maanantai 7. syyskuuta 2009

Täällä taas, mutta siipirikkona

Ajattelin, että ei kukaan huomaa jos olen poissa, mutta on ihmiset ilmeisesti kaivanneet. Syy poissaolooni tulee tässä ja olen todella pahoillani kun en ole päässyt ilmoitamaan mitään itsestäni.


Olin siis tasan 2 viikkoa sairaalassa ja pääsin tänään aamulla kotiin. Kaikki alkoi kun olin matkalla vanhemmilleni kävellen eikä olo ollut kamalan hyvä lähtiessäni. En ehtinyt kävellä kuin pari korttelia kun kaikki muuttui valkoiseksi ja raajat tuntui liian raskaille. Korvissa soi ja jalat oli voimattomat --sitten ei mitään. Seuraava muistikuva on ambulanssissa kun tuntui, että auto teki kamalan jyrkkiä käännöksiä. Lanssimies kyseli muistinko mitä tapahtui, mutta en edes muistanut mikä päivä oli tai omaa henkilötunnustani. Olin siis pyörtynyt kadulle ja samalla iskenyt pääni jonkun rappusen kulmaan. Sain silmäkulmaani 3 tikkiä ja ohimolla on vieläkin ihorikki ja ruma mustelma. Alkuun päähän koski aivan kamalasti, mutta kipulääkkeillä selvisin. Ne auttoivat myös psyykkiseen pahaan oloon. Hävetti kun olin pökrännyt keskelle katua ja jonkun piti soittaa lanssi. En edes halua tietää montako ihmistä näki minut. Mutta tuo tietämättömyys kaivaa minua, ahdistaa.



Ensiavusta minut siirrettiin sisätautiosastolle ja siellä olin sen kaksi viikkoa. Painoni oli tosissaan tippunut vähän viime aikoina ja painoin n.43kg kun osastolle jouduin ja nyt painan 45,8kg. Sisälläni kiehuu kun mietin painon nousua ja kontrollin menettämistä. Kamalinta osastolla olossa oli ruokailujen lisäksi glukoositippa. Alhaisten verensokeriarvojen takia jouduin sellaisen kanssa olemaan jonkin aikaa ja se oli kamalaa. En edes tiedä mitä se aine on, mutta ajattelin heti, että se on sokeria ja se lihottaa. Kuulostan todella tyhmälle, mutta sairaus tekee minusta tyhmän. Olin aivan poikki ja lopen uupunut osastolla enkä jaksanut pistää vastaan kaikissa ruokailuissa. Joskus kieltäydyn koskemasta tarjottimeen kun oli niin oksettava olo edellisestä ruokailusta..

Nyt olen vanhempieni luona ja varmaan pysyn täällä tämän viikon. Siis, vanhemmat ei päästä minua yksin ainakaan viikkoon. Isä sai sovittua lääkärin kanssa, että pääsen sairaalasta jos asun vanhempien valvonnassa vähän aikaa. Ihana isi. Enkä ole sarkastinen tällä kertaa. Vihaan sairaaloita ja jokainen sairaalareissu kasvattaa tätä vihaa. Olin niin onnellinen kun isä sai minut sieltä pois. (Mutta aika tiuhassa tarkkailussa pitää silti olla kun melkein joka päivä pitää sairaalalla käydä...) Mulla ei ollut netillistä puhelinta mukana niin en pystynyt ilmoittamaan mitenkään että missä olen. Minulla oli koko ajan huono omatunto kun mietin, että huomaakohan kukaan etten ole päivittämässä blogia..


Oli ihanaa halata pupua pitkästä aikaa. Tuntui, että se halaus lämmitti ihan sydäntä. Pupu on taas paisunut täällä isän syötettävänä ja huomaa miten sillä on virtaa kun on ollut vaan mun vanhassa huoneessa.

Olen vieläkin yliväsynyt. Olen nukkunut viimeiset 2 viikkoa, mutta en ole levännyt ollenkaan. Sille tuntuu. Päätä särkee vieläkin sen kaatumisen takia ja niska on ihan jumissa. Jalat ovat sen verran huterat etten uskalla lähteä kuistia kauemmaksi seikkailemaan. Huomenna menen ehkä pupun kanssa pihalle nauttimaan syysilmasta jos sää sallii.

Olen palannut ja olen pahoillani jos joku huolestui minusta! Olette minun tuki ja järjen ääni, ja arvostan sitä suuresti <3

11 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Älä hyvä ihminen pahoillasi ole, ihanaa kun olet takaisin! Ja se paino, se paino.. Anna sen nyt nousta. Siksihän sinä pyörryitkin, ja pyörryt vielä monta kertaa ellet hellitä.

Voisitko ehkä ajatella, että tämä on uusi alku? Nyt kun olet "joutunut" syömään, voisitko ajatella että sinulla olisi nyt lupa syödä, ja ansaitsisit syödä? Saat paljon itsellesi, kun luovut syömisen kontrollista.

Anteeksi kun nalkutan, mutta joskus jokin muutos voi laukaista toisen! Tiedän mistä puhun, olen seurannut oman anorektikkolapseni nousua kuoleman rajalta kutakuinkin terveeksi tässä.

Tervetuloa takaisin, yritä ottaa tapahtunut varoituksena! Ethän itsekään halua enää sairaalaan, sinä voit siihen vaikuttaa!

Halaa pupuasi ja isääsi! Hymyä, voimia!

Anorektikon äiti joka täällä aina sinun elämääsi seuraa, välillä sydän pakahtumaisillaan huolesta.

iceblue kirjoitti...

Älä yhtään pyytele anteeksi! Olen niin onnellinen ja huojentunut siitä, että sinä tulit takaisin <3

telina kirjoitti...

Ihana että olet kuitenkin jokseenkin kunnossa. Hurjalta toi kyllä kuulostaa, toivottavasti nyt lähtisi sujumaan vähän paremmin. Elä anna sen painon enää tippua, sä olet niin pieni jo nyt.

SmilingGirl kirjoitti...

Olin sinusta huolissani, mutta onneksi olet vielä elossa. Älä ole pahoillasi mistään. Älä turhaan häpeä pyörtymistäsi.

Eikä painosi ole todellakaan mitään suuria lukemia. Se on niin pieni lukema, että se saa nousta. Minä toivoisin sinun voivan niin paljon paremmin... <3

Kafi kirjoitti...

Ei vittu oikeasti, tämä sairaus tekee susta tyhmän. Syö aivosolut, mielen, järjen ja kaiken mitä susta on enää jäljellä tota menoa. Oikeesti, anoreksiassa on se kova kääntöpuoli että syömättömyyden mukana pää muuttuu kasvikseksi.

Kamalaa luettavaa, varsinkin kun mäkin mietin "Nojaa, ehkä et ole vain jaksanut kirjoittaa". Apua, panikoin, en tiedä miten voisin tällein netin kautta lohduttaa, halata, auttaa, tukistaa, jotain, että saisin sun pahaa oloa pois ja jotain että söisit.

Rakas, sun on pakko. Pupun, vanhempien, meidän kaikkien ja itses vuoksi. Ei enää tiputuksia ja lansseja, vaan taistele kiltti että saisit jotenkin syötyä. Kukaan ei tahdo sulle tällaista.

Äh, harmittaa kun en osaa sanoa mitään fiksua. Enkä halua sulle huonoa omaatuntoa meidän "saarnoista".. tahtoisin vain et eläisit, voisit hyvin ja rakastaisit itseäs enemmän.

heidi kirjoitti...

Älä ihmeessä pyytele anteeks äläkä murehdi blogias kun et ehdi/jaksa/pysty päivittämään, tää blogi on sua varten etkä sä oo tätä blogia varten <3

Tosiaan, syömävammailu tekee niin idiootiksi kaikkien suhteen mitä sisään menee.. Pian sitä alkaa miettiä, miten paljon tässä vedessäkin on kaloreita, tai miten se venyttää mahalaukkua..

Voimia sulla paljon, oot niin ihanan tuntuinen tyttö että sulle sais tapahtua vaan ihania asioita.

cupcake monster kirjoitti...

Onneksi ei ollut mitään "pahempaa", kuin pyörtyminen! Onneksi oot myös takaisin täällä :) pääsee taas lukemaan postauksiasi.

Harhakukka kirjoitti...

Onneksi ei käynyt tuon pahemmin. Sanomattakin selvää mistä tuollainen pyörtyily johtuu, toivon kovasti että seuraavaksi vuorossa ei ole sydämenpysähdys tai jotain muuta vastaavaa, mitä anoreksian kaltainen kehon rääkkääminen saa aikaan.
Halauksia!

Kelvoton kirjoitti...

Pärjäähän<3 Syö ja leiki pupun kanssa :)

tthi kirjoitti...

Olen iloinen, että sinä sinne jonnekin kadulle pyörryit, etkä minnekään keskelle metsikköä, mitä täällä päin suomea on kauheasti. Mieluiten kyllä olisin tahtonut, että olisit saanut ohittaa koko pyörtymis-lanssi-sairaala-opetaarion, mutta mutta, niin kai sitten pitikin tapahtua.

Toivon todellakin, että löytäisit sen mistä ottaa kiinni ja mikä kiskoisi sinut ylös sieltä. En minä ainakaan tahdo menettää sinua. Tahdon kuulla kun sanot voittaneesi sen hirviön sisältäsi. Se vie aikaa, mutta minä lupaan ainakin aina seurata sinun elämänkulkuasi ja tarvittaessa auttaa, tai jotain, jos vain osaan.

Nipsu kirjoitti...

Jos tota rataa jatkan, päädyt hautaan pian. Kuolet. Se ei ole kaunista eikä romanttista saavutuksesta puhumattakaan.Se on vain karmeaa. Et koskaan valmistu ammattiin, tanssi balettia, saa lapsia tai lapsenlapsia...Et todella voi haluta sitä? Mieti vanhempiasi. Lapsen kuolemasta ei toivu koskaan. Ja sä olet kuolemaa pelottavan lähellä.

Ota apu vastaan ennen kuin on liian myöhäistä. Voisitko hakeutua psykiatriselle osastolle?