väsyttää..

Väsyttäää... Silmät ei tahdo pysyä millään auki. Olen yrittänyt lukea kirjaa koko päivän, mutta tuntuu kuin silmät pyörähtäisivät ympäri jatkuvasti. Silmät ei tahdo tarkentaa tarkentaa tekstiä, kaikki on sumuista ja rivit hyppii ympäriinsä. Tämä on niin rasittavaa. Nukahtaisin tähän istualleni jos en kävisi välillä kuistilla tupakalla herättelemässä itseäni.

Jos menen nukkumaan, koko päivä menee ohi. En saa itseäni sängystä ylös jos käyn päiväunilla. Silloin kun väsyttää, voisin nukkua useamman tunnin putkeen ja sitten valvon koko yön. Ei hyvä...

On niin paha olla. En saa tätä pahaa oloa ravistettua pois vaan se puristaa rintaa koko ajan.

nolotus...

Voi ei, olen idiootti! Olen koko päivän leikellyt sanomalehdistä artikkeleita taas pienessä pilleripöhnässä. Lääkkeistä alkaa iho kutisemaan ja varsinkin nenää kutittaa jatkuvasti. En sitten huomannut, että sormeni olivat värjääntyneet ihan mustiksi sanomalehdistä ja pyyhin nenääni niillä mustilla sormilla. Ovikello soi ja postimies toi paketin isälle. Katsoi minua vähän kieroon ja käveli pois hymyillen. Takaisin olohuoneeseen kävellessäni vilkaisin peiliin ja meinasin kiljaista. Olin sotannut sormillani itselleni Hitleri-viikset ja muutenkin naamani oli ihan musta. Apua, haluan maan alle piiloon. Tämä on taas tätä, että kenellekään muulle ei voi tapahtua tällaista kuin minulle. Sille se ainakin tuntuu. Olen aina nolaamassa itseni kun astun ihmisten ilmoille. Aina...

Vaikka Thriller Livessä kaikki meni pyllylleen, kävin katsomassa TII:n kaksi kertaa. Isä oli varannut minulle kolme lippua, mutta ensimmäinen jäi käyttämättä. Ensi-iltana olin paniikkikohtauksen partaalla niin en vain yksinkertaisesti uskaltanut lähteä kotoa pois. Itkin ja panikoin itsekseni omassa vanhassa vaaleanpunaisessa huoneessani kun en osaa valita vaatteita ja näytan kaikissa niin lihavalle. Huusin pehmoleluille sängyilläni kun en osaa tehdä mitään oikein ja näytän niin kamalalle. Äiti kuuli alakerrasta kun mekastin huoneessani ja tuli katsomaan. Itkin äidille ahdistustani, mutta en saanut ajatuksistani selvää..

Nyt on sellainen olo, että en halua lähteä mihinkään. Ei tekisi mieli käydä sairaalalla, koska ihmiset ahdistaa.

Hymyn takana

Olen niin väsynyt esittämään vanhemmilleni, että olen kunnossa. En edes tiedä minkälainen käsitys vanhemmillani on minusta. Minkälainen on "normaali Cassie"? Olen sairastanut jo niin kauan, että kenelläkään ei taida olla käsitystä millainen normaali Cassie on. No, vanhempani eivät varmaan tiedä, että millon minulla on ollut esitys päällä ja millon taas olen voinut hyvin. Nämä sairaudet opettavat todella hyvät näyttelijän taidot. Sisällä voi olla sellainen tuska, että haluaisit hypätä seuraavan rekan alle, mutta osaat silti hymyillä vanhemmillesi kuin ei olisi mitään hätää. Olen ehkä kasvanut/aikuistunut sen verran henkisesti, että tuon lauseen kirjoittaminen sattuu pirusti. Jokainen hymy minkä vanhempani näkevät kasvoillani on valhe. Ja sen ajatteleminen sattuu.

Tuntuu, että olen ihan eloton raato. Ei mitään elämää. Kaikki tuntuu tyhjältä sisältä. Mietin tänään syitä, että miksi hengitän. No, se ei ole tahdonalaista, mutta ei se riitä syyksi minulle. Kun saan paniikkikohtauksen, tuntuu kuin kaikki happi olisi loppu ympäriltäni. Siinä tilanteessa toivon vain enemmän kuin mitään muuta, että pystyisin taas hengittämään. Kun hengittäminen ei oikeasti onnistu, tulee paniikki eikä kuoleman toive ole aina ensimmäisenä mielessä. Tänään sohvalla istuessani toivoin, että hengittämisen voisi katkaista. Mutta en voin vain lopettaa hengittämistä ja sanoa, että minulle riitti. Syy miksi hengitän: en osaa lopettaa.

On pieniä asioita, jotka auttavat jaksamaan. Niinkin yksinkertainen asia kuin posti. Olen tilannut kaikenlaista, mikä toisi täytettä päiviin. Ja kaikki tilaamani tietysti liittyy rakastamaani... Se postin odottaminen tuo jotenkin toivoa.. Käyn melkein joka päivä hakemassa asunnoltani postin. Tiedän etten saisi lähteä yksin noin pitkille reissuille. Autolla se matka menee niin nopeasti, mutta lääkäri on vaan sitä mieltä että voin saada sairaskohtauksen milloin vain. Hipsin aina autolle aamupäivällä kun äiti on töissä ja tiedän, että isä on kiinni kaupungilla. Silti pelkään kamalasti kiinni jäämistä ja soitan molemmille ennen lähtöä.

Tuo oma aika on ihanaa kun saa ajaa autolla. Pidän autolla ajamisesta ja tietysti popitan musiikkiani täysillä autossa. Oman asunnon hiljaisuus ja tutut kuvat seinillä oikein kutsuvat jäämään vielä vähän kauemmaksi aikaa, mutta pitäisi aina kiirehtiä takaisin vanhempien kotiin. Oma asunto on ollut tyhjillään jo jonkun aikaa ja siellä on kamalan kylmä. Kylmyys saa sen oman turvapaikkani tuntumaan vieraalle. Pidin asunnossani lämpöjä aika korkealla kun minilla on kylmä aina. Joka päivä olen halunnut jäädä ja lämmittää taas turvallisen pesäni kotoisan lämpimäksi. Onneksi ovella odottaneet postit ovat piristäneet useimpina päivinä ja vieneet huomioni muualle. Painajaisista kauneuteen ja hyvyyteen.

Kello on vaille 2 yöllä eikä unesta tietoakaan. Onneksi viikonlopusta ollaan selvitty ja huomenna odottaa posti. Olen aika säälittävä tapaus...

miksi?miten?

Siis Thriller Livessä kävi niin, että aloin panikoimaan jouduttuani ihmismassaan. Oli tungosta ja alkoi heikottamaan pahasti. Koko vartalosta lähti voimat, silmissä alkoi sumenemaan ja tuntui, että happi loppuu. Oli pakko istua seinän viereen lattialle ja laittaa pää polvien väliin. Oli sekunneista kiinni etten olisi pyörtynyt suorilta jaloilta. Istuin siinä hetken enkä tiennyt ympärillä olevista ihmisistä mitään. Tunsin kun joku otti käsivärrestani kiinni ja kysyi oliko kaikki kunnossa. Sanoin, että voisiko hän auttaa minut vessaan. Olo oli jo vähän parempi kun pääsin vessassa istumaan vähäksi aikaa ja join vettä. Tässä vaiheessa vasta tajusin, että vieras tyttö oli auttanut minua.

Ja hän tunnisti minut. En vieläkään voi tajuta miten ihmeessä minut voi tunnistaa tämän blogin kautta. Tämä tyttö kysyi kirjoitanko blogia ja myönsin. Hän yhdisti heti minut tähän blogiin. Leukani tippui varmaan lattiaan ja olisin halunnut vajota maan alle. Kysyin miten hän tunnisti minut ja kuulemma hänen mieleensä oli jäänyt kun olen joskus maininnut, että minulla on pitkät, tummat ja paksut hiukset ja sitten kun olen aika hoikka. Hänen mielestään... Ja kun kirjoitin blogissa meneväni Thriller Liveen ja saavani paniikkikohtauksia yleisillä paikoilla.

Miten ihmeessä juuri minun kohdalle sattui noin? En voi vieläkään uskoa. Tämä tekee ulos menemisen entistä hankalammaksi. En todellakaan uskonut, että kaikki tietävät mille näytän. Ja vielä Helsingin kokoisessa kaupungissa.. Menee teksti sekavaksi, mutta sekavat ovat ajatuksetkin.

Nyt on taas niin nolo olo kuin vain voi olla. Onneksi osasin kuitenkin nauttia Thriller Livesta ja se oli mahtava kokemus. Sinne kannatti mennä, koska esitys oli aivan mahtava ja liikutuin useamman kerran. Toisaalta kaduttaa sinne meno kun tapahtui tuo kaikki.

Tuli käytyä

Kyllä kävin "konsertissa" sunnuntaina ja oli todella ahdistavaa. Itse esitys oli aivan mahtava ja upea kokemus. Henkeäsalpaava kunnianosoitus popin kuninkaalle. Annoin kuitenkin ahdistuksen ottaa vallan ja ennen esitystä jouduin paniikkiin,mutta yritin olla aiheuttamatta suurempaa kohtausta. Ja minut tunnistettiin! Eräs tyttö tunnisti minut tästä blogista. Millon Helsingistä on tullut 'tuppukylä'?

En jaksa kirjoittaa näin myöhään kun silmät tahtoo mennä kiinni. Jatkan aiheesta huomenna.

...argh.....

Voi järkytys! Jännittää, ahdistaa, pelottaa, hermostuttaa. En jaksaisi odottaa Thriller Livea, mutta en haluaisi mennä sinne ihmisten sekaan. Haluan nähdä, aivan varmasti upean, esityksen. Silti en osaa olla ajattelematta muita ihmisiä. Mitä puen päälleni? Isä vie minut kohta kämpälleni, mutta ei mitään tietoa mitä laitan päälleni. En osaa laskea monelta lähden Finlandia talolle päin. Tiedän kauan sinne menee matkustaa kämpältä, mutta en osaa päättää kuinka kauan ennen esitystä menen sinne.

Miksi tämä on aina niin vaikeaa? Olisi niin mukava kun olisi joku jolle voisi purkaa tämän jännityksen. Olisi mukava mennä jonkun kanssa esitykseen, mutta en ikinä uskaltaisi mennä kenenkään kanssa. Aina on liian vaikeaa.

Koko ajan tulee kylmiä väreitä enkä osaa olla paikoillani. Olen koko päivän kävellyt ympäri taloa voivotellen ahdistusta. Vanhemmilla menee hermot minuun eivätkä he ymmärrä miten yhden 'konsertin' katsominen voi jännittää näin paljon. Mutta tämä vain ahdistaa.. En osaa sanoa miksi.

Hysteriaa

Väsymys. Olin viime yönä Rautatientorilla katsomassa Thrill The World tanssiesitystä ja se oli aivan mahtava vaikka sää ei oikein suosinut. Olisin niin kovasti halunnut hypätä menoon mukaan, mutta en vain uskaltanut. Olisi pitänyt etukäteen ilmoittautua, mutta tiesin etten olisi kuitenkaan uskaltanut paikanpäällä uskaltanut tehdä mitään. Tanssiminen on minulle kaikki kaikessa, mutta olen jotenkin vetäytynyt niin syvälle kuoreni sisään, etten uskalla enää esiintyä ihmisten edessä. Nuorempana rakastin esiintymistä ja esiinnyin suuremmillekin yleisöille balettiesityksissä. Nyt se tuntuu aivan mahdottomalle. Tanssin vain yksin, omassa rauhassani. Olin opetellut Thrillerin rutiinin (TTWssä vähän muunneltu) jo aikoja sitten eli sen puolesta olisin voinut vain mennä mukaan. Olen niin vihainen itselleni kun en uskaltanut. Nyt kaduttaa, koska on liian myöhäistä ja toista mahdollisuutta ei tule kuin ehkä ensi vuonna. Olin niin hermona vaikka olin pelkkänä katselijanakin. Välillä uppouduin vain katselemaan, mutta sitten havahduin ja muistin, että täällä on ihmisiä. Tuli pakoreaktio, mutta pakotin itseni seisomaan paikoillani.

Kotiin päästyäni olin aivan pilvissä. Menin yläkertaan omaan huoneeseeni ja vedin Thrillerin rutiinin kerran toisensa perään läpi nappulat korvissa ja volyymi täysillä. Tämä on yksi elämäni nautinnoista. Aloin sekoittamaan balettiliikkeitä rutiiniin mukaan ja puhkuin innosta kun piirtelin paperille aivan omaa Thrillerin koreografiaa. Sen jälkeen oli mahdotonta saada unta ja yö tuntui loputtomalle kun kellojakin oli vielä siirretty. Nukuin pari katkonaista tuntia vanhan huoneeni lattialla vanhempieni koira kainalossa.

Noin 2 tunnin yöunien jälkeen pitäisi väsyttää normaalisti, mutta väsymyksen läpi puskee kamala jännitys. Tänään menen katsomaan Thriller Livea Finlandia-talolle. Menen yksin ja pelottaa aivan kamalasti. Oikeastaan sisälläni on tunteiden sekamelska. Haluan todella nähdä esityksen ja olen aivan varma, että tulen pitämään siitä. Toisaalta minua jännittää ja pelottaa, koska sinne on menossa niin paljon ihmisiä. En osaa olla paikoillani vaan ravaan edestakaisin kuistilla ja olohuoneessa. Äiti kun oli kotona aamulla niin kävelin ympäri taloa ja puhuin vain itsekseni, että 'voi ei, voi ei, voi ei...'. Äiti sanoi ettei saa tehtyä mitään kun sekoitan hänen ajatuksensa ja laittoi minut tekemään retiiseistä ruusuja. Sisälläni kutisi enkä olisi halunnut olla paikoillani hetkeäkään. Hermostuttaa, koska en tiedä miten paljon ihmisiä Thriller Livessä on ja miten paljon se tulee ahdistamaan. Argh! Taitaa tulla toinen postaus vielä ennen lähtöä, jossa olen täysin hysteerinen..

Minulta kysyttiin, että miksi en tunnu käyvän syömishäiriöpoliklinikalla.? Olen ehtinyt yli 10 vuotta sairastaa vaikka olen vasta 24v. ja olen käynyt Helsingin 'parantolat' läpi. En keksinyt parempaa sanaa kuin parantolat, ei minulla ole mitään Helsingin hoitopaikkoja vastaan.. En haluaisi, että kukaan tunnistaisi minua eli en paljasta missä käyn tällä hetkellä. Käyn hoidossa. Käyn terapiassa, lääkärillä ja olen avohoidossa. Avohoito jatkuu jos asun vanhemmillani ja pidän säännöistä kiinni. Avohoitoon kuitenkin kuuluu se, että käyn 'sairaalalla' syömässä ja juttelemassa melkein joka päivä viikossa. Sanon, että käyn 'sairaalalla' mutta, en haluaisi paljastaa missä päin Helsinkiä ja minkä nimisessä paikassa käyn. Pelkään vain, että joku tunnistaa...

Ja kaikille tiedoksi: tämä ei ole 'laihdutusblogi'! Ainakaan ei ole tarkoitus olla. Milloin viimeeksi olen hihkunut riemusta, että olen pudottanut painoa? En tiedä kuulostaako tämä laihdutusblogille, mutta se ei ole todellakaan tarkoituksena. Eräs anonyymi kertoi suoraan sanottuna blogini inspiroivan laihduttamaan. Ei näin! Tuo on vihoviimeinen blogini tarkoitus. Anteeksi teksini sävy, mutta suututtaa. En tiedä edes blogini tarkoitusta. Enimmäkseen tämä on minulle itselleni paikka jonne voin tulla kirjoittamaan, koska paperipäiväkirjaa en ole jaksanut niin paljon pitää. Toiseksi saan täältä paljon tukea ja voimia kommenteista. Kommentit joskus ravistelevat ja pistävät miettimään. Se on minulle positiivista, koska välillä lähden leijumaan pilviin ja tarvitsen jonkun vetämään minut maan pinnalle.

Rutiini

Vastaan Kafin kysymykseen tässä postauksessa kun olisi tullut turhan pitkä kommentti. Kysymys oli, että mitä teen päivisin ajallani. Lyhyesti sanottuna: en mitään. Pakotan itseni sängystä ennen 10 ylös, koska liian myöhään nukkuminen pilaa koko päivän. Olen aina puolkuollut aamulla kun herään, mutta myöhään nukkumista en salli itselleni. Aamu menee sumussa enkä yleensä saa mitään aikaiseksi. Käyn tupakalla, katson tallennettua ohjelmiani, olen koneella, käyn tupakalla, käytän vanhempien koiraa ulkona, olen koneella ja tässä vaiheessa silmäni eivät pysy enää auki. On pakko mennä nukkumaan, koska en vain yksinkertaisesti jaksa pysyä hereillä.

Tuntuu, että vasta illemmalla alan heräämään ja ajatukset selviää. Koko aamun olen miettinyt, että pitäisi tehdä sitä ja tätä, mutta en vain saa aikaiseksi mitään kun olen niin väsynyt. Illemmalla jaksan keskittyä kirjan lukemiseen ja omiin projekteihini. Joskus en kuitenkaan saa itseäni käynnistettyä koko päivän aikana ja istun sohvalla tuijottaen tyhjää koko päivän.

Yritän siis kuluttaa aikaa lukemalla ja omilla projekteillani(tykkään tehdä käsilläni kaikkea pientä oman mieleni virkistämiseksi). Väsymys kuitenkin vie voiton useimmin ja nukun suurimman osan päivästä.

Ruokailu from hell..

Aivan uskomatonta, että viikonloppu on jo ohi. Aika meni niin nopeasti kun jouduin poikkeamaan rituaaleistani eilen. Äiti halusi viedä minut ulos ja lähdettiin sitten koko perhe syömään ravintolaan meren rannalle. Yritin kyllä kaikkeni, että olisin saanut jäädä kotiin lämpimän peiton alle. Vanhemmat vain tivasivat, että on minun pakko jotain syödä. Vain meren tuoksun houkutus sai minut nousemaan sohvaan kaivamastani pesästä.

Anteeksi, mutta en halua enää muistella ravintolassa käyntiä, koska se ei ollut kovin miellyttävää. Isä halusi viedä meidät johonkin tasokkaaseen paikkaan, kuten aina. Sitten sain katsoa isän pettynyttä ilmettä kun tilasin taas sen saman kanasalaatin. Vanhempani haluaisivat minun kokeilevan uusia ruokia kun antavat siihen mahdollisuuden. Tutusta ja turvallisesta on kuitenkin liian vaikeaa päästää irti ja lähteä seikkailemaan tuntemattomaan.
Halusin ravistolasta mahdollisimman pian pois. Hain autosta pitkän untuvatakkini ja menin rannalle kävelemään. Hävetti kun olin ainut pukeutuneena talvivaatteisiin. Ravintolassa otetut opamoxit auttoivat kuitenkin sulkemaan ulkomaailmaa pois ja pystyin miettimään omiani ilman, että olisi pitänyt juosta ihmisiä karkuun. Onneksi pystyin keskittymään, koska yksi rakkaimmista asioista minulle on meri. Rakastan katsoa veden pintaa, koska se on jotenkin hypnotisoivaa ja rauhoittavaa. Eilen kävelin niin pitkälle kuin jaksoin ja mietin vain. en muista mitä mietin, mutta kiroitin kännykkääni joitain asioita muistiin. Poltin varmaan puoli askia sillä kävelyllä, mutta noh..

Tänään olen vain aihdistellut sitä eilistä ateriaa. Söin tavallisen kanasalaatin, mutta siinä oli öljyä ja pekonia. Vihaan kaikkien vieraiden tekemää ruokaa kun ei tiedä mitä siihen on laitettu. Masentava olo on illan myöten lannistanut ahdistusta pois. Voimat on pois, mutta saan energiaa kun käyn lukemassa uudestaan ja uudestaan saamiani kommentteja. Olette suurin tukeni!

Huomisessa piristää se, että lounas sairaalalla on peruttu ja lähden aamupäivästä hakemaan postini kämpältä. En malttaisi odottaa, koska kämpällä pitäisi olla paketti ja minä pidän paketeista :)

Hiljaiseloa..

Anteeksi pieni tauko. Minuun on iskenyt taas väsymys. Viikonlopun aikana vanhempanikin huomasivat kalpean naamani ja huolestuivat kun en jaksanut puhua mitään. En jaksanut avata suutani saatikka vaivata aivojani ja miettiä vastausta. Käytiin sitten ensiavussa verikokeissa ja jouduin tipassa istumaan yön yli. Itkin äidille, että en uskalla jäädä sinne yöksi enkä saa kuitenkaan nukuttua vieraassa paikassa kun siellä on juoppoa. Sen itkun jälken sammuin kuitenkin ennen kun vanhemmat edes ehtivät lähteä takaisin kotiin... Heräsin aamulla ihan outoon oloon. Ja sanokaa mitä sanotte. Oli ihan turvonnut olo ja epäilin heti turvonneeni tipasta. Posket tuntuivat pyöreiltä ja tuntin kaksoisleuan kasvaneen... Vihaan tätä.

Väsymys ei vaan katoa enkä saa nostettua päätäni mustasta. Tuntuu, että olen jumissa tässä masennuksessa kuin tervassa. Yritäppäs nousta tervasta ja puhdistaa sulkasi taas puhtaan valkoisiksi. Tuntuu, että minulta odotetaan tuon tapahtuvan hetkessä, mutta en vain pysty siihen. Olen uponnut täysin mustaan tevaan ja joku vetää minua vielä syvemmälle.

Ei jaksa

Lapsettaa. Olen lukenut viimeiset pari päivää Aku Ankan taskukirjoja. Isä on kerännyt ne kaikki. On aika huvittavaa kun isän työhuone on sisustettu tummilla puupinnoilla ja tummanruskeilla nahkatuoleilla- ja sohvalla. Seinät ovat täynnä laki ja ammattikirjallisuutta. Sitten siellä nurkassa on yksi hylly josta kirkkaana loistaa kaikki nuo Aku taskukirjat. Ei sovi muuhun sisustukseen. Minulla on ollut tehtävänä lukea ne kaikki ja vanhempani ovat tuoneet pokkareita aina sairaalaan luettaviksi. On minulla aika paljon jäljellä, mutta en haluakaan että saan kaikkia luettua kun niitä on niin mukava lukea.

Muuta ei olekaan tapahtunut. Tänään oli terapia enkä jaksanut sanoa siellä kuin muutaman sanan. En jaksaisi kirjoittaakaan siitä mitään.