tiistai 28. lokakuuta 2008

Tyyntä ennen myrskyä


Tiedän, että romahdan taas pian. Kaksi päivää olen ollut kuin horroksessa. Yhtäkään ajatusta ei ole päässä, en tunne mitään, en näe mitään. Tyhjää, sisälläni ei ole kuin tyhjää. Ja pari kiloa porkkanaa, karkkia ja pepsi maksia. Ihan liikaa, mutta jokin on vialla kun en ole panikoinut pahasti vielä. Ihan ontto olo, koska en ole ahdistunut. En yksinkertaisesti tunne yhtään mitään. Huolestuttaa, koska tämä sama outo olo tulee säännöllisesti ja tiedän mitä siitä seuraa. Romahdan täysin. Itken hysteerisesti ja itsetuhoisuus pääsee valloilleen. Eilen meinasin itkeä kun katsoin Sairaala-sarjaa. Kyyneleitä ei vain löytynyt.

Aina on liian ahdistunut tai liian tyhjä olo. Koskaan ei ole hyvä olla. En edes muista milloin viimeeksi olisin ollut onnellinen. Siis kauempaa kuin 5 minuuttia. Viimeeksi olin onnellinen kun paino oli tippunut. Ja sehän ei kestä kauaa, koska paino ei ole ikinä tippunut tarpeeksi paljoa.


Lähden vielä lenkille pimeän turvin. Huppu päähän ni kukaan ei näe mua. Rakastan pimeää, koska silloin minusta tulee näkymätön. Tummissa vaatteissa huppu päässä minua ei tunnista kukaan. Paitsi ei mulla ole ketään tuttavia enää Helsingissä, koska olin niin kauan Tampereella. On silti mukavampi liikkua ulkona kun tietää ettei kukaan pysähdy juttelemaan.

2 kommenttia:

Morphine kirjoitti...

Yritä taistella sitä romahtamista vastaan! Itsekkin rakastan pimeydessä kävelemistä, silloin päsee parhaiten pakoon katseita..
Jos tavella ei olisi kylmä ja liian karua, voisin ihastua sen pimeyteen pahemminkin..
Voimia :)

Anonyymi kirjoitti...

Koita löytää iloa jokaisesta pienestä hyvästä asiastasi mitä elämässäsi tapahtuukaan...