maanantai 12. huhtikuuta 2010

Huonoja öitä, huonoja päiviä.

Olen niin täynnä tätä paikkaa ja haluaisin kotiin. En kestä kun pää täyttyy välillä äänistä ja muistuttaa miten sekaisin olenkaan. Sitten tulee hiljaisuus. Kaipaan sitä hiljaisuutta päähäni, mutta kun on liian hiljaista niin omat ajatukset pääsee juoksemaan. Välillä on niin hiljaista, että luulen kaikkien unohtaneen minut tänne. Tekisi mieli mennä katsomaan ovelta, että onko osasto tyhjennetty.

Viime yö oli aivan kamala kun en saanut millään unta. Sain unilääkkeeni normaalisti. Ensimmäisen 22.00 ja toisen vähän ennen puoltayötä. En saanut itseäni rauhoittumaan ja itku puristi kurkkua. Sänky tuntui pyörivän aina jos laitoin silmät kiinni. Yritin nukkua istualteen, mutta itku ja ahdistus vei voiton. Kärttyinen yökkö toi minulle rauhoittavankin ja yritti jutella. Sanoi, että ei tästä tule mitään kun en osaa edes nukkua. Kiitos, helpottipa pahaa oloa! En vain osaa nukkua tämän ahdistuksen ja pahan olon kanssa, anteeksi.

Juuri nyt haluaisin ottaa läppärin syliini lämmittämään kylmiä jalkojani ja haluaisin lukea kaikkien uusimmat päivitykset. Haluaisin lukea tmz.comin uusimmat juorut kun kännykkäni netti on liian hidas aukaisemaan niitä linkkejä. Otsikot pystyn lukemaan, mutta en muuta. Haluaisin antaa pupulle kaikkia herkkuja ja katsella vain sen touhuja. Naureskella kun se juoksee ympäriinsä ja luulee olevansa tarpeeksi vikkelä väistääkseen sängyn- ja tuolinjalkoja.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

tsemppiä ja paljon taisteluvoimia siulle sinne! kunpa tuosta osastojaksosta oisi jotain pitkäaikaista hyötyä!

Anonyymi kirjoitti...

Voi Cassie rakas, nyt alat tyttö taistella ja luottaa itseesi. Älä pelkää, ota ensin yksi pieni askel kerrallaan kohti hyvää elämää. Sinä saat apua ja sinulla on ympärilläsi ihmisiä jotka välittävät sinusta todella paljon, jotka rakastavat sinua. He ovat aina tukenasi, mutta muista, että lopullinen muutos lähtee vain sinusta itsestäsi, sinun on päätettävä että selviät, ja tiedän että pystyt siihen vielä. Nyt tartu tilaisuuten ja ala vähitellen, hitaasti mutta varmasti nousta pohjalta kohti hyvää ja normaalia elämää.
Voimia ja toivoa! :) <3

Pantalaimon kirjoitti...

pupu sai minut hymyilemään.
mutta ennen "jäniskevennystä" olin hyvin huolestunut ja surumielinen. Voi tyttöraukka. missä vaiheessa sinun elämästä tällaista tuli..
koita repiä jostain sitä positiivista energiaa jolla jaksat taas taistella oman hyvinvointisi puolesta.