Olen ollut sisätautiosastolla keskiviikosta saakka ja
haluan pois. On peloteltu nenämahaletkulla. Luulin, että ne vaan pelottelee kunnes mulle tokättiin piikillä rauhottava käsivarteen etten ehtinyt tapella ja vähän ajan kuluttua oli letku nenässä. Tajusin et mua oli huijattu. Ne tietää miten olen käyttäytynyt aikaisemmin... Se letku ehti olla reilu puoli tuntia kunnes revin sen pois. Tiesin aikaisemmasta kokemuksesta, että seuraavaksi olisi vuorossa lepositeet ja hoitaja kyyläämässä koko ajan mun tekemisiä jos jatkaisin sen letkun repimistä pois, joten annoin periksi. Ensimmäistä kertaa ikinä annoin periksi. Syon kunhan pidätte ne lepositeet ja letkut poissa. Mutta silti olen alkanut keksimään tekosyitä miksi en syo kaikkea lautaselta tyhjäksi. Mahaan koskee aivan älyttomästi. Tuntuu samalle kuin olisin ottanut laksa yliannostuksen. Ja maha näyttää kun olisin raskaana. En voi ajatella mitään muuta kuin sitä kipua ja mun pallomahaa. Peiliin en ole uskaltanut katsoa. Pelottaa ja paniikki kasvaa. On rinnassa sellainen kihelmoiva tunne kun hauaisin kuoriutua ulos mun vartalosta ja jättää tämän raskaan ruhon. Kihelmoi koko vartaloa kun haluisin vaan liikkeelle.
Multa oli silmät pudota päätä kun mut punnittiin kun saavuin osastolle. Vaaka näytti 2,6kg vähemmän kuin mun vaaka kotona. Sanoin lääkäritätille, että sen vaaka on rikki mutta samaa tulosta näytti talon toinenkin vaaka. En tiennyt pitääko itkeä vai nauraa. Nauroin :) Olin vaan iloinen, mutta mun pitää painaa jonkun verran enemmän ennen kun ne päästää mut pois täältä... Fck!
Isä salakuljetti mulle sen tyo puhelimen kun tässä on nopeampi netti ja nää kirjainnäppäimet. (Yhtä kirjainta en loytänyt eli pahoittelen...) Ne tykkää toissä varmaan pienestä laskusta kun mulla kestää tässä kirjottamisessa älyttomän kauan. Pitää koko ajan sujahtaa takaisin peiton alle ja näytellä nukkuvaa kun hoitajia menee käytävällä ohi. Ei ikinä tiedä kuka niistä menee ohi vai tulee tähän huoneeseen. Siis en voi uskoa miten mun pienen elämän tapahtumat kiinnostaa teitä. Itseäni ne ahdistaa ja hävettää. Ihmettelin suu auki kommenttien määrää kun aukaisin sähkopostin. Kiitos tuesta ja ihanista sanoista! <3
Tuntuu, että tällä hetkellä olen hiuskarvan varassa jaksanko jatkaa eteen päin ja ihmisten tuen avulla jaksan nähdä huomisen. Se huominen ei ole terveellinen, mutta parempi kuin kuolema...jos joku ymmärtää. Olen vain poikki. En jaksa ajatella parantumista. Hoitajat tulevat aina yksi vuorollaan hymyssä suin puhumaan miten parempi olo mulla olisi jos lähtisin parantumisen tielle.
Luulen tietenkin olevani niin paljon "viisaampi" ja tietäväni paremmin kuin nämä ammattilaiset, joten ihan sama kuin puhusivat seinälle. En vaan jaksa enää uskoa siihen terveelliseen elämään, koska se on mennyt metsään niin monta kertaa ja se on psyykkisesti niin raskasta että luulen ratkeavani tällä kertaa. En ole menettänyt kaikkea toivoani ja kyllä munkin pitää joskus kasvaa aikuiseksi vaikka en halua, mutta nyt on tällainen fiilis.
Halusin vain ilmottaa, että olen hengissä. Kirjoitan kun saan tilaisuuden.
Kiitos vielä kaikille kommenteista<3 Olette ihania.
Ps. huolestuneelle Anonyymille- en tietenkään jätä rakasta kaniani yksin ilman hoitoa. Soitin sillon keskiviikkona äitilleni, että tulee hakemaan pupun taas hoitoon. Mun entinen huone vanhempien talossa on nyt pupun huone jos se menee sinne hoitoon. Siellä se pupu on varmaan taas paisunut kun isä haluaa testata aina mitä kaikkea se haluaa syodä.