tiistai 29. joulukuuta 2009

mikään ei ole hyvä


Odotin, että omassa asunnossa saisin mielenrauhan, mutta ei. Täällä tuntuu jotenkin oudolle kun on kylmä ja outo haju. No, kylmä ja outo haju johtuu siitä, että kukaan ei ole asunut täällä kuukausiin. Haluaisin kovasti tehdä tästä taas oman kotini eli laittaa lämmityksen päälle ja järjestellä kaikki paikat, mutta en tiedä kuinka kauan olen täällä. Sairaalalla ei tiedetä, että en ole enää porukoilla vaikka meillä oli "sopimus". Sopimukseen kuului se, että saan olla avohoidossa jos asun vanhemmillani. Tälle viikolle piti olla terapiakäynnit, mutta terapeutti onkin sairaana. Eli toivottavasti saan olla täällä kämpälläni ensi viikkoon saakka ennen kun tarvitsee kertoa kenellekään.


Mulla ei ole mitään syötävää täällä enkä uskalla mennä kaupassakaan käymään. Ehkä kioskilla uskallan mennä käymään, mutta en ilman rauhoittavia. Tälle huonolle päivälle tuli vielä huonompi loppu kun söin nuudeleita mitä ei olisi saanut syödä. En ole syönyt kun jotain ananaspurkkeja ja pilttejä, mutta en silti olisi saanut syödä nuudeleita. Vihasin itseäni niin kovasti kun söin ja mietin, että mitäköhän pupukin ajattelee minusta. Pupu tulee aina minun luokse kun on syötävää tarjolla kun isä on kouluttanut siitä samanlaisen kun niiden ylipainoisesta koirasta. Mietin, että pupu varmasti ajatteli minun sortuneen taas syömään lihottavaa ruokaa ja pitää minua luuserina. No, pupu kuitenkin seuraa mua kuin hai laivaa ja haluaisi koko ajan syliin. Kai se minusta pitää edes vähäsen.

Huomenna on pakko olla parempi päivä tai muuten... en tiedä.

6 kommenttia:

telina kirjoitti...

Voi sinua pikkuista <3

Kyllä sulla on oikeus suuttua vanhemmillesi siinä missä kenellä tahansa muullakin. Aina ei ole pakko jaksaa, sinun on opittava ymmärtämään se.

Ja pupu varmasti hyväksyy sinut juuri tuollaisena kuin olet, usko pois :)

Anonyymi kirjoitti...

Pakko kommentoida myös "toiselta puolelta pöytää", eli minä olen se vanhempi.

Olen äiti, joka yritti elää anorektisen lapsen kanssa parhaansa mukaan, vuosia. Vaikka hänellä oli omat sääntönsä mitä "saa" syödä, mitä "saa" (sanoo kuka? Anoreksia?) tehdä ja milloin. Vaikka hän laihtui silmiemme edessä, ahdistui enemmän ja enemmän, meni lopulta täysin psykoottiseen tilaan, istui vain seinään tuijotellen (tässä kohtaa oli jo sairaalassa), jaksoi harvoin puhua meille mitään, ja kun jaksoi, oli hänellä harvoin mitään positiivista asiaa.

Yritimme auttaa häntä uskomaan itseensä, ja toisaalta yritimme pitää hänet hengissä kun hän ei itse sitä halunnut.

Rakastimme häntä sydämemme pohjasta ja rakastamme edelleen, yritimme kaikkemme että hänellä olisi parempi olla, ja että saisimme kelkan kääntymään ja ajatuksiin jotain, en tiedä mitä, sanotaan vaikka "paranemismyönteisyyttä".

Se oli hirveää aikaa, nähdä kuinka oma rakas lapsi kärsii ja niin vähän voi tehdä. Ja miten koko perhe on koko ajan kuin varpaillaan, kun syömishäiriön säännöt tuntuvat välillä koskevan kaikkea, ihan kaikkea. Ääniä, valoja väärissä huoneissa, puhetta, mitä vain...

Silti myönnän, että joskus kun hän oli kotilomalla ajattelin että en jaksa enää, en jaksa ymmärtää että on elämää suurempi asia jos kävelen keittiöön väärällä hetkellä, ostin vääränlaisia omenia... Niitä asioita terveenä kyllä ymmärtää anoreksian sanelemiksi, mutta silti joskus teki mieli huutaa.

Ei rakkaalle lapselle, mutta sille sairaudelle joka oli viemässä meiltä lapsemme. Huusinkin, itkinkin. Riitoja tuli, rajujakin. Ehkä olimme kaikki vihaisia sille, mikä meidän väliimme oli tullut, ehkä hänkin oli.

Pahimmalta tuntui, Cassie, kun hän ajatteli että meillä olisi parempi ilman häntä, hänen olisi parasta vain "kuihtua pois" ja me voisimme elää ilman häntä.

Se tuntui kuin puukolta sydämessä. Me emme halunneet elää ilman häntä vaan ilman anoreksiaa.

Luojan kiitos hänkin lopulta halusi, ja tuossa hän nyt leikkii koiramme kanssa lattialla ja lörpöttelee minulle tänne läppärini taakse. Sama tyttö, joka ei kättäkään nostanut koiraa silittääkseen, kun toin sen kerran sairaalaan häntä ilahduttamaan. Masentunutta ei ilahduteta, eikä nälkiintynyttä.

Aina en jaksanut uskoa, että tämäkin päivä voisi vielä tulla. Anna Cassie anteeksi vanhemmillesi, hekään eivät aina jaksa. Ei kukaan vanhempi voi varautua tällaiseen sairauteen. Eikä kukaan osaa aina tehdä oikein, se on niin arvaamaton.

Se että riitoja tulee, ei silti vähennä heidän rakkauttaan ja huoltaan. Olet heille tärkein asia maailmassa, ja päällimmäisenä mielessä heti kun silmät avaavat, viimeisenä mielessä kun silmänsä sulkevat. Siitä olen ihan varma.

Ja siitäkin olen varma, että he haluaisivat saada tyttärensä takaisin varjojen maasta. Toivon, että he jaksavat uskoa ja toivoa silloinkin kun itse et jaksa!

Rakas Cassie, kyllä sinä SAAT syödä ja sinun pitää syödä! Ehkä pupu ajatteli, että luojan kiitos hän syö, söisipä hän ja pitäisi itsensä kasassa niin minä saisin pitää hänet vielä kauan.

Rakkaudella, äiti minäkin

Anonyymi kirjoitti...

Hui kun tuli pitkä teksti, kun sen tuohon postasin. Poista pois, mutta lue kuitenkin.

Sama

JennySofie kirjoitti...

Minua ihmetyttää aina se kuinka suhtaudut yksinäisyyteen. Luulisi, että muiden läsnäolosta tulee turvallinen tunne. Koen olevani monella tapaa kuten sinä, mutta vihaan ja pelkään yksinäisyyttä, siksi pistän tämän aina merkille.

Anonyymi kirjoitti...

Kyllä Pupusi rakastaa sinua juuri sellaisena kuin olet. Se on lemmikkien tärkein ominaisuus. Ne hyväksyvät sinut ilman kysymyksiä, ilman odotuksia.

Pupusi rakastaa sinua ja kuten edellinen anonyymi sanoi niin pupusi oli varmasti vain onnellinen kun söit. Koska pupusi tulee olemaan hyvin onneton jos haidut pois elävien maailmasta. Pupullesi sinä olet varmasti maailman tärkein ihminen, kuten varmasti myös vanhemmillesi.

Paljon voimia sinulle.

- toinen hämärässä vaeltaja

<3 kirjoitti...

varmasti pupusi ja monimoni muukin rakastaa sua, vaikka olisit minkälainen. onnellista uutta vuotta, toivottavasti siitä todella tulee sulleki parempi ku tää vuos<3