Pääsin vihdoin kotilomalle. Vain täksi päiväksi, mutta kuitenkin. Isä haki minut aamulla osastolta porukoille ja nyt olen yksin isossa talossa. Porukat ovat töissä ja saan viettää aikaa pupun ja koiran kanssa. En ole nähnyt pupua niiin pitkään aikaan. Tuli onnenkyyneleet silmiin kun halailin sitä. Odotin tätä päivää monta viikkoa ja kuukautta, mutta mitä tekisin nyt.? Voimaton vartaloni on levoton kun haluaisin käydä kävelemässä pihalla. Levottomuus muuttui äsken ahdistukseksi ja koko vartaloa kihelmöi. En voinut vastustaa ja otin panacodia ja tramalia. Näin vietän lomani. En kestä muuten.
Taidan mennä kuistille ihmettelemään äidin(erm, puutarhurin hoitamaa) ihanaa puutarhaa, polttaa muutaman tupakan ja silitellä pupua. Mikään ei ole niin rauhoittavaa. Taidan vielä katsoa This Is It:in ja olen tehnyt kaiken haluamani lomalla..
Tuntuu, että olen jotenkin pilannut blogini kun päivityksiä tulee surkeat 3 kuukaudessa. Ennen kirjoitin melkein joka päivä. Kunhan pääsen enemmän kotiin käymään niin kirjoitan useammin. Osastolla päivät ovat niin samanlaisia enkä haluaisi vain valittaa siitä kurjuudesta tänne. En nytkään ole kirjoittanut ihan kaikkea tänne. Pelkään, että saan kamalaa kritiikkiä jos kerron enemmän esim. painostani, yms. Tiedän, että tämä kaikki on minun vikani ja itse olen hankkinut itseni sairaalaan. Olen kuitenkin kiertänyt sairaaloissa yli 10 vuotta enkä todellakaan ole ikinä halunnut tätä. Haluaisin, että kukaan ei huomaisikaan minua ja saisin hoitaa omat asiani. Olen kuitenkin ihan rikki sisältä... tanssin luurankojeni kanssa.
Lopputekstit
3 vuotta sitten