tiistai 16. maaliskuuta 2010

Miten tässä näin kävi.!.

Pitkä tauko on ollut taas kerran ja syynä siihen on sairaalareissu.

HUOM. älkää lukeko jos ette kestä rankempaa tekstiä ja itsetuho-aihetta!

Aloitan ihan alusta eli edellisen postauksen jälkeen (16.2) löysin itseni tuijottamassa pöydälle kasaamia vanhoja lääkkeitäni. Päässä ei kulkenut ensimmäistäkään selkeää ajatusta. En ollutkaan saanut asioita kuntoon vaikka se siltä tuntui viimesintä postausta kirjoittaessani. Päähän iski taas se toivottomuus ja järki katosi. Halusin helpotusta tähän (nyt kiroilen) helvettiin. Se lopullinen helpotus tuntuu niin houkuttelevalta. Siinä hetkessä minua ei pelottanut mikään. Oli tyhjä olo. Tyhjä katse. Tunteet kadonnet. En tuntenut mitään kun napsin pillerin toisen perään.

Isä tietysti sattui soittamaan jonkin ajan kuluttua ja minä ajattelematta mitään vastasin. En muista mitä vongersin puhelimessa, mutta ilmeisesti jotain, että isä soitti lanssin. Suutuin todella vaikka jalat eikä kädet enää tahtoneet totella. Löysin vielä partakoneen terän ja yritin tehdä pari surullista viiltoa. No, aluksi ne tuntuivat pienille, mutta sairaalassa piti ne paikata.

En muista paljoa tapahtumista, mutta muistan nauraneeni kun minulle alettiin tehdä vatsahuuhtelu. Siinä kaikessa sekasorrossa osasin kuitenkin iloita, että saan mahani tyhjäksi. Ilo loppui siihen paikkaan kun vatsahuuhtelu on aivan kamalan tuntuista eikä se helpota vaikka olen siihen joutunut useita kertoja aiemminkin.

Sairaalassa jouduin kahdeksi viikoksi vierihoitoon, koska minulle laitettiin nenämahaletkut ja revin ne muutamaan kertaan pois... Tipankin revin pois kun päätin marssia kerran osastolta ulos. Vierihoito on kamalinta mitä tiedän. Vihaan sairaalassa oloa jo ennestään ja sitten viedään oma rauha pois. Se on äärettömän ahdistavaa kun joku hoitaja seuraa jokaista liikettäni eikä luota minuun yhtään, ei siis yhtään. No, miksi luottaisi... BMI oli 12,7 kun menin osastolle, mutta tuntui kun olisin ollut mursun kokoinen. Nyt ovat lihoittaneet minua melkein sovittuun BMI 14 eli pääsen lähtemään tällä viikolla jos olen kiltisti.

Tulen vielä valittamaan tästä vankilasta enemmän...

Negatiiviselle tekstini kuulostaa, mutta olen saanut ehkä jotain irti tästä reissusta. Pienen pienen murusen kun yksi hoitajani oli todella mukava. Mutta älkää suuttuko kun en tule nyt parantuneena takaisin kotiin...

Olette ihania kun jaksoitte käydä täällä vaikka blogissa ei ollut tapahtunut mitään! Kiitos toivotuksista!

14 kommenttia:

Kafi kirjoitti...

Voi Cassie rakas ;__; Mulla on ollut sua niin ikävä, niin huoli, ja valitettavasti arvasin jotain tällaista tapahtuneeksi. Mulla ei ole niitä lohduttavia sanoja, mutta olen enemmän kuin ONNELLINEN että sut vietiin hoitoon ja ne huuhteli sun mahan.

Toi 12-alkava BMI kuulostaa mahdottomalta, 14 on myös ihan helvetin pieni, aliravittu, porras kuoleman yläpuolella. Sun pääsi ja sairautesi valehtelee sulle joka sekunti koostasi, oikeasti, sä et ole vielä yhtään paremmassa kunnossa kuin tullessasi, sillä tilanne on sama noin alhaisella painolla.

Helvetti oikeesti, jos multa kysytään niin pitäisi sut siellä pidempään. Sä ansaitsist sitä elämnhalua, toivoa, välittämistä, rakkautta, kauneutta, jotka kaikki löytyy selkeästi sun sisältä että näin ulkopuolinenkin näkee. Sun tappava tauti ja aliravitsemus vaan sumuttaa todellisuuden, repii sut psykoosiaurinkolasein katsomaan maailmaa.

Lupaa kullanmuru ettet enää tee tota temppua itsellesi, lupaa, ole kiltti.

abigail kirjoitti...

:'( toivottavasti sä pääset tosta suosta ylös. Paljon voimia! :)

Lizzy kirjoitti...

voi kultapieni kun sie olet niin pikkuinen. en edes tiennyt että bmi voi olla niin alhainen.
Mutta hyvä että selvisit hengissä taas yhden taistelun.
olen surullinen, mutta myös iloinen puolestasi.
surullinen, kun en tiedä mikä saisi sinut taas kiinni elämään
iloinen, kun sinulle on taas suotu yksi mahdollisuus yrittää.

rakkaita terveisiä ja lämpimiä haleja <3

TIM kirjoitti...

En mä tiedä mitä edes kirjoittaisin... Kulta <3

Amelie kirjoitti...

Voi sua Cassie <3. Aloin itkemään kun luin tekstisi, niin surullinen olo minulle tuli. Mutta myös toiveikas, sillä olet taas yhden uuden sairaalareissun runtelema mutta myös yhden askeleen vahvempi. Voimia <3

Anonyymi kirjoitti...

Sydämestäni toivoisin, että sinä et lähtisi sieltä kotiin.

Sinä tarvitset apua, tukea, ja sitä inhottavaa vierihoitoakin tavalla tai toisella. Yksin sinun ei pidä olla!

Voi kun se yksikin hyvä hoitaja saisi valoa ja uskoa sinuun, että sinä olet hyvä ihminen ja ansaitset elää.

Kun oman lapseni painoindeksi oli tuolla sairaalloisen alipainon puolella, olivat ajatuksetkin synkimmillään.

Ei se anoreksia otettaan yhtään hellitä, kun paino on alhaalla, päinvastoin.

Tarkoitus ei ole saarnata, vaan saada sinut uskomaan että tästä voit kyllä päästä poiskin.

Takanasi on pitkä tuskan tie, voisitko ajatella että olisit pitkään nyt hoidossakin, ei mikään muuten muutu.

T. Anoreksiasta parantuneen äiti

Anonyymi kirjoitti...

Vittu että ärsyttää, suorastaan ottaa päähän ihan vitusti toi sh-äiti! Mitä vitun tyydytystä saat kun kommentoit jokatoisen sh-bloggaajan blogia? Taidat olla itse avun tarpeessa. Ei noi sinun kommentit ketään tule auttamaan.

Cassielle paljon voimia.

Anonyymi kirjoitti...

Mä olen eri mieltä. On totta että Cassie tarvitsee apua ja tukea, mutta suurin osa kommenteista on tätä "voi sua pieni raasu kultamussukka" -paskaa. Juuri sitä, mitä syömishäiriöinen ihminen haluaakin kuulla ja saada osakseen. Sääliä ja huomiota.

Tie jota Cassie nyt kulkee, johtaa ainoastaan yhteen paikkaan ja se paikka on mullan alla. Tarvitaan oikeita tekoja, AIKUISIA päätöksiä, järkeviä ihmisiä tukemaan häntä ja/tai pakottamaan ellei muu auta. Tai ellei Cassie ehdi itse tehdä ratkaisua ennen kuin kukaan ehtii edes auttamaan. Suuresti ihmettelen ilmeisten uravanhempien suhtautumista asiaan, että ovat ylipäätään antaneet tyttärensä asua yksin, selkeästi hoidon tarpeessa kun on.

Itse en ole koskaan suljetulla ollut, Lapparissa kylläkin, joten tiedän että oikeasti vertaistuki vain tsemppaa sairastelemaan lisää...

Toivon todella että Cassie saa apua, mutta voivottelut eivät häntä tule auttamaan ikinä.

Minut pakotettiin aikoinaan parantumaan, ja se oli ainut keino, millä tulin järkiini.

Shrapnel kirjoitti...

Muut ovat jo kirjoittaneet sen verran että ehkä mun ei tartte.

Mutta halusin kuitenkin sanoa että iloitsisin mikäli paranisit, enkä suinkaan suuttuisi niinkuin varmaan kaikki blogiasi lukevaat. 12 on aika hemmetin vähän.

Haleja ja jaksanmista, ja yritä olla tekemättä tollasta enää ikinä!

Voimia<3

Shrapnel kirjoitti...

Muut ovat jo kirjoittaneet sen verran että ehkä mun ei tartte.

Mutta halusin kuitenkin sanoa että iloitsisin mikäli paranisit, enkä suinkaan suuttuisi niinkuin varmaan kaikki blogiasi lukevaat. 12 on aika hemmetin vähän.

Haleja ja jaksanmista, ja yritä olla tekemättä tollasta enää ikinä!

Voimia<3

Kafi kirjoitti...

Mä kyllä niin allekirjoitan 17. maaliskuuta 2010 17.13 Anonyymin kommentin.

Kovempaa ja suorempaa ei voi sanoa, mutta Cassie - pysy osastolla. Pysy hoidossa, puhu, kerro sun tunteita. Tartu jostain apuun, joka saa lyötyä todellakin realiteettitajua sun vanhempiin, ja luota ammattilaisiin.

Sillä oikeesti, olet yhä niin paskassa kondiksessa ettet pysty itse tekemään rationaalisia päätöksiä. Sulla ei anoreksian takia aivotoiminta liiku, ja tämä on biologinen fakta. Haluaisin että et itse olisi päävastuussa hoidostasi, sillä tarvitset nyt kaikkea, paljon, ja täysillä.

Sillä muuten ensi kerralla kotiinkarkaamisesi jää viimeiseksi ja lohduttoman yksinäiseksi. Jonka jälkeen sua sovitellaan enää vain hauta-arkuun.

Negai kirjoitti...

Tiedän että maailma näyttää pimeältä paikalta, mutta kuoleman jälkeen sitä ei välttämättä saa enää takaisin. Tiedän että on mahdoton pyytää tällaista, mutta yritäthän jaksaa ja etsiä valoa?

olen iloinen että pääsit hoitoon, vaikka se ehkä ei mukavalta nyt tunnukaan, niin toivottavasti joskus olet ihan tyytyväinen siihen että pääsit.

Ei tässä muuta voi sanoa kuin Voimia pien' <3

SmilingGirl kirjoitti...

Voi sinua. On ikävää, mutta samalla helpottavaa kuulla sinusta tälläistä. Onneksi olit siellä, muuten et olisi hengissä. Mutta en toivosii sinun vielä pääsevän pois. :'( Voimia, ja minä luen sinun blogiasi aina, mitä ikinä tapahtuu. <3

Anonyymi kirjoitti...

Herrajumala tyttö, haluatko kuolla? Sulla ei tule ikinä olemaan toista mahdollisuutta elää elämääsi, koita nyt kultapieni saada apua, tai sua ei kohta enään ole.