lauantai 28. helmikuuta 2009

Lukittuna

Olen saanut tarpeekseni tästä osastosta. Tekisi vain mieli valehdella koko loppu aika täällä, jotta pääsisin kotiin takaisin. Takaisin vanhaan.. Olen kuunnellut mitä pitää tehdä, jotta pysyn hengissä ja "oikealla polulla". Aina kun joku kiltti hoita suurine silmine sanoo minulle, että kuolen jos menen takaisin omiin tapoihini niin nauran vain omassa päässäni. Oikeastaan en ole edes mihinkään uusiin tapoihin opetellut. Tottelen vain mitä käsketään. En kestä tätä oloa.

En kestä tätä paikalla oloa. Haluaisin hyppiä ja pomppia kunnes kaatuisin lattialle. On liikaa ajatuksia päässä, enkä saa niitä kaikkia kirjoitettua paperille. On mahdotonta kirjoittaa järkevää postausta kun en saa ajatuksista kiinni. Olen kirjottanut kymmeniä sivuja päiväkirjaani samoista asioista. Ruuasta, mahakivusta, lääkäreiden ja hoitajien psykologisesta pelistä, unettomuudesta, sekavuudesta, ruuasta, ruuasta, ruuasta. Ainii, ruuasta.

Tuntuu, että tulen vaan hullummaksi täällä lukittuna. Alan menettää toivoni...

sunnuntai 22. helmikuuta 2009

Täällä ollaan

Olen ollut sisätautiosastolla keskiviikosta saakka ja haluan pois. On peloteltu nenämahaletkulla. Luulin, että ne vaan pelottelee kunnes mulle tokättiin piikillä rauhottava käsivarteen etten ehtinyt tapella ja vähän ajan kuluttua oli letku nenässä. Tajusin et mua oli huijattu. Ne tietää miten olen käyttäytynyt aikaisemmin... Se letku ehti olla reilu puoli tuntia kunnes revin sen pois. Tiesin aikaisemmasta kokemuksesta, että seuraavaksi olisi vuorossa lepositeet ja hoitaja kyyläämässä koko ajan mun tekemisiä jos jatkaisin sen letkun repimistä pois, joten annoin periksi. Ensimmäistä kertaa ikinä annoin periksi. Syon kunhan pidätte ne lepositeet ja letkut poissa. Mutta silti olen alkanut keksimään tekosyitä miksi en syo kaikkea lautaselta tyhjäksi. Mahaan koskee aivan älyttomästi. Tuntuu samalle kuin olisin ottanut laksa yliannostuksen. Ja maha näyttää kun olisin raskaana. En voi ajatella mitään muuta kuin sitä kipua ja mun pallomahaa. Peiliin en ole uskaltanut katsoa. Pelottaa ja paniikki kasvaa. On rinnassa sellainen kihelmoiva tunne kun hauaisin kuoriutua ulos mun vartalosta ja jättää tämän raskaan ruhon. Kihelmoi koko vartaloa kun haluisin vaan liikkeelle.

Multa oli silmät pudota päätä kun mut punnittiin kun saavuin osastolle. Vaaka näytti 2,6kg vähemmän kuin mun vaaka kotona. Sanoin lääkäritätille, että sen vaaka on rikki mutta samaa tulosta näytti talon toinenkin vaaka. En tiennyt pitääko itkeä vai nauraa. Nauroin :) Olin vaan iloinen, mutta mun pitää painaa jonkun verran enemmän ennen kun ne päästää mut pois täältä... Fck!

Isä salakuljetti mulle sen tyo puhelimen kun tässä on nopeampi netti ja nää kirjainnäppäimet. (Yhtä kirjainta en loytänyt eli pahoittelen...) Ne tykkää toissä varmaan pienestä laskusta kun mulla kestää tässä kirjottamisessa älyttomän kauan. Pitää koko ajan sujahtaa takaisin peiton alle ja näytellä nukkuvaa kun hoitajia menee käytävällä ohi. Ei ikinä tiedä kuka niistä menee ohi vai tulee tähän huoneeseen. Siis en voi uskoa miten mun pienen elämän tapahtumat kiinnostaa teitä. Itseäni ne ahdistaa ja hävettää. Ihmettelin suu auki kommenttien määrää kun aukaisin sähkopostin. Kiitos tuesta ja ihanista sanoista! <3

Tuntuu, että tällä hetkellä olen hiuskarvan varassa jaksanko jatkaa eteen päin ja ihmisten tuen avulla jaksan nähdä huomisen. Se huominen ei ole terveellinen, mutta parempi kuin kuolema...jos joku ymmärtää. Olen vain poikki. En jaksa ajatella parantumista. Hoitajat tulevat aina yksi vuorollaan hymyssä suin puhumaan miten parempi olo mulla olisi jos lähtisin parantumisen tielle. Luulen tietenkin olevani niin paljon "viisaampi" ja tietäväni paremmin kuin nämä ammattilaiset, joten ihan sama kuin puhusivat seinälle. En vaan jaksa enää uskoa siihen terveelliseen elämään, koska se on mennyt metsään niin monta kertaa ja se on psyykkisesti niin raskasta että luulen ratkeavani tällä kertaa. En ole menettänyt kaikkea toivoani ja kyllä munkin pitää joskus kasvaa aikuiseksi vaikka en halua, mutta nyt on tällainen fiilis.

Halusin vain ilmottaa, että olen hengissä. Kirjoitan kun saan tilaisuuden.

Kiitos vielä kaikille kommenteista<3 Olette ihania.

Ps. huolestuneelle Anonyymille- en tietenkään jätä rakasta kaniani yksin ilman hoitoa. Soitin sillon keskiviikkona äitilleni, että tulee hakemaan pupun taas hoitoon. Mun entinen huone vanhempien talossa on nyt pupun huone jos se menee sinne hoitoon. Siellä se pupu on varmaan taas paisunut kun isä haluaa testata aina mitä kaikkea se haluaa syodä.

keskiviikko 18. helmikuuta 2009

Cassie kuittaa

Lääkärille soitto: "Veriarvosi ovat niin huonot, että meidän on pakko ottaa sinut tuonne osastolle joksikin aikaa. Ambulanssi tulee hakemaan sinut." Keskusteluun kuului paljon itkemistä ja huutamista ja muuta, mutta sanoma oli tuossa. Pahin mahdollinen asia mikä voi tapahtua. Sanoin, etten meene ja haluan kuolla. Lääkäri sanoi, että jos en mene osastolle ni kuolenkin. Se varmaasti liioitteli. Jos en ambulanssiin mene ni poliisit tulee auttamaan kuulemma...
Mulla on varmaan puolisen tuntia aikaa ni onhan mun tänne pakko kirjottaa.
Pitäisi vielä pupu hyvästellä ja vaatteita ottaa mukaan.. Kun tietäisi kuinka auan mun pitää olla poissa. Lääkäri puhui yhdestä viikosta tai kunnes arvot saadaan tasattua. Äitille ja isällekin pitää ilmottaa.
Pelottaa, että te suututte mulle kun en pääse tänne päivittelemään :'( On mulla netti kännykässä ja säpon kautta voin päivittää google-tiliä jos mun kännykkää ei takavarikoida.
Olette rakkaita <3
Pelottaa...

tiistai 17. helmikuuta 2009

Karmaiseva sekasorto päässä. Ajatukset sinkoilee sinne ja tänne. En tiedä mitä ajatella. Mihin ajatukseen tarttua? Haluaisin vain, että saisin pään tyhjäksi kaikesta. Laihtuisinkohan yhtään siitä ;) Tekisi mieli juoda pää täyteen tai ottaa kourallinen rauhottavia, että saisin edes hetken rauhan ja hiljaisuuden. Päässä on liikaa kiirettä ja ääniä. Mutta en voi tehdä niin..

Päässä pyörii vain mitä lääkäri mulle sanoi eilen, mitä verikokeissa sanottiin, miten olen skitsoillut ruuasta... Sitä normaalia vaan. Lääkäri kommentoi mulle viikkoja sitten, että on suunnilleen menettämässä toivonsa. Mä menetin kunnioituksen lääkärisetää kohtaan sillä hetkellä. En jaksa enää edes esittää voivani hyvin sen edessä. Lääkäri ei tänä aamuna tykännyt kun en eilen mennyt sovittuna ajankohtana sinne labroihin. Sanoi, että sillä ei ole aikaa soitella mun perään. Jos mä vielä missaan tapaamisia ni se laittaa mut kuulemma osastolle taas kun muhun ei voi luottaa..

Olin paniikissa kun kävelin aamulla verikokeisiin. En tykkää neuloista, koska mua alkaa aina pyörryttämään se koko tilanne. Ei se neula satu vaan sen neulan ajatteleminen saa mun pään pyörälle. Korvissa alkaa soimaan ja silmissä näkyy vaan valkoista. Yritän olla urhea ja olen hiljaa, mutta usein herään siihen kun joku pitää mun jalkoja ylhäällä. Nolottaa mennä sinne aina takaisin... Tänään multa otettiin verenpaine ennen verikokeita ja oli liian alhainen. Täti katsoi kulmien alta mua silmiin ja sit mun läskejä. Mietti varmaan miten noin läskillä on noin alhanen verenpaine. Syke oli 50. Täti kysyi, onko mulla huono olo. Ei. Haluaisinko jäädä lepäämään sinne? En. Miksi? En tiedä.

Odotan vaan että huominen olisi ohi. Huomenna on soittoaika lääkärille ja tiedän tulokset. Haluan vain palata tylsään arkeeni ja stressata lääkäristä seuraavan kerran kuukauden päästä.

Ei hyvä...

Aamu lyhyesti:
Lääkäri soitti aamupäivällä.
Oli pettynyt mun "temppuiluun".
Laittoi uuden lähetteen labroihin.
Kävin pistettävänä ja tulokset tiedetään huomenna.
Verenpaine oli todella matala.
Hoitajatäti kysyi jäisinkö makaamaan täksi päiväksi sinne.
En jäänyt.
Kirjoitan myöhemmin jos jaksan ja saan ajatukset kokoon.
Kiitos palkinnosta Illuusia Sait minut hymyilemään ainoan kerran tänään :)

maanantai 16. helmikuuta 2009

Vihatkaa vaan...

Olin tänään lääkärissä. Leikin kuuromykkää taas. Tiesin, että tällä viikolla on verikokeet. Lääkäri sanoi, että laittaa koneelta lähetteen labraan ja voin mennä sinne verikokeisiin heti tapaamisen jälkeen. En mennyt. Siis mikä helv. mua vaivaa. Joka ikinen kerta kun käyn lääkärillä ni mulle tulee sellainen kapinallinen olo. En ole oikeasti tällainen. Olen kiltti. En halua loukata ketään ja aiheutta ongelmia tai hukata toisten aikaa.
Pelottaa huominen, koska olen aivan varma että lääkärisetä soittaa raivoissaan kun en mennyt sinne labroihin. Mua pelottaa että se suuttuu entisestä enemmän. Mutta itse sain tämän aikaan. Pelottaa myös että niissä labroissa on jotain vialla.


Menin lääkäristä suoraan apteekkiin käsissä pino reseptejä. Mua palveli vanhempi tiukan näköinen täti. Menin itsekin sekaisin kun luetelin mitä lääkkeitä otan ja kuinka paljon. Sekään ei saanut selvää. Sit mulla oli samaa lääkettä kahdella eri reseptillä ja se täti alkoi mulle huutamaan, että ei se voi antaa mulle noita lääkkeitä. En ymmärtänyt mitä se tarkoitti. Se täti oli tosi töykeä ja oikeasti vihainen. Ihan kun mä olisin tehnyt jotain pahaa. Tarvitsin vain kaksi pakkausta yhtä lääkettä, mutta mulla oli jäljellä sitä vielä yksi pakkaus vanhalla reseptillä. Meinasin alkaa itkemään siellä apteekissa. En kestä sitä kun joku suuttuu mulle. Nipistin kynsilläni käden ihoa. Halusin keskittyä vain siihen kipuun. Katsoin koko ajan käsiäni enkä osannut tehdä mitään. Menin lukkoon ja laahustin kotiin. Tuntui kuin kaikki olisi tapahtunut hidastetussa filmissä..
Vihaan elämää. Vihaan.
Olen oikeasti kiltti. En halua kenellekään mitään pahaa. Mutta miksi kaikki vihaa mua?

sunnuntai 15. helmikuuta 2009

Pesästä kurkistan

Pesästä on tullut liian turvallinen. En uskalla lähteä. Täällä on kaikki tarvittava. Vain vessa ja parveke ovat olemassa pesän ulkopuolella. Haluan kuviella että kaikki muu on kadonnut. Kaikki ihmiset, kaikki. Ensi viikolla on lääkärin tapaaminen, verikokeita ja sydänfilmi :( En tiedä miten uskallan lähteä sinne kaikkien ihmisten keskelle. Verikokeet pelottavat eniten..


Lähetin ystävänpäiväkortteja viime viikolla. Yhteensä kolme. Perjantaina postiluukusta kolisi vain mainoksia ja lasku. Kiitos kaverit kun muistitte. Sitten eilen tuli hätäisiä viestejä niiltä kavereilta, että "kiitos kortista, ei millään ehtinyt laittaa kortteja postiin, sori". Oma vikani kun olin niin surkea ystävä. Yhtäkkiä lakkasin vaan pitämästä yhteyttä kavereihini kun syöksyin masennuksen syövereihin. Tiedän, että on parempi kun en aiheuta harmia kavereilleni. Haluaisin silti joskus jotain kontaktia vanhoihin ystäviin. Edes kortin välityksellä.
Olen kyllä kamala ihminen kun sanon tämän, mutta haluaisin että kaverini pitäisivät minuun yhteyttä vain viestein.. yhden kaverin kanssa voin puhua puhelimessakin. Mutta muuten vihaan puhelimessa puhumista. Mun sydän hyppää aina kurkkuun kun kännykkä soi ja pelottaa katsoa kuka soittaa. Mietin aina kauan, että vastaanko vai en. Yleensä en. Sitten myöhemmin laitan viestin takaisin.. Mutta en tykkää yhtään tavata kavereita. Olen kertonut siitä ennenkin. En vaan jaksa näytellä sitä iloista ja puheliasta tyttöä mikä olin ennen. En halua, että kaverit huomaisivat että olen muuttunut. Tottakai he ovat huomanneet, mutta en halua heidän huolestuvan.
Oikeesti mun pää hajoaa tuon yhden anonyymin kanssa. Me syömishäiriöiset ollaan aivopestyjä,joopa.. Ärsyttää älyttömästi kun en osaa selittää kun sanat on kielen kärjellä, mutta ne ei tahdo muodostua järkeviksi lauseiksi. Ai niin, sehän johtuu bakteereista ;D
Paino temppuilee taas ihan oudosti. Olen liikkunut aivan liian vähän ja paino on pippunut silti. Ei siinä ol mitään järkeä. En tajua näistä..
BMI15,9

perjantai 13. helmikuuta 2009


Tein pienen pesän sänkyyni. En poistunut sieltä melkein ollenkaan eilen. Täkin alla oli lämmin olla. Kukaan ei nähnyt rumaa itkusta punasta ja turvonnutta naamaani. Välillä kurkistin peiton alta oliko ulkona jo pimeetä, että uskaltaisiko käydä parvekkeella tupakalla. Toivoin, että kaikki muut ihmiset olisivat kadonnet maan päältä kun katsoisin ikkunasta ulos. Mutta kadut kuhisivat ihmisistä. Siirsin kannettavankin sängyn viereen, mutta en uskaltanut siihen paljon koskea. Minua pelotti, että millaisia kommentteja sähläämisestäni tulisi. Onneksi ei kuitenkaan aivan kamalia. Kiitos niille jotka jaksoivat kannustaa. Se piristi.

Otin eilisen aamun ja päivän aikana yhteensä 4 diapamia, koska olo oli karsea. Nolotti. Hävetti. Vatutti. Onneksi sain pamien avulla nukuttua parin tunnin pätkissä enkä alkanut purkamaan pahaa oloa millään yhmällä tavalla. Vaikka mielessä se oli koko ajan...
Lenkille uskalsin mennä vasta illalla myöhään. Halusin olla ihan yksin ja laitoin mp3-soittimen täysille soimaan.
Olen ihan sekaisin. Tuntuu, että en saa ajatuksistani kiinni enkä tiedä mitä pitäisi ajatella. Mitä teen seuraavaksi? Mitä tein äsken? Mitä tein ennen? Haluaisin olla vain piilossa mun pesässä peiton alla. Siellä on niin turvallista. Mutta kun missään ei voi olla turvassa omilta ajatuksiltaan. Ne seuraavat kaikkialle.

torstai 12. helmikuuta 2009


Mua on nolottanut niin hirveästi koko päivän. Haluan olla näkymätön. Haluan kadota.
Takaisin murjottamaan peiton alle----

Olen hullu, tiedetään.

Joo. Mitenkä selittäisin eilisen illan... Pitikin mennä vielä lenkille. Niin pienestä asiasta tuli iso juttu. Mulla on ollut mahan pohjassa sellainen tunne, että jotain tulee tapahtumaan. Asiat on menny liian kauan samaa rataa. Ei ole tapahtunut mitään. Jotain tulee tapahtumaan mistä mä en tule pitämään. En tiedä oliko se eilis iltainen se juttu, en tiedä.

Menin eilen illalla sinne lenkille vaikka oli ällöttävä olo ja maailma kieppui silmissä. Yritin hengittää oikein isoja henkäyksiä, mutta tuntui etten saanut tarpeeksi keuhkoihin happea.

Lähdin sellaiselle turvalliselle lenkille, että voisin tulla oikoreittiä takaisin jos tulee kuolemaolo. Jos lähtisin vaan kävelemään yhteen suuntaan ja sitten tulisi huono olo enkä jaksaisi kävellä takaisin ni olisin pulassa. Sekin on tapahtunut. Olen joskus jäänyt istumaan pariksi tunniksi lumipenkkaan keskelle metsään ja itkenyt odottaen..kuolemaako?en tiedä.

Eilen en jaksanut kuin 20min ja käännyin takaisin. Kun kävelin puiston poikki ni istuin pekille ja poltin tupakan. Yhtäkkiä olin höyhenen kevyt. Kaikki tunto hävisi jaloista ja käsistä taas. Kun nousin seisomaan ni tuntui, että maa olisi kuoppia täynnä ja ihan epätasainen. Kun astuin yhden askeleen ni jalka putosikin puolen metrin kuoppaan. Toisella askeleella astuin taas maan pinnalle. Ihan kuin olisin ollut kännissä. Yritin selvitellä päätä ja istuin maassa jonkin aikaa. Lähdin horjuen kotiin jonne ei ollut enää kuin ehkä vartin matka. Ylitin katua ja katsoin vain toiseen suuntaan. Kuului sireenien ujellus ja siniset valot välkähtivät. Sydän nousi kurkkuun enkä voinut sanoo muuta kuin fuck!

Tottakai jos minä jään jonkun auton alle ni jään poliisiauton alle. Mun tuuria. Kaksi poliisisetää pysähtyi siihen kadun reunaan ja puusivät mut luokseen. Mun reaktio oli, että nuyt karkuun ja lujaa. Mitä hyötyä siitä nyt olis.. Keskustelu meni jotenkin näin

'Ollaanko sitä paljon otettu?'
'En oo kännissä'
'Ollaan sinun menoa seurattu tuolta puistosta tänne. Selvin päinkö putosit puiston penkiltä ja meinasit poliisiauton alle jäädä?'
'Ei ole kovin hyvä olo. Ei muuta.'
'Ootko mitään muuta ottanut kun pupillit näyttää noin suurille ja kävely on horjuvaa?'
'En ole mikään narkkari!'

Sitten ne pyysi mut istumaan sinne autoon. Kyseli kaikkea. En taas uskaltanut kertoa kaikkea. En halunnut mitään sairaalareissua. Ei olisi eka kerta. Ne puhallutti mut ja sanoi, että jos en edes pysy pystyssä ni pitäisi käydä sairaalan kautta. Ei.Ei.EI! Mua alkoi ahdistamaan ja korvissa soimaan. Tilanne oli liian tuttu. Haluan että joku vahva ihminen ojentaa kätensä ja auttaa mua. Mutta sitä enemmän haluan olla vapaa. Ai ristiriitaistako?

Niiden poliisien asenne muuttui heti kun sanoin, että saan jo apua. Ne poliisit kysyi hyvin tarkasti missä käyn ja nimet ja kaikki. Sanoin koko ajan, etten halua viedä niiden aikaa, mutta ne sanoi ettei ne lähde ennen kun ovat varmoja että mä oon kunnossa. Sit mua alkoi itkettämään. Mutta onneksi sain pidettyä itseni suhtkoht kasassa ja sain vakuutettua niille, että kävelen suoraan kotiin ja syön jotain. Ja mä tein niin. Ne auttoi mua. Ne tuhlasivat kallista aikaansa tällaiseen surkimukseen kuin minä ja kuuntelivat minua. Pidin lupaukseni ja söin kotona kaksi annosta puuroa.

Mulla on niin surkea olo kun osaan olla kaikille vaivaksi. Nolottaa! Ehkä mun pitäisi mennä vaan sinne jonnekin koloseen maan alle piiloon...

keskiviikko 11. helmikuuta 2009

Tää mun päivärytmi on ihan naurettavaa. Päivällä odotan vaan, että päivä menisi mahdollisimman nopeasti että saiain mennä takaisin nukkumaan. Päivät kuluvat armottoman hitaasti. Se on tuskaa. Suunnittelen, että tänään menen aikaisemmin nukkumaan kuin eilen. Ainakin yhdeltätoista, voisin mennä jo yhdeksältäkin koska pävä tunttuu niin tylsälle. Sitten viiden aikoihin kello alkaa raksuttaa nopeempaa ja hups, kohta onkin ilta. Olo tuntuu virkeälle ja alan löytää kaikenlaista tekemistä. Kello lähestyy sitä yhdeksää jolloin voisin mennä nukkumaan niinkuin aikaisemmin päivällä suunnittelin. Mutta en ole saanut tehtyä mitään iltarutiineja eli nukkumaan meno siirtyy ja siirtyy.

Useimmiten jumitun istumaan lattialle katsomaan telkkaria samalla kun venyttelen. Mun nukkumaan meno suunnitelmat menee pieleen, koska kello on yli puolen yön kun saan aikaseeksi mennä suihku kautta sänkyyn. Varmaankin tuon suihkun takia mun nukkumaan meno aina myöhästyy. Vihaan nimittäin suihkua! Siinä tulee niin kylmä ja muutenkin se on epämiellyttävää. Mulla on aina ollut pakkomielle säästää vettä, mutta mun on pakko pitää suihkua päällä koko suihkun ajan. Jos laitan veden pois päältä kun pesen hiukset ni tuntuu et koko vessan lämpötila menee pakkasen puolelle. Vihaan kylmää. Ja vihaan sitä kun olen suikussa ja on kylmä. Jos eläisin erakkona jossain metsässä ni en kävisi suihkussa. No, kävisin joka päivä koska en halua olla likainen..
Nytkin jumitan tässä lattialla.. Lähden vielä toiselle lenkille vaikka maailma pyörii silmissä.

Laiskaläskiluuseri!


En saa ikinä mitään aikaseksi.

Herään liian myöhään kun väsyttää aina liikaa.

Kävelen ympäri kämppää kun en keksi mitään tekemistä ja tuijotan ikkunasta ulos näkemättä mitään.

Ainoat säännöt mistä pidän kiinni ovat ei ruokaa ennen 17.00, 10 min jumppa 2 tunnin välein ja illalla kävely/hölkkä lenkki. Joo, tiedetään! Mulla on liikaa aikaa. Jumppa yleensä keskeytyy siihen kun väsyn. Kesken vatsalihasten en vaan jaksa ja jään makaamaan. Jos pupu tulee moikkaamaan ni alan halaamaan sitä ja korvaan lihaskunnon venyttelyllä. Tai sitten nukahdan lattialle pupu kainalossa.

Se on minun loppu jos alan luistamaan noista säännöistä.

Olen yhtä hyvä kuin kuollut jos minulla ei ole sääntöjä.

On niin tyhjä olo. Mun päässä ei ole ajatuksia eikä sanoja.

tiistai 10. helmikuuta 2009

Turhautuminen!

Kiertelin kaupingilla valtavan ahdistuksen seurassa reilu 3 tuntia enkä löytänyt yhtiäkään kenkiä, mistä tykkäisin. Kannattaa tosissaan mennä ostamaan kenkiä kun ei tiedä mitä etsii. Kolusin kaikki isot kaupat läpi tarjouksien perässä, koska minulla ei ole varaa käyttää kenkiin 30e enempää. Oli todella turhauttavaa katsella kenkiä kun en tiennyt mistä edes etsisin. Haluanko lenkkarityyliset kävelykengät? En tiedä. Haluanko nahkaiset nilkkurit? En tiedä. Mustat, ruskeat? Ei voi tietää. Lopulta luovutin ja lähdin puolijuoksua takaisin omalle kämpälle. Tyhjin käsin.
Ihmiset ahdisti. Kun myyjät kysyi tarvitsenko apua, vastasin jotain epäselvää ja ne jätti mut rauhaan. Alkoi heti nolottamaan, että olin vastannut jotenkin töykeästi enkä uskaltanut katsoa niitä myyjiä silmiin ollenkaan. Minua nolottaa aina kaikki mitä päästän suustani ulos ja pelottaa, että olen ollut epäkohtelias. Pidin vain katseeni vanhoissa likaisissa kengissäni ja yritin olla näkymätön.

Lähdin taas aamulla syömättä kaupungille ja seminasi kostautua kaupoissa. Kokeilin muutamia kenkiä jalkaani ja istuin niille penkeille. Aina kun nousin seisomaan ni silmssä pimeni ja happi loppui. Kerran horjahdin takaisin penkille. Onneksi osuin siihen penkille enkä pyllähtänyt lattialle ja lyönyt päätäni johonkin kenkätelineeseen ja kaatanut sitä telinettä ja sitten se teline olisi kaatanut kaikki muutkin telineet dominoefektinä.. Mun tuurilla se olisi käynyt huonona päivänä :)
Kotimatkalla tein mutkan lääkärin toimiston kautta ja hain uuden lääkereseptin. Mun pitäisi lopettaa tämä nykyinen masennuslääke kun se ei auta tarpeeksi ja aloittaa minulle uusi Risperdal lääke. Pelottaa ihan älyttömästi kun lääkäri sanoi, että joillakin ihmisillä se on aiheuttanut ruokahalun muutosta ja painon nousua. Tein tutkimusta netissä ja ihmiset on lihonnu sillä lääkkeellä ihan älyttömiä määriä. Parissa kuukaudessa 25kg! En ole ikinä lihonnut mistään mielialalääkkeestä vaikka sivuvaikutuksissa on mainittu painonousu. En tiedä tästä. Lääkärisetä sanoi, että tämä nykyinen lääke lisää samalla tavalla ruokahalua kuin se Risperdal eikä mulla ole ruokahalu lisaantynyt tällä lääkkeellä. Eli periaatteessa ei pitäisi huolehtia, mutta miten voin olla huolehtimatta? Mä heitän menemään ne lääkkeet jos alan holtittomasti paisumaan!
Ugh! Heikotus mene pois!

maanantai 9. helmikuuta 2009


Viime viikko oli kyllä liian vapaa syömisen suhteen. Ja vielä tämä päivä.. En vaan laittanut tarpeeksi tiukkoja sääntöjä itselleni. Ei ollut voimia. En jaksanut huutaa itselleni pääni sisällä. Minun on tehtävä työtä sen eteen, että saan syödä tai sitten jos syön enkä ole ansainnut sitä ni saan maksaa siitä. Joudun kärsimään, koska en ole ansainnut sitä ruokaa. En ansaitse mitään ylimääräistä. Ylimääräisestä ruuasta (tai ruuasta ylipäätään) rankaisuna on jumppaaminen ja/tai lenkki.

Viime viikolla en jaksanut. En vain jaksanut. Koko ruumis oli heikko ja voimat oli valuneet johonkin matkan varrelle. Tiedättekö tunteen kun kädet on niin väsyneet ettei niitä jaksa pidellä ylhäällä niin kauaa, että saisi laitettua ripsivärin? Tai hiuksien harjaamisesta hengastyy? Tai jos nouset seisomaan ja parin sekunnin kuluttua silmissä pimenee ja tuntuu, että keuhkot ei toimi? Minä en ole koskaan tottunut näihin. Silmissä pimeneminen ja pyörtyminen on aina yhtä rasittavaa. Lähiaikoina mun päähän on alkanut koskemaan aivan älyttömästi aina kun nousen seisomaan. Päätä puristaa, silmissä näkyy mustaa, korvissa soi ja tuntuu etten saa happea tarpeeksi. Ihan kuin olisin unohtanut hengittää.
On ollut liian heikko olo paastota. Olen syönyt n.500 kalorin edestä päivittäin. Paino jumitti alkuun kun maha säikähti kun sinne ilmestyi leipää pitkästä aikaa.. Mutta nyt se paino onneksi on laskussa hiljalleen.

Huomennä lähden metsästämään kenkiä..

sunnuntai 8. helmikuuta 2009

Kävin lenkillä koska en kestänyt ahdistella itseän kotona. Ilma tuntui tunkkaiselle kämpässä vaikka makuuhuoneen ikkuna oli raolla koko päivän. Tunkkanen ilma johtui vain siitä että istuin sohvalla nenä kirjassa kiinni. Ainoa liikunta päivän aikana oli sohvalta pöydän ääreen koneelle. En kestänyt itseäni. En halunnut olla sellainen. Lenkillä kävelin taas sen pitkän matkan ja aikaa meni 1h 45min. Kävin porukoilla matkan varrella, mutta en ottanut edes ulkovaatteita pois. Kävin näyttäytymässä. Hengissä ollaan. ainakin melkein...

Kun kuuntelin mp3-soittimelta vanhoja kappaleita, samoja mitä kuuntelin kun olin ensimmäisiä kertoja osastolla, ni tuli outo olo. Palasi muistoja mieleen ja tuli ikävä erästä ihanaa hoitajaa. En tiedä pitäisikö edes kuunnella niitä biisejä koska niistä tulee sellainen kurkkua puristava olo. Tavallaan haluaisin palata siihen hetkeen kun se hoitaja välitti musta. Toisaalta en halua ajatella niitä aikoja, koska mieli täyttyy surusta.



Katsoin just Tosipaikkaa subilta ja siinä on juttua Mestarimuistajista ja miten ne ihmiset pystyy muistamaan uskomattoman määrän numeroita ja asioita. Alkoi naurattamaan miten yksi mies muistaa 4140 binaarilukua (eli numerosarjaa jossa on pelkkiä 1 ja 0 eli 000101010010101001001) tekemällä niistä tarinan. Se meni näin: ...läimäyttää sääskeä joka lentää keittiöön kännykkään...patsaalla istuu haukka ja viirukissa syö simpukoita...Street Fighter Guile kampaa hiuksiaan... Tuo kuulostaa täsmälleen mun unilääkehumalalta. Meen aina ihan sekasin kun olen ottanut mun unilääkkeen. Alan kuulla ääniä. Kerran taisinkin erehtyä päivittämään vielä yömyöhään ja kerroin miten kymmenet latino naiset ja miehet puhui yhtäaikaa mun kämpässä mut en saanut selvää mistä ne puhui. Että sellaista. Onneksi mun lääkitys pitää äänet kurissa ettei niistä ole haittaa päivällä... En ole sekaisin ;)

Kiitos ihanista kommenteista<3>



Tänään sain ison projektin päätökseen. Kirjoitin 5 vuoden ajalta painot ja ruokapäiväkirjat seinäkalentereihin. Mulla on vähän hajallaan kaikki listat kun osa on päiväkirjassa ja osa on eri vihkoissa ja osa on taskukalentereissa. Oli aikamoinen työ etsiä esim. vuoden 2004 seinäkalenteri, mutta onneksi isä löysi niitä töistä ja äiti sai sukulaisilta. Nyt on paljon kätevämpää nähdä miten paino on seilannut kun näkee koko kuukauden. Ja samalla näkee onko syömisellä ollut asiaa painon nousuun tai laskuun. Mutta kyllä se paino on seilannut. Yhdenkin vuoden aikana lihoin noin 10kg. Kuusi niistä kiloista tuli sairaalassa ja loput avohoidon aikana. Seuraavan 5 ja 1/2 kuukauden aikana se 10kg lähti pois kun kontakti sairaalaan vähitellen katosi.
Mitäköhän minun painolle olisi tapahtunut jos en olisi koskaan joutunut sairaalaan? Olisinko laihduttanut kunnes elimistö olisi pettänyt? Olisinko laihduttanut sopivaan panoon, missä olisin tyytyväinen? En tiedä, koska en ollut tyytyväinen vaikka bmi alkoi numerolla 12. Mutta olen kasvanut siitä ajasta hieman. Siis henkisesti. Nyt ymmärrän etten voi laihduttaa liian alas, koska sitten minua odottaa pakkohoito ja kuolema.

En siis osaa kuvailla miten hyväksytty olo mulle tulee kun saan positiivisia kommentteja. En osaa vieläkään tajuta, että joku seuraa blogiani säännöllisesti. Itse katson lempi blogieni päivitykset joka päivä heti aamulla kun koneen aukaisen. Mun suosikit-kansion 6 ensimmäistä linkkiä on varattu blogeille joihin olen koukussa. Päivän mittaan käyn katsomassa noin 3 kertaa onko uusia päivityksiä tullut. On vaikea kuvitella, että joku tekisi niin minun blogilleni. Olen aina ollut todella negatiivinen ihminen, koska minulle tapahtuu harvoin mitään hyvää. Nyt kun olen saanut hyvää palautetta noiden ilkeiden anonyymien kommenttien lisäksi ni tunnen että minut on hyväksytty tänne. Anonyymeiltä (en tarkoita kaikkia) tulee todella loukkaavia kommenteja ja siitä saa sellaisen kuvan, että ne haluaisivat minun matelevan takaisin sinne maanrakoseen. On täysi työ yrittää poistaa niiden viestejä, koska en jaksa tuijotella niitä ja menettää itseluottamusta vielä entisestään.

Olen eristäytynyt täysin kaikista ihmisistä, joten ette tiedä miten suuresti arvostan teidän tukeanne.

perjantai 6. helmikuuta 2009

Sähläystä ja tuskailua

Tänään olen jaksanut olla aika reipas vaikka viime yö oli aika kamala ja aamulla blogger vatuili mulle. Mutta viime yöstä: Illalla kun tulin lenkiltä mun sydäntä alkoi pistellä inhottavasti. En tiennyt oliko se vain hapen puutetta, paniikkikohtauksen enteilyä vai jotain ikävämpää.. En uskaltanut ottaa rauhottavaa, koska ne voi lamata hengitystä. Hengittelin pussiin ja menin peiton alle. Yritin rauhoitella itteäni, mutta se pistely tuntui tosi epämiellyttävälle ja pistely sydämen kohdalla on vielä kamalampaa. Leposyke oli 110-118 välillä. En saanut unta kuin aikaisin aamulla. Huono yö.


Aamulla oli viestitulva sähköpostissa mihin en ole tottunut. Rakastan kommentteja ja ne ovat päiväni kohokohta. Päiväni ovat niin tylsiä ja yksinkertaisia, että yksikin kommentti saa mieleni irkistymään ja energian virtaamaan :) Blogger ei vaan tahtonut toimia. Tai oikeastaan minä en ymmärrä mitään html-koodista ja sain tapella yhden viestin kanssa pari tuntia. Sekään ei toiminut. Lauseita katosi ja mun tekstistä sai varmasti tosi huonon kuvan jos joku eksyi blogiini silloin kun sähläsin. Valitan!
Meinasin tipahtaa tuolilta aamulla kun oli tullut viestiä, että minua on muistettu. Selkärankaa nipisti kun järkytyin niin. Kiitos vielä :)
Ei tahdo tuo tekstin julkaisu toimia jos liitän kuvan.. Eli kuva tulee erikseen.

Voi hitsi :)

Kiitos, en olisi ikinä uskonut että kukaan minulle mitään palkintoa antaisi! Olen ihan ällikällä lyöty. Kiitos Iceblue, tthi ja Hippu

Säännöt tähän palkinnonjakoon menee seuraavasti:Valitse viisi blogia, joita arvostat luovuuden, kuvituksen, mielenkiintoisen sisällön ja/tai blogosfääriin tehdyn panostuksen johdosta millä tahansa maailman kielellä. Jokainen annettu palkinto on henkilökohtainen ja sitä annettaessa mainitaan blogin kirjoittajan nimi sekä linkitetään palkittavaan blogiin. Palkinnonsaaja liittää palkinnon logon blogiinsa. Palkinto tulisi linkittää alkuperäispalkinnon osoitteeseen. Palkinnonsaaja julkaisee säännöt omassa blogissaan.

Olen jäänyt koukkuun moneen blogiin ja oli kamalaa karsia viiteen, mutta ei voi mitään.. Nämä blogit eivät ole missään tärkeysjärjestyksessä.

tthi -olet yksi tärkeimmistä ihmisistä minulle täällä blogi maailmassa <3 Osaat aina lähettaa kommentin oikeaan aikaan ja sanoa ne oikeat sanat. Olet lohduttanut minua monta kertaa. Kirjoitat todella koskettavasti ja painit isojen ongelmien kanssa. Sinun blogisi on upea. Toivon, että pysyt innalla ja jaksat taistella. Olet tärkeä <3

Kaffein -blogisi on ensimmäinen mitä aloin seuraamaan ennen kuin minulla oli edes omaa blogia ja jäin koukkuun heti alkuun. Rakastan kirjoitustapaasi ja sulla on ihan huippuja kuvia :) olet inspiraatio!

Iceblue - olen seurannut myös kirjoituksiasi jo kaaauan ja tekstisi muistuttavat minua eräästä ajanjaksosta elämässäni. Kuvasi ovat herkullisia, joskus liiankin herkullisia ;) Olet tärkeä minulle <3

Chica -blogisi on upea ja osaat ilmaista tunteitasi niin monipuolisesti. Blogissasi on kuvia, biisien sanoja, tekstejä, runoja. Kirjoitat tosi hienosti. Toivotan sinulle voimia <3

SmilingGirl -olet niin nuori ja pieni ihminen, mutta niin rohkea ja sinnikäs. Kadehdin haluasi parantua ja taistelutahtoasi! Kirjoitat järkevää tekstiä. Minulta ei löytyisi sellaisia sanoja. Toivon todella, ettei tämä paha ja synkkä maailma nielaise sinua mukanaan.

torstai 5. helmikuuta 2009

Tyhjää


En jaksanut millään kirjoittaa eilen. Puntari näytti 300g painon nousun ja masennuin täysin. Miksi annan tän tapahtua? En jaksanut tehdä mitään. Istuin vain sohvalla koko päivän ja luin kirjaa. En jaksanut edes siihen keskittyä. Välillä huomasin, että tuijotin vain sivua ja olin lukevinani. Ei ollut mitään muistikuvaa mitä olin just lukenut. En päässyt kovin pitkälle kirjassa. Kävin illalla lenkillä, koska sitä en jätä välistä vaikka mikä olis. Lenkkiä lukuun ottamatta en saanut mitään aikaseksi ja se oli sen vaa'an lukeman syytä.

En tajua miten se paino on palautunut taas samaan kuin toissapäivänä. Ja söin eilen yli suunnitelmien. En vaan käsitä.
Tänään oon ollu kaupungilla koko päivän. Lähdin ostamaan uutta kalenteria ja sain kulutettua 3,5 tuntia.
BMI15,7
(-300g)

tiistai 3. helmikuuta 2009


Tämä päivä meni hieman paremmin kuin eilinen. No, päivä ei ole vielä ohi.. Aloin heti aamusta järjesteleän tavaroita. Heitin kaikki vanhat ihon puhdistus aineet hiusten hoito aineet roskikseen. Niitä purkkeja on varmaan 30 ja suurin osa on ostettu pari vuotta sitten. Nyt vessa on siisti. Puuh..
Kävin pikapikaa aamulla lähikaupassa heti kun se aukesi. Olin todella yllättynyt miten pääsin 7.30 sängystä ylös. Silmät oli vielä muurautuneet umpeen kun suunnistin heti ensimmäisenä sängystä jääkaapille juomaan Batteryn, mutta se sai mut menemään ylikierroksilla. Sekin on alkanut maistumaan todella pahalle, mutta mistä muualta mä saisin energiaa? Kahvi maistuu vielä pahemmalle. Kaikki muut energiajuomat maistuu siiderille enkä voi sietää sitä makua. Aamulla oli pakko istua 10min parvekkeella, koska tuntui että se litku tule ylös jos liikun vähänkin. Mutta onneksi pääsin lähtemään energiaa täynnä sinne pelottavaan kauppaan. Jääkaappi on taas täynnä turvaruokaa.
5 tonkkaa mehukeittoa
1 tonkka rasvatontamaitoa
1 mangomaito
2 pulloa juotavaa jugurttia
4 Polar rahkaa
4 Navel appelsiinia
6 Battery stripped
Näillä mennään taas viikko. Tai oikeastaan pärjäisin tämän viikon loppuun ja ensi viikonkin jos käyn vaan maitoa välillä ostamassa. Onneksi ei tullut mitään kiellettyä mukaan kaupasta. Mutta mikä estää minua menemästä tuonne ärrälle. Ei mikään. Itsekurin pettäminen on pelottavaa.
Mun paino tahtoo jumittaa kun en saa hinattua itteäni kunnon lenkille. Vaaka näytti aamulla sellaista lukua, että se voisi laskea seuraavaan lukuun jos yrittäisin, mutta kun ei jaksa. Nyt olen vaan paastoillut enkä tehnyt mitään painon eteen. Olen lenkin, vatsat ja punnerrukset tehny joka ilta, mutta jos menisin pidemmille lenkeille ja juoksemaan ni varmasti muuttuisi lukema vaa'assa. Olen vaan niin luuseri... En osaa tehdä ikinä mitään oikein.
BMI15,7
(-300g)
//////Edit
Illalla todistin, että olen todellakin se luuseri. Kävelin porukoiden luokse ja soin siellä kaksi leipää. Se ei kuulunut suunnitelmaan. Kävelin sitä uutta ja pidempää reittiä takaisin kämpälle, mutta en tietenkään saanut kulutettua tarpeeksi kaloreita. .. Hiton leipä.

maanantai 2. helmikuuta 2009

Päätin palkita itseäni koko päivän paastoamisen kunniaksi juomalla kaakossa kevytmaitoa. Kevyt maito on ollut aina iso EI, koska siinä on niin paljon sitä pelottavaa rasvaa. Ärrällä oli rasvaton maito loppu ja vain kevytmaito tonkka jäljellä. Eli kevytmaito lähti mukaan. Mutta hyi helv! Minkä makuista se oli! En ole juonut kevytmaitoa moneen moneen vuoteen. Se litku maistui ällön makealle ja suuhun jäi rasvainen kalvo. En juo sitä enää ikinä. Tyydyn turvalliseen rasvattomaan maitoon kaakaon kanssa ja laimennan sen veteen kuten aina ennenkin.

Yök. Vieläkin on sellainen rasvainen kalvo koko suussa eikä se lähde millään pois. Olen pessyt hampaita varmaan kahden viikon edestä..
Pääsin Temestan voimin käymään ärrällä, mutta ahdisti silti. Ihmiset oli täyttämässä veikkauslappusiaan siellä ja tunsin niiden katseet. Kun astuin ovesta sisään ni kaikki katto mua. Suljin vaan silmäni hetkeksi ja hengitin syvään. Toivoin, että muuttuisin näkymättömäksi. En tiedä muutuinko.

Asunnossa vankina


Miten saan kerättyä rohkeutta, että saisin itteni ulos tästä asunnosta? Mun piti mennä kaupassa käymään tänään kun jääkaappi on tyhjä. Siis ihan tyhjä. Aamulla heräsin vähän ennen 12, mutta koko vartalo oli voimaton. Hädin tuskin sain käden nostettua, että sain kännykästä suljettua herätykseen. Tein elien illalla vissiin liikaa punnerruksia ja lihasvoimaa. Oon luuseri... Kesti vähän aikaa, että sain koottua itteni aamulla. Heikotus. Kylmä. Kaikki oli vaan liikaa. Ahdisti, koska mietin koko ajan millon alan valmistelemaan kauppaan lähtöä. Siinä kun kestää aina niin kamalan kauan. En oo käyny pitkään aikaan missään ihmisten lähellä ni iski kamala paniikki. Ihoa kihelmöi ja oli levoton olo. En vaan saanut rohkeutta kerättyä tarpeeksi. Ihmisten katseet pelottaa. En halunnut puhea farkkuja ylleni, koska ne on kylmimmät mahdolliset housut. Palelti liikaa ni en lähtenyt edes päiväkävelylle. Luovutin Ja istun nyt pimeessä asunnossani. Onneksi alkaa hämärtymään ni tulee turvallisempi olo. Kirkas päivän valo on ahdistavaa. Kaikki näkee mut.. Pimeessä pääsee hiippailemaan varjoissa.
BMI15,8
-200g

sunnuntai 1. helmikuuta 2009

Miksi kirjoitan tätä blogia:


Minulta kysyttiin kirjoitanko itseäni vuoksi vai lukijoiden takia? Lähinnä kirjoitan itselleni tätä blogia. En ole jaksanut vähään aikaan kirjoittaa paperipäiväkirjaa, joten blogi on toiminut paremmin. Oon kirjottanu paperipäiväkirjaa vuosia ja mulla on niitä varmaan kymmenen. Mut en osaa kertoo ongelmistani kenellekään ihmiselle ni päiväkirja kuuntelee mua.. Vietän muutenkin liikaa aikaa netissä ni samalla voi aina päivitellä blogia. Olen aina merkinnyt pakonomaisesti painot, kalorit ja päivän tapahtumat muistiin ja nyt ne on muistissa täällä bloggerissa. Tällä hetkellä tämä toimii.

Tiedän, että tämä on julkinen sivu eli en uskalla kaikkia synkkiä ajatuksia täällä kertoa. Toisaalta on ihan mukava kun saa joskus tukea kommenttien muodossa. Eli päiväkirjan julkisuudesta on hyviäkin puolia. Mutta julkisuus pelottaa.


Ja toinen kysymys oli "onko tämän tarkoitus olla jotain viihdettä"? Olin vähän hämmästynyt kysymyksestä. Loukkaantunutkin? Siis tarkoitetaanko viihteellä, että keksin juttuja ja suurentelen asioita? Koska en todellakaan tee niin. Ehkä en vaan tajunnut kysymystä oikein. Tämä blogi on päiväkirja ja faktoja mun elämästä. En halua vihdyttää ketään. Siis sen ymmärrän jos joku tykkää seurata sh-blogeja. Itsekin seuraan joka päivä mu lempiblogeja ja viihdytän itteäni näin. Tule turvallinen olo kun en ole ainoa ihminen maailmassa jolla ei ole näin paha olla. Mut n oikein vielä tajunnut mitä tolla viihteellä tarkoitetaan..?

Jos kirjoitan pahasta olostani tyyliin: haluan viiltää ranteet auki tai vetää napit naamaan, se ei tarkoita että haluan huomiota. Yksinkertaisesti kirjoitan vain pahasta olosta. Pahimmat tekstit jätän luonnoksiksi, jotkut tekstit julkaisen. Surullista on jos joku saa kiksejä toisen pahasta olosta.