+s173311667.jpg)
Tuntuu niin turvalliselle tulla kotiin ja vaihtaa kotivaatteet päälle. Kotona on pupu seurana ja sille voi puhua mitä haluan. Jos ei jaksa puhua niin ei tarvitse. En voisi kuvitellakaan eläväni kenenkään ihmisen kanssa, koska minulla ei ole energiaa keskustella joka päivä. En osasisi olla oma itseni jos joku olisi koko ajan kämpässäni. Miettisin vain, että miten voisin vältellä sitä toista henkilöä kun en jaksasisi puhua. Samanlaista oli aina osastoilla jos oli huonetovereita. Erkassa oli se ihanuus, että sai olla yksin. (tosin eristyksessä ei todellakaan ollut mukavaa maata nahkaisella kovalla pöydällä lepositeissä taju puoliksi kankaalla lääkkeistä..)
Aivan uskomatonta, että kesä on kohta jo ohi. Tämä kuukausi on mennyt ihan kamalan nopeasti. Olen istunut asunnossani sisällä koko kesän. Aloin jo tottumaan valoisiin öihin ja lenkkeilemään valoisalla. Oli oikeastaan mukavaa kun näki kaiken kauneuden mitä ei turvallisessa pimeydessä näe. Mutta kuten jo mainitsin, pimeys antaa turvallisen verhon ympärilleni. Nyt hämärässä liikkuminen on alkanut pelottamaan kun ei tiedä kuka mörkö hyökkää seuraavasta puskasta. Minulla ei ole mitään turvaa lenkillä. Mutta liikkumaan on pako lähteä. Kaloreita on pakko kuluttaa. Pakko.
On aika jännittävää kun odottelen postista saapuvia paketteja. Tilasin pari kirjaa ja konserttikokoelma DVDboxin. Piristää mieltä kun aamut alkavat pienellä toivon kipinällä, että olisiko jo tullut saapumisilmoitus postissa. Aika samanlaiselle tuntuu aina kun aamulla aukaisen sähköpostin ja katson onko kukaan muistanut minua.
Nyt lähden autolla yhdelle kioskille katsomaan jos olisi joitain uusia lehtiä tullut..
11 kommenttia:
Tiedät varmaan jollain tasolla, että olet oikeasti ihan kamalan paljon liian laiha. Ei mikään ihme, jos on voimaton olo ja päivät lipuvat eteenpäin samanlaisina.
Sinä nälkiinnytät itsesi hengiltä, ymmärräthän sen? Pääsisitkö vähäksi aikaa jonnekin, jossa voisit opetella syömään paremmin, ennenkuin yksi kaunis paastopäivä sinun sydämesi tekee lakon.
Olet älykäs, kirjoitat upeasti, ansaitset paremman sisällön elämääsi kuin tämä nykyinen. Ihan oikeasti!
Mitä lehtiä luet? Itsekin yleensä menen katsomaan kioskiin/kauppaan josko ois uusia lehtiä tullut, niiden maailmaan on kiva upota :).
Olen anonyymin kanssa samaa mieltä, että ansaitset paremman sisällön elämääsi. Niin me kaikki ansaittais, kenellekään ei tätä toivois eikä kenenkää pitäis tästä kärsiä. Se vaan on helpommi sanottu ku tehty :/. Mut voimia sulle!
http://tthhii.blogspot.com/2009/07/211.html Haastoin nyt sut, vaikken ees oo varma oonko jo nähny tälläsen sun blogissas :)
Anonyymi- olet oikeassa, en kiistä mitään. (no en vieläkään osaa uskoa, että kirjoittaisin hyvin..) Olin vasta osastolla lepäämässä ja keräämässä voimia, mutta osasto ei ole minulle levollinen paikka ellei minua pistetä lääkkeillä tillintallin. Minun pitäisi vain opetela syömään... yksin se onnistuu jos onnistuu ollenkaan.
Kiitos huolenpidostasi.
*AWWWW* thihii :3 Kuulostipa se söpöltä.
Yhdyn ensimmäisen anonyymin kommenttiin. Itse en ole yhtä laiha kuin sinä, ja minulla on paljon 'terveitä päiviä', mutta päiväsi kuulostavat hyvin tutuilta minulle niinä aikoina kun olen pahimmillani. Olen ollut pakkohoidossa psyk. osastolla ja se oli elämäni kamalin kokemus. Ketään ei voi pakottaa parantumaan, päätöksen tulee lähteä itsestä. Monet anorektikot pitävät itseään vahvava koska ovat saaneet itsensä siihen tilaan, mutta se vahvuus tulisi saada kanavoitua itsensä terveyttämiseen. Ajatus lihomisesta tuntuu maailman kamalimmalta, mutta jos koittaa ajatella itseään painavampana, mutta tyytyväisenä itseensä, se kuulostaa jo vähän paremmalta vaikkakin epärealistiselta. Se on kuitenkin enemmän kuin mahdollista, kymmeniä miljoonia ihmisiä elää tyytyväisenä esim. 20-25 painoindeksiin ja heitä arvostetaan ihmisinä ja ihaillaan.
Tiedän etten voi tehdä mitään auttaakseni helvettiäsi, jota se todellisesti on, tuntuu kamalalta että niin moni ihminen elää tällaista elämää. Tiedän etten voi sanoa mitään, mikä sinua auttaisi, mutta tahtoisin että yrität miettiä näitä asioita ja ajatella itseäsi terveenä, vaikka sitten normaalipainon alarajalla, tyytyväisenä itseesi. Se on mahdollista, vaikka se ei nyt tuntuisikaan siltä.
Mutta se ei tule itsestään, et voi vain olla syömättä ja toivoa paranemista, vaan sinun täytyy pakottaa itseäsi ajattelemaan terveen ihmisen tavoin ja välillä se on todella vaikeaa.
Anteeksi romaani, kirjoitusta vain alkoi tulla ja tulla.. :)
Kandi: eikö olekin kamalaa, kun ei voi tehdä mitään, ja haluaisi voida. Mutta ehkä kuitenkin teemme jotain, kun välitämme läheisistämme? Niistäkin, jotka eivät itse enää jaksa itsestään välittää eikä itseensä luottaa. Luota sinäkin Cassie, että sinusta välitetään, elämä ei odota sinua loputtomiin kuitenkaan. Sinun pitäisi astua ulos nykyisestä maailmastasi, vaikka se tuokin sinulle nyt turvaa. Vääränlaista turvaa kuitenkin.
Mutta tiedänhän minä, että vaikka se kaikkein läheisin ihmisesi tulisi nyt ovestasi, ottaisi kädestäsi kiinni ja sanoisi, että olet rakas ja tärkeä, et uskoisi.
Ei oma anorektikkolapsenikaan heti sitä uskonut. Mutta voi, miltä se tuntuikaan kun hän viimein sanoi, "kyllä minä tiedän, että te rakastatte minua". Se tuntui melkein samalta kuin "Rakastan sinua". Tai kun näin pienen hymyn joskus hänen suupielessään viivähtävän, tai kun kerran kotilomalla ollessaan hän SOITTI jollekin ystävälleen (niin, hänkin inhoaa puhua puhelimessa) ja puhui kauan. Laitoin telkkarin kiinni että kuulisin, en sitä mitä hän sanoi vaan sitä että hän puhui, lauseita, monia lauseita, nauroi välillä. Olikohan hänellä hetken ikävä ystäviään ja entistä elämäänsä?
Hänkin on tanssinut kilpaa, kuten sinäkin. Kaiholla katson joskus hänen kuviaan, jossa hän esiintyy ja katsoo kameraa hymyillen. Tukka nutturalla, kasvot kauniisti meikattuna. Mitähän hän näkee niissä kuvissa nyt?
Se sama sivujasi täyttävä anonyymi (poista nämä jorinat,jos haluat, taidan olla ainoa anorektikon läheinen joka tänne kirjoittaa)
kandi- kiitos kun jaksoit nähdä vaivaa. Olet oikeassa, että parantumisen pitää lähteä omasta aloitteesta. Tai itse pitää päättää parantua. Olen jo melkein 10 vuotta tämän kaiken kanssa kamppaillut, mutta en vain löydä sitä rohkeutta mitä tarvitsisin kipeästi. Parantumisyrityksiä on ollut niiin monta, mutta aina pakottamalla...
Olen vain pahoillani kun aiheutan mielipahaa muille. Vaikka sinusta tuntuu, ettet pysty auttamaan sieltä ruudun takaa niin yksi kommenttikin nostaa itsetuntoani ja paremmalla itsetunnollahan on helpompi syödäkin..
Kiitän.
Anonyymi- en tietenkään poista. Kiitos sinullekin vaivannäöstä ja sanoisin sinullekin samat mitä kandille.
Tästä omasta turvallisesta maailmasta on vain niin mahdottoman vaikea päästää irti, koska minulla ei ole mitään muuta. Kaikki muut vaihtoehdot on käyty läpi. Pitäisi vielä jaksaa ajatella positiivisesti...
Oma lapseni sanoi myös, että hän pelkää parantua. Se on varmasti pelottavaa, ja on pelottavaa irrottautua omista rutiineistaan, ottaa tilalle uusia ja vaikeita tapoja toimia. Mutta se on sen arvoista. Ja käsi sydämelle, eihän tuokaan ole elämää, vaikka sitten olisikin kovin turvallista ja tuttua. Olet ansainnut enemmän ja parempaa. Olet ansainnut rakastaa ja tulla rakastetuksi, nauraa ja elää. Nytkin ulkona on ihanan lämmin kesäilta. Muistatko, koska olet astunut ovestasi ulos ja ajatellut, miten ihana päivä tästä tuleekaan? Et ehkä jaksa niin ajatella pitkään pitkään aikaan, mutta pyri sitä kohti.
Ja tiedätkö, vaikka "pakolla" tarvitset ensin kunnolla ravintoa, että jaksat ajatella muutakin. Sen takia minä olen sinulle sanonut,että sinun pitäisi mennä "vähäksi aikaa jonnekin lepäämään".
Jospa voisin olla varma että oma lapseni ei tätä lue, voisin kertoa millaisia valonpilkkuja meidän elämässä nyt on. Joka päivä vähän enemmän. Hän ei toki sitä itse myönnä, pelkää myöntää, pitää kiinni sairaudestaan kaksin käsin, mutta ote alkaa jo vähän lipsua.
mita olin etsimassa, kiitos
Lähetä kommentti