Pakenin Ihmemaahani

Kaikki mitä olen tehnyt on tapahtunut horroksessa ja olen ollut ihan muissa maailmoissa. Olen omassa turvapaikassani. Olen niin syvällä siellä turvallisessa Ihmemaassa, että mikään ulkopuolinen ei saisi minuun vaikuttaa. Sitä yritän. Ahdistus ja suru on sietämätöntä eikä ole muuta mahdollisuutta kuin mennä piiloon omaan Ihmemaahan pään sisälle.


Torstaina oli terppa eikä siellä ollut mukavaa kuten jo ennalta arvailin. Paino oli laskenut viime punnituksesta ja piti puhua sellaisesta aiheesta mistä on tavattoman vaikea puhua. Terapeutti osasi selittää, miksi mielialani on tällainen kun se on ollut viimeaikoina. Surua, masennusta, itkua, itkua ja vielä kerran surua. Viimeaikojen tapahtumat herättävät muistoja menneisyydestä, enkä ole käsitellyt kaikkia niitä omia muistoja.

Pyöräilin tänään vanhemmille, koska olen viimeeksi poistunut asunnostani pidemmälle kuin kioskille torstaina. Oli taas samanlainen vierailu kuin aina. Tervehdin äitiä ja isää jos he ovat kotona. Niillä on aina jotain työkiireitä kun työnarkomaaneja ovat... Mutta tänään olivat molemmat kotona tutuissa paikoissaan. Äiti keittiössä kolistelemassa kattiloitaan ja leipomassa joihinkin juhliin. Menen aina yleensä ensimmäisenä keittiöön katsomaan, jos siellä olisi taikinaa mitä voisi syödä sormella suoraan kupista :) Pullataikina on ihanaa, mutta maha paisuu ihan kamalasti siitä hiivasta vaikka söisi ihan vähänkin. Piparitaikinaa vedin ihan pienenä pentuna kokonaisen levyn kerralla.. Ei ollut tänään taikinaa, mutta äiti oli säästänyt mulle pari marenkikoristetta syötäväksi. Isä istuu yleensä aina omassa nojatuolissaan koira jalkojensa päällä ja minä käyn varastamassa koiran omaan syliini. Käyn koiran kanssa terassilla tupakalla. Rakastan sitä vanhempien terassia, koska sen saa ihan hämäräksi ja se tuntuu niin turvalliselle. Kun olen vaihtanut koiran kanssa kuulumiset niin on pakko näyttää vanhemmille miten minä osaan syödä. Äiti on aina tuputtamassa sen tekemää lämmintä ruokaa, mutta ei mene alas.. edes äidin tekemä. Mussutan leipää sitten samalla kun porukat ristikuulustelee mitä olen tehnyt kotona ja mitä mulle kuuluu. No, ei se ristikuulustelua ole, mutta kamalasti niitä kysymyksiä tuntuu olevan.

Tänään jäin vielä vähäksi aikaa katsomaan telkkaria sohvalle kun koiraa oli niin kiva rapsuttaa. Tuli ihan sellainen olo, että kuulunko mä tähän perheeseen kun olen niin erilainen. Vanhemmat on niin ilosia ja jaksaa tehdä pitkää päivää töissä. Ne on molemmat saavuttaneet elämässään paljon ja isäkin on sopeutunut Englannista uuteen maahan. Miten musta tuli tällainen vaikka mulle annettiin niin hyvät mahdollisuudet alusta alkaen? Haluaisin niin kovasti olla se pieni tyttö, joka mahtui vielä isän syliin ja jolla oli koko elämä edessä. En vain tiedä mitä valintoja tekisin toisin, koska tuntuu että elämä teki ne valinnat puolestani. Isä istui tänään taas nojatuolissaan ja muistan miten hän on istunut siinä samassa kohdassa yli 15 vuotta sitten. Muistan kun saunan jälkeen käperryin kylpytakissani isän ison mahan päälle katsomaan Kymppitonnia telkkarista ja välillä harhaannuin näpertelemään isän karheaa partaa. Siitä on jo niin kauan aikaa, mutta muistan vieläkin mille se lämmin ja kostea kylpytakki tuntui saunan jälkeen ja mille isä tuoksui. Enää minulla ei ole niitä hetkiä. Mietin tänään miksi en voisi vain kömpiä isän isoon turvalliseen syliin. En voi... Olen liian iso.

Olen ollut niin omissa maailmoissani, että olen unohtanut kaiken muun. En jaksa katsoa lempisarjojani telkkarista, koska ne ovat melkein kaikki komediaa. Tuntuu ihan väärälle että ihmiset nauravat. En tiedä mistä tämäkin ajatus tulee, mutta en voi käsittää miten muut ihmiset jaksavat olla iloisia. Minuun nauru ei tartu eikä mikään hymyilytä vaikka olen yrittänyt. Tiedän, etten todellakaan ole maailman napa ja kun minun on paha olla niin kaikilla muillakin pitäisi pitäisi olla. Ei. On vain sellainen olo, että muiden pitäisi ymmärtää suruni ja ottaa osaa suruun. Mutta eihän ihmiset tiedä mistä olen surullinen. Olen itsekäs...

Välillä saatan katsoa ikkunasta ulos ja muistaa, että oho ulkona on muitakin ihmisiä. En ole ainoa ihminen maailmassa. Kuulostaa tyhmälle, mutta on niin yksinäinen olo että en edes muista muiden ihmisten olemassaoloa välillä. Oma asunto tuntuu niin turvalliselle, että en haluaisi poistua sieltä ollenkaan enkä edes ajatella muita ihmisiä. Kun on paha olla niin välttelen todellisuutta ja ulkopuolista elämää. Haluan vain elää yksin omassa Ihmemaassani, missä kaikki on helpompaa ja turvallista. Siellä ei ole ilkeyttä, pahoja katseita, pelkoa, ahdistusta, väkivaltaa, pahaa oloa, kipua, väsymystä ja lista voisi jatkua loputtomiin.

edit/Kiitos kommenteista kaikille! olen ne lukenut ja piristystä ovat tuoneet mustaan maailmaan..