torstai 14. toukokuuta 2009

Olenko näkymätön?


Olen viime päivinä syöksynyt syvemmälle masennukseen ja on ollut mahdotonta saada ajatuksia kasaan. En jaksa nousta sängystä ja kaikki näyttää harmaalta. Nyt on kevät ja kaikkienhan pitäisi olla iloisia! Mä en vaan jaksa mitään. Syöminen on entistä vaikeampaa. Nyt ei riitä pelkkä ahdistumien tämän päivän ruokailusta vaan masennun jokaisesta suupalasesta. Olen alkanut ajattelemaan, että ei mun tänään tarvitse syödä kun söin jo eilen. Aikaisemmin saatoin ajatella, että olen jos syönyt 500kcal tänään eli riittää tältä pääivältä. Olen vain liian väsynyt välittääkseni.
Eilen mietin illalla, että olen väsynyt tähän kaikkeen. Siis en sillä mielellä, että haluaisin hoitoon parantuakseni. Tuntui pahalle ajatella kaikkea mitä olen viime kuukaudet tehnyt. Mitä olen saanut aikaan. Ja mitä en ole saanut aikaan. Olin vain väsynyt kaikkeen. Haluaisin vain nukkua ja nukkua tuntematta mitään. Välillä minulle tulee hetkiä jolloin mietin minkä takia rääkkään ja kidutan itseäni, mutta en saa pidettyä siitä ajatuksesta kiinni. Näitä ajatuksia minulle on tullut aina kun olen päässyt alhaisiin painolukemiin. Ne ajaukset menevät kuitenkin ohi yhdessä hujauksessa..
Viime aikoina olen myös tuntenut itseni täysin hyljätyksi terapiassa. Ehkä suurentelen asioita päässäni, mutta tuntuu kuin minulle luvattaisiin asioita ja sitten jätettäisiin tyhjän päälle. Luvattiin tiheämpiä tapaamisia terapeutin kanssa kun olo on huonompi. Kerroin huonosta olosta terapeutille viikko sitten ja hän lupasi soittaa minulle ja sopia lisää aikoja. Ei ole kuulunut soittoa. Eilen oli taas meidän toinen viikottainen tapaaminen eikä hän puhunut mitään aikojen varaamisesta. Tuli sellainen olo kuin olisin ilmaa vain.
Okei, vihatkaa vaan kaikki minua. Tiedän että olen hyödytön, ärsyttävä, maan vaiva, jne, mutta se silti satuttaa kun siitä muistutetaan minulle. Jos ette halua nähdä minua ja vaivaan teitä niin paljon niin unohtakaa minut kokonaan!

Piti kirjoittaa enemmänkin, mutta itkettää niin etten näe näppäimiä...

3 kommenttia:

Kaffein kirjoitti...

Voi rakas, mä tiedän ton tunteen. Mut oikeasti, sillä perusteilla voin sanoa sulle: se menee ohi. Voi mennä aikaa, mutta sinnittele. Koeta pitää silti kiinni syömisestä, niin vaikealta kuin se tuntuukin, sillä silloin saat helpommin energiakikseistä kiinni kun se päivä tulee.

Just nyt anna itsellesi aikaa ja koeta ahdistumisen sijaan käyttää depis vaikka lepoon. Laita musaa päälle ja hillu hämärässä, kyllä olo vielä kohenee. <3 Ja mitä tulee terapeuttiin.... ei ne about ever muista soittaa. Jos ei ala pian kuulumaan niin mene, soita itse ja muistuta. Sulla on siihen lupa. Ja mä käsken ;>

Oot tärkeä tärkeä ihana pikkunen<3

Anonyymi kirjoitti...

Haluaisin ottaa syliin ja paijata, ei sun kuuluisi kärsiä noin. Yritä muistuttaa terapeuttia ensi kerralla tihentämislupauksesta ja muutenkin ottaa harmittavat asiat esiin? Onko sulla pehmolelua jota halata,ihmistä jolle soittaa, musaa mitä kuunnella?

cassie kirjoitti...

Voi että olette ihania molemmat :')

Anonyymi- yritän lopettaa tämän lapsellisen mököttämisen terapiassa ja kertoa hänelle mitä oikeasti haluan. Olen vain niin vihainen että olen "hälläväliä"-tuulella.
Minulla on rakas pupuni jota voin rutistella ja halailla kun on paha olo. Se on ainut ystäväni enkä osaa sanoin kuvailla miten rakas se on minulle.
Kuuntelen samaa musiikkia/biisejä mitä olen kuunnellut viimeiset 5 vuotta, koska se vie ajatukseni muistoihin ja helpottaa oloa.
Kiitos viestistäsi<3