Helsingin öiset kadut ja tytön äänettömät askeleet

Kello näyttää 3:41 keskiviikon ja torstain välisenä yönä ja tulin yölenkiltä. Yritin käydä nukkumaan, mutta on todella turhauttavaa vain pyöriä sängyssä kun päässä surisee ja silmät tahtovat pysyä täysin auki. Koitin rentoutua ja sulkea silmät, mutta hetken päästä huomasin tuijottavani seinää silmät apposen ammollaan. Kävin ylikierroksilla ja ahdistus oli valtava. Kaiken sen sekasorron keskellä päässäni jaksoin vielä ahdistua päivän kaloreista. Niitä ei oltu kulutettu tarpeeksi. Vanhempien luona käyntiä ei lasketa, koska kävin siellä autolla ja seisoin vain pupun kanssa pihalla. en jaksanut pyöriä enää sängssäkään, koska olin aivan varma ettei uni tule. Se ei ole tullut ennenkään ennen kun olen päässyt ahdistuksesta eroon.

Laitoin lenkkivaatteet päälle. Tarkastin vielä ikkunanraosta onko ilma viilentynyt yhtään ja olihan se. Huppari niskaan vielä juoksupaidan päälle. Kello oli vähän yli 2 yöllä ja oli hieman hämärää. Olin ehtinyt jo kymmenen minuuttia kävellä kun katuvalot(tai puistonlamput) sammui ja tuli orpo olo. Kuka nyt näkee jos mun kimppuun hyökkää joku! Mutta sitä hämärää kesti vain hetken. Olen oikeastaan jo tottunut kesän yöttömiin öihin vaikka valitin aikaisemmin kaipaavani pimeyden turvaa. Kesäöissä on jotain raikasta ja surullista, mikä viehättää minua. Kadut olivat hiljaisia lukuunottamatta takseja ja muutamia ohikulkijoita.

Mietin siellä Helsingin hiljaisilla kaduilla, että mitäköhän ne ihmiset tekevät tähän aikaan ulkona. No, samaan postinkantajaan törmäsin kaksi kertaa ja se katsoi vähän kieroon.. Muutaman humalaisen tunnistin, mutta muista en osaa sanoa. Oliko ne tulossa juhlista? Oliko ne viettäneet pitkän illan poika- tai tyttöystävänsä kanssa? Vai eikö nekään saaneet unta niin kuin minä? Kuka haluaa lähteä yksinäisille kaduille kulkemaan keskellä yötä?

Lenkin aikana päässäni pyöri ikäviä asioita. Välillä olisin halunnut lähteä juoksemaan ja ehkä ajatukset karisisivat matkan varrelle. Mutta ei se toimi niin. Valitettavasti. Omia ajatuksia pakoon juokseminen ei ole ikinä toiminut. Ne seuraavat aina mukana. Olisin halunnut jäädä istumaan varjoisen kadun kulmaan ja taas toivoa oikein kovasti, että olisin näkymätön. Olisin halunnut jäädä siihen istumaan ja katsoa huomaako kukaan minua. Olenko muuttunut näkymättömäksi vai en.

Nyt olisi päätettävä menenkö takaisin sänkyyn yrittämään jos uni tulisi vai valvonko koko yön. Mulla on huomenna, siis tänään, aamulla 9.30 terppa ja sinne pitäisi olla valmiina lähtemään kämpältä 8.30. Musta tuntuu, että en saa itseäni parin tunnin unen jälkeen sängystä ylös. Nyt on olo sellainen, että ehkä jaksaisin valvoa. Pari tuntia vielä ja sit meen suihkuun ja laitan itseni valmiiksi. En kyllä jaksa kävellä sinne vaan pitääpi mennä ratikalla. Ahdistavaa..

Mitäköhän tästäkin tulee... Mitäköhän terppa sanoo.. Veikkaan, että ei mitään.