tiistai 17. maaliskuuta 2009

Hyvä alku

Hyvin alkoi. Kaksi tuntia sairaalasta paluun jälkeen haluaisin piiloutua maailmailta ja kuolla pois.


En kehdannut ottaa pupua mukaan vain pariksi tunniksi omalle kämpälle, koska en halua stressata sitä jatkuvalla siirtelemisellä. Rutistelin sitä vanhempien luona ja kerroin sille sydämeni surut. Sinne se jäi tyytyväisenä mun vanhaan huoneeseen isän syöttöporsaaksi.. Otin pupun sijaan vanhempien koiran, koska halusin jonkun seurakseni. Kaikki kenellä on lemmikki ymmärtää miten eläin eroaa ihmisestä. Ihmisen seura on ihan erilainen kuin esim. pupun tai koiran. Sille elukalle voi kertoa kaikkein synkimmät ajatuksensa ja se silti kuuntelee tyynen rauhallisena lohduttava katse silmissään.

Äiti tarjoutui viemään mut kotiin, mutta halusin kävellä. Jalkoja poltteli enkä olis malttanut seisoa paikallani hetkeäkään. Ajattelin, että tänään ei voi mikään mennä vikaan. Melkein kuukausi ahdistusta, hampaiden kiristelyä, kyyneleitä ja nyt saan viettää muutaman tunnin ilman mitään niistä. Hah, tottakai onnistun masentumaan jostain. Kävelin koiran kanssa omalle asunnolle päin ja se päätti tehdä pissat yhden kerrostalon eteen. Siitä käveli just yksi nainen/talon asukas ohi ja sanoi, että "käyttäisit koiraasi jossain muualla kuin rapun edessä ettei lapset työnnä käsiään siihen..." Käänsin katseeni alas, mumisin jotain epäselvää ja kiiruhdin pois. Koira ei edes tehnyt siihen rapun eteen vaan kadulle missä oli muidenkin koirien jätöksiä ja muuta roskaa. Mistä mä voin tietää että just siihen ei saa tehdä? Kenen lapsi leikkii likaisessa maassa koirien jätöksien keskellä? Anteeksi, että olen olemassa.



Yritän unohtaa kaiken mitä mulle sanotaan. Tiedän, että paisuttelen asioita päässäni. En vaan kestä mitään kritiikkiä tai valituksia. Haluan kuolla jos joku valittaa mulle jostain tai suuttuu mulle. En saa sitä tapahtumaa päästäni pois ja muistan sen aina. Muistan kaikki pienimmätkin valitukset vuosien takaa. Ne jäävät vaivaaman ja itsetuntoni muruset tippuvat pois.

Nyt on vaan rauhotuttava ja pyyhittävä kyyneleet. Kuudelta pitää olla takaisin osastolla, joten ei ole paljon aikaa jäljellä. Mutta olen saanut rutistaa pupua mikä oli tärkeintä.

Jee, mulla on vihdoin ö näppäin käytössä. On niin rasittavaa kun pitää tehdä kirjotusvirheitä "tarkotuksella" kun puuttuu jokn näppäin.. Eli öööööööö.

4 kommenttia:

Lasipalanen kirjoitti...

niimpä eläimen seura on niin erilaista..eläimet (koirani) on niin paljon helpompi kuin arvostelevat ihmiset.
voimia sinulle <3

Anonyymi kirjoitti...

Mä niin ymmärrän ton. Itellä on kaks koiraa ja oon saanu hirveitä itkupaniikkeja ku tultu sanomaan ettei sais kusetella koiriaan mihin sattuu tai pitää vapaana tms.

Tsempityksiä<3

helle kirjoitti...

Eläimet on parasta seuraa. Ja varsinki sillon ku on kurjaa. Itelläni on kissa ja maailman ihanin kissa onkin. Rakastan sitä enemmän ku ketään ihmistä. Eläimet ei ikinä tuomitse.
Hyvä että pääsit lomalle sieltä osastolta. Toivottavasti pääset taas pian käymään kotona uudestaa, koska oman kodin ympäristö tekee hyvää. Voimia!

SmilingGirl kirjoitti...

Voimia tosi paljon rakas... <3