perjantai 11. syyskuuta 2009

Tarkoitusta etsimässä

Mietin aina kovin tarkkaan teidän kommentteja. En vain lukaise niitä. Luen ne ihan ajatuksella, koska sydäntäni lämmittää jokainen kommentti. Tunnen itseni ehkä hieman tärkeämmäksi. Aloin äsken miettimään kommenttejanne yleensä ja noita nokkosperhosia. Mieleeni juolahti, että ehkä nokkosperhoset tulivat houkuttelemaan minuakin vapauteen. Minäkin voisin lähteä leijailemaan ikkunasta raikkaaseen syysilmaan. Jos se olisi yksinkertaisempaa niin rikkoisin kahleeni ja lepattelisin vankeudesta pois.

En voi kuitenkaan tehdä tätä kaikkea ollakseni mieliksi kaikille ympärillä oleville ihmisille. En voi "parantua" vain sen takia ettei kukaan suuttuisi minulle. Sen aloitteen pitää lähteä minusta. Tuntuu, että parempi pysyä paikallaan kuin antaa kaiken romahtaa. Sitten jos otan liian isoja askelia eteen, tulen romahtamalla alas. Käyn jo nyt sairaalalla syömässä lounaan melkein joka päivä ja se on jo aika iso juttu minulle. En kyllä kestä mitään lisää.

Vielä voisi käydä kuistilla. On surullista miten valo loppu jo näin pian. Kesällä totuin valoisaan paremmin mitä oletin ja nyt kaipaan sitä. Tulee pala kurkkuun kun äiti on alkanut laittaa kuistille valon. Tulee lapsuus mieleen kun se kuistille ilmestyvä valo tarkotti kesäloman loppua, syksyä ja koulun alkua.

9/11 R.I.P

13 kommenttia:

Henna kirjoitti...

Mkä toi 9/11 R.I.P. tarkoittaa?:O

Surullista lukea tekstejäsi, paljon voimia ja jaksamista sinulle.

Kimmie kirjoitti...

Itselleni nousi pala kurkkuun kun muistin terrori-iskut :/. Mutta hei, pienistä askelista parantuminen (tai pelkästään paikallaan oleminen) lähtee! Itse otin joskus tavoitteekseni miten lihon XX kiloa normaaliin painoon, miten teen sitä ja tätä. Romahtamallahan sitä alas tultiin, tavoitteet oli aivan liian ahdistavat ja ennen kaikkea liian suuret täytettäväksi.

Sitten pakottauduin etenemään ihan vaan ruoka ruualta ja kilo kilolta, ottamaan paljon välitavoitteita.. Nyt mulla on tavoitteena pitää paino tässä ja syömiset tässä, en pysty tällähetkellä nostamaan kumpaakaan mutta ehkä joskus. Olet tehnyt hienon askeleen kohti parempaa kun pystyt syömään lounaan!! Onnea siitä, se ei ole mikään helppo juttu :). Saat olla itsestäsi ylpeä, ja me muutkin ollaan susta ylpeitä...

cassie kirjoitti...

Henna- eilen oli kulunut asan 8 vuotta niistä terroristi-iskuista WTC-torneihin ja Pentagoniin. Halusin vaan muistaa uhreja ja sen takia kirjoitin tuon päivämäärän amerikan lipun väreillä ja Rest In Peace.
Koko tapahtuma kosketti minua ja olen sen takia itkenyt monet itkut.

cassie kirjoitti...

Kiitos Kimmie<3

Anonyymi kirjoitti...

totta se on, jos ei itse halua oppia lentämään ei se tule onnistumaan..
itse sen tuntee sitten kun on tullut "aika" lähteä lentoon ;)
pienistä asioistahan nämä munkin askeleet koostuvat..ei mitään iloisia karkkipäiviä ja sokerihumalaa vaan yrityksiä syödä muiden ihmisten kanssa oikeaa ruokaa ilman ahdistusta..haluan oppia elämisen uudestaan!
sä olet reipas kun sä lounastat sairaalassa..todella reipas!!! ei mikään "läpihuutojuttu"
TSEMPPIÄ!!

Nipsu kirjoitti...

Hei haluan pyytää anteeksi karua kommenttia jonka muutama päivä sitten jätin. En tunne sua, mutta huolestuin silti hirveästi kun olit ollut sairaalassa. Olet oikeassa kun sanot että paranemisen ja avun vastaanottamisen täytyy lähteä itsestä. Pelkään vain, että aliravitsemus pitää sua tässä kierteessä vaikka itse haluaisitkin jo tapella irti. Blogisi on muuten aivan ihana, kuvat erityisesti :)

Harhakukka kirjoitti...

Vielä joku päivä sunkin siivet taas kantaa. Ehkä jo ensi syksynä osaat juosta ruskan väreissä räiskyvien lehtien seassa nauraen ja hengittää kirpeää ilmaa sisääsi, vapaana, ilman syömishäiriön kahleita.

Voimia ja iso (virtuaali)rutistus, vaikkei tunnetakaan.


(Olen lukenut jo aika kauan, mutta harvoin annan kuulua itsestäni mitään, nyt ajattelin kuitenkin avata suuni, koska kommentit kerran piristää sua.)

SmilingGirl kirjoitti...

Minä tiedän mitä sinä tarkoitat tällä postauksella. Kun itse olin etsimässä tietä paranemiseen en vaan meinannut löytää sitä. Mutta sitten tuli osasto ja minä pääsin sille tielle. Tuo on todellakin todella suuri askel varmasti kun käyt edes sen lounaan syömässä siellä. *Proud*

Minä kirjoitin vähän aikaa sitten tuosta samasta asiasta, että se on itsestänsä kiinni - ei kukaan voi parantaa sinua puolestasi. <3

Aletheia kirjoitti...

Hei, halusin vain ilmoittaa että sait minusta uuden lukijan.
Kirjoitat kauniisti.

Ja se on totta mitä sanoit, paranemisen halun on lähdettävä sinusta itsestäsi, et voi tehdä sitä vain muita ihmisiä varten koska se ei tule onnistumaan, ei todella.

Tsemppiä ja voimia sinulle siihen.

Liliana kirjoitti...

oij, kun voisikin liitää perhosena ulos ikkunasta<3 Tosi kauniisti kirjotit!
9/11..Ahdistaa kun aattelen sitä tuskaa minkä jotkut koki tuollon.

Lizzy kirjoitti...

Oi hei! hienoa saada tietää että olet kunnossa!
Pelkäsin että mitä on sattunut kun olit niin kauan päivittämättä blogia.
Mie itse en päässy koneelle pariin viikkoon kun netti ei toiminu, mutta kävin kännykällä välillä tarkistamassa sinun blogia (en kylläkään tajunnu miten voisin kommentoida kännykän netillä.. tyhmä mie) mut tosi hyvä kuulla että sie olet kunnossa ja taas kertomassa päivistä :)

Tuo pyörtyminen kyllä kuulostaa kamalalta! Miten sie jakselet, toivottavasti paremmin.

Isoja ja lämpimiä halauksia! -Lizzy

Anonyymi kirjoitti...

Hei!
Taidan olla ainoa äiti-ihminen täällä kommentteineni... mutta sinun tekstisi ovat pysäyttäneet minut kauan sitten, kirjoitat niin kauniisti ja ilmaiset tunteesi hienosti, ole ylpeä siitä! Olin matkalla viikonloppuna ja piti kännykän kautta kurkkia, mitä sinulle nyt kuuluu...

Sinä syöt nyt lounaan, se on oikeasti jo iso iso askel! Saat olla ylpeä itsestäsi vaikka tietenkin taustalla pelkäät, että se ei riitä, annoin "pirulle pikkusormen", kohta ne vaatii minua syömään lisää... Mutta älä pelkää sitä. Sen aika tulee kun tulee. Kunhan et ota askelia taaksepäin. Se palkitsee, ennemmin tai myöhemmin.

Eilen taas katsoin liikuttuneena, kun vielä vuosi sitten nenäletkulla ruokittu anorektinen lapseni laittoi kuulokkeet korviin, lenkkarit jalkaan ja kirmasi koiran kanssa hölkkälenkille. Kotiovesta, kotoa... ei sairaalasta (sieltä nyt ei juostukaan tietenkään minnekään)

Välillä pelkään ja etsin merkkejä, niitä niin tuttuja merkkejä, mutta niitä ei nyt näy. Ehkä hän oikeasti on nyt valinnut tämän tien.

Ja jos tämä ei kestäisikään, tietäisin ainakin, että on mahdollista todella pohjalta päästä pinnallekin. Sinunkin on mahdollista!

Yksi asia ilahdutti: sinä huomasit sen perhosen, sinä et olisi huomannut sitä vähän aikaa sitten. Olisit vain katsonut eteesi tyhjin silmin. Ala katsoa maailmaa itsesi ympärillä. Siellä on sinulle vielä paljon!

Voimia, iso iso virtuaalihali!

Jo iii kirjoitti...

Sun blogis on niin herkkä ja koskettava. Kirjoitat kauniisti.
Jumituin tähän varmaan pariksi tunniksi.
Löysin tän sattumalta jonkun blogin kautta ^^
Voimia sulle.