Jatkoa ahdistukselle

Osasin odottaa huonoa oloa tälle päivälle, koska eilinen oli niin ahdistusta täynnä. Kävin eilen illalla postauksen jälkeen lenkillä, koska en kestänyt olla neljän seinän sisällä. Kotona oli terä ja lääkkeitä tarpeeksi yliannostukseen. En oikeasti ollut jo laskemassa lääkkeitä, mutta mielessä se vain pyöri. Ja miten pelottavalle se kuulostaakin, niin houkuttavalle se tuntui. Anteeksi jos tämä menee liian rankaksi joskus. Tämä on vain elämääni.

Lenkillä otin jalat alleni heti kun pääsin ihmisten ilmoilta pois. Huomasin, että kasvoni vääntyivät tuskasta, hengitys salpaantui ja kyyneleet alkoivat virrata. En nähnyt kunnolla eteeni kun silmät olivat kyyneliä täynnä, mutta halusin juosta kunnes olen tunnoton. En halua edes tietää kuinka monta ihmistä näki punaiset ja kyynelistä kimaltelevat kasvoni. Hävetti kamalasti, mutta en jaksanut välittää. Oli niin paha olla, että en osaa sitä sanoin kuvailla. Välillä oli pakko pysähtyä vetämään henkeä, koska itkeminen ja juokseminen yhtä aikaa ei ole helppoa. Purskahdin itkuun lenkin aikana useita kertoja ja kotiin päästyä oli turta olo. Mikään ei tuntunut millekään. Jalat olivat turrat niin kuin oli pääkin. Olin viipynyt lenkillä jo vähän yli tunnin, koska istuin puiston penkillä aika kauan. Lenkki oli lyhyt, koska olin aivan uupunut kaikesta ahdistuksesta.

Tänään yritin nukkua mahdollisimman pitkään koska en halunnut herätä uuteen päivään. Tunsin kuinka ahdistus hiipi mieleen aamupäivän ajan ja iltapäivällä oli hengiteltävä paperipussiin. Päivällä laskin tämän viikon kaloreita ja se taisi olla virhe. Ruoan ajatteleminen alkoi ahdistamaan kamalasti. Aloin panikoimaan, että söin kaiken sen ruoan mitä kirjoitin vihkoon juuri äsken. Hullua, eikö vain!? Tuntui kuin molemmat keuhkot lakkaisivat toimimasta. Niitä pisteli ja rinnan päällä oli kamala paino. Oli hirveä olo. Missään asennossa olo ei helpottanut. Menin lopulta peiton alle ja nukahdin.

Nyt olo on äärettömän väsynyt, mutta rauhallinen. Vain lopen uupuneena saan rauhallisen tunteen.