Vanhemmistani ja surua taas

Olen istunut melkein koko päivän samassa kohdassa, samassa asennossa, isän nojatuolissa. Jos joku näkisi aivoihini niin siellä lentelisi varmaan koiperhosia. Aamusta saakka en ole saanut päätettyä mitä tekisin tänään. Päivä on jo mennyt ohi enkä ole tehnyt mitään. Siis en yhtään mitään.On niin turhautunut olo kun tuntuu, että on kiire tehdä kaikkea. Tänään ei ollut sairaalalla käyntiäkään. Isä on ainut joka voisi minut sinne viedä, mutta isällä on joku työmatka ulkomaille ja se lähti jo eilen. Olen ollut koko päivän yksin kun äiti on töissä valmistelemassa joitain viikonlopun juhlia.

En olisi kestänyt hetkeäkään tänään ellei olisi seurana pupua ja vanhempien koiraa. Olen puhunut niille. Välillä olen pihalla käydessä katsonut siniselle taivaalle ja puhunut pienen tovin. Haluaisin vain jonkun merkin, että viestini menee perille. (Tämä ei sitten liity mitenkään uskontoon..) Yöllä katson joskus tähtiä ja etsin tähteä, joka olisi kirkkaampi kun toiset. Olen kertonut jo kymmenille tähdille mikä mieltäni painaa ja ahdistaa toivoen, että --kuulisi.

Odottelen äitiä kotiin. Äiti oli jo lähtenyt kun heräsin 8.30 ja on ollut poissa koko päivän. Olisipa minullakin noin paljon energiaa. Mutta äidillä on keikka viikonloppuna niin on kiireistä..

Muutama on kysellyt vanhemmistani ja heidän työstään. He tosissaan työskentelevät tosi paljon ja ovat aina olleet 'työnarkomaaneja'. Äidillä on oma pitopalvelu yritys ja ainakin ennen keikkoja äiti on paljon firmalla valmistelemassa kaikkea. Olen kertonutkin, että isäni on Briteistä kotoisin hän muutti Suomeen tilapäisesti työn vuoksi, mutta jäikin asumaan pysyvästi kun avioutui äidin kanssa. Isä on aina matkustellut paljon työnsä puolesta ja on aika korkea-arvoisessa virassa. Mutta muistan lapsuudestani enemmän niitä aikoja kun isä oli kotona kuin niitä aikoja kun isä oli työmatkoilla. Vanhempani ovat aina tukeneet minua ja tunnen, että minua rakastetaan. Molemmat vanhempani tukevat minua ja nyt vaan isä pystyy viemään minut sairaalalle päivittäin. Tiedän, että äitikin veisi jos voisi.

Se on totta, että vanhempani ovat paljon poissa, mutta he ovat tottuneet elämään jo omaa elämäänsä. En ole asunut vuosiin kotona ja huomaan, että he ovat uppoutuneet entistä enemmän töihinsä. Vanhempani käyvät kuitenkin melkein joka päivä yhdessä lounaalla keskustassa vaikka heillä on kiireistä . Nyt olen sotkenut senkin rutiinin kun isän pitää tulla kotiin hakemaan minut päivisin ja viedä sairaalalle lounaalle. Vien isän aikaa päivällä ja isällä menee pidempään ennen kun pääsee kotiin. Tunnen olevani tiellä ja vaivana kotona.. Hukkaa, turhaa tilan täytettä, painoa kaikkien harteilla..

Kiitos kaikille ihanista kommenteista! Saan mietittävää tyhjään päähäni ja tunnen itseni taas hitusen tärkeämmäksi.