Kotona ja ahdistaa

Pääsin vihdoin kotilomalle. Vain täksi päiväksi, mutta kuitenkin. Isä haki minut aamulla osastolta porukoille ja nyt olen yksin isossa talossa. Porukat ovat töissä ja saan viettää aikaa pupun ja koiran kanssa. En ole nähnyt pupua niiin pitkään aikaan. Tuli onnenkyyneleet silmiin kun halailin sitä. Odotin tätä päivää monta viikkoa ja kuukautta, mutta mitä tekisin nyt.? Voimaton vartaloni on levoton kun haluaisin käydä kävelemässä pihalla. Levottomuus muuttui äsken ahdistukseksi ja koko vartaloa kihelmöi. En voinut vastustaa ja otin panacodia ja tramalia. Näin vietän lomani. En kestä muuten.

Taidan mennä kuistille ihmettelemään äidin(erm, puutarhurin hoitamaa) ihanaa puutarhaa, polttaa muutaman tupakan ja silitellä pupua. Mikään ei ole niin rauhoittavaa. Taidan vielä katsoa This Is It:in ja olen tehnyt kaiken haluamani lomalla..

Tuntuu, että olen jotenkin pilannut blogini kun päivityksiä tulee surkeat 3 kuukaudessa. Ennen kirjoitin melkein joka päivä. Kunhan pääsen enemmän kotiin käymään niin kirjoitan useammin. Osastolla päivät ovat niin samanlaisia enkä haluaisi vain valittaa siitä kurjuudesta tänne. En nytkään ole kirjoittanut ihan kaikkea tänne. Pelkään, että saan kamalaa kritiikkiä jos kerron enemmän esim. painostani, yms. Tiedän, että tämä kaikki on minun vikani ja itse olen hankkinut itseni sairaalaan. Olen kuitenkin kiertänyt sairaaloissa yli 10 vuotta enkä todellakaan ole ikinä halunnut tätä. Haluaisin, että kukaan ei huomaisikaan minua ja saisin hoitaa omat asiani. Olen kuitenkin ihan rikki sisältä... tanssin luurankojeni kanssa.

Lähempänä kotia

Olen nyt majaillut täällä psyk.osastolla sen verran, että pääsen kotilomalle lähiaikoina. En ole käynyt somaattisella osastolla vähään aikaan. En kyllä halua takaisin sinne osastolle, koska siellä on kamalan tylsää kun liikkuminen ja kaikki tekeminen on niin rajattua... Tällä osastolla saan sentään kävellä vapaammin ja pääsin vihdoin eroon siitä pyörätuolista. Vielä ei ole kuitenkaan päätetty saanko mennä ulos kävellen vai pitääkö rullailla pyörätuolissa. 

Kumpa pääsisin pian kotona käymään ja näkisin edes yhden kesäpäivän...

Pitsimekko

Äiti kävi täällä eilen illalla ja oli ostanut mulle ihanan mekon. Täällä on kamalan kuuma ja välillä tekisi mieli stripata kaikki vaatteet pois. Sitten kun otan hupparin pois niin tulee kylmä toppi päällä. Äiti osti minulle valkoisen puuvilla pitsimekon ja se päällä on juuri sopiva olla. Toi vähän piristystä päivään kun sain jotain uutta päällepantavaa. Olen pitänyt tuota samaa hupparia melkein joka päivä. Alkoi vaan ärsyttää välillä kun äiti katsoi minua tosi tarkasti. Inhottaa kun kaikki tuijottaa ja siitä tulee sellainen olo, että mun naamassa on jotain sotkua. Kysyin äitiltä, että miksi se kyylää niin näytän kuulemma aivan samalta kuin 15 vuotta sitten. Äitillä oli kyyneleet silmissä kun kertoi, että oli kierrellyt lastenvaateosastolla ja sieltä löytänyt tämän mekon. Näin kun äiti pyyhkäisi nopeasti kyyneleen kun totesin, että mekko on vähän löysä. Kyllä äiti hymyili kuitenkin lähtiessään kun näytin kuulemma pirteämmälle uudessa pitsimekossani.

Äiti myös selvitti hiukseni ja teki letin kun en ole jaksanut niihin koskeakaan. No, pidän pitkistä ja paksuista hiuksistani, mutta en jaksa selvittää niitä kun en jaksa nostaa edes käsiä ylös. Tuli lapsuus taas mieleen kun äiti harjasi hiukseni. Sama äidin kosketus kuin ennen. Sama äidin hajuveden tuoksu. Kurkkua alkoi puristaa koti-ikävä, mutta en saanut antaa sen näkyä ulos päin. Halusin vain säästää äidin tunteita, koska äidillä näkyi olevan jo tarpeeksi paha mieli...

Pääsin tänään ulos isän kanssa ja sain tämänkin postauksen kirjoitettua. Isällä on taas kiire takaisin töihin. Isä on myöhässä kokouksesta ja lähtee tästä suoraan. Jonkun hoitajan pitäisi tulla rullaaman mut takaisin sisälle... Ehkä ne huomaa sitten kun tyttö kököttää pihalla yksinään pyörätuolissa...

I'm not dead!

Taas pitää pahoitella kun en ole kirjoittanut pitkään aikaan. En ole saanut puhelinta tänne eikä isäkään ole pääsyt netillisen puhelimensa kanssa vierailemaan kun on ollut työmatkalla ruotsissa. Viimeaikoina olen ravannut (no, rullannut pyörätuolissa) kahden osaston väliä ties kuinka monta kertaa. Jos pääsisin nyt vakituisesti tuolle toiselle osastolle niin saattaisin päästä kokeilemaan intervallihoitoa.

Minulla olisi ollut mahdollisuus kirjoittaa 25.6. Kun sain puolet päivästä vapaata!! Mutta se päivä olikin raskaampi mitä oletin. Vuosi oli kulunut eikä suru ollut hellittänyt yhtään. Kyyneleet ei meinanneet loppua koko päivänä vaikka en ole saanut itkettyä sairaalassa muutamaan viikkoon. En jaksanut edes ajatella sen reissun jälkeen eli postauksen kirjoittaminen häipyi mielestä.

Osastolla on ollut tylsääkin tylsempää. Tätä on jatkunut liian kauan. Tuntuu, että minua revitään kahteen suuntaan. Ei ole minkäänlaista motivaatiota, mutta olisi pysyttävä elossa läheisteni takia.

En jaksa nyt enempää kirjoittaa ja isälläkin on kiire pois. Kiitos kommenteista, mutta se yksi kommentti oli kyllä julma...