Olenko todella noin säälittävä?

Itsetunto on tänäänkin pyöreä nolla. Joka päivä todistan itselleni uudestaan ja uudestaan, että olen epäonnistunut. En osaa pitää lupauksistani kiinni. Milloin oikein tajuan, että on lakattava valittamasta? Ei se ole kenenkään muun vika, että lihoan koko ajan ja vihaan itseäni.

Tänään kävin aamulla työvoimatoimistossa kun piti jokin paperi täyttää. Minun yhteyshenkilö oli n. 55-vuotias mies. Hän vaikutti ensin aika kuivalle ja kyseli vähän töksähdellen asioista. Hän kyseli miksi en pysty hakemaan töitä ja mitkä mun tulevaisuudensuunnitelmat on. En ikinä osaa vastata tuollaisiin kysymyksiin suoraan vaan kiertelen kysymyksen ympärillä. En halua, että kaikki saa tietää miten epätoivoinen ja kurja olo minulla on. Enkä edes usko että ketään kiinnostaa kuunnella ongelmistani, varsinkaan kiireisiä työvoimatoimiston virkailijoita. Yritin vastata miehen kysymyksiin niin ettei tulisi jatkokysymyksiä ja lopulta joutuisin kertomaan asiat juurtajaksain. Hän kuitenkin pysähtyi kuuntelemaan ja jouduin kertomaan mielenterveydestäni. Kun kerroin hänelle diagnoosini(anoreksia, vaikea masennus,ja muita) hän liikuttui kyyneliin. Tuntui että väri hävisi kasvoiltani ja sydän jysähti maahan. Olo oli valtavan vaivaantunut ja kadutti että olin mennyt rehellisesti kertomaan olostani. Hän ilmoitti olevansa huolissaan. Niin vissiin.. Hän tarjosi neuvoja ja kyseli vielä enemmän, mutta vetäydyin takaisin kuoreni sisään. Vastasin loppuihin kysymyksiin yhdellä tai kahdella sanalla. Miksi menin avautumaan? Aiheutan vain muille huolia.

En voi uskoa, että sain keski-ikäisen miehen itkemään. Olenko todella noin säälittävä?

En ole osannu tehdä koko päivänä mitään kun jännitti tuo työkkärissä käynti. Kiersin koko aamupäivän kehää enkä uskaltanut istua edes dataamaan. Nyt on ihan rauhallinen olo kun ei ole mitään tekemistä koko loppu päivänä. Pilkoin porkkanoita kulhoon ja pepsi maxi on kylmenemässä pakkasessa. Voin rauhottua kun tiedän että olen yksin eikä tarvitse esittää mitään roolia kenellekään.