torstai 30. lokakuuta 2008


On ihan luuseri-fiilis. Kaikki on mennyt niin pieleen kun voi vaan mennä. Sovittiin, että porukat hakee mut nille matkalla takaisin Espoosta. No eihän ne tietysti muistanu. Odotteli kotona että isä soittais, mutta ei kuulunu mitään. (Meen porukoille pari kertaa viikossa saunaan.) Ulkona satoi kaatamalla, mutta lähdin kävelemään. Olin helvetin suuttunu kun mua ei muistettu ja matkalla keksin mitä huutaisin porukoille. Mun ulkokengät on tosi vanhat ja niistä tuli vesi läpi. Sukat oli ihan märät ja hiekka hiersi varpaiden välissä. Märät kengät hiersi vielä kivat rakkulat kantapäihin. Sytkäri päätti vielä kuolla ni jäi tupakat polttamatta. Poltan aina kaksi meno matkalla, kaksi porukoiden kuistilla ja kaksi paluu matkalla. Ahdisti ja suututti hitosti vielä se. Kotona syytin äitiä siitä kun ulkona satoi kaatamalla ja isää syytin siitä että mun kengät oli ihan märät ja jalat rakkuloilla. Sillon kun suutun ni mikään ei ole minun vika ja syytän kaikkia muita ihan perusteettomista jutuista. Kävin saunassa parissa minuutissa ja lähdin ovet paukkuen matkalle kotia kohti.
Hyvä puoli tuossa raivarissa oli se, että en ainakaan sortunut syömään mitään porukoilla. Aina kun mulla on riitaa vanhempien kanssa ni en suostu syömään mitään. Monta kertaa olen kasannut porukoiden jääkaapista ruokaa lautaselle, mutta päätynyt heittämään lautasen roskiin suutuspäissäni. Isä osaa sanoa juuri oikeat sanat että tunnen itseni luuseriksi ja mitättömäksi paskaksi. En löydä sopivia sanoja että voisin sanoa jotain vastaan. Ilmaisen kiukkuni heitämällä ruuat roskiin niiden nenän edessä.

Suututtaa ihan helvetisti. Tekisi mieli hakata nyrkillä seinään ja huutaa. En uskalla enää vahingoittaa seiniä kun kerran olen jo murtanu peukalon. Siitä on jo pari vuotta mutta se kipu pelottaa vieläkin. Suutuin sillon siitä kun lääkäri soitti yhtenä aamuna ja sanoi, että on tultava hoitopalaveriin heti. Veriarvot oli kuulemma päin persettä ja osastojaksosta olisi neuvoteltava. Olin huijannu jo verikokeissa(verensokeri) ja tiesin että ne ei tykkäis mun oikeista veriarvoista. Heitin puhelimen lattialle. Hajosi kahteen osaan. Löin nyrkillä ihan täysillä kiviseinään. Kuului poks ja peukalo murtui. Hyvä minä! Olen fiksu, tiedän sen.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Satuin vierailemaan blogissasi ja vaikutat kyllä todella symppikseltä ihmiseltä, tekis mieli tulla halaamaan kunnolla :)
koita jaksaa <3