perjantai 18. syyskuuta 2009

Vanhemmistani ja surua taas


Olen istunut melkein koko päivän samassa kohdassa, samassa asennossa, isän nojatuolissa. Jos joku näkisi aivoihini niin siellä lentelisi varmaan koiperhosia. Aamusta saakka en ole saanut päätettyä mitä tekisin tänään. Päivä on jo mennyt ohi enkä ole tehnyt mitään. Siis en yhtään mitään.On niin turhautunut olo kun tuntuu, että on kiire tehdä kaikkea. Tänään ei ollut sairaalalla käyntiäkään. Isä on ainut joka voisi minut sinne viedä, mutta isällä on joku työmatka ulkomaille ja se lähti jo eilen. Olen ollut koko päivän yksin kun äiti on töissä valmistelemassa joitain viikonlopun juhlia.

En olisi kestänyt hetkeäkään tänään ellei olisi seurana pupua ja vanhempien koiraa. Olen puhunut niille. Välillä olen pihalla käydessä katsonut siniselle taivaalle ja puhunut pienen tovin. Haluaisin vain jonkun merkin, että viestini menee perille. (Tämä ei sitten liity mitenkään uskontoon..) Yöllä katson joskus tähtiä ja etsin tähteä, joka olisi kirkkaampi kun toiset. Olen kertonut jo kymmenille tähdille mikä mieltäni painaa ja ahdistaa toivoen, että --kuulisi.

Odottelen äitiä kotiin. Äiti oli jo lähtenyt kun heräsin 8.30 ja on ollut poissa koko päivän. Olisipa minullakin noin paljon energiaa. Mutta äidillä on keikka viikonloppuna niin on kiireistä..

Muutama on kysellyt vanhemmistani ja heidän työstään. He tosissaan työskentelevät tosi paljon ja ovat aina olleet 'työnarkomaaneja'. Äidillä on oma pitopalvelu yritys ja ainakin ennen keikkoja äiti on paljon firmalla valmistelemassa kaikkea. Olen kertonutkin, että isäni on Briteistä kotoisin hän muutti Suomeen tilapäisesti työn vuoksi, mutta jäikin asumaan pysyvästi kun avioutui äidin kanssa. Isä on aina matkustellut paljon työnsä puolesta ja on aika korkea-arvoisessa virassa. Mutta muistan lapsuudestani enemmän niitä aikoja kun isä oli kotona kuin niitä aikoja kun isä oli työmatkoilla. Vanhempani ovat aina tukeneet minua ja tunnen, että minua rakastetaan. Molemmat vanhempani tukevat minua ja nyt vaan isä pystyy viemään minut sairaalalle päivittäin. Tiedän, että äitikin veisi jos voisi.

Se on totta, että vanhempani ovat paljon poissa, mutta he ovat tottuneet elämään jo omaa elämäänsä. En ole asunut vuosiin kotona ja huomaan, että he ovat uppoutuneet entistä enemmän töihinsä. Vanhempani käyvät kuitenkin melkein joka päivä yhdessä lounaalla keskustassa vaikka heillä on kiireistä . Nyt olen sotkenut senkin rutiinin kun isän pitää tulla kotiin hakemaan minut päivisin ja viedä sairaalalle lounaalle. Vien isän aikaa päivällä ja isällä menee pidempään ennen kun pääsee kotiin. Tunnen olevani tiellä ja vaivana kotona.. Hukkaa, turhaa tilan täytettä, painoa kaikkien harteilla..

Kiitos kaikille ihanista kommenteista! Saan mietittävää tyhjään päähäni ja tunnen itseni taas hitusen tärkeämmäksi.

6 kommenttia:

Nipsu kirjoitti...

Oma lapsi on vanhemmille rakkainta maailmassa. Olen varma että äitisi ja isäsi tekevät kaikkensa ja ennen kaikkea haluavat tehdä kaikkensa paranemisesi eteen. Et todellakaan ole heidän "tiellään". Jos sinua ei olisi, heidän elämässään olisi valtava tyhjiö. Tsemppiä :)

Foffa kirjoitti...

Mitä muuta varten lapset on kuin vaivoiksi? :D Tottakai se on vanhemman tehtävä huolehtia, kun apua tarvitaan, sitä tulee heidän myös lapselleen antaa.

Mutta ajattele, kuinka hyvin sinulla menee, kun sinulla on rakastavat vanhemmat! Monilla ei sitä ole. Ole onnellinen hyvä osaisuudestasi ja anna heidän huolehtia rakkaasta lapsestaan.Miten se heitä auttaa, jos koet syyllisyyttä siitä että annat heidän rakastaa lastaan? Ei kaikesta voi, eikä pidä, selvitä yksin. :)

Musta on kuitenkin tosi hienoa, ettet ota heidän rakkauttaan itsestään selvyytenä, ja vastaat siihen. Nykynuoriso, arvostaa aivan liian vähän niitä uhrauksia mitä heidän vanhempansa heidän puolestaan joka päivä joutuvat tekemään. Huomaan itsekin joutuneeni ajoittain, liian usein, tälläisen omahyväisen välinpitämättömän sumun peittämäksi...

Tekstisi antoi minulle aihetta ajatella suhdettani omiin vanhempiini. Sitä kuinka itsekkin olen jatkuvasti vaivaksi...Arvostan heitä taas hieman enemmän. Olin nuorempana täysi kusipää ja nyt haluan hyvittää sen kaiken. Kiitos siitä. :)

Anonyymi kirjoitti...

sä kirjoitat todella kauniisti ja koskettavasti. =)

Comète kirjoitti...

Olen aivan samaa Nipsun kanssa!
VOIMIA!

Anonyymi kirjoitti...

Oma anoreksiaa sairastava, uskaltaisinpa jopa sanoa että hyvää vauhtia toipuva, lapseni kokee usein olevansa meille taakka. Hänen mielialansa vaihtelevat surullisesta vihaiseen ja hänen on ilmiselvästi vaikeaa ottaa vastaan mitään positiivista. Vaikkapa halaus jäykistää hänet ihan konkreettisesti, kehuminen saa yleensä äkkiä vihaisen vastakommentin...

Hän kokee olevansa vaivaa meille kun "on niin hankala". Mutta meidän tehtävämme on olla hänen tukenaan, ottaa vastaan jokainen päivä sellaisena kuin se on, ja yrittää tehdä sitten seuraavasta vähän parempi. Hirveitä riitoja meillä on jatkuvasti ja se tuntuu todella pahalta. Tuntuu kamalalta pahoittaa lapsen mieli asioilla joilla ei itselle ole sellaista merkitystä kuin hänen sairaalle mielelleen.

Ehkä mekin olemme olleet niitä työnarkomaaneja, emmekä ole tarpeeksi kertoneet lapselle kuinka tärkeä hän on. Mutta mikään ei mene sen ohi, ei työ eikä mikään. Lapsensa puolesta on valmis tekemään mitä vain, ja lapsen hyvästä hetkestä on itsekin päivän aivan pilvissä.

Cassie, olet vanhemmillesi erittäin tärkeä. Ole itsellesikin, rakasta itseäsi ja pidä itsestäsi huolta.

Anonyymi kirjoitti...

Sulla on Sally Mannin kuva blogissasi. Oletko sä tutustunut sen tuotantoon tarkemminkin? Immediate Family on vaikuttava.