keskiviikko 9. syyskuuta 2009

Mietiskelyä


Minun ei edes tee mieli mennä kotiin. Lukkiutuisin varmasti taas asuntooni, koska pelkään kävellä kadulla. Hävettää niin kamalasti kun pyörryin sinne kadulle ja vielä lähelle omaa asuntoani. En tiedä kuka minua tuli auttamaan ja näki niin en kehtaa näyttää naamaani siellä. Mitä teen? Kävi jo mielessäni, että pitääkö minun muuttaa.. Häpeän tunne on vaan liian suuri. Haluaisin itkeä kiukusta ja lyödä nyrkillä itseäni naamaan.

Eräs anonyymi (tiedät kuka olet ;) kirjoitti tämän kommenttiin "Tiedäthän ja uskothan myös sen, että vaikka "paranisit" tai voisit paremmin henkisesti tai fyysisesti, sinusta välitettäisiin silti eikä sinua jätetä yksin?" Tähän voin vastata, että tiedän enkä oikeastaan ole koskaan pelännyt, että minut jätettäisiin yksin. Olen käynyt terapiassa vuosia ja minulle on tehty selväksi etten saa lopettaa sitä ihan tuosta vaan. Vaikka "parantuisin" eli saisin painoa nostettua ja ajatuksia kääntymään niin minun pitäisi silti käydä terapiassa. En vain osaa uskoa, että parantuisin tästä kaikesta täysin vaikka ulkokuori näyttäisikin normaalille. Ajatukset eivät muutu 100% varmaan ikinä. Mutta minulle on tehty selväksi, etten jää ikinä ilman terapian tukea ja vanhempani ovat kyllä aina tukeneet minua. Vanhempien tuessa en nähnyt muutosta kun minulla oli "parantumisyrityksiä".

Minä en vaan haluaisi huomiota. Haluaisin olla se Näkymätön Ninni. Toki kaipaan tukea, mutta mielummin olisin ihan yksin. Minulle on jäänyt mieleen kun joskus sairaalassa ryhmäterapiassa sanottiin, että jotkut syömishäiriötä sairastavat pitävät painoaan tahallaan alhaalla, jotta saisivat huomiota ja heitä kohdeltaisiin kuin sairasta ihmistä. Minua on aina suoraan sanoen etonut ja suututtanut tuo fakta. Itse en ole huomannut käytöksessäni tuollaista ja hävettäisi jos olisin koskaan tehnyt niin. En haluaisi ikinä huolestuttaa läheisiäni tahallaan ja haaskata ammattilaisten aikaa. Olen varmaan väärässä, mutta en osaa aina muodostaa mielipiteitäni.

Olen käynyt sairaalalla joka päivä tällä viikolla. Puhunut omahoitajalleni miten jokainen päivä alkaa yhtä synkkänä ja loppuu yhtä synkkänä. Osastolta pois pääseminen on kuitenkin lieventänyt ahdisusta. Minun pitää mennä sairaalalle aina lounasaikaan, että syön ennen kun menen tapaamaan hoitajani ja lääkärin. Se on ahdistavaa. Onneksi minua ei pakoteta syömään ruokasalissa vaan saan syödä neuvotteluhuoneessa (hoitajan valvovan katseen alla tietysti..).

5 kommenttia:

Comète kirjoitti...

"Ninnikö se oli? Sepäs on sopivan nynnynimi" - heh, sori oli ihan pakko kun tuli muumit niin elävästi mieleen..

Oikeasti mun piti kirjoittaa sulle jotakin piristävää kuten "kyllä se siitä ja olen ylpeä että jaksat edes yrittää".. mutta uskon sen olevan aikalailla turhaa, kuulet sitä varmasti jatkuvasti?

Todella hyvä, että sua yritettään auttaa, eikä sun mun mielestä pitäisi muuttaa.. Turhaan häpeät!

Tsemppiä nyt kuitenkin, jään lueskelemaan <3

Anonyymi kirjoitti...

Älä huolehdi siitä pyörtymisskenaariosta-tuollaiset unohtuvat nopeasti, eikä kukaan voi tietää(arvailla korkeintaan)että se johtui syömishäiriöstä...Olisihan kyseessä voinut olla sairaskohtaus tms? Melkeinpä jokainen on joskus ollut ulkopuolisen avun tarpeessa. Jos itse näkisit kadulla pyörtyneen ihmisen, ajattelisitko tämän olevan nolo? tuskin. Huolissaan sun pitäisi olla eikä häpeissäsi<3 Käytät huolehtimiseen niin hurjasti aikaa ette energiaa jää mihinkään muuhun. Halauksia!

iceblue kirjoitti...

Hei, ihan turhaan häpeät! Älä ota muiden mielipiteistä niin suurta stressiä.

Tuosta Näkymättömästä Ninnistä...eikös hän löydäkin tarinan lopussa rohkeutta tulla näkyväksi?

Hirmuisesti voimia, jaksamista ja virtuaalihaleja sinne <3 ja uskallusta tulla vielä joskus näkyviin :)

Kimmie kirjoitti...

Mut hei, eikös se niin mene että jos paino nousee niin masennuskin helpottaa otettaan edes hieman :)? Älä jooko pliis laihduta enää tuosta enempää, tiedät että masennut vaan pahemmin ja menet syvemmälle helvettiin.. Olet varmasti huomannut, että kuvitelma "jos painaisin vähä vähemmän olisin onnellisempi" on pelkkää pas*aa :(

Anonyymi kirjoitti...

Meilläkin asui ennen Näkymätön Ninni..

Kun tämän Ninnimme vaarallisen alhainen paino (painoa en viitsi mainita mutta se oli hengenvaarallinen)alkoi nousta ja hän hyväksyi sen, alkoi myös mieliala koheta. Hän jaksoi ja jaksaa taas nähdä jotain hyvää tässä maailmassa ja ennenkaikkea kiinnostua asioista, jotka olivat hänelle aikanaan todella tärkeitä. Kuten sinulle tanssi, vaikkapa.

Masentuneena on vain vaikeaa edes ajatella, että maailmassa voisi olla jotain hyvääkin, ja jotain josta iloita.

Ja on varmsti aika mahdotonta hyväksyä sisä ajatusta, mitä Kimmiekin tuossa sanoo, että se asia mikä kamalasti ahdistaa (syöminen, painonnousu) voikin sitten toisaalta auttaa ahdistuksen.

Mutta kokeile. Nyt kun sinua päivittäin "tarkkaillaan", nyt sinulla on tilaisuus uskaltaa kokeilla.

------------
Ninnin tarinasta on aika hyviä oivalluksia mm täällä, ja aihe laittoi miettimään enemmänkin, miksi lapsi halusi olla Ninni, miksi sinä haluat:
http://www.mielenterveys-taimi.fi/mielekas/2003_3/08.htm