torstai 24. syyskuuta 2009

Lohdutusta

Takaisin lounaalta. Lounaan jälkeen oli tapaaminen lääkärin kanssa. Kyyneleitä ja turhautumista. Lääkäri ei ole tyytyväinen kun painoni ei ole noussut melkein lainkaan. Olen niin kyllästynyt lounaisiin sairaalalla, mutta en uskalla sanoa 'ei'. Olen kyllästynyt täyteen mahaan. Ruokailun jälkeen ruokaa on kurkkuun saakka. Silloin peliin astuu paniikki ja häpeä. Miten peittää elämääkin suurempi paniikki kun ympärillä on tusina ihmistä? Se on vaikeaa. Lääkärillä en jaksanut enää pitää paniikkia sisälläni vaan päästin pienen osan siitä ulos. Lääkäri sanoi, että hyvä kun anna tunteiteni näkyä. En ymmärrä miksi on hyvä näyttää heikkouteni...

Halusin vain kutistua näkymättömäksi siinä lääkärin tuolissa. Yritin ajatella kaikkea muuta kuin herkkiä asiota, mutta en pystynyt. Kaikki asiat saivat silmäni täyttymään kyynelillä. Halusin vain pois pois pois! Yritin hymyillä väkisin kyynelten keskeltä ja ajattelin miten kotona odottaa omat 'aarteeni' jotka piristävät mieltäni.

Isä oli huolestuneen näköinen kun tulin lääkäriltä punaisin silmin ja katse maassa. Isä yritti piristää minua ja vei minut ostamaan lehtiä. Isä tietää miten piristyn ;) Ostin 9 lehteä ja sain hetkeksi unohdettua kaiken muun. Isä kantoi ostokseni autolle ja käveli vierelläni käsi harteillani. En ole pitkään aikaan tehnyt mitään isän kanssa kahdestaan. Tuli lapsuus mieleen ja tunsin olevani ihan pieni. Isä on minua pidempi ja aika isokokoinen. Olin taas pikkutyttö isän vierellä. Äiti lupasi tehdä ylimääräisen piiraan kun leipoo viikonlopun juhliin. En ole niin innoissani piiraasta, mutta äiti tekee sellaisen mistä pidän, minun takia. Ihan kuin olisin matkustanut ajassa 10 vuotta taakse päin nyt kun asun tilapäisesti vanhempieni luona ja he huolehtivat minusta taas.

Nyt lehtien pariin. Ostin pari tribuutti-lehteä ja olen aivan innoissani! Vihdoin saan ajatukseni pois pahoista ajatuksista ja keskityn yhteen rakkaaseen asiaan. Ehkä jäin sinne pikkutyttötasolle päivän muisteloistani...
Joku kysyi pidänkö Sally Mannin kuvista ja kyllä pidän. Lapset ovat niin viattoman ja puhtaan näköisiä. Tuo on toinen lempikuvistani. No, en tiedä sopiiko tuo viattomuus kuvaan..

Olette rakkaita kaikki!

10 kommenttia:

Tino kirjoitti...

Voi sinua.
Ei se ole heikkoutta, jos tuntee paniikkia tai ahdistusta. Jopa terveelle (enkä tarkoita tätä pahalla) ne ovat ihan normaaleja tunnetiloja, eikä niiden näyttämisessä ole mitään heikkoa tai hävettävää.

En ole varma oletko jo sen maininnut, mutta miten kauan olet sairastanut masennusta ja/tai syömishäiriötä?

_N3ko_ kirjoitti...

Tsemppiä sulle, mä inhoan kanssa näyttää tunteeni. Kotona esim. pelkään riitelyä. Koita jaksaa! <3

Anonyymi kirjoitti...

Cassie pieni,

Huomaan, että jokin liikahtaa sinussa nyt. Huomaat isäsi käden harteillasi, huomaat vähän iloa kun hän osti sinulle lehtiä, iloitset kun äitisi leipoo ihan sinua varten... Muistat, millaista on olla onnellinen ja tyytyväinen. Pidä siitä kiinni, se on pieni pieni askel valoon, älä pelkää sitä.

Kun sain ensimmäisen kerran hieroa anorektikkolapseni luisevaa selkää sen kipeydyttyä sairaalassa makaamisesta (hän kavahti yleensä kaikkea kosketusta ja hellyydenosoitusta), kun hän nautti siitä ja samalla hetken jutteli "niitänäitä" - voi sitä tunnetta! Meillä oli pieni yhteys taas, olin hetken hänelle tärkeä. Siitä riitti meille vanhemmille iloa ja puhumista pitkään. Älä yhtään pelkää olevasi taakaksi, päinvastoin, tuot iloa kun olet heidän kanssaan nyt!

Vaikka olet "aikuinen" iältäsi, sinä olet aina vanhempiesi lapsi. Sinä tarvitset heitä nyt ja he ovat sinua varten. Älä vain koe siitä mitään syyllisyyttä!! Ei sinun pidä pärjätä yksin, ei kukaan pärjää yksin kun voi huonosti.

Ole nyt rehellinen heille syömistesi suhteen, ja itsellesi. Pikkuhiljaa se ahdistus vähenee. Jonain aamuna heräät nälkäisenä, laitat aamupalaa, syöt ja jatkat päivääsi ihan niinkuin se olisi maailman tavallisin asia.

VOi kun tietäisitkin, miten tutulta tämä tuntuu. Lapsellani on jopa pupu, ja meillä on koira. Ja harrastukset (siis entiset) samankaltaisia... Ja hänkin nousi pohjalta. Ainakin tänään voi hyvin.

Voimia koko perheelle, älä katso taakse, katso eteenpäin nyt!

Voi anteeksi taas pitkä tarina, ei näitä tarvitse julkaista, kunhan itse luet.

Anonyymi kirjoitti...

se että näyttää tunteensa ei ole heikkoutta vaan se on vahvuutta, suurempaa vahvuutta kuin uskoisitkaan.

mä toivon sulle lisää sitä vahvuutta, että uskaltaisit näyttää tunteesi kunnolla, päästää ne joskus täysin ulos ja muiden näkyville, vaikka se ahdistaisi, se tekisi todella hyvää.

paljon halauksia !

cassie kirjoitti...

Anorektikon äiti- en ikinä voisi poistaa sinun kommenttejasi kun ne ovat niin rohkaisevia ja viisaita. Luen ne yhä uudelleen ja uudelleen. Ehkä joku muukin saa rohkaisua lukiessaan kommenttisi. Sen takia julkaisen ne aina.

SmilingGirl kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
SmilingGirl kirjoitti...

Voi... Minä itken itse paljon, olen herkkä ja itken melkein joka asiasta.. En tiedä, mutta ehkä syömishäiriökin on yksi syy siihen, miksi olen herkempi kuin ennen.

Tsemppiä, muista, ettet ole yksin. <3

SmilingGirl kirjoitti...

P.s. Lähetin vahingossa viestin 2 x, joten poistin toisen. ^^

Anonyymi kirjoitti...

Candy cigarette on eräs munkin suosikeista. Vaikea uskoa, että sama äiti on saattanut maailmaan kolme niin kaunista lasta. Oma äitini, entinen valokuvaaja, tapasi kuvata meitä lapsia myös, mutta niihin suhtautuu toisella tapaa kun on osassa niistä itse mallina. Sally Mannin kuvissa mua kiehtoo se, miten lapset poseeraavat kameralle. En tiedä oletko jo nähnyt siitä kertovan dokumentin, mutta katso ihmeessä jos et ole. Se tuli televisiosta muutama vuosi sitten, mutta multa jäi se väliin, mikä harmittaa edelleen.

Anonyymi kirjoitti...

EN tiedä oletko kuullut tätä biisä, mutta se ainakin auttaa minua vaikeina aikoina. :) Egotrippi- Nämä ajat eivät ole meitä varten. Löytyy vaikkapa youtubesta! Tsemppia! Kyllä kaikki vielä kääntyy paremmaksi. ♥