sunnuntai 29. marraskuuta 2009

ei uutta..

Päivät olen viettänyt halaillen pehmoleluja ja vanhempien koiraa jos se sattuu kulkemaan ohi. Mikään ei kiinnosta. En jaksa lukea, olla netissä, tehdä mun askarteluja... Olen kirjottanut paperipäiväkirjaani kun 'säikähdin' kommentteja hieman enkä uskaltanut tulla kirjoittamaan ennen kun nyt. Otin henkilökohtaisesti kommentit vaikka ei niissä varmaan mitään pahaa ollut tarkoitettu. Kiroilua en vain kestä yhtään ja se iski kovasti..

Käyn vieläkin sairaalalla, mutta en enää joka päivä. Käyn hoitajan luona juttelemassa 2-3 kertaa viikossa ja samalla syön siellä lounaan. Joskus on lääkäri ja syön samalla käynnillä lounaan jos muistavat säästää mulle sen. En kyllä halua takaisin sairaalaan, koska tiedän kokemuksesta ettei se auta. En väitä olevani erikoistapaus, mutta vasta olin sairaalassa ja tässä ollaan taas. Vanhempani kyllä pitävät silmällä, että syön jotain. Mutta eivät hekään ole kotona päivisin. Jos olisin yksin kotona, voisin olla huonommassakin kunnossa. En jaksaisi selittää..
Olen linnoittautunut entiseen huoneeseeni ja tuijotellut seiniä. Minua on monta monta vuotta mietityttänyt se asia, että onko mahdollista vain hylätä jotkut muistot pysyvästi. Vanhassa huoneessani tulee mieleen muistoja, jotka haluaisin unohtaa. Osan olen jo painanut syvälle unohduksiin, mutta välillä nekin pilkahtavat pinnalle. Pelkään sitä päivää millon kaikki tulevat kerralla ryminällä mieleen. Vanhassa huoneessani harjoittelin nuorempana balettia yön pikkutunneille saakka ja ikävöin niin kamalasti sitä. En haluaisi edes ajatella balettia ja tanssimista kun sen muisteleminen on niin raskasta. En pääse enää siihen samaan 'tilaan' kun olin nuorempana tanssiessani. Nyt minulta on kadonnut lihasvoima ja sen myötä kaikki muu tärkeä...

4 kommenttia:

Syömishäiriöisen äiti kirjoitti...

Nämä kuvat, värimaailma, mielesi maailma tässä blogissa. Kaikesta heijastuu nurkkaan ajettu, ahdistunut ihminen.

Onko joku joskus tehnyt sinulle pahaa, sellaista että et tunne pääseväsi siitä yli?

En usko että kukaan SINULLE haluaa kirota, mutta sille sairaudelle joka sinut on vienyt elämältä, baletilta.. Sille voisin minäkin pari kirosanaa helposti löytää.

Amyral kirjoitti...

Koeta jaksella.
En osaa sanoa mitään järkevää.
Itekkin taistelen äitini kanssa syömisestä, ja sairaalassa vielä vähän lisää. Hoh.
Mut koeta jaksella, olet ajatuksissa<3

SmilingGirl kirjoitti...

Tuo, että sanot suoraan tietäväsi, ettei sairaalasta ole apua vaan putoat kuitenkin taas, on hienoa. On hienoa, että sanot suoraan.

Nuo muistot, jotka tulevat mieleesi jatkuvasti eivät luultavasti koskaan häviä, mutta uskon, että voit oppia elämään niiden kanssa. ♥

evilkitty kirjoitti...

Yhdyn SmilingGirliin, on todella hienoa että pystyt sanomaan sen ettei sairaalasta ollut apua. Minun kävi samoin. Tottakai joillekin se tuo helpotuksen, mutta on myös niitä, keitä se ajaa entistä lähemmäksi reunaa ja pahempaan jamaan.

Jaksamisia sinne!