Kontrollia

Ahdistaa aivan kamalasti, koska alkaa vasta hahmottumaan että olen vankina. Alkuun on aina totuttelua uuteen paikkaan ja mielessä pyorii vaikka mitä. Silloin jaksaa kirjoittaa päiväkirjaa ja lukea näitä mun kahta kirjaa. Sitten olin kipeänä ja taju pois suurimman osan päivästä. Nyt alkaa iskeä tekemisen puute ja se tylsä vankina olemisen olo. Se kamalin olo.



Kurkkua alkaa puristaa ja jäseniä kihelmoimään kun ajattelen miten olen muiden ihmisten armoilla. Minulla ei ole mitään kontrollia. Kontrolli on minulle tärkeintä elämässä. Kun elän pientä elämääni kotona kontrolloin painoani, syomistäni, lenkkeilyä, jumppaamista, kaikkea. Täällä minua kontrolloidaan noiden samojen asioiden suhteen, mutta ehkäpä terveellisellä tavalla. En voi kestää sitä miten minua kontrolloidaan. Haluan pois!

Täällä osastolla en kontrollia tarvitse muuhun kuin salaa jumppaamisen vastustamiseen. Jumppaan aina välillä, koska en pääse osastolta liikkeelle melkein ollenkaan. Sängyssä makaaminen on aivan kamalaa ja on pakko tehdä jotain kun lihakset kramppailee. Enkä halua nähdä grammaakaan ylimääräistä rasvaa mun keholla, joten sairas mieleni pistää mut tekemään pari kyykkyhyppyä aina vessarreissulla. Mutta en tietenkään jumppaa otsa hiessä monta kertaa päivässä. Ei mun kyykkypyppyjä voi jumppaamiseksi voi edes sanoa, koska teen niitä vain muutaman.

Tällä osastolla on yksi hauska/säälittävä/polonen harjottelija joka ei ole vielä ihan tajunnut psyykkisiä sairauksia. Yhtenä aamuna hän tuli antamaan minulle aamulääkkeitä oman hoitajani kanssa. Se harjoittelija kysyi, että miksi yksi minun lääkkeistä annetaan injektiona. Sitten se hoitaja selitti kaikkea, mutta en tiedä tajusiko harjottelija kaikkea. Se harjottelija on vahtinut muutaman kerran ruokailun mun sängyn vieressä. Se juttelee kaikkea ja sen puheista saa sellaisen käsityksen, että ihan kuin me kaikki voitaisiin vain sitten päättää kun ei haluta olla enään sairaita. Eli sairaus katoaa sormia napsauttamalla. Hänen mukaan pitää vaan mennä sairaalaan ja syödä lääkkeitä ja sitten parantuu varmasti. Olisihan se hienoa kyllä, mutta kaikki ei ole niin mustavalkoista. Oli vaikeaa olla purskahtamatta nauruun kun kuuntelin harjottelijan puhetta. Yhden ainoan kerran avasin suuni. Kysyin tytön ikää. Hän on 5 vuotta minua nuorempi ja vasta opintonsa aloittanut. Kaksi kertaa hän on kysynyt "onko masennus jo parantunut?" sen jälkeen kun minulle lisättiin uusi lääke listalle. Juu, en valitettavasti ole parantunut kolmessa päivässä.

Valvoin koko viime yon. Täällä oli niin rauhallista. Uskalsin etsiä kuvia puhelimen netillä. Mua on häirinnyt ihan kamalasti kun mulla ei ole ollut mitään kuvia postauksissa.

Kiitos ihanista kommenteista<3>tämä tulee ajoitettuna