maanantai 30. marraskuuta 2009

uskallanko?

Niin, ehkä se on hyvä tunnustaa, että sairaala ei auta. Ei ole auttanut tähän mennessä. Hoitojaksoja on ollut yli 20. Vaihdellen muutamasta viikosta useampaan kuukauteen. Ja tässä ollaan. En todellakaan käyttäydy kuin uhmaikäinen lapsi sairaalassa. Useimmiten. Tullessani täysikäiseksi olen alkanut tekemään yhteistyötä lääkäreiden kanssa ja olen noudattanut sairaaloissa sääntöjä parhaani mukaan. En ole torjunut täysin apua, mutta on turhauttavaa kun sairaalassa olo ei vain auta.

Pitäisi alkaa tehdä joulukortteja. Ei ole mitään mahdollisuutta tehdä kaikkia, koska meiltä lähtee yleensä yli 150 korttia. Äitillä on paljon asiakkaita työn puolesta ja isällä työkavereita ympäri maailmaa. Sitten on vielä tuttavat ja sukulaiset. Olen tänä vuonna niin myöhässä, että teen itse kortit vaan porukoiden tuttaville ja meidän suvulle. Pitäisi ehtiä jos uskaltaisin vain ne loput tarvikkeet mennä ostamaan. Edellinen käynti tiimarissa oli aivan kamala enkä uskaltaisi millään mennä sinne enää ikinä. Kukaan ei ehdi käymään siellä puolestani ja on vaikea selittää mitä sieltä pitäisi tuoda. Tykkään tehdä kortteja itse, koska siinä saa ajan kulumaan. Tein kortit ensimmäisen kerran itse viime vuonna ja nytten olisi paljon uusia ideoita kokeiltavaksi.

En tiedä miten uskaltaisin vain marssia huomenna aamulla keskustaan. Kaiken pitää olla näin vaikeaa! Ei voi vain mennä ja olla! Tsiisus, kun noista huutomerkeistäkin tulee ahdistava olo. En oikeasti ole paha ihminen ja huuda ja mekasta. Joskus tunteet ottavat vallan ja alentavat minut angstaamaan, jota vihaan (vihaan tuota sanaakin) ja pidän omalla kohdallani lapsellisena.

Ehkä huomenna pitäisi lähteä tuolla asenteella liikkeelle:


4 kommenttia:

Kafi kirjoitti...

Pahaolo, ahdistus, pelko...

puhut noista tosi paljon ja jatkuvasti, mutta mua kiinnostaisi kuulla mikä sua oikeasti ahdistaa ja pelottaa? Esim. ihmiset, häly, anoreksian kylmähuiman tuoma pahaolopelko - miksi? Mikä pelottaa ja miltä se tuntuu? Ole kiltti ja kerro :o

ps, en aina kestä lukea sun blogia kun olen ite lihonutlihonut.. terv. yhden viestin ilkeä anonyymi :--D

evilkitty kirjoitti...

Hienoa että uskalsit kertoa sen että osastolla olo ei auta sinua. Ja tosiaan kun kokee ettei sieltä saa apua, tulee turhautunut olo: miksi olen täällä? Eikä sihen tarvitse käyttäytyä kuin kakara ja rikkoa sääntöjä ym, vaan vaikka käyttäytyisi ihan nätisti niin ei siitä välttämättä ole apua kun kokee ettei oikeanlaista apua saa. Millaista apua sinä haluaisit?

Kukurza kirjoitti...

Mun ystävääni osastolla olo auttoi, hän selvisi yhdellä muutaman kuukauden reissulla ja on nyt mielestäni paljon paljon paremmassa kunnossa, ja niin tyttö itsekin sanoo (: Harmi, ettei auta sua.

keranu kirjoitti...

Suosittelen sinulle lämpimästi korttien väsäämistä itse. Tuottaa hyvää mieltä. Vielä kun seuraksi ottaa ison kupillisen vihreää teetä ja hiukan kynttilän valoa ympärille, on mukava ilta taattu.

Olen huomannut, että käsillä tekeminen auttaa pahaan oloon. Itse tapaan neuloa ja virkata, ja varsinkin nyt joulun alla tehdä kortteja. Teen itselleni ja lähetän lähetyksen myös kotipuoleen, äiti on liian kiireinen askarrellakseen.

Valoa joulun odotukseen!