Kun olimme pieniä...

Minulla on pyörinyt päässä jo vuosia pari lausetta/tekstin pätkä enkä muista olenko lukenut sen jostain vai keksinyt itse. Kun olimme pieniä... Mutta se on pyörinyt päässäni vuosia kuinka lapsuuden odotukset ovat särkyneet pieniksi palasiksi. Päätin miettiä asiaa pidemmälle ja antaa ajatuksen lentää.

Meille kerrottiin pieninä, että olimme viattomia ja luulimme olevamme voittamattomia. Uskoimme pelastuvamme.

Uskoimme, että meitä suojellaan aina eikä mikään satuttaisi meitä, koska olimme tarpeeksi hyviä, tarpeeksi rakastettuja ja tarpeeksi haluttuja. Uskoin siihen, että isän iso lämmin syli olisi aina turvanani. Uskoimme, että olisi aina käsiä joista pitää kiinni ja olisimme aina tarpeeksi pieniä ja kevyitä kannettaviksi. Jokin särkyi sisältäni kun isäni lämmin syli kävi liian pieneksi minulle. Isä ei huomannut miten sanat 'Sinähän alat olla jo painava minun syliini' repivät sydämen rinnastani. Isä ei tarkoittanut pahaa. Minä loin sille pahan merkityksen. Mistä voin enää hakea turvaa kun olen liian iso ja painava tähän maailmaan?

Meille kerrottiin, että olimme hyviä sellaisenaan. Olimme täydellisiä, koska se sisäinen kauneus oli tärkeintä. Ei ne vaatteet, kengät tai koulureppu. Ei se kuulemma haitannut jos et saanut juuri niitä samoja farkkuja tai kenkiä mitä kaikki muutkin pitivät. Äiti lohdutti, että koulukiusaajien sanoihin ei pidä uskoa, koska he eivät näe sisäistä kauneuttani. Ei äiti ymmärtänyt, että sisäinen kauneus ei kuitenkaan suojellut minua kiusaajilta. Kukaan ei ymmärtänyt.

Kun olimme pieniä pelkäsimme pimeää, koska luulimme sänkyjemme alla olevan hirviöitä.

Tiesimme, että sänkyjemme alla oli hirviöitä, mutta emme ikinä uskoneet, että ne oikeasti haluavat meidät. Aloimme pikkuhiljaa uskoa vanhempiamme. 'Ei hirviöitä ole olemassa, mene nyt nukkumaan.' Kaikki kaverit lakkasivat uskomasta hirviöihin, koska sehän oli ihan lapsellista. Miksi minun hirviöt eivät kadonneet? Minun hirviöt pysyivät ja kasvoivat vain vahvemmiksi. Ne haluavat meidät, ainakin jotkut meistä, ja silloin meidän tulisi aikuistua silmänräpäyksessä.

Sitten hirviöitä ei ole vain sänkysi alla vaan sängyssäsi, seinillä ja jokaisella askeleellasi. Kaikilla on omat hirviönsä, mutta minun hirviöt kuiskailevat minulle mitä syödä ja mitä ei. Ne kuulevat kaiken, ne näkevät kaiken, ne ovat aina askeleen edellä. Kun olet pohjalla ne tulevat vielä potkimaan sinua ettet vain pääsisi ylös. Ne aiheuttavat meilen syöksymään spiraalina masennukseen.

Näet hirviöitä suljettuasi silmäsi. Ne tanssivat silmäluomillasi. Mutta kukaan ei tiedä, että sinulla on hirviöitä, koska sinä näytät niin pienelle, mutta kuitenkin vahvalle. Minä en ollut koskaan niin vahva.. Kaikki huomasivat, että olin hirviöiden vainoama. Näytinkin melkein hirviölle laahustaessani hiihtotreeneistä balettiharjoituksiin eläen pelkällä pyhällä hengellä. Ihmiset huomasivat heikkouteni ja tunsin heidän katseensa rasvattomassa kehossani. Olin heikko normaalissa elämässä, mutta piru vieköön olin vahva sairaassa elämässä! Hirviöni ajoivat minut kuoleman partaalle useita kertoja. Siinä minä olin vahva, normaalin elämän vastustamisessa.

Kun tulet vanhemmaksi, nämä hirviöt eivät mene pois. Huomaat pian pelkääväsi jopa valoa, koska hirviöt vaeltelevat ja puhuvat, ja ovat tuhat kertaa pelottavampia kuin koskaan osasit kuvitella. Pimeästä tulee turvapeitto kun valoisalla on liian ahdistavaa mennä ulos ihmisten ilmoille. Olet vankina omassa asunnossasi kunnes pimeän turvassa pääset taas tottelemaan hirviöiden kuiskauksia korvissasi. Hirviöitä ei voi enää vastustaa. Ne ovat kasvaneet vuosien saatossa liian vahvoiksi. Ne kontrolloivat elämääsi. Ne kontrolloivat jokaista liikettäsi.

Mikään ei ole enää samanlaista kun hirviöt ovat tulleet hakemaan sinua...

sattuuuuu part.2

Tämä teksti on kirjoitettu varmaan 10 erässä kun olen sammunut aina puhelin kädessä kesken kirjoittamisen. Piti julkaista aikaisemmin, mutta kipulääkkeiden takia en pysy hereillä kovinkaan kauaa. Tai sitten olen valveilla, mutta pää on niin sekaisin että on parasta olla kirjoittamatta.

Minulle siis laitettiin se peg (tuo on vähiten pelottava nimi) torstaina tai perjantaina. En muista. Tai keskiviikkona. En tiedä. Muistan siitä operaatiosta, että pistin vastaan jo kun minua haettiin omasta huoneesta. Itkin. Paniikki ja todellisuus iski juuri sinä hetkenä kun hoitajat sanoivat tulevansa 'valmistelemaan' minua. Olenkin ollut aika rauhallinen tämän operaation suhteen viime viikot, enkö olekin.? Mutta todellisuus iski ja kovaa. Tuntui kuin olisin herännyt unesta. Se on niin helppoa miettiä, että 'ei hätää, onhhan tässä vielä muutama päivä jäljellä'. Mutta kun ei ole miettinytkään mitään. En valmistellut itseäni ollenkaan. Olen vähän sivuuttanut koko asian ja toivonut ettei se tapahtuisi ollenkaan.

Tämä oma ihana Ihmemaa tuntuu niin paljon paremmalle ja turvallisemmalle... Ei kukaan tule tänne tökkimään minua neuloilla ja veitsillä, tunkemaan letkuja mahaani. Ei, täällä on 'pääsy kielletty' kylttejä kaikille vieraille, minä taas tutkin uusia polkuja hyppien varsaloikkaa. Ihmemaani on vain minun ja jokaiselle uudelle polulle piiloitan yhden salaisuuden. Aihe poikkeaa, mutta....

Äiti ja isä kävi täällä taas vierailemassa. Tai äiti ensimmäistä kertaa tällä osastolla. Sain toivottaa hyvää äitienpäivää. Itkin koko vierailun ajan. Onneksi äiti soitti etukäteen ja kysyi saako 2 minun tätiä tulla myös. Sanoin, että en saa pidettyä itseäni kasassa niin parempi etteivät tule.

Äiti kyseli koko ajan kamalasti, että eikö hoitajat anna lääkettä kun itken. Auttaa se lääke hetken, mutta kipu taitaa olla lääkettä vahvempaa. En uskalla käyttää vatsalihaksia tai liikkua paljon muutenkaan. Hengitän niin pinnallisesti, että pahaa tekee. Hoitaja sanoi, että pitäisi alkaa uskaltaa liikkumaan eikä pitäisi noin paljon sattua. Mutta oikeasti, olen balettia tanssiessa saanut ties minkälaisia vammoja ja pakottanut itseni/pakotettu jatkamaan tanssimista vaikka kuinka sattui. Tiedän mitä kipu on, mutta en ole ikinä tuntenut näin kovaa kipua.

Yritän nyt olla valittamatta tästä kivusta, mutta en tiedä voinko luvata olla valittamatta kuinka ahdistava tämä letku on.. Olen kuitenkin päättänyt etten aio puhua siitä jatkuvasti.. On muutakin.

Kiitos ihanista ja rohkaisevista kommenteista!

sattuuuu

ei mitään hahua mikä päivä tai aika tänään, mutta ainakin sen tiedän että sattuu aivan pirusati. Päässä humisee ja silmätt ei tottele, mutta mahaa polttelee kamaladti. Tämä on pahin kipu ikinä. En uskalla liikkua yhtään kun hengttäminenkin sattuu.

En jaksa enempää. kirjoitan enemmän kunhan pää selviää ellen kuole tähän ennen sitä.

Ulkoilu

Isä kävi vierailemassa täällä uudella osastolla ja käytti minua ulkona. Mieliala muuttui hetkessä. Oli ihana päästä siitä kovalta sängyltä pois. Hoitaja sanoo ettei se ole edes kova, mutta minulla puutuu takapuoli ja reidet koko ajan. Pitää nojata välillä toiselle jalalle ja sitten toiselle jalalle. Ja tämän letkun kanssa ei löydy yhtään hyvää asentoa. Se painaa kurkkua jos on kyljellään ja sitten puutuu jalatkin. Selällään on ihan hyvä ilman tyynyä, mutta sitten puutuu takapuoli. Eli paras on selällään, ilman tyynyä ja jalat vaihdellen 'kylkiasennossa'. Onneksi ette ole näkemässä.... Sain kinuttua kivikovan patjani päälle tusinan päiväpeittoja niin patja ei tunnu niin kovalta. Yksi mieshoitaja kysyi, että oletko ihan varma ettei siellä patjan alla ole hernettä, prinsessa? Tosi hauskaa...

Ulkona oli aivan ihana ilma. Vaikka olisi ollut räntäsade niin se olisi tuntunut ihanalle, koska ulos pääseminen on vain niin vapauttavaa osastolla olemisen jälkeen. Aiemmin minua on hävettänyt mennä ulos tippatelineen ja kaiken kanssa, mutta ei nyt. Keskityin vain raikkaaseen ilmaan ja ,niin, tupakan polttamiseen. Isä kyseli kaikkea ja yritin vaikuttaa pirteältä. Huomasin, että isän oli vaikea katsoa minua. Oikeastaan siitäkin on käyty jo keskustelu isän kanssa ja tuli vähän huono omatunto kun oman isän on vaikea katsoa lastaan...

Osastolle paluu oli vaikea ja olisin halunnut jäädä istuskelemaan ulos. Sain vielä molemmat iltapäivälehdet luettaviksi mikä piristi. Nyt palaan lehtien lukuun ja toivon, että aika lentäisi. En ole edes kysynyt millon minulle laitetaan se avanne eikä nuo ole kertoneet. Tai sitten olen vain unohtanut. Parasta näin kun en osaa jännittää sitä.

Yli rajan ja mennyttä tyttöä...

Minulla on ollut paljon aikaa miettiä asioita, vaikka jotain draamaa on meneillään joka päivä.

Olen tullut siihen tulokseen, että olen jo mennyt sen rajan yli milloin minua olisi voinut vielä auttaa. En tarkoita, että olisin tahallani ylittänyt sen rajan, mutta sairauteni ovat vieneet minut mennessään. Sehän on minun syytä kun en ole jaksanut taistella vastaan. Mutta pieni osa minua ei ole halunnut taistella. Onkohan se jokin masokistinen osa minua.. 'ansaitsen kärsiä' ja lisään sitä kärsimystä vielä viiltelemällä, lyömällä ja pakkoliikkumalla.

En tiedä mikä se apu oikeastaan on. Tällähetkellä se taitaa olla vain, että hoitajat pitävät minut hengissä. Painoni romahti takaisin sinne alle 40kg ja BMI on niin matala etten kehtaa sitä sanoa. Mahaani koskee kaikki ruoka ja on todella epämukavaa syömisen jälkeen. Te varmasti älähdätte kun sanon, että löydän vieläkin itsestäni ylimääräistä ja vihaan tätä kehoa. Sairas mieli tekee, sairas mieli näkee. En haluaisi sitä apua lähellekään minua, koska olen saanut jo tarpeekseni sairaaloista ja hoitajista. Kukaan ei usko, että tämä ei auta.

Avauduin taas ja ehkä olisi pitänyt olla hiljaa. Aamut ovat hankalimpia täällä ja varmasti huomaa tekstin sävystä. Ihoa kihelmöi sisältäpäin ja haluaisin lähteä juoksemaan. Mutta minäpä reippaana tyttönä odotan, että joku tulee ruokkimaan minut. Voi....

Pelottaa mitä tämä viikko tuo tullessaan.

Potku palleaan

Paljoa ei ole tapahtunut edellisen postauksen jälkeen. Olen nyt uudella osastolla taas odottamassa sitä ensi viikon 'leikkausta' tai avanteen laittamista. Sen piti olla jo tällä viikolla, mutta mulla oli pientä kuumetta alkuviikosta niin tätä siirrettiin. Tämä osasto on oikeastaan paljon mukavampi kun kukaan ei tunne minua ja saa taas aloittaa alusta.

Tämä viikko oli aivan kamala siellä omalla edellisellä osastolla. Vietin melkeimpä koko viikon vierihoidossa tai lepareissa. Itkin loputonta itkua päivittäin ja vasta torstaina tuli turta olo. Tuntui kuin minusta ei olisi jäljellä enää mitään. Puhuin kyllä omahoitajani kanssa kun hän vahti minua ja sain pari kiveä rinnaltani pois. Ahdistus silti elää minussa eikä irroita otettaan, samoin kuin sitkeä masennus. On jatkuvasti sellainen olo kuin joku olisi potkaissut minua palleaan ja ilmat pihalle . Sitä tekee masennus..

Olen todella pahoillani kun pääsen päivittämään näin harvoin. Viime aikoina olen ollut paljon vierihoidossa tai lepareissa eli puhelinta en olisi saanut mitenkään. Täällä uudella osastolla on löysempi vartiointi eli pääsen ehkä päivittämään useammin. Toivottavasti, koska on viekkareita tästä kirjottamisesta.

Ai vappu. Minulle oli ihan sama oliko vappu vai ei. Olisin kuitenkin möllöttänyt kotona yksin. Mutta olisin mielummin möllöttänyt kotona kuin sairaalassa. Olisin halunnut katsella ikkunasta muiden juhlimista ja ehkä käydä iltalenkillä serpentiinillä koristelluilla kaduilla.

Ne yhden kappaleen sanat olivat aivan ihanat eli kiitos siitä sinä kommentoija. En muista nimeltä, mutta olen aivan hämmästynyt miten jotkut teistä näkevät vaivaa kommentin kkirjoittamisessa. Olen todella piristynyt teidän kommenteistanne ja teidän kauniit sanat auttavat minua jaksamaan aina huomiseen.