tiistai 14. lokakuuta 2008

Haluan kuolla, mutta se on liian monimutkaista


Olen itkenyt hysteerisesti koko päivän. Tuntuu, että olen yksin tässä maailmassa. Tiedän että olen yksin. Kuka minusta välittäisi? Ei kukaan. Olin aikaisemmin tänään valmis tekemään jotain pahaa itselleni. Laskin taas pillerikätkön sisällön varmistaakseni, että niillä lähtee henki. Halusin niin kovasti vain mennä nukkumaan enkä herätä unesta. Tosi on, että en vain pysty siihen. En uskalla.

Lääkäri kysyi tänään tarvitsenko sairaalaa lievittämään huonoa oloani. Itkin jo odotushuoneessa ennen tapaamista. En voinut kyyneleille mitään.Itku tuli väkisin, kyyneleet ei loppuneet. En pystynyt edes puhumaan lääkärille. Nyyhkytysten välissä sain sanottua, että pääni ei kestä enää yhtäkään romahdusta. Tunsin, että romahdus oli tulossa. Lääkäri sanoi, ettei ole normaalia itkeä hysteerisesti kun mitään ei ole tapahtunut. Kukaan ei ole kuollut eikä mitään dramaattista ole tapahtunut. Itkin silti. Eniten minua itketti lääkärin luona se ajatus, että hän välittää minusta. Hän välittää edes sen verran, että huomaa jonkin olevan pielessä. Olin liikuttunut, että hän tarjosi turvapaikkaa sairaalassa. Ääni pääni sisällä huusi, että tarvitsen apua NYT. Mutta en saanut sitä sanottua. Sanoin, että pärjään. Olenhan pärjännyt ennenkin.

Kun astuin poliklinikalta ulos aloin itkeä äneen. Halusin rojahtaa keskelle katua itkemään. Halusin hypätä auton alle ja kuolla. Kävelin jo ratikalle päin, mutta en kehdannut mennä sinne. En halunnut, että ihmiset huomaisivat itkusta turvonneet kasvoni ja punaiset silmät. Kävelin pitkän matkan kotiin. Olin aivan voimaton, mutta halusin pistää itseni kärsimään.

Itku jatkui kotona. En jaksanut välittää että naapurit kuulevat parkumiseni. He vihaavat minua jo ennestään. Olin niin pettynyt itseeni, että tartuin terään ja tein 4 viiltoa ranteeseen. Niistä ei tullut niin syviä kuin toivoin, mutta se kipu oli tarpeeksi kova. Lisäksi hakkasin kättäni vielä oven kulmaan. Halusin murtaa käteni, että kipu veisi ajatukseni johonkin kauas pois.

Lääkärin luona tunsin olevani joku. Minusta välitettiin ja minulle puhuttiin. Heti kun astuin ovesta ulos minusta tuli taas näkymätön ja kuin ilmaa muille. Kadulla ihmiset eivät väistä minua. Kukaan ei edes tiedä että olen olemassa. Tiedän että lääkärini unohti minut heti kun poistuin huoneesta. Muutun taas näkyväksi seuraavalla lääkärin tapaamisella, mutta vain hetkeksi.

En ole pystynyt lopettamaan itkua vieläkään. Kyyneleitä valuu poskia pitkin ja tippuu koneen näppäimille. Silmiä kirvelee ja näkyy vain sumua. En oo syöny tänään mitään ja kello on vaille kolme. On liian paha olo että voisin syödä. Tiedän etten pysty syömään mitään koko päivänä.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

minulla oli aika samanlaiset fiilikset eilen ja eilistä edeltävänä iltana. itkin enkä syönyt mitään, en olisi edes voinu/halunnut. tajusin kuinka yksin olen ja jotenkin romahdin. romahdin todenteolla. Ajattelin että voiko näin pahaa oloa olla.
Sitten nousin bussiin ja lähdin helsinkiin, muut maisemathelpottavast oloa. voin vannoa, ettei lääkäri unohtanut sinua.

Maija kirjoitti...

sama fiilis tasa nyt