiset ja tunnottomat, mutta niitä pisteli samalla. Hoin vaan päässäni, että olet ansainnut tuon, olet ansainnut tuon...

Haluaisin niin kovasti mennä jo takaisin omaan kämppään asumaan. Tuntuu, että olen vanhempien tiellä täällä ja haluaisin takaisin omaan rauhaan. Minun pitää olla tässä olohuoneessa kun entisessä huoneessani ei ole lämmitystä kunnolla päällä. Voin lähteä karkuun kun vanhemmat tulevat kotiin, mutta en haluaisi lähteä sohvan lämpimästä pesästä. Inhottaa kun keittiöstä tulee kaikki ruokien hajut ja ympärillä on niin levotonta. Haluan omaan kämppään takaisin missä voin tehdä omia juttujani eikä tarvitse koko ajan tarkastaa kellosta, että milloin vanhemmat tulevat kotiin.

Ja kiitos kaikille ihanista kommenteista! Käyn kyllä edelleen terapiassa ja sairaalalla. Saan apua jos joku ei tiennyt. Mutta se on eri asia uskallanko ottaa apua vastaan.

maanantai 7. joulukuuta 2009

pika..


Kirjoitan vain, että täällä ollaan. Viime päivät olen näperrellyt joulukortteja ja auttanut äitiä leipomisessa. Pahaa oloa on äärettömän vaikea peitellä. Tuntuu, että kuljen harmaassa sumussa enkä tunne mitään. Tiedän täsmälleen mistä se johtuu, mutta mutta. Jouluun pitäisi valmistautua, mutta mikään ei saa minua joulutuulelle. Teen vain kortteja ja leivon. Ei niistä tule mitään joulun tunnelmaa. Ja ennen minä olin jo aivan täpinöissäni joulukuun ensimmäisenä päivänä kun rakastan joulua. Nyt kaikki tunteet ovat kadonneet tähän harmaaseen sumuun.

maanantai 30. marraskuuta 2009

et uskaltanut, heikko...


En sitten pääsyt kauppaan saakka. Laittauduin valmiiksi ja ajoin autolla porukoilta omalle kämpälle. Olisin jättänyt auton minulle varatulle paikalle, mutta jumituin autoon. En halunnut aukaista auton ovea ja kohtada kylmää maailmaa ulkopuolella. Olin jo mielessäni suunitellut miten se reissu sinne kaupungille menisi suunnilleen enkä sen takia uskaltanut mennä ihmisten ilmoille. Ajattelin mielessäni, että joudun kuitenkin johonkin noloon tilanteeseen ja kerään liikaa katseita. Pelkään että minulle suututaan ja joku närkästyy minuun. Hävettää mille näytän... Oli helpompi jättää menemättä ihmisten sekaan ja ajaa lämpimässä autossa takaisin porukoille. Tuli helpottunut olo kun ei tarvinnut kuluttaa energiaa ahdistumiseen, mutta kaivertaa kun en uskaltanut mennä.

Oi, Geishan muistelmat. Hatsumomo on kaunis elokuvassa, mutta kirja on paljon parempi.

uskallanko?

Niin, ehkä se on hyvä tunnustaa, että sairaala ei auta. Ei ole auttanut tähän mennessä. Hoitojaksoja on ollut yli 20. Vaihdellen muutamasta viikosta useampaan kuukauteen. Ja tässä ollaan. En todellakaan käyttäydy kuin uhmaikäinen lapsi sairaalassa. Useimmiten. Tullessani täysikäiseksi olen alkanut tekemään yhteistyötä lääkäreiden kanssa ja olen noudattanut sairaaloissa sääntöjä parhaani mukaan. En ole torjunut täysin apua, mutta on turhauttavaa kun sairaalassa olo ei vain auta.

Pitäisi alkaa tehdä joulukortteja. Ei ole mitään mahdollisuutta tehdä kaikkia, koska meiltä lähtee yleensä yli 150 korttia. Äitillä on paljon asiakkaita työn puolesta ja isällä työkavereita ympäri maailmaa. Sitten on vielä tuttavat ja sukulaiset. Olen tänä vuonna niin myöhässä, että teen itse kortit vaan porukoiden tuttaville ja meidän suvulle. Pitäisi ehtiä jos uskaltaisin vain ne loput tarvikkeet mennä ostamaan. Edellinen käynti tiimarissa oli aivan kamala enkä uskaltaisi millään mennä sinne enää ikinä. Kukaan ei ehdi käymään siellä puolestani ja on vaikea selittää mitä sieltä pitäisi tuoda. Tykkään tehdä kortteja itse, koska siinä saa ajan kulumaan. Tein kortit ensimmäisen kerran itse viime vuonna ja nytten olisi paljon uusia ideoita kokeiltavaksi.

En tiedä miten uskaltaisin vain marssia huomenna aamulla keskustaan. Kaiken pitää olla näin vaikeaa! Ei voi vain mennä ja olla! Tsiisus, kun noista huutomerkeistäkin tulee ahdistava olo. En oikeasti ole paha ihminen ja huuda ja mekasta. Joskus tunteet ottavat vallan ja alentavat minut angstaamaan, jota vihaan (vihaan tuota sanaakin) ja pidän omalla kohdallani lapsellisena.

Ehkä huomenna pitäisi lähteä tuolla asenteella liikkeelle:


sunnuntai 29. marraskuuta 2009

ei uutta..

Päivät olen viettänyt halaillen pehmoleluja ja vanhempien koiraa jos se sattuu kulkemaan ohi. Mikään ei kiinnosta. En jaksa lukea, olla netissä, tehdä mun askarteluja... Olen kirjottanut paperipäiväkirjaani kun 'säikähdin' kommentteja hieman enkä uskaltanut tulla kirjoittamaan ennen kun nyt. Otin henkilökohtaisesti kommentit vaikka ei niissä varmaan mitään pahaa ollut tarkoitettu. Kiroilua en vain kestä yhtään ja se iski kovasti..

Käyn vieläkin sairaalalla, mutta en enää joka päivä. Käyn hoitajan luona juttelemassa 2-3 kertaa viikossa ja samalla syön siellä lounaan. Joskus on lääkäri ja syön samalla käynnillä lounaan jos muistavat säästää mulle sen. En kyllä halua takaisin sairaalaan, koska tiedän kokemuksesta ettei se auta. En väitä olevani erikoistapaus, mutta vasta olin sairaalassa ja tässä ollaan taas. Vanhempani kyllä pitävät silmällä, että syön jotain. Mutta eivät hekään ole kotona päivisin. Jos olisin yksin kotona, voisin olla huonommassakin kunnossa. En jaksaisi selittää..
Olen linnoittautunut entiseen huoneeseeni ja tuijotellut seiniä. Minua on monta monta vuotta mietityttänyt se asia, että onko mahdollista vain hylätä jotkut muistot pysyvästi. Vanhassa huoneessani tulee mieleen muistoja, jotka haluaisin unohtaa. Osan olen jo painanut syvälle unohduksiin, mutta välillä nekin pilkahtavat pinnalle. Pelkään sitä päivää millon kaikki tulevat kerralla ryminällä mieleen. Vanhassa huoneessani harjoittelin nuorempana balettia yön pikkutunneille saakka ja ikävöin niin kamalasti sitä. En haluaisi edes ajatella balettia ja tanssimista kun sen muisteleminen on niin raskasta. En pääse enää siihen samaan 'tilaan' kun olin nuorempana tanssiessani. Nyt minulta on kadonnut lihasvoima ja sen myötä kaikki muu tärkeä...

maanantai 23. marraskuuta 2009

samaa väsymystä ja lopun odottelua

En ole osannut tehdä mitään viime päivinä. Istun nojatuolissa vilttiin kietoutuneena ja tuijotan tyhjää. Vanhempieni kysymykset menevät ohi ja olen liian väsynyt vastatakseni. On liian raskasta ottaa se henkäys, että saisi sanoja ulos. Keuhkot jaksavat vain hengittää, mutta ei ottaa happea puhumiseen.

Välillä mietin miten hullulle varmaan näytän kun istun samassa asennossa ikuisuuksia ja tuijotan eteeni mitään katsomatta. Tunteja menee ohi enkä tiedä mitä olen ajatellut. En vain muista mitä on tapahtunut.

En ole syönyt päiviin. On kuvottava olo. Mahan tyhjyys tuntuu turvalliselle ja hyvälle. Ei tee mieli syödä mitään. Tässä pisteessä olen ollut sen verran kauan syömättä, että ruoka on niin kuvottavaa etten vain pysty syömään. Mikään ei mene kurkusta alas. Ei mikään.

Masentaa ja on surullinen olo. Silmaluomet on kamalan raskaat ja tuntuu kuin olisin itkenyt. Silmiä kirvelee ja kutittaa, mutta itkin viimeeksi illalla.

Jos suruun voisi kuolla niin olisin mennyt jo aikoja sitten... toiveajattelua.

maanantai 16. marraskuuta 2009

Tönikää vaan

Aamulla heräsin liian myöhään ja tuntui ihan turhalle edes nousta ylös. Kävin vain katsomassa mitä posteja isä oli tuonut ja menin takaisin sänkyyn. En pystynyt enää nukkumaan, mutta silittelin pupua. Oli niin vaikeaa nousta..

Sain päivällä yhtäkkiä mieleeni lähteä kaupungille kun olin jo monta päivää suunnitellut käyväni tiimarissa. Yritin käydä muuallakin, mutta en vain pystynyt. Kävelin katse maassa suoraan tiimariin ja halusin välttää kaikkien ihmisten katseita. Liikuin niin nopeasti kun pystyin ja keräsin kortintekotarvikkeet. Menin kassajonoon ja yksi nainen käveli ihan pokkana minun edelleni. Kävi katsomassa jotain pattereita kassan vieressä ja sitten tunki itsenä minun ja edessäni olevan asiakkaan väliin. Tunsin kun paniikki alkoi tulvia kehooni enkä uskaltanut sanoa sanaakaan. Heti alkoivat äänet päässäni sanoa, että olen varmasti todella idiootti kun muut tönivät minua ympäriinsä. Olen ansainnutkin tällaisen kohtelun. Kaikki vihaavat minua.

Itsetunto on pyöreä 0 ja haluaisin vain kaivautua vanhassa huoneessa olevien pehmolelujen alle piiloon kaikelta. En jaksa...

sunnuntai 15. marraskuuta 2009

Kyylmää...

Nukahdin eilen illalla lattialle istualteen. Ensin ajattelin vain sulkea silmäni hetkeksi ja odottaa jos väsymys helpottaisi. Hätkähdin hereille kun äiti kolisi jotain keittiössä. Olin entistä väsyneempi, mutta en ikinä halua antaa väsymykselle vailtaa. En anna periksi. Kidutan itseäni, koska sen olen ansainnut. Ravistelin päätäni ja toivoin, että unihiekat tipahtelisivat samalla pois. Jatkoin touhujani olohuoneen lattialla ja välillä löin viivoittimella itseäni päähän kun silmät menivät väkisin kiinni. Jossain vaiheessa kuitenkin sammuin. Heräsin tuntia myöhemmin kun istuin lattialla ja nojasin päätäni sohvaan. Niskat ihan jumissa ja olo sekavana..

Tänään yritän rauhoittua lämpimän viltin sisällä telkkaria katsoen. Frasier :) Mulla on aivan kamalan kylmä. Sormet umpijäässä ja nenä on jäässä. Vaatteita on niin paljon kun mahtuu päälle, mutta ei auta. Käyn välillä takan edessä lämmittelemässä ja tekisi mieli linnoittautua sen eteen. Sormet on sen verran kohmeessa, että ei tekisi mieli kirjoittaa mitään koneella. Haluaisin vaan pitää niitä peiton alla lämpimässä.

edit/// Katsoin äsken kahden viltin ja vanhempien koiran kanssa telkkaria ja nauroin puoliääneen telkkarille. Isä oli kävellyt hetki sitten ohitseni täyttämään salkkuaan keittiön pöydälle ja huomasi minut. Isä tuli ja halasi minua. Kysyin miksi ja yritin kiemurrella pois. Isä sanoi, ettei ole kuullut nauruani pitkään aikaan. Pisti taas miettimään.

lauantai 14. marraskuuta 2009

Salaisuuksia

Kiitos suunnattomasti kun ajattelitte mitätöntä minua Laura, iceblue, Negai Peppiina (http://pipsjapops.blogspot.com/), SmilingGirl (www.thisstoryofmylife.blogspot.com/) ja Shrapnel (www.varjotytto.blogspot.com/). Olen otettu!



Palkinnon saaneen täytyy tehdä seuraavat 7 kohtaa:
1. Kiitä sitä, jolta sait tunnustuksen.
2. Kopioi kuva ja liitä blogiisi.
3. Laita linkki keneltä sait tunnustuksen.
4. Kerro seitsemän asiaa itsestäsi, mitä muut eivät vielä tiedä.
5. Anna tunnustus seitsemälle. Linkitä nämä blogissasi. Kerro näille seitsemälle tunnustuksesta.

1. Olen jäänyt koukkuun julkkisjuoruihin.(Etenkin tmz.com sivustoon, jossa käyn monta kertaa päivässä.) Tiedän varmaan kaikki julkkisjuorut, mutta en ole nähnyt yhtään Twilight-elokuvaa tai lukenut niitä kirjoja. Olen ihan jälkeenjäänyt.. Muutenkin olen tippunut kärryiltä kun en ole nähnyt mitään elokuvia pitkään aikaan, siis muita kuin This Is It. Olen varmasti ainoa ihminen, joka ei tiedä mitään Twilightista.

2. Olen seurustellut muutaman pojan kanssa ja yhden kanssa pidemmän aikaa. Kaikki tämä tapahtui yläasteella ja lukion ensimmäisellä kun halusin todistaa, että osaisin olla tavallinen nuori nainen. Kaikki oli kuitenkin niin teennäistä, että minun läpi nähtiin liian helposti. Minulla ei ole ollut pitkään aikaan mitään halua seurustella kenenkään kanssa. En todellakaan osaisi kuvitella itseäni perhettä perustamassa tulevaisuudessakaan..

3. Rakastan kaikkea ällön makeaa kun olen näännyttänyt itseäni tarpeeksi kauan. Lisään sokeria kaikkeen. Teen vanilja kiisseliä ja saatan syödä pari desiä sokeria ja hilloa sen kiisselin kanssa. Sillon sokeri maistuu myös murojen ja viilin kanssa. Sokerimässäilyn jälkeen tulee niin paha morkkis, etten pysty syömään mitään vähään aikaan. Pelkään ja vihaan ruokaa, mutta joskus sokeri/makea maistuu liian hyvälle.

4. Olen ollut pro-ana jossain vaiheessa teini-ikääni. Kadun sitä enemmän kuin voin kuvailla, koska olen sitä koko "yhteisöä" tai "suuntausta" vastaan. En ala tässä paasaamaan miten tuhoisa ja typerä se koko homma on, mutta tunnustan että olen itsekin sitä touhua harrastanut vuoden tai kaksi. En enää löydä niitä syitä miksi silloin palvoin Anaa ja tein kaikkea typerää tiputtaakseni painoa.

5. Olen ollut vaihdossa Saksassa kun opiskelin TAMK:issa. En ole tästäkään puhunut kun jouduin lopettamaan vaihto-ohjelman paria kuukautta aikaisemmin kuin oli tarkoitus, koska huolestuivat kunnostani. Hävettää kun en osaa tehdä mitään ilman, että huolestuttaisin ympärillä olevia ihmisiä. Enemmän hävettää se kun en saanut suoritettua vaihtoa kunnialla loppuun. Hyviä muistoja ja elinikäisiä kavereita sieltä kuitenkin jäi..

6. En tiedä uskonko jumalaan, mutta en halua olla ateistikaan.

7. En osaa sanoa kenellekään 'rakastan sinua'. En ole sanonut, koska se ei vain tule luontevasti suustani. Olisin halunnut sanoa sen yhdelle ihmiselle, mutta nyt on liian myöhäistä.

Annan tunnustuksen iceblue, Negai, Telina,
SmilingGirl, Kafi, tthi, Shrapnel (www.varjotytto.blogspot.com/)

Te varmaan tiedätte osan näistä asioista, mutta minulla meni kamalan kauan edes näiden miettimisessä.Lupasin jo eiliseksi tämän, mutta meni niin myöhölle yöhön tämän kirjoittaminen, etten jaksanut tehdä loppuun. Ja nuo linkit ei tahdo millään toimia.Argh, menee hermot kun teksti vaihtaa itsekseen väriä aina kun muokkaan tekstiä...

perjantai 13. marraskuuta 2009

unettomuutta ja unia

Unirytmi on mennyt aivan sekaisin viime aikoina. Viimeiset päivät ovat olleet suunnilleen tällaisia: 2 vuorokautta valvomista putkeen, nukutaan 12 tuntia ja taas valvotaan pari vuorokautta. Olen lopenuupunut. Koko kehoni tuntuu kymmenen kertaa painavammalle ja pelkään, että vaakakin näyttää sen. Äiti piilotti vaa'ankin... Ei ole voimia kantaa omaa painoa vaikka paino ei ole noussut.

Näin kuitenkin yksi yö ihanaa unta vanhasta kaveristani. En ole nähnyt häntä moneen moneen vuoteen, mutta tiedän että hänelle on nyt sattunut ikäviä asioita. Hän oli minulle todella tärkeä ja ikävöin häntä edelleen. Unesta en muuta muista kuin, että halasin häntä ja aloin itkemään kun ajattelin mitä hänelle on tapahtunut. Kumma kun siinä unessakin kaipasin häntä ja halusin kertoa hänelle kaiken. Unessa ystäväni yllättyi kun aloin itkemään ja kysyi hymyillen miksi itken, mutta heräsin juuri silloin..

Isän puolen sukulaisia pitäisi tulla käymään Lontoosta. En odota sitä yhtään vaikka sukulaisia he ovatkin. Silloin pitää puhua ja kertoa mitä minä olen tehnyt ja mitä suunnitelmia on. Mutta kun ei ole suunnitelmia. Ei ole edes toivoa suunnitelmista. Mitä sitten sanot? On aina niin vaikeaa puhua vieraille kun ei voi antaa enää suoraa vastausta..

Ottamani 3 unilääketta tuntuvat vaikuttavan jo vähäsen eli taidan lähteä yläkertaan enne kun alan höpisemään kaikkia salaisuuksiani tänne... Kirjoitan huomenna (siis tänään) enemmän, koska haluan vastata Kafin kysymykseen ja pitää ottaa haaste vastaan minkä olen saanut jo ilmeisesti kolmelta ;)

keskiviikko 11. marraskuuta 2009

Insomnia


En osaa muuta sanoa.
Ylikierroksilla ja ihoon koskee, pistelee.
Päässä humisee ja on vaikea erottaa
totuutta tarusta.
Tehkää tälle painajaiselle loppu!
Haluan vain nukkua ja päästä todellisuudesta
kauas pois...

perjantai 6. marraskuuta 2009

väsyttää..


Väsyttäää... Silmät ei tahdo pysyä millään auki. Olen yrittänyt lukea kirjaa koko päivän, mutta tuntuu kuin silmät pyörähtäisivät ympäri jatkuvasti. Silmät ei tahdo tarkentaa tarkentaa tekstiä, kaikki on sumuista ja rivit hyppii ympäriinsä. Tämä on niin rasittavaa. Nukahtaisin tähän istualleni jos en kävisi välillä kuistilla tupakalla herättelemässä itseäni.

Jos menen nukkumaan, koko päivä menee ohi. En saa itseäni sängystä ylös jos käyn päiväunilla. Silloin kun väsyttää, voisin nukkua useamman tunnin putkeen ja sitten valvon koko yön. Ei hyvä...

On niin paha olla. En saa tätä pahaa oloa ravistettua pois vaan se puristaa rintaa koko ajan.

tiistai 3. marraskuuta 2009

nolotus...

Voi ei, olen idiootti! Olen koko päivän leikellyt sanomalehdistä artikkeleita taas pienessä pilleripöhnässä. Lääkkeistä alkaa iho kutisemaan ja varsinkin nenää kutittaa jatkuvasti. En sitten huomannut, että sormeni olivat värjääntyneet ihan mustiksi sanomalehdistä ja pyyhin nenääni niillä mustilla sormilla. Ovikello soi ja postimies toi paketin isälle. Katsoi minua vähän kieroon ja käveli pois hymyillen. Takaisin olohuoneeseen kävellessäni vilkaisin peiliin ja meinasin kiljaista. Olin sotannut sormillani itselleni Hitleri-viikset ja muutenkin naamani oli ihan musta. Apua, haluan maan alle piiloon. Tämä on taas tätä, että kenellekään muulle ei voi tapahtua tällaista kuin minulle. Sille se ainakin tuntuu. Olen aina nolaamassa itseni kun astun ihmisten ilmoille. Aina...

Vaikka Thriller Livessä kaikki meni pyllylleen, kävin katsomassa TII:n kaksi kertaa. Isä oli varannut minulle kolme lippua, mutta ensimmäinen jäi käyttämättä. Ensi-iltana olin paniikkikohtauksen partaalla niin en vain yksinkertaisesti uskaltanut lähteä kotoa pois. Itkin ja panikoin itsekseni omassa vanhassa vaaleanpunaisessa huoneessani kun en osaa valita vaatteita ja näytan kaikissa niin lihavalle. Huusin pehmoleluille sängyilläni kun en osaa tehdä mitään oikein ja näytän niin kamalalle. Äiti kuuli alakerrasta kun mekastin huoneessani ja tuli katsomaan. Itkin äidille ahdistustani, mutta en saanut ajatuksistani selvää..

Nyt on sellainen olo, että en halua lähteä mihinkään. Ei tekisi mieli käydä sairaalalla, koska ihmiset ahdistaa.

maanantai 2. marraskuuta 2009

Hymyn takana


Olen niin väsynyt esittämään vanhemmilleni, että olen kunnossa. En edes tiedä minkälainen käsitys vanhemmillani on minusta. Minkälainen on "normaali Cassie"? Olen sairastanut jo niin kauan, että kenelläkään ei taida olla käsitystä millainen normaali Cassie on. No, vanhempani eivät varmaan tiedä, että millon minulla on ollut esitys päällä ja millon taas olen voinut hyvin. Nämä sairaudet opettavat todella hyvät näyttelijän taidot. Sisällä voi olla sellainen tuska, että haluaisit hypätä seuraavan rekan alle, mutta osaat silti hymyillä vanhemmillesi kuin ei olisi mitään hätää. Olen ehkä kasvanut/aikuistunut sen verran henkisesti, että tuon lauseen kirjoittaminen sattuu pirusti. Jokainen hymy minkä vanhempani näkevät kasvoillani on valhe. Ja sen ajatteleminen sattuu.

Tuntuu, että olen ihan eloton raato. Ei mitään elämää. Kaikki tuntuu tyhjältä sisältä. Mietin tänään syitä, että miksi hengitän. No, se ei ole tahdonalaista, mutta ei se riitä syyksi minulle. Kun saan paniikkikohtauksen, tuntuu kuin kaikki happi olisi loppu ympäriltäni. Siinä tilanteessa toivon vain enemmän kuin mitään muuta, että pystyisin taas hengittämään. Kun hengittäminen ei oikeasti onnistu, tulee paniikki eikä kuoleman toive ole aina ensimmäisenä mielessä. Tänään sohvalla istuessani toivoin, että hengittämisen voisi katkaista. Mutta en voin vain lopettaa hengittämistä ja sanoa, että minulle riitti. Syy miksi hengitän: en osaa lopettaa.

On pieniä asioita, jotka auttavat jaksamaan. Niinkin yksinkertainen asia kuin posti. Olen tilannut kaikenlaista, mikä toisi täytettä päiviin. Ja kaikki tilaamani tietysti liittyy rakastamaani... Se postin odottaminen tuo jotenkin toivoa.. Käyn melkein joka päivä hakemassa asunnoltani postin. Tiedän etten saisi lähteä yksin noin pitkille reissuille. Autolla se matka menee niin nopeasti, mutta lääkäri on vaan sitä mieltä että voin saada sairaskohtauksen milloin vain. Hipsin aina autolle aamupäivällä kun äiti on töissä ja tiedän, että isä on kiinni kaupungilla. Silti pelkään kamalasti kiinni jäämistä ja soitan molemmille ennen lähtöä.

Tuo oma aika on ihanaa kun saa ajaa autolla. Pidän autolla ajamisesta ja tietysti popitan musiikkiani täysillä autossa. Oman asunnon hiljaisuus ja tutut kuvat seinillä oikein kutsuvat jäämään vielä vähän kauemmaksi aikaa, mutta pitäisi aina kiirehtiä takaisin vanhempien kotiin. Oma asunto on ollut tyhjillään jo jonkun aikaa ja siellä on kamalan kylmä. Kylmyys saa sen oman turvapaikkani tuntumaan vieraalle. Pidin asunnossani lämpöjä aika korkealla kun minilla on kylmä aina. Joka päivä olen halunnut jäädä ja lämmittää taas turvallisen pesäni kotoisan lämpimäksi. Onneksi ovella odottaneet postit ovat piristäneet useimpina päivinä ja vieneet huomioni muualle. Painajaisista kauneuteen ja hyvyyteen.

Kello on vaille 2 yöllä eikä unesta tietoakaan. Onneksi viikonlopusta ollaan selvitty ja huomenna odottaa posti. Olen aika säälittävä tapaus...

perjantai 30. lokakuuta 2009

miksi?miten?



Siis Thriller Livessä kävi niin, että aloin panikoimaan jouduttuani ihmismassaan. Oli tungosta ja alkoi heikottamaan pahasti. Koko vartalosta lähti voimat, silmissä alkoi sumenemaan ja tuntui, että happi loppuu. Oli pakko istua seinän viereen lattialle ja laittaa pää polvien väliin. Oli sekunneista kiinni etten olisi pyörtynyt suorilta jaloilta. Istuin siinä hetken enkä tiennyt ympärillä olevista ihmisistä mitään. Tunsin kun joku otti käsivärrestani kiinni ja kysyi oliko kaikki kunnossa. Sanoin, että voisiko hän auttaa minut vessaan. Olo oli jo vähän parempi kun pääsin vessassa istumaan vähäksi aikaa ja join vettä. Tässä vaiheessa vasta tajusin, että vieras tyttö oli auttanut minua.

Ja hän tunnisti minut. En vieläkään voi tajuta miten ihmeessä minut voi tunnistaa tämän blogin kautta. Tämä tyttö kysyi kirjoitanko blogia ja myönsin. Hän yhdisti heti minut tähän blogiin. Leukani tippui varmaan lattiaan ja olisin halunnut vajota maan alle. Kysyin miten hän tunnisti minut ja kuulemma hänen mieleensä oli jäänyt kun olen joskus maininnut, että minulla on pitkät, tummat ja paksut hiukset ja sitten kun olen aika hoikka. Hänen mielestään... Ja kun kirjoitin blogissa meneväni Thriller Liveen ja saavani paniikkikohtauksia yleisillä paikoilla.

Miten ihmeessä juuri minun kohdalle sattui noin? En voi vieläkään uskoa. Tämä tekee ulos menemisen entistä hankalammaksi. En todellakaan uskonut, että kaikki tietävät mille näytän. Ja vielä Helsingin kokoisessa kaupungissa.. Menee teksti sekavaksi, mutta sekavat ovat ajatuksetkin.

Nyt on taas niin nolo olo kuin vain voi olla. Onneksi osasin kuitenkin nauttia Thriller Livesta ja se oli mahtava kokemus. Sinne kannatti mennä, koska esitys oli aivan mahtava ja liikutuin useamman kerran. Toisaalta kaduttaa sinne meno kun tapahtui tuo kaikki.

keskiviikko 28. lokakuuta 2009

Tuli käytyä

Kyllä kävin "konsertissa" sunnuntaina ja oli todella ahdistavaa. Itse esitys oli aivan mahtava ja upea kokemus. Henkeäsalpaava kunnianosoitus popin kuninkaalle. Annoin kuitenkin ahdistuksen ottaa vallan ja ennen esitystä jouduin paniikkiin,mutta yritin olla aiheuttamatta suurempaa kohtausta. Ja minut tunnistettiin! Eräs tyttö tunnisti minut tästä blogista. Millon Helsingistä on tullut 'tuppukylä'?

En jaksa kirjoittaa näin myöhään kun silmät tahtoo mennä kiinni. Jatkan aiheesta huomenna.

sunnuntai 25. lokakuuta 2009

...argh.....

Voi järkytys! Jännittää, ahdistaa, pelottaa, hermostuttaa. En jaksaisi odottaa Thriller Livea, mutta en haluaisi mennä sinne ihmisten sekaan. Haluan nähdä, aivan varmasti upean, esityksen. Silti en osaa olla ajattelematta muita ihmisiä. Mitä puen päälleni? Isä vie minut kohta kämpälleni, mutta ei mitään tietoa mitä laitan päälleni. En osaa laskea monelta lähden Finlandia talolle päin. Tiedän kauan sinne menee matkustaa kämpältä, mutta en osaa päättää kuinka kauan ennen esitystä menen sinne.

Miksi tämä on aina niin vaikeaa? Olisi niin mukava kun olisi joku jolle voisi purkaa tämän jännityksen. Olisi mukava mennä jonkun kanssa esitykseen, mutta en ikinä uskaltaisi mennä kenenkään kanssa. Aina on liian vaikeaa.

Koko ajan tulee kylmiä väreitä enkä osaa olla paikoillani. Olen koko päivän kävellyt ympäri taloa voivotellen ahdistusta. Vanhemmilla menee hermot minuun eivätkä he ymmärrä miten yhden 'konsertin' katsominen voi jännittää näin paljon. Mutta tämä vain ahdistaa.. En osaa sanoa miksi.

Hysteriaa

Väsymys. Olin viime yönä Rautatientorilla katsomassa Thrill The World tanssiesitystä ja se oli aivan mahtava vaikka sää ei oikein suosinut. Olisin niin kovasti halunnut hypätä menoon mukaan, mutta en vain uskaltanut. Olisi pitänyt etukäteen ilmoittautua, mutta tiesin etten olisi kuitenkaan uskaltanut paikanpäällä uskaltanut tehdä mitään. Tanssiminen on minulle kaikki kaikessa, mutta olen jotenkin vetäytynyt niin syvälle kuoreni sisään, etten uskalla enää esiintyä ihmisten edessä. Nuorempana rakastin esiintymistä ja esiinnyin suuremmillekin yleisöille balettiesityksissä. Nyt se tuntuu aivan mahdottomalle. Tanssin vain yksin, omassa rauhassani. Olin opetellut Thrillerin rutiinin (TTWssä vähän muunneltu) jo aikoja sitten eli sen puolesta olisin voinut vain mennä mukaan. Olen niin vihainen itselleni kun en uskaltanut. Nyt kaduttaa, koska on liian myöhäistä ja toista mahdollisuutta ei tule kuin ehkä ensi vuonna. Olin niin hermona vaikka olin pelkkänä katselijanakin. Välillä uppouduin vain katselemaan, mutta sitten havahduin ja muistin, että täällä on ihmisiä. Tuli pakoreaktio, mutta pakotin itseni seisomaan paikoillani.

Kotiin päästyäni olin aivan pilvissä. Menin yläkertaan omaan huoneeseeni ja vedin Thrillerin rutiinin kerran toisensa perään läpi nappulat korvissa ja volyymi täysillä. Tämä on yksi elämäni nautinnoista. Aloin sekoittamaan balettiliikkeitä rutiiniin mukaan ja puhkuin innosta kun piirtelin paperille aivan omaa Thrillerin koreografiaa. Sen jälkeen oli mahdotonta saada unta ja yö tuntui loputtomalle kun kellojakin oli vielä siirretty. Nukuin pari katkonaista tuntia vanhan huoneeni lattialla vanhempieni koira kainalossa.

Noin 2 tunnin yöunien jälkeen pitäisi väsyttää normaalisti, mutta väsymyksen läpi puskee kamala jännitys. Tänään menen katsomaan Thriller Livea Finlandia-talolle. Menen yksin ja pelottaa aivan kamalasti. Oikeastaan sisälläni on tunteiden sekamelska. Haluan todella nähdä esityksen ja olen aivan varma, että tulen pitämään siitä. Toisaalta minua jännittää ja pelottaa, koska sinne on menossa niin paljon ihmisiä. En osaa olla paikoillani vaan ravaan edestakaisin kuistilla ja olohuoneessa. Äiti kun oli kotona aamulla niin kävelin ympäri taloa ja puhuin vain itsekseni, että 'voi ei, voi ei, voi ei...'. Äiti sanoi ettei saa tehtyä mitään kun sekoitan hänen ajatuksensa ja laittoi minut tekemään retiiseistä ruusuja. Sisälläni kutisi enkä olisi halunnut olla paikoillani hetkeäkään. Hermostuttaa, koska en tiedä miten paljon ihmisiä Thriller Livessä on ja miten paljon se tulee ahdistamaan. Argh! Taitaa tulla toinen postaus vielä ennen lähtöä, jossa olen täysin hysteerinen..

Minulta kysyttiin, että miksi en tunnu käyvän syömishäiriöpoliklinikalla.? Olen ehtinyt yli 10 vuotta sairastaa vaikka olen vasta 24v. ja olen käynyt Helsingin 'parantolat' läpi. En keksinyt parempaa sanaa kuin parantolat, ei minulla ole mitään Helsingin hoitopaikkoja vastaan.. En haluaisi, että kukaan tunnistaisi minua eli en paljasta missä käyn tällä hetkellä. Käyn hoidossa. Käyn terapiassa, lääkärillä ja olen avohoidossa. Avohoito jatkuu jos asun vanhemmillani ja pidän säännöistä kiinni. Avohoitoon kuitenkin kuuluu se, että käyn 'sairaalalla' syömässä ja juttelemassa melkein joka päivä viikossa. Sanon, että käyn 'sairaalalla' mutta, en haluaisi paljastaa missä päin Helsinkiä ja minkä nimisessä paikassa käyn. Pelkään vain, että joku tunnistaa...

Ja kaikille tiedoksi: tämä ei ole 'laihdutusblogi'! Ainakaan ei ole tarkoitus olla. Milloin viimeeksi olen hihkunut riemusta, että olen pudottanut painoa? En tiedä kuulostaako tämä laihdutusblogille, mutta se ei ole todellakaan tarkoituksena. Eräs anonyymi kertoi suoraan sanottuna blogini inspiroivan laihduttamaan. Ei näin! Tuo on vihoviimeinen blogini tarkoitus. Anteeksi teksini sävy, mutta suututtaa. En tiedä edes blogini tarkoitusta. Enimmäkseen tämä on minulle itselleni paikka jonne voin tulla kirjoittamaan, koska paperipäiväkirjaa en ole jaksanut niin paljon pitää. Toiseksi saan täältä paljon tukea ja voimia kommenteista. Kommentit joskus ravistelevat ja pistävät miettimään. Se on minulle positiivista, koska välillä lähden leijumaan pilviin ja tarvitsen jonkun vetämään minut maan pinnalle.

maanantai 19. lokakuuta 2009

Rutiini



Vastaan Kafin kysymykseen tässä postauksessa kun olisi tullut turhan pitkä kommentti. Kysymys oli, että mitä teen päivisin ajallani. Lyhyesti sanottuna: en mitään. Pakotan itseni sängystä ennen 10 ylös, koska liian myöhään nukkuminen pilaa koko päivän. Olen aina puolkuollut aamulla kun herään, mutta myöhään nukkumista en salli itselleni. Aamu menee sumussa enkä yleensä saa mitään aikaiseksi. Käyn tupakalla, katson tallennettua ohjelmiani, olen koneella, käyn tupakalla, käytän vanhempien koiraa ulkona, olen koneella ja tässä vaiheessa silmäni eivät pysy enää auki. On pakko mennä nukkumaan, koska en vain yksinkertaisesti jaksa pysyä hereillä.

Tuntuu, että vasta illemmalla alan heräämään ja ajatukset selviää. Koko aamun olen miettinyt, että pitäisi tehdä sitä ja tätä, mutta en vain saa aikaiseksi mitään kun olen niin väsynyt. Illemmalla jaksan keskittyä kirjan lukemiseen ja omiin projekteihini. Joskus en kuitenkaan saa itseäni käynnistettyä koko päivän aikana ja istun sohvalla tuijottaen tyhjää koko päivän.

Yritän siis kuluttaa aikaa lukemalla ja omilla projekteillani(tykkään tehdä käsilläni kaikkea pientä oman mieleni virkistämiseksi). Väsymys kuitenkin vie voiton useimmin ja nukun suurimman osan päivästä.

sunnuntai 18. lokakuuta 2009

Ruokailu from hell..

Aivan uskomatonta, että viikonloppu on jo ohi. Aika meni niin nopeasti kun jouduin poikkeamaan rituaaleistani eilen. Äiti halusi viedä minut ulos ja lähdettiin sitten koko perhe syömään ravintolaan meren rannalle. Yritin kyllä kaikkeni, että olisin saanut jäädä kotiin lämpimän peiton alle. Vanhemmat vain tivasivat, että on minun pakko jotain syödä. Vain meren tuoksun houkutus sai minut nousemaan sohvaan kaivamastani pesästä.

Anteeksi, mutta en halua enää muistella ravintolassa käyntiä, koska se ei ollut kovin miellyttävää. Isä halusi viedä meidät johonkin tasokkaaseen paikkaan, kuten aina. Sitten sain katsoa isän pettynyttä ilmettä kun tilasin taas sen saman kanasalaatin. Vanhempani haluaisivat minun kokeilevan uusia ruokia kun antavat siihen mahdollisuuden. Tutusta ja turvallisesta on kuitenkin liian vaikeaa päästää irti ja lähteä seikkailemaan tuntemattomaan.
Halusin ravistolasta mahdollisimman pian pois. Hain autosta pitkän untuvatakkini ja menin rannalle kävelemään. Hävetti kun olin ainut pukeutuneena talvivaatteisiin. Ravintolassa otetut opamoxit auttoivat kuitenkin sulkemaan ulkomaailmaa pois ja pystyin miettimään omiani ilman, että olisi pitänyt juosta ihmisiä karkuun. Onneksi pystyin keskittymään, koska yksi rakkaimmista asioista minulle on meri. Rakastan katsoa veden pintaa, koska se on jotenkin hypnotisoivaa ja rauhoittavaa. Eilen kävelin niin pitkälle kuin jaksoin ja mietin vain. en muista mitä mietin, mutta kiroitin kännykkääni joitain asioita muistiin. Poltin varmaan puoli askia sillä kävelyllä, mutta noh..

Tänään olen vain aihdistellut sitä eilistä ateriaa. Söin tavallisen kanasalaatin, mutta siinä oli öljyä ja pekonia. Vihaan kaikkien vieraiden tekemää ruokaa kun ei tiedä mitä siihen on laitettu. Masentava olo on illan myöten lannistanut ahdistusta pois. Voimat on pois, mutta saan energiaa kun käyn lukemassa uudestaan ja uudestaan saamiani kommentteja. Olette suurin tukeni!

Huomisessa piristää se, että lounas sairaalalla on peruttu ja lähden aamupäivästä hakemaan postini kämpältä. En malttaisi odottaa, koska kämpällä pitäisi olla paketti ja minä pidän paketeista :)

tiistai 13. lokakuuta 2009

Hiljaiseloa..


Anteeksi pieni tauko. Minuun on iskenyt taas väsymys. Viikonlopun aikana vanhempanikin huomasivat kalpean naamani ja huolestuivat kun en jaksanut puhua mitään. En jaksanut avata suutani saatikka vaivata aivojani ja miettiä vastausta. Käytiin sitten ensiavussa verikokeissa ja jouduin tipassa istumaan yön yli. Itkin äidille, että en uskalla jäädä sinne yöksi enkä saa kuitenkaan nukuttua vieraassa paikassa kun siellä on juoppoa. Sen itkun jälken sammuin kuitenkin ennen kun vanhemmat edes ehtivät lähteä takaisin kotiin... Heräsin aamulla ihan outoon oloon. Ja sanokaa mitä sanotte. Oli ihan turvonnut olo ja epäilin heti turvonneeni tipasta. Posket tuntuivat pyöreiltä ja tuntin kaksoisleuan kasvaneen... Vihaan tätä.

Väsymys ei vaan katoa enkä saa nostettua päätäni mustasta. Tuntuu, että olen jumissa tässä masennuksessa kuin tervassa. Yritäppäs nousta tervasta ja puhdistaa sulkasi taas puhtaan valkoisiksi. Tuntuu, että minulta odotetaan tuon tapahtuvan hetkessä, mutta en vain pysty siihen. Olen uponnut täysin mustaan tevaan ja joku vetää minua vielä syvemmälle.

tiistai 6. lokakuuta 2009

Ei jaksa


Lapsettaa. Olen lukenut viimeiset pari päivää Aku Ankan taskukirjoja. Isä on kerännyt ne kaikki. On aika huvittavaa kun isän työhuone on sisustettu tummilla puupinnoilla ja tummanruskeilla nahkatuoleilla- ja sohvalla. Seinät ovat täynnä laki ja ammattikirjallisuutta. Sitten siellä nurkassa on yksi hylly josta kirkkaana loistaa kaikki nuo Aku taskukirjat. Ei sovi muuhun sisustukseen. Minulla on ollut tehtävänä lukea ne kaikki ja vanhempani ovat tuoneet pokkareita aina sairaalaan luettaviksi. On minulla aika paljon jäljellä, mutta en haluakaan että saan kaikkia luettua kun niitä on niin mukava lukea.

Muuta ei olekaan tapahtunut. Tänään oli terapia enkä jaksanut sanoa siellä kuin muutaman sanan. En jaksaisi kirjoittaakaan siitä mitään.

lauantai 3. lokakuuta 2009

Tanssin pyörteissä



Tanssi houkuttelee minua vaikka olen liikuntakiellossa. Menen aina välillä vanhaan huoneeseeni ja muistot tulvivat mieleeni. Muistelin kuinka nuorempana harjoittelin balettia monta tuntia päivässä ilman taukoja. En saanut lopettaa ennen kun kaikki oli täydellistä. En vain saanut lopettaa... Huone vetää puoleensa, koska tunnen olevani siellä se sama tyttö, joka sai tanssia niin paljon kuin halusi. Kaipaan niitä aikoja. Ei ollut rajoituksia ja sai olla vapaa. En kuitenkaan tunne olevani se sama tyttö enää, koska en osaa tanssia samalla kevyellä askeleella. Painoindeksini on suhteessa melkein sama (vähän yli 14), mutta lihaskuntoni ei ole sama kuin ennen. Venyttelen, jumppaan ja lenkkeilen, mutta en vain jaksa samalla tavalla kuin ennen.

Olen kuunnellut mp3-soitintani päivät pitkät enkä voi olla tanssimatta. Kun jaksan nousta sohvalta ylös, on pakko "bust a move" :) ja tietysti MJ:n liiket osaan ulkoa. Tänään aamulla äiti puhui kanssani, mutta en jaksanut keskittyä kun tein "toe standejä". Vanempiani naurattaa kun jaksan äärimmäisen masentuneena silti tanssia. Ja tuo 'äärimmäisen masentunut' on tullut vanhempieni suusta perheneuvottelussa.

Minulle on niin tärkeää päästä pahoja ajatuksia ja raakaa ulkomaailmaa karkuun. Oma Ihmemaani on turvapaikkani. En uskalla kertoa kaikka ajatuksiani Ihmemaastani täällä blogissakaan, koska minua on kiusattu koulussa niin paljon. Pelkään, että täälläkin minua alettaisiin kiusaamaan ja katsottaisiin kummasti. Siis enemmän kuin jo nyt. Olen yrittänyt olla rohkea ja paljastanut osan tästä asiasta mistä minua kiusattiin koulussa. Se jätti syvät arvet itsetuntooni. Voi olla ettei kukaan ymmärrä yhdistää mistä puhun. Tai suurin osa ei välttämättä pidä tätä niin isona asiana. Minulle se on iso asia kun se on minun elämässäni iso asia. Ja senkin tunnustaminen hävettää. Parasta lopettaa ennen kun tästä tulee kamalan sotkuinen. Tämä vain auttaa minua itseäni kun kirjoitan.

Taas tylsä viikonloppu enkä keksi mitään tekemistä. Turhauttavaa.

torstai 1. lokakuuta 2009

Väsynyt yrittämään

On niin kaunista kun lehdet ovat alkaneet tippua puista ja peittää maan. Samalla tämä kuitenkin muistuttaa talven tulosta ja kylmemmistä keleistä. En vain kestä kylmää ilmaa. Olen jo nyt pukeutunut samoihin vaatteisin kuin viime talvena enkä tiedä mitä vaatteita vielä lisäisin kun tulee kylmempi. Kaipaan sitä turvaa minkä saan pimeästä, mutta en todellakaan kaipaa kylmää.

Eilen syömiset meni pieleen. Ahdistus alkoi heti aamusta ja pidättelin itkua koko päivän. Yritin esittää rohkeaa. Sairaalalla oli lounas ja siitä suurin osa meni takaisin keittiöön. En vain saanut pureskeltua. Ei onnistunut. Leuat eivät suostuneet tottelemaan käskyjäni ja olin liian väsynyt yrittämään. Vaikka yritin esittää rohkeaa. Kotona en syönyt sitten mitään. Tämä päivä alkoi itkulla. Rohkean esittäminen ei onnistu minulta. Se päätyy aina itkuun. Jos ajattelen vähänkin minulle rakasta/herkkää asiaa, purskahdan itkuun heikolla ololla. Lounas meni tänään sairaalalla samalla tavalla kuin eilen. Onneksi omahoitajani ymmärtää. Nyt en vain jaksa yrittää kotonakaan...

Anteeksi jos pahoitin jonkun mieltä edellisellä postauksella. Kirjoitan vain mille minusta tuntuu. En ehdi ajatella, että mitä tekstistäni pitäisi sensuroida, jotta säästäisin lukijoiden tunteita. Toivottavasti muilla on parempi päivä tänään.

Minä lähden haravoimaan pihalle vanhempien koiran kanssa. Tekisi mieli mennä pomppimaan tasajalkaa lehtikasassa niin kuin lapsena.

keskiviikko 30. syyskuuta 2009

Mielen demonit satuttavat

Turhauttavaa kun koneeni ei tahdo toimia vanhemmillani. Nettitikku on kamalan hidas ja yhteys katkeilee. Teksti ei ehdi tallentua ja pitää kirjoittaa sama teksti uudestaan ja uudestaan. Lisäksi n-näppäimen alla on joku kökkö niin se ei tahdo toimia.

Täällä vanhempien luona elämä tuntuu olevan jatkuvaa kyttäystä. Kytätään syökö Cassie tarpeeksi. Miiloin on syönyt viimeeksi. Milloin aikoo syödä seuraavan kerran. Tiedän, että se on vanhempieni 'työtä', mutta en vain jaksaisi sitä enää. Vielä yläasteella kun asuin kotona viimeeksi, elämä oli jatkuvaa kyttäystä. En jaksanut odottaa muuttaa kotoa pois. Nyt olen taas samassa tilanteessa: vanhempien syötettävänä ja vahdittavana kotona. Aina kun auto ajaa pihaan, alan jännittämään ja toivoisin vielä 10 minuuttia rauhaa.

Viime päivinä olen paennut pahaa oloa kipulääkkeillä. Pitää se kai tunnustaa, että ongelma tästä tulee jos en lopeta ajoissa. Tanssiaikoina sattui useampiakin havereita ekä malttanut ikinä odottaa paratumista vaa menin balettiesityksiin "pää kainalossa". Oli pakko, mielestäni. En halunnut jäädä mistään esityksestä pois. Nyt myöhemmin se on kostautunut ja kipuja on melkein päivittäin vaikka käyn kiropraktikolla. Tanssiessa kipu unohtuu joskus, mutta taju meinaa lähteä kun todellisuus iskee. Fyysinen kipu ei kuitenkaan ole mitään verrattuna mieleni demoneihin. Ajatukset sattuvat ja niitä on vain päästävä pakoon.

Ulkona on niin kylmä, ettei tee edes mieli työntää nenää ikkunasta ulos. Olen käynyt koiran kanssa ulkona ja illalla omalla lenkillä, mutta ulkoilu ei ole hauskaa kun on niin kylmä. En odota lenkille lähtöä. Sinne on vaan pakko mennä. Onneksi musiikin kuunteleminen saa kylmän ilman unotumaan melkein kokonaan. Ja kotona odottaa aina rakas kirjani, jota lukiessa kaikki muu unohtuu. Uskomatonta, että kirjasta ja sen aiheesta saa energiaa ja hymyn kasvoille. Vaikka mieli pyörii muuten pohjamudissa..

MJ-Morphine
Relax

This won't hurt you
Before I put it in
Close your eyes and count to ten
Don't cry
I won't convert you
There's no need to dismay
Close your eyes and drift away

torstai 24. syyskuuta 2009

Lohdutusta

Takaisin lounaalta. Lounaan jälkeen oli tapaaminen lääkärin kanssa. Kyyneleitä ja turhautumista. Lääkäri ei ole tyytyväinen kun painoni ei ole noussut melkein lainkaan. Olen niin kyllästynyt lounaisiin sairaalalla, mutta en uskalla sanoa 'ei'. Olen kyllästynyt täyteen mahaan. Ruokailun jälkeen ruokaa on kurkkuun saakka. Silloin peliin astuu paniikki ja häpeä. Miten peittää elämääkin suurempi paniikki kun ympärillä on tusina ihmistä? Se on vaikeaa. Lääkärillä en jaksanut enää pitää paniikkia sisälläni vaan päästin pienen osan siitä ulos. Lääkäri sanoi, että hyvä kun anna tunteiteni näkyä. En ymmärrä miksi on hyvä näyttää heikkouteni...

Halusin vain kutistua näkymättömäksi siinä lääkärin tuolissa. Yritin ajatella kaikkea muuta kuin herkkiä asiota, mutta en pystynyt. Kaikki asiat saivat silmäni täyttymään kyynelillä. Halusin vain pois pois pois! Yritin hymyillä väkisin kyynelten keskeltä ja ajattelin miten kotona odottaa omat 'aarteeni' jotka piristävät mieltäni.

Isä oli huolestuneen näköinen kun tulin lääkäriltä punaisin silmin ja katse maassa. Isä yritti piristää minua ja vei minut ostamaan lehtiä. Isä tietää miten piristyn ;) Ostin 9 lehteä ja sain hetkeksi unohdettua kaiken muun. Isä kantoi ostokseni autolle ja käveli vierelläni käsi harteillani. En ole pitkään aikaan tehnyt mitään isän kanssa kahdestaan. Tuli lapsuus mieleen ja tunsin olevani ihan pieni. Isä on minua pidempi ja aika isokokoinen. Olin taas pikkutyttö isän vierellä. Äiti lupasi tehdä ylimääräisen piiraan kun leipoo viikonlopun juhliin. En ole niin innoissani piiraasta, mutta äiti tekee sellaisen mistä pidän, minun takia. Ihan kuin olisin matkustanut ajassa 10 vuotta taakse päin nyt kun asun tilapäisesti vanhempieni luona ja he huolehtivat minusta taas.

Nyt lehtien pariin. Ostin pari tribuutti-lehteä ja olen aivan innoissani! Vihdoin saan ajatukseni pois pahoista ajatuksista ja keskityn yhteen rakkaaseen asiaan. Ehkä jäin sinne pikkutyttötasolle päivän muisteloistani...
Joku kysyi pidänkö Sally Mannin kuvista ja kyllä pidän. Lapset ovat niin viattoman ja puhtaan näköisiä. Tuo on toinen lempikuvistani. No, en tiedä sopiiko tuo viattomuus kuvaan..

Olette rakkaita kaikki!

perjantai 18. syyskuuta 2009

Vanhemmistani ja surua taas


Olen istunut melkein koko päivän samassa kohdassa, samassa asennossa, isän nojatuolissa. Jos joku näkisi aivoihini niin siellä lentelisi varmaan koiperhosia. Aamusta saakka en ole saanut päätettyä mitä tekisin tänään. Päivä on jo mennyt ohi enkä ole tehnyt mitään. Siis en yhtään mitään.On niin turhautunut olo kun tuntuu, että on kiire tehdä kaikkea. Tänään ei ollut sairaalalla käyntiäkään. Isä on ainut joka voisi minut sinne viedä, mutta isällä on joku työmatka ulkomaille ja se lähti jo eilen. Olen ollut koko päivän yksin kun äiti on töissä valmistelemassa joitain viikonlopun juhlia.

En olisi kestänyt hetkeäkään tänään ellei olisi seurana pupua ja vanhempien koiraa. Olen puhunut niille. Välillä olen pihalla käydessä katsonut siniselle taivaalle ja puhunut pienen tovin. Haluaisin vain jonkun merkin, että viestini menee perille. (Tämä ei sitten liity mitenkään uskontoon..) Yöllä katson joskus tähtiä ja etsin tähteä, joka olisi kirkkaampi kun toiset. Olen kertonut jo kymmenille tähdille mikä mieltäni painaa ja ahdistaa toivoen, että --kuulisi.

Odottelen äitiä kotiin. Äiti oli jo lähtenyt kun heräsin 8.30 ja on ollut poissa koko päivän. Olisipa minullakin noin paljon energiaa. Mutta äidillä on keikka viikonloppuna niin on kiireistä..

Muutama on kysellyt vanhemmistani ja heidän työstään. He tosissaan työskentelevät tosi paljon ja ovat aina olleet 'työnarkomaaneja'. Äidillä on oma pitopalvelu yritys ja ainakin ennen keikkoja äiti on paljon firmalla valmistelemassa kaikkea. Olen kertonutkin, että isäni on Briteistä kotoisin hän muutti Suomeen tilapäisesti työn vuoksi, mutta jäikin asumaan pysyvästi kun avioutui äidin kanssa. Isä on aina matkustellut paljon työnsä puolesta ja on aika korkea-arvoisessa virassa. Mutta muistan lapsuudestani enemmän niitä aikoja kun isä oli kotona kuin niitä aikoja kun isä oli työmatkoilla. Vanhempani ovat aina tukeneet minua ja tunnen, että minua rakastetaan. Molemmat vanhempani tukevat minua ja nyt vaan isä pystyy viemään minut sairaalalle päivittäin. Tiedän, että äitikin veisi jos voisi.

Se on totta, että vanhempani ovat paljon poissa, mutta he ovat tottuneet elämään jo omaa elämäänsä. En ole asunut vuosiin kotona ja huomaan, että he ovat uppoutuneet entistä enemmän töihinsä. Vanhempani käyvät kuitenkin melkein joka päivä yhdessä lounaalla keskustassa vaikka heillä on kiireistä . Nyt olen sotkenut senkin rutiinin kun isän pitää tulla kotiin hakemaan minut päivisin ja viedä sairaalalle lounaalle. Vien isän aikaa päivällä ja isällä menee pidempään ennen kun pääsee kotiin. Tunnen olevani tiellä ja vaivana kotona.. Hukkaa, turhaa tilan täytettä, painoa kaikkien harteilla..

Kiitos kaikille ihanista kommenteista! Saan mietittävää tyhjään päähäni ja tunnen itseni taas hitusen tärkeämmäksi.

maanantai 14. syyskuuta 2009

Tyhjää ja tylsää vaan

Tänään iski väsymys. Olen ollut innoissani kotiin pääsystä, mutta nyt väsymys on vienyt voiton vaikka olen vieläkin innoissani. En vain saa itseäni liikkeelle. Vihaan sitä kun jumitun paikoilleni ja alan toistelemaan päässäni miten typerää ja laiskaa on vain tuijottaa eteensä tekemättä mitään tai katsoa telkkaria jaksamatta vaihtaa kanavaa. Tänään en ole jaksanut nähdä mitään positiivista tai mukavaa missään. Odotan vain unimaailmaani.
Pahoittelen kun postaus on näin lyhyt ja tylsä! Mutta tylsä olen minäkin...

perjantai 11. syyskuuta 2009

Tarkoitusta etsimässä

Mietin aina kovin tarkkaan teidän kommentteja. En vain lukaise niitä. Luen ne ihan ajatuksella, koska sydäntäni lämmittää jokainen kommentti. Tunnen itseni ehkä hieman tärkeämmäksi. Aloin äsken miettimään kommenttejanne yleensä ja noita nokkosperhosia. Mieleeni juolahti, että ehkä nokkosperhoset tulivat houkuttelemaan minuakin vapauteen. Minäkin voisin lähteä leijailemaan ikkunasta raikkaaseen syysilmaan. Jos se olisi yksinkertaisempaa niin rikkoisin kahleeni ja lepattelisin vankeudesta pois.

En voi kuitenkaan tehdä tätä kaikkea ollakseni mieliksi kaikille ympärillä oleville ihmisille. En voi "parantua" vain sen takia ettei kukaan suuttuisi minulle. Sen aloitteen pitää lähteä minusta. Tuntuu, että parempi pysyä paikallaan kuin antaa kaiken romahtaa. Sitten jos otan liian isoja askelia eteen, tulen romahtamalla alas. Käyn jo nyt sairaalalla syömässä lounaan melkein joka päivä ja se on jo aika iso juttu minulle. En kyllä kestä mitään lisää.

Vielä voisi käydä kuistilla. On surullista miten valo loppu jo näin pian. Kesällä totuin valoisaan paremmin mitä oletin ja nyt kaipaan sitä. Tulee pala kurkkuun kun äiti on alkanut laittaa kuistille valon. Tulee lapsuus mieleen kun se kuistille ilmestyvä valo tarkotti kesäloman loppua, syksyä ja koulun alkua.

9/11 R.I.P

Nokkosperhonen



Eilen matkalla sairaalalle isän autossa oli nokkosperhonen. Istuin pelkääjänpaikalla ja tuijotin ulos ikkunasta näkemättä mitään kun yhtäkkiä nenäni eteen lepatteli perhonen. Ihmettelin miten vielä näin syksyn alussa on perhosia ja miten se perhonen oli päässyt autoon. Päästin perhosen ikkunasta ulos, että se saisi elää lyhyen elämänsä raikkaassa ulkoilmassa.

Eilen illalla luin nojatuolissa kirjaa ja kuulin verhon takaa kahinaa ja siellä oli nokkosperhonen.(!) Tuli heti mieleen, että se olisi sama perhonen minkä päästin vapaaksi isän autosta samana aamuna. Ei ole kyllä mitään mahdollisuutta, että sen olisi löytänyt tiensä takaisin meille. Jahtasin perhosta jonkin aikaa ja sain sen viimein vangittua hellästi kämmenteni sisään. Vapautin perhosen ulos ja sanoin, ettei tule takaisin vaan nauttii vapaudesta.

Tänään kuulin samaa kahinaa verhon takaa kuin eilen. Verhon takana oli taas nokkosperhonen. Nyt en ymmärrä... Miksi minä löysin ne perhoset vaikka talossa asuu kaksi muuta ihmistä.? Mietin taas liikaa asioita, mutta tuntuu hassulle..

Isä tulee hakemaan minut kohta. Eikä tekisi mieli syödä lounasta.. Tuntuu, että aamupala on vielä kurkkuun saakka.

keskiviikko 9. syyskuuta 2009

Mietiskelyä


Minun ei edes tee mieli mennä kotiin. Lukkiutuisin varmasti taas asuntooni, koska pelkään kävellä kadulla. Hävettää niin kamalasti kun pyörryin sinne kadulle ja vielä lähelle omaa asuntoani. En tiedä kuka minua tuli auttamaan ja näki niin en kehtaa näyttää naamaani siellä. Mitä teen? Kävi jo mielessäni, että pitääkö minun muuttaa.. Häpeän tunne on vaan liian suuri. Haluaisin itkeä kiukusta ja lyödä nyrkillä itseäni naamaan.

Eräs anonyymi (tiedät kuka olet ;) kirjoitti tämän kommenttiin "Tiedäthän ja uskothan myös sen, että vaikka "paranisit" tai voisit paremmin henkisesti tai fyysisesti, sinusta välitettäisiin silti eikä sinua jätetä yksin?" Tähän voin vastata, että tiedän enkä oikeastaan ole koskaan pelännyt, että minut jätettäisiin yksin. Olen käynyt terapiassa vuosia ja minulle on tehty selväksi etten saa lopettaa sitä ihan tuosta vaan. Vaikka "parantuisin" eli saisin painoa nostettua ja ajatuksia kääntymään niin minun pitäisi silti käydä terapiassa. En vain osaa uskoa, että parantuisin tästä kaikesta täysin vaikka ulkokuori näyttäisikin normaalille. Ajatukset eivät muutu 100% varmaan ikinä. Mutta minulle on tehty selväksi, etten jää ikinä ilman terapian tukea ja vanhempani ovat kyllä aina tukeneet minua. Vanhempien tuessa en nähnyt muutosta kun minulla oli "parantumisyrityksiä".

Minä en vaan haluaisi huomiota. Haluaisin olla se Näkymätön Ninni. Toki kaipaan tukea, mutta mielummin olisin ihan yksin. Minulle on jäänyt mieleen kun joskus sairaalassa ryhmäterapiassa sanottiin, että jotkut syömishäiriötä sairastavat pitävät painoaan tahallaan alhaalla, jotta saisivat huomiota ja heitä kohdeltaisiin kuin sairasta ihmistä. Minua on aina suoraan sanoen etonut ja suututtanut tuo fakta. Itse en ole huomannut käytöksessäni tuollaista ja hävettäisi jos olisin koskaan tehnyt niin. En haluaisi ikinä huolestuttaa läheisiäni tahallaan ja haaskata ammattilaisten aikaa. Olen varmaan väärässä, mutta en osaa aina muodostaa mielipiteitäni.

Olen käynyt sairaalalla joka päivä tällä viikolla. Puhunut omahoitajalleni miten jokainen päivä alkaa yhtä synkkänä ja loppuu yhtä synkkänä. Osastolta pois pääseminen on kuitenkin lieventänyt ahdisusta. Minun pitää mennä sairaalalle aina lounasaikaan, että syön ennen kun menen tapaamaan hoitajani ja lääkärin. Se on ahdistavaa. Onneksi minua ei pakoteta syömään ruokasalissa vaan saan syödä neuvotteluhuoneessa (hoitajan valvovan katseen alla tietysti..).